Parantumassa!
Hän oli jo kutonut koko ohjelman; hän tunsi yhä enemmän tarvitsevansa
parannusta, ja uskoi myöskin voivansa sen tehdä täällä maalla.
Sillä eihän täällä ollut mitään viettelyksiä eikä vaaroja; väkistenkin
täytyi tottua säännölliseen ja moitteettomaan elämään.
Mutta se selvä tieto entisen elämän kelpaamattomuudesta, minkä oli ihan
itsestään tullut huomaamaan, se se nyt kumminkin lannisti mielialan
entistäänkin väsyneemmäksi ja teki hänet, parantumisen toiveistakaan
huolimatta, araksi ja kerrassaan pelkuriksi.
Isää oli mahdoton nähdä, vielä mahdottomampi seurustella ja jutella
hänen kanssaan.
Sillä hänhän oli niin arvokkaan järjestyksellinen ja varma kaikessa.
Lieneekö koskaan erehtynyt, vielä vähemmän tehnyt milloinkaan
semmoista, mitä olisi tarvinnut hävetä tai peljätä. Hänellä ei voinut
olla käsitystäkään kevytmielisestä nuoruudesta.
Eikä hänkään tunkeutunut Antin läheisyyteen, sillä häneltä kuluivat
päivät kyllin tarkoin toimissaan.
Eikä se ollut tavatontakaan; semmoista se oli ollut aina. Niin paljon
kuin hän pitikin ainoasta pojastaan, oli tämä kumminkin hänelle aina
ollut melkein outo.
Aniharvoin ruokapöydässä lausui hän jotain, ja silloinkin noin
sivumennen, ajatukset kävivät jäykästi omia teitään. Illallispöydästä
meni hän väsyneen näköisenä suoraan makuuhuoneesensa ja nukkui kohta
raskaasti.
-- Tule, Antti, istumaan tänne ja lukemaan?
Niin äiti useinkin kutsui Anttia kamarin ovelta.
Tämä istui tavallisesti keinutuolissaan selaillen jotain kirjaa ja
lukienkin, kun osui huomaamaan jonkun hauskan kohdan.
Kirjasto olikin talossa jokseenkin iso; nuoruudessaan oli rouva lukenut
paljon romaaneja, ja siten kertynyt niitä taloon. Sittemmin lähes
pariin kymmeneen vuoteen ei ollut ollut aikaa, ja niin ei kirjastakaan
lisäytynyt eikä uudistunut.
Mutta Antille ne olivat uutta useammat. Kumminkaan ei hän niitä nytkään
lukenut, selailihan vaan huvikseen ja etsi mieluisia kohtia.
Mutta kun äiti tahtoi häntä saliin, missä itsekin istui neulomassa,
silloin hän luki, luki ikävimmätkin lehdet läpeensä.
Sillä häntä vaivasi äidin lempeä haastelu, joka sai hänen mielialansa
aina niin levottomaksi; katse oli niin vienon puhdas, sitä oli mahdoton
kestää.
Ja äiti tyytyikin hänen itsekseen lukiessaan vain katseluun ja nautti
siitä -- olihan hänellä nyt rakas poikansa kotona.
Ja kun taasen äidin täytyi poistua kyökkiin, meni Antti kamariinsa, ja
tuntien hirmuista väsymystä, heittäytyi keinutuoliin ja haukotteli.
Oli niin väsyttävää, ja tukalaa oli aina sisälläkin istua.
Mutta vaikka kesäinen luonto olikin täydessä elossaan, ei se voinut
elähdyttää häntä, sillä hän oli väsynyt, ja päivä päivältä kävi
yksinäisyys yhä väsyttävämmäksi.
Siihen kyllä alkoi jo tottua venymiseenkin, niin ettei mitään halunnut,
ei kaivannut; mutta se tila kumminkin alkoi nukuttaa ja horroksiin
painaa.
Tuli joskus mieleen karvaita ajatuksia ja tulevaisuus näytti niin
paksulta pimeältä.
Mutta sitten taasen tuntui niin raukasevan, tarvitsi levätä.
Palvelijat sanoivat hänestä, että heidän nuoriherra oli hirmuisesti
ylpistynyt; oli se ennen ollut iloinen poika -- ja piiat nauraa
kihisivät. Mutta kyökkipiialla, joka vasta syksyllä oli taloon tullut,
oli asiasta toinen mielipide, ettei se ylpeä ole, vaan on muuten vain
hieno, kuten tavallisesti nuoret herrat kaupungissa ovat.
-- Ja mitä se meistä sitten? Hyh!
Mutta kahvea hänelle kantaessaan hän kumminkin olisi mielellään
tahtonut herättää nuoren herran huomiota; olisi ollut hauskaa saada
vähän haastella.
Se ei kumminkaan alussa onnistunut; hän ei uskaltanut häiritä häntä,
sillä olihan hän vain palvelija, kuten toisetkin.
Mutta hän ei ollut tavallinen maalaispalvelija, kaukana siitä. Hänen
sekä muotonsa että käytöksensä oli aivan toista.
Vartalo oli hentoinen ja kaikin puolin soma ja miellyttävä ja vartalon
mukaiset vaatteet olivat vallan toisellaiset kuin toisten mekot ja
kauhtanat. Kasvot olivat sievät ja hienotekoiset, otsan, kasvojen
ja kaulan hipiä lumivalkea, poskilla vain terve, rusottava puna;
silmät siniset, isot, elävät ja vilkkaat, niin viehkeän naiselliset
ja tarkoittavat; hiukset vaaleankellahtavat ja suortuvat somasti
kiharaiset; huulet kohtalaisen täyteläiset, punervat kuin vasta
auenneen metsäruusun terät ja mehevät kuin täysikypsä merimansikka
päivänpuolisella ahon rinteellä.
Vaikka Antti olikin melkein kuin elämään väsynyt hartain katumuksen
tekijä, täytyi tuon kaiken kumminkin ajanpitkään häneen vaikuttaa.
Väsyneenä oli ensin katse häneen sattunut, mutta vähitellen se oli
kiintynyt, ja vihdoin oli kuva painunut sielun sisimpään, silmät
auenneet seposenseljälleen ja katse elostunut.
Kaikki ihmiselliset tunteet, vietit ja intohimot uhkasivat palata ja
täyttää koko olemuksen elämällä.
Hän tunsi sydämmensä sykkivän kiihkeästi ja epätasaisesti.
Hän ei ollut enää äänetön, kalpea, eloton marmoripatsas, hänen
vastustamattomasti halutti puhua jotain palvelustytölle ja saada
hänetkin puhumaan.
Ja se olikin kuin tulen heitto hyvin sytteillä varustettuun uuniin.
Tarvitsi vain kysyä:
-- Mistä sinä olet meille muuttanut?
Ja hän kertoi kohta, kertoi pitkän historian elämäänsä, kertoi
jännittävästi ja heleän kauniilla äänellä. Pääsisällys oli, että hän
oli tullut kaupungista, kauppias Kaukoselta.
Ei olisi halunnut maalle, vaan äiti oli niin kovin pyytänyt ja
rukoillut, eikä hän ollut hennonut olla tottelematta. Siellä
kaupungissa oli ollut niin hauskaa, niin hurmaavan hauskaa!
-- Miksi tahtoi äitisi sinua maalle?
Hienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:
-- Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti
minut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen
huostastaan lähteneenä.
Hän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat
solahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.
Antti hymyili hänelle ja katse loisti.
Hänkin oli siis parantumassa.
Molemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja
vaaroja.
Anttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.