IINA. Vie nyt pian virsikirjasi pois tahi ota se vaan mukaan--vielä
parempi.--Se näyttää.--
SELMA. Kuinka voisin sen mukaan ottaa. Minä pistän sen pois.
(Menee oikealle.)
IV:s KOHTAUS.
IINA. Ennenkuin tuosta enkelistä kalua saapi.----Että hän nyt on
ehtinyt oikein pikiintyä tuohon retkaleesen.--Tässä ikänsä ruvetkoon
neulan kanssa temmeltämään.----Yksin se nyt ei käy.--Tuon naaman kun
kyltiksi saan.--Mutta ensin on Rahikka tieltä pois saatava.
V:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee takasin.) No mennään. Mitäs pahaa siinä olisi.--Ja ehkä
Rahikka sattuu vastaan tulemaan.
IINA.
Tiedätkö, mitä minä tahtoisin sinulta kysyä?
SELMA. Mitä?
IINA. Oletko sinä ihan varma, että hän rakastaa sinua.
SELMA. Ei minulla ole ainakaan mitään syytä sitä epäilemään.
IINA. Oletko häntä jo koetukseen pannut?
SELMA. Koetukseen! Mitä sillä tarkoitat?
IINA. Kuinka kokematon sinä vielä olet. Ei miesten rakkaudesta
milloinkaan saa ihan varma olla.
SELMA. Niinkö arvelet. Ei Iinaseni. Minä olen kyllä jo tuota asiata
ajatellut. Tosin ei Rahikka alinomaa toitota korvaani rakkauttaan, hän
on tyyni ja rauhallinen, mutta kun hän puhuu, tulee se hänen sydämmensä
pohjasta.
IINA. Ja siitä päätät sinä, että hän sinua rakastaa. Tahdotko että minä
teen sinulle rakkauden tunnustuksen kauniin sanoin. Luuletko ett'en
voisi puhua paljon kauniimmin kuin hän. Tahdotko?
SELMA. Sinä olet niin kummallinen... No!
IINA. (Tekeytyy kosijaksi.) Rakas neitini. Löytyy ihmisiä, jotka
jokapäiväisyyden melskeeltä eivät laisinkaan muista enään runollisuutta
löytyvän. Me miehet näytämme kylmiltä, yksitoikkoisilta, me puhelemme
usein joutavista asioista. Mutta tiedättekö mikä siihen on syynä? Me
emme voi tuhlata runollisuuttamme kaikkialle, me pidämme liian pyhinä
hellemmät tunteemme voidaksemme niitä aina purkaa. Mutta, neitini, kun
kerran tilaisuus tarjoutuu, kun tunteemme tulvimaan rupeavat, silloin
on niillä vastustamaton voima. Kun lemmen vihuri liitää sydämmen
ylitse, ei myrsky ole kaukana: se rupeaa kuohumaan, raivoamaan. Yksi
ainoa silloin vaan voi sen tyyneeksi saattaa, yhden ainoan haltiattaren
ojennettu kätönen voi sen kuohut rauhoittaa. Ja vavahdellen
tyytyväisenä painuu se vähitellen peilikirkkaaksi, kuvastaen
haltiattaren ihanuuden syvyydessään.
SELMA. No riittää, riittää. Mistä olet sinä tuollaista oppinut?
IINA. Minäkö? Sehän on runollisuutta. Kirjoissa, teatterissa sitä
kuulla saa. Kosijoiltani sitä olen kyllikseni kuullut. Mutta mitä arvoa
on tuollaisilla sanoilla. Tuuli ne mukanaan viepi heti. Ei Selmani, ei
kauniilla sanoilla nykyaikana ole mitään merkitystä.
SELMA. Mihinkä sitä sitten luottaa saa jollei sanoihin?
IINA. Töihin, töihin!
SELMA. Töihin?
IINA. Minä tahdon sinun parastasi. Eikö olisi hauskaa, kun ei
tarvitsisi koskaan vastaisuudessakaan sulhonsa rakkautta epäillä,
vaikka mitä sattuisi.
SELMA. Tietysti.
IINA. Pane hänet sitte koetukseen.
SELMA. Niin no, mitäs pahaa siinä olisi. Mutta kuinka?
IINA. Sen kyllä keksimme.
SELMA. Olisihan sitten hauskaa ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: »Nyt
olen varma sinusta!» Enkä minä laisinkaan pelkää häntä koetukseen
pannessani, kunhan ensin--
IINA. Mutta mennään nyt. Tekeyt vaan kylmäksi häntä vastaan joksikin
aikaa ja----
(Menevät.)
VI:s KOHTAUS.
(Miina ja Liisa tulevat talosta.)
LIISA. Miksi antaisit paheen valtaan päästä, kun sen estää voit.
MIINA. Niinhän se kyllä on. Vai siksikö se toisen hankki.
LIISA. No miksikä sitten. Selväähän se on kuin päivä.
MIINA. Voimmehan mennä lankoni luo. Kyllä hän tietää keinot.
LIISA. Kukas sitten tietäisi, jollei konstaapeli.
MIINA. Talossani minä sallisin sellaista--En! Mennään.
(Katsoo kivijalan ikkunaan.)
Eivät näy olevan kotona kumpikaan.
LIISA. Arvaahan sen.--Sunnuntai-iltana!
(Menevät.)
VII:s KOHTAUS.
(Kalle ja Wille juoksevat vasemmalta, kummallakin kädessä
nahkavyö, jonka päähän on kivi köytetty.)
WILLE. Nyt emme pakene enää. Mene sinä pakoon jos tahdot. Minä jään
vaikka yksin.