V.

Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme

nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut

tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin

aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in

välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa.

Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.

Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen

lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä

puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen

rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista

mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti,

nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia.

Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan

tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin

nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo

sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV

rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja,

ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja".

Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista

irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa

siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.

Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä

autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa

häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan

yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä,

uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille

oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina

järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet

kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin

heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista,

eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva

syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui

puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä

käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan

ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina

ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista

ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin

tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä

ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri

kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka

pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi

matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi.

Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain

poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön

säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan

soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän

suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja

kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja

leikeille.

Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä

nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa

levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona

on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli

hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä

rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein

hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut,

täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan,

tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei

tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon

paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä

oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä

kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle

uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka

oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin

selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan

tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta

veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia

naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä.

Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä,

kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita,

pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen

tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista

kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin

äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa,

oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine

silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen

pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja

piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa

kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa

asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan

ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka

jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden

vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden.

Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta

hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen

hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain

puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he

äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat

hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari

harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään,

urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä,

osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka

koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten

viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton

hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut

lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin

aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia

voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden

etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa

valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan

vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika

käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna

ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden

jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti

täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen

lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa,

toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka

valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi

suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin

istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on

kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta.

Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö

työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä

milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan

hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena

jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli

merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa

oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut

kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa

piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa

ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän,

tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle.

Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme,

hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen

hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi

tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan

kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan

ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi

olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea

ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä,

lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin,

jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi

tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää,

johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet

puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai

salaisista suruista.

Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat

vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti

liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten

otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla

herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka

ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten

loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin,

vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät

ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin

ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä,

maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö

painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla

lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on

täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties

muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät

varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle

osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin

olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa,

kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen

lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.

Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja

Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka

kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa

isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen

liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien

varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo

heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä

kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat -- urkkimatta toisiaan

-- hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset

ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja

kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa

silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään

aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian

raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan,

vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän

Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin

ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko

tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten

niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita,

salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen

uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin

hautaan?

Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa

sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa

tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset

paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon.

Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan

kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä

vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta

jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta

varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin

alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä

sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten

näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin

murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä

oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka

valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä

esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren

pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan

tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä

sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei

hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt,

varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää

hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin

jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei

kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen

yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei

yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen

tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja

jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta

anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti

tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata

ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku

herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön

saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista

sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä

salaisuus.

"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä,

jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät

hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"...

Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti

polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli

yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia

viikaria! -- Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin

sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello

kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä

maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi,

täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin

kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli

erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen

lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli

hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin

voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman

vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän

tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla

rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä.

Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman

toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat

katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari

päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa,

mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen

alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille.

Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä

juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta

huvihuone purettaisiin.

"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot

kiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja

asettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut

muuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen

ensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän

tuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja

sanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen

aatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta

poikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan

enemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa

varallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa,

minkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa

uudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut.

Kun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa

tätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf."

Gustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan.

Syntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka

taisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi

väsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen

yli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita

maantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko

talossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä

hyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira

haukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät

ankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä,

ja Moïna, eivät heränneet. "Silläpä on kiire!" huudahti kenraali

asettaen tyttärensä nojatuoliin.

Hän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:

"Älä mene, ystäväni..."

Markisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti

salalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja

saapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut

häntä.

"Kuka siellä?" kysyi kenraali.

"Avatkaa!" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.

"Oletteko ystävä?"

"Kyllä, olen ystävä."

"Oletteko yksin?"

"Olen ... mutta avatkaa, he tulevat!"

Eräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin

kenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa

pakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti

potkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin

estääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja

lyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta

ja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen,

jonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi

ollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen

otsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin

asti. "Pankaa pois pistoolinne, herrani"! sanoi hän kenraalille. "En

tahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa

minua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata

minulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi

tunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin

rukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin

arabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten

avatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne,

turvapaikka ja vettä. Oh, vettä!" toisti hän korisevalla äänellä.

"Kuka te olette?" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista

kiirettä, jolla tuntematon puhui.

"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!" vastasi mies,

helvetillinen iva äänessään.

Huolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut

nähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän

näki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden

hyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi

vääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen

liekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan.

Kenraalin täytyi kuitenkin vastata.

"Herrani", sanoi hän, "te puhutte niin kummallisesti, että te, jos

olisitte minun sijassani..."

"Henkeni on teidän käsissänne!" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.

"Kahdeksiko tunniksi?" kysyi markiisi epäröiden.

"Kahdeksi tunniksi!" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa

taaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja

ikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän

kirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja

tahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin

salamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin

käsittämättömän voiman vallassa.

"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla", sanoi

talon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia

tunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.

"Jumala palkitkoon teitä!" sanoi muukalainen päästäen raskaan

huokauksen.

"Onko teillä aseita?" kysyi kenraali.

Vastauksen asemesta avasi muukalainen turkin niin nopeasti, että

kenraali tuskin ehti katsahtaakaan siihen, ja levitti sen kiireesti

auki. Aseita hänellä ei näkynyt, ja oli puettu kuin nuori mies, joka

palaa tanssiaisista. Niin pikaisesti kuin epäluuloinen sotilas olikin

tehnyt tutkimuksensa, oli hän kuitenkin nähnyt kylliksi huudahtaakseen:

"Missä hiidessä olette noin tahrinut itsenne lokaan, ulkonahan on aivan

kuivaa?"

"Nyt kyselette te jälleen minulta?" vastasi tuntematon ylpeästi.

Silloin huomasi markiisi poikansa ja muisti äsken hänelle antamansa

neuvon, kuinka tulee ankarasti pitää antamansa sana. Tästä harmistui

hän niin, että sanoi hänelle jotenkin vihaisesti:

"Mitäs nyt, pikku veijari, oletko sinä täällä, vaikka sinun pitäisi

olla sängyssäsi?"

"Tulin sentähden, että luulin voivani auttaa teitä, jos vaara uhkaisi",

vastasi Gustaf.

"Mene ylös huoneeseesi!" sanoi isä leppyneenä poikansa vastauksesta. --

"Ja te", sanoi hän muukalaiselle, "seuratkaa minua!"

He jäivät vaiti kuin kaksi pelaajaa, jotka epäilevät toisiansa. Vieläpä

alkoi kenraali tuntea kamalia aavistuksia.

Tuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa

valan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa,

päästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan

salongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin

kuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden

kanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella

seinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin

otsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa,

ja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison

ullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli

jääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina

huonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:

"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria

suojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne,

sallinette minun sulkea teidät tänne."

Muukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.

"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä",

sanoi hän.

"Minä tuon teille vettä", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja

lähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen

itse hakemaan vettä kyökistä.

"No? Mitä nyt?" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.

"Ei mitään, ystäväni!" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.

"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne

ylös..."

"Helena", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään

häntä kohti, "ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun

vaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään."

Nuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.

Markisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta,

millä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin

ja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän

vieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain

päin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan

odottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti

otsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa

kenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä

ja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut

lasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden

samalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.

"Herrani", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita

entisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä

huolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, "te saatatte pitää minua

hyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te

jäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun."

Harmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei

miellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti

taskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti

sitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta

rikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin,

ja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä

tuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se

kosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.

"Ah, te olette katsonut minuun!" huudahti mies juotuaan ja taas

kääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. "Minä

olen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!"

"Minä en kuule mitään", sanoi markiisi.

"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä."

"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin

veren tahrima!" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä,

mitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.

"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen", vastasi vieras katkerasti

hymyillen.

Samassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä

oli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva

tunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.

"Santarmeja", sanoi hän.

Hän silmäsi tutkivasti vankiaan saadakseen häipymään ne epäilykset,

jotka olivat heränneet hänen vastentahtoisen varomattomuutensa takia,

otti kynttilän ja lähti takaisin salonkiin. Tuskin oli hän ehtinyt

panna avaimen korkealle kamiinin päälle, kun ratsastajain melu alkoi

kuulua kovempaa, heidän lähestyessään taloa nopeudella, joka sai hänet

vavahtamaan. Hevoset pysähtyivät todellakin talon sisäänkäytävän eteen.

Vaihdettuaan muutamia sanoja toveriensa kanssa, astui eräs

ratsastajista hevosen selästä, kolkutti ovea ja pakoitti kenraalin

avaamaan.

"Herraseni", sanoi korpraali, "ettekö äsken kuullut miehen juoksevan

tuonne aitaukselle päin?"

"Aitaukselle päinkö? En."

"Ettekö ole avannut porttia kenellekään?"

"Onko minulla ehkä tapana käydä itse avaamassa?..."

"Anteeksi, herra kenraali, mutta minusta näytti äsken, että..."

"Vai niin," huudahti kenraali vihaisesti, "aiotteko laskea leikkiä

minun kanssani? Mitä oikeutta on teillä..."

"Ei mitään, ei mitään, herra kenraali", jatkoi korpraali. "Antakaa

anteeksi intomme. Tiedämmehän varsin hyvin, ett'ei Ranskan pääri

rupeisi vastaanottamaan murhaajaa keskellä yötä; mutta me olemme niin

kiihkeitä saamaan jotain tietoja..."

"Murhaajaa?" huudahti kenraali. "Kuka se on, joka..."

"Vapaaherra de Mauny on juuri äsken tapettu kirveellä", vastasi

santarmi. "Mutta murhaajaa etsitään mitä innokkaimmin. Olemme varmat,

että hän on näillä seuduin ja me saamme kyllä kiinni hänet. Anteeksi,

herra kenraali!"

Santarmi puhui nousten samalla hevosen selkään, niin ettei onneksi

voinut nähdä kenraalin kasvoja. Tottunut kun oli kaikkea arvelemaan,

olisi hän ehkä voinut saada epäluuloja, jos olisi nähnyt nämä avonaiset

kasvot, joissa sielun tunteet niin elävästi kuvastuivat.

"Onko murhaajan nimi tiedossa?" kysyi kenraali.

"Ei", vastasi ratsastaja. "Hän on jättänyt kultarahoja ja seteleitä

täynnä olevan kirjoituspöydän, koskematta niihin."

"Kostoa siis", sanoi markiisi.

"Oh, vanhalle ukolle?... Ei, ei, sillä veitikalla oli vain liian kiire

ennättääkseen tehdä sen tempun."

Ja santarmi yhtyi tovereihinsa, jotka jo ajoivat täyttä laukkaa kaukana

maantiellä. Kenraali seisoi hetkisen hämmennyksen omana, kuten helposti

saattaa arvata. Pian kuuli hän palvelijain palaavan kotiin innokkaasti

jutellen kulkiessaan. Heidän äänensä kaikuivat tienristeyksestä

Montreuil'in luota. Kun he pääsivät perille, alkoi hänen vihansa,

joka tarvitsi vain jotakin tekosyytä purkautuaksensa, jyristä kuin

ukkonen heidän ylitsensä. Hänen äänensä sai koko talon kaikumaan.

Sitten tyyntyi hän äkkiä, kun rohkein ja viekkain heistä, hänen

kamaripalvelijansa, puolusti heidän viipymistään selittäen, että

heidän saapuessaan Montreuil'iin olivat jotakin murhaajaa etsivät

santarmit ja poliisikonstaapelit pidätelleet heitä. Kenraali vaikeni

äkkiä. Kun sitten nämä sanat olivat muistuttaneet hänelle, mitä hänen

piti tehdä tässä omituisessa asiaintilassa, käski hän kuivasti

kaikkein palvelijainsa heti mennä makuulle ja jätti heidät kovasti

ihmettelemään, miten helposti hän oli uskonut kamaripalvelijansa

valetta.

Mutta sill'aikaa kun tämä tapahtui pihalla, oli eräs näköään

vähäpätöinen tapaus muuttanut toisten tässä kertomuksessa esiintyvien

henkilöitten aseman. Markiisi oli tuskin poistunut ennenkun markisitar

silmäili milloin ullakkohuoneen avainta, milloin Helenaa ja sanoi

vihdoin matalalla äänellä, kumartuen tyttärensä puoleen:

"Helena, isäsi on jättänyt avaimen kamiinille."

Nuori tyttö nosti kummastuneena päätään ja katsoi pelästyneenä

äitiinsä, jonka silmät kiiluivat kärsimättömyydestä.

"Mitä tarkoitat, äiti?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku,

niin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös..."

"Minä?" sanoi nuori tyttö kauhistuneena.

"Pelottaako sinua?"

"Ei, äiti, mutta luulin kuulleeni miehen askeleita."

"Jos voisin mennä itse, niin en pyytäisi sinua, Helena", sanoi äiti

kylmällä ja arvokkaalla äänellä. "Jos isäsi tulee takaisin eikä näe

minua täällä, alkaa hän ehkä etsiä minua, mutta sinun poissaoloasi ei

hän huomaa."

"Äiti", vastasi Helena, "jos sinä käsket niin minä menen. Mutta tulen

menettämään isäni kunnioituksen..."

"Kuinka niin?" sanoi markisitar ivallisesti. "Mutta koska sinä otat

vakavalta kannalta sellaisen, mikä oli vain leikkiä, käsken minä nyt

sinun mennä sinne katsomaan. Tässä on avain! Isäsi käskiessä sinun

vaieta siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, ei hän kieltänyt sinua

menemästä tuohon huoneeseen. Mene, ja muista, ettei tytär milloinkaan

saa arvostella äitinsä tekoja..."

Lausuttuaan nämä viimeiset sanat loukatun äidin koko ankaruudella, otti

markisitar avaimen ja antoi sen Helenalle, joka nousi ylös sanaakaan

sanomatta ja poistui salongista.

"Äitini ymmärtää kyllä aina saada häneltä anteeksi, mutta minä, minä

olen mennyttä isäni silmissä. Tahtooko äiti sitten riistää minulta

isäni rakkauden ja ajaa minut kotoa pois?"

Nämä ajatukset johtuivat äkkiä hänen mieleensä hänen pimeässä

kulkiessaan pitkää käytävää, jonka päässä salaperäisen huoneen ovi oli.

Hänen saavuttuaan sille, riehuivat hänen ajatuksensa onnettomuutta

ennustavassa sekasorrossa. Nämä hämmentyneet ajatukset saivat

kuohuksiin tuhannet tunteet, jotka hän tähän saakka oli pitänyt

sydämeensä suljettuina. Kenties hän ei enää uskonut onnelliseen

tulevaisuuteen, ja tänä kauheana hetkenä epäili elämäänsä. Hän vapisi

suonenvedontapaisesti pannessaan avainta reikään ja mielenliikutuksensa

kävi niin ankaraksi, että hän sekunniksi pysähtyi laskeakseen kätensä

sydämelleen, ikäänkuin olisi voinut tyynnyttää sen syviä, kovia

lyöntejä. Vihdoin avasi hän oven. Murhaaja oli varmaankin kuullut

saranain narinan.

Vaikka kuulonsa oli hyvin herkkä, seisoi hän melkein kuin

kiinninaulattuna seinään, liikkumatonna, ikäänkuin ajatustensa

nielemänä. Salalyhdyn levittämä valopiiri loisti heikosti, ja tässä

puolihämärässä muistutti hän noita tummia ritarikuvapatsaita, joita

aina näkee götiläisten kappelien seinäsyvennyksissä, jonkin mustan

haudan ääressä. Kylmät hikipisarat valuivat hänen keltaiselle, leveälle

otsalleen. Uskomaton rohkeus loisti näistä lujista piirteistä. Hänen

tulisilmänsä näyttivät jäykkinä ja kuivina tuijottavan jotain

taistelua, jonka hän oli näkevinään pimeydessä, edessään. Myrskyisiä

ajatuksia kuvastui vilaukselta hänen kasvoillaan, joiden luja ja varma

ilme osoitti voimakasta sielua. Hänen ruumiinsa, asentonsa,

ulkomuotonsa oli sopusoinnussa hänen hurjan neronsa kanssa. Tämä mies

oli läpeensä voimaa, kokonaan mahtia, ja hän katsoi pimeyteen, kuin

oman kohtalonsa elävä kuva. Kenraali, joka oli tottunut näkemään

Napoleonin ympärillä tunkeilevien jättiläisten tarmokkaita kasvoja ja

jonka ihmettely ja uteliaisuus oli vallannut, ei ollut huomannut tämän

tavattoman miehen ruumiillisia ominaisuuksia. Mutta Helena, joka, kuten

kaikki naiset, oli ihmisten ulkomuodon tekemän vaikutuksen alainen,

tuli liikutetuksi tästä valon ja varjon, suuruuden ja intohimon

sekoituksesta, tästä runollisesta kaaoksesta, joka sai tämän

tuntemattoman näyttämään lankeemuksestaan kohoovalta Luciferilta.

Äkkiä tyyntyi hänen kasvoistaan kuvastunut myrsky kuin taikaiskusta,

ja se selittämätön valta, jonka peruste ja tulos hän oli, kenties

itsekään tietämättään, levisi nopeasti hänen ympärilleen, kasvavan

tulvan tavoin. Ajatusten virta häipyi hänen otsaltaan samassa

silmänräpäyksessä, jolloin piirteensä saivat tavallisen näkönsä.

Lumottuna joko tämän kohtauksen ihmeellisyydestä tahi siitä

salaisuudesta, mihin tunkeutui, saattoi nuori tyttö nyt ihailla hänen

lempeitä ja mieltäkiinnittäviä kasvojaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa,

tarkoittavan äänettömyyden vallitessa ja levottomuuden omana, joka

tähän asti oli ollut tuntematon hänen nuorelle sielulleen. Helena oli

ehkä päästänyt huudahduksen tahi tehnyt liikkeen, tahi sitten oli

murhaaja palannut ajatusten maailmasta takaisin todellisuuteen ja

kuullut, että joku toinenkin oli huoneessa. Hän käänsi päätään sille

taholle, missä isäntänsä tytär seisoi, eroitti epäselvästi varjossa

tämän nuoren olennon ylevät kasvot ja majesteetillisen vartalon ja

luuli häntä varmaankin enkeliksi nähdessään hänen seisovan siinä niin

liikkumattomana ja tuskin näkyvänä kuin ilmestyksen.

"Herrani", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Murhaaja vavahti.

"Nainen!" huudahti hän lempeästi. "Onko se mahdollista? Menkää pois

täältä!" jatkoi hän. "En suo kenellekään oikeutta surkutella itseäni,

antaa itselleni anteeksi tahi tuomita itseäni. Tahdon elää yksin.

Menkää lapseni!" lisäsi hän hallitsijan eleellä, "olisin kiittämätön

siitä palveluksesta, jota tämän talon herra osoittaa minulle, jos

antaisin yhdenkään täällä asuvista henkilöistä hengittää samaa ilmaa

kuin minä. Minun täytyy alistua maailman lakeihin."

Tämä viimeinen lause sanottiin matalalla äänellä. Samalla kuin hän yhä

syvän, sisäisen havaintonsa vaikutuksesta näki edessään ne tuskat,

jotka tämä surullinen ajatus herätti, silmäsi hän Helenaa

käärmeentapaisella katseella, kosketellen tämän omituisen, nuoren tytön

sydämessä kokonaista ajatusten maailmaa, joka tähän asti oli uinaillut

hänessä. Oli kuin säde olisi valaissut tuntemattomia maita. Hänen

sielunsa oli yllätetty, voitettu, ilman että hänellä olisi ollut voimaa

puolustaa itseään tämän miehen katseen magneettista vaikutusvaltaa

vastaan, niin tahtomattaan kuin tämä katsoikin häneen. Ujona ja

vapisevana lähti hän tiehensä ennättäen takaisin salonkiin

silmänräpäystä ennen kun isänsä palasi, niin ettei ehtinyt sanoa mitään

äidilleen.

Kenraali oli hyvin vakava ja käveli hiljaa käsivarret ristissä edes

takaisin kadulle ja pihalle antavain ikkunain väliä. Vaimonsa

vartioitsi nukkuvaa Abelia. Moïna makasi lepotuolissa rauhallisena kuin

lintunen pesässään. Vanhin sisar piteli toisessa kädessään

silkkivyyhteä, toisessa silmäneulaa ja katseli tuleen. Syvää

hiljaisuutta, joka vallitsi salongissa, ulkona ja talossa, keskeyttivät

ainoastaan palvelijain hitaat askeleet heidän mennessään toinen

toisensa jälkeen makuulle, tahi puoleksi tukahutettu nauru, heidän

ilonsa ja hääjuhlan viimeinen kaiku, ja vihdoin ovien narina kun he

avasivat niitä mennen kukin omiin huoneisiinsa, puhuivat keskenään ja

sitten sulkivat. Muutamia tukahutettuja ääniä kuului vielä vuoteiden

luota. Tuoli kaatui kumoon. Vanha kuski yski lievästi. Mutta pian

vallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus, joka puolen yön aikaan leviää

nukkuvaan luontoon. Ainoastaan tähdet tuikkivat. Pakkanen jäyti maan.

Ei yksikään olento puhunut, ei liikkunut. Ainoastaan tuli räiskyi,

ikäänkuin osoittaakseen kuinka syvä hiljaisuus oli. Montreuil'in kello

löi yhtä. Tällä hetkellä kuului heikosti ihmeen keveitä askelia

yläkerrasta. Markiisi ja hänen tyttärensä, jotka muistivat varmasti

sulkeneensa vapaaherra de Maunyn murhaajan sisälle, luulivat jonkun

naisista kävelevän siellä eivätkä ihmetelleet kuullessaan salongin

viereisen huoneen ovea avattavan. Äkkiä seisoi murhaaja heidän

keskellään. Markiisin hämmästys, äidin kiihkeä uteliaisuus ja tyttären

ihmettely saivat aikaan, että hän pääsi melkein keskelle salonkia. Hän

sanoi kenraalille ihmeellisen tyynellä ja sointuvalla äänellä:

"Herrani, kaksi tuntia on kulunut."

"Te täällä?" puhkesi kenraali sanomaan. "Kuinka te olette voinut...?"

Ja kauhealla silmäyksellä katsoi hän kysyvästi vaimoaan ja lapsiaan.

Helena sävähti tulipunaiseksi.

"Te", toisti sotilas läpitunkevalla äänellä, "te meidän keskuudessamme!

Veren tahraama murhaaja täällä! Te saastutatte tämän huoneen! Menkää,

menkää!" lisäsi hän raivostuneena.

Kuultuaan sanan murhaaja päästi markisitar huudahduksen. Mitä taas

Helenaan tuli, näytti tämä sana ratkaisevan hänen elämänsä, kasvonsa

eivät ilmaisseet pienintäkään ihmettelyä. Hän näytti odottaneen tätä

miestä. Hänen häälyvät ajatuksensa olivat saaneet tarkoituksen.

Rangaistus, jonka taivas oli säästänyt hänelle hänen syntiensä vuoksi,

kohtasi häntä nyt. Nuori tyttö luuli itseään yhtä rikolliseksi kuin

tätä nuorta miestä. Hän oli hänen toverinsa, hänen sisarensa. Hän luuli

tässä näkevänsä Jumalan käskyn. Pari vuotta myöhemmin olisi järki

tehnyt oikeutta hänen omantunnontuskilleen, mutta nyt tekivät ne hänet

mielettömäksi. Vieras seisoi siinä liikkumattomana ja kylmänä.

Halveksiva hymy näytti leikkivän hänen piirteissään ja punaisilla

huulillaan.

"Te annatte kovin vähän tunnustusta minun jalomieliselle käytökselleni

teitä kohtaan", sanoi hän verkkaan. "Minä en tahtonut käsilläni koskea

lasiin, jossa te tarjositte minulle vettä janoni sammuttamiseksi. En

edes tahtonut pestä verisiä käsiäni teidän kattonne alla, ja minä

lähden jättämättä rikoksestani muuta" -- tätä sanoessaan vääntyivät

huulensa -- "kuin muiston, ja olen koettava olla jättämättä mitään

jälkiä. Vihdoin en tahtonut edes sallia tyttärenne..."

"Tyttäreni!" huudahti kenraali katsahtaen kauhistuneena Helenaan. "Ah,

onneton, menkää tahi muuten minä tapan teidät..."

"Kaksi tuntia ei ole vielä ihan täyteen kulunut. Te ette voi tappaa

ettekä luovuttaa minua menettämättä kunnioitusta itseänne kohtaan ...

ja menettämättä minun kunnioitustani."

Nämä viimeiset sanat kuullessaan koetti kenraali mykkänä hämmästyksestä

katsoa rikokselliseen, mutta oli pakoitettu luomaan silmänsä alas

tuntien itsensä voimattomaksi kestämään tämän katseen sietämätöntä

tulta, joka toisen kerran hämmensi hänen sieluansa. Hän pelkäsi

pehmenevänsä vielä kerran ja tunsi jo tahtonsa heikkenevän.

"Murhata vanhus! Ettekö sitten milloinkaan ole nähnyt perhettä!" sanoi

hän osoittaen isällisellä liikkeellä vaimoansa ja lapsiansa.

"Niin, vanhus", toisti tuntematon ja otsansa rypistyi hiukan.

"Paetkaa!" huusi kenraali uskaltamatta katsoa vieraaseensa. "Liittomme

on purettu. En aio tappaa teitä. Ei, en aio milloinkaan saattaa itseäni

mestauslavan ruoaksi. Teidän täytyy lähteä, te saatte minut

kauhistumaan."

"Tiedän sen", sanoi rikoksellinen tyyneesti. "Ranskassa ei ole paikkaa,

mihin rauhallisesti voisin astua, mutta jos oikeus, niinkuin Jumala,

voisi tuomita kaiken ansion mukaan, jos se alistuisi tutkimaan,

murhaajako vai hänen uhrinsa on suurin peto, jäisin minä ylpeänä

ihmisten keskuuteen. Ettekö aavista, että miehen, joka murhataan, on

täytynyt tehdä ennen rikoksia? Olen tehnyt itseni tuomariksi ja

mestaajaksi, olen korvannut voimattoman inhimillisen oikeuden. Se on

rikokseni. Hyvästi, herrani! Huolimatta katkeruudesta, millä olette

höystänyt vieraanvaraisuuttanne, tulen muistamaan sitä. Sydämeeni jää

vielä kiitollisuuden tunne yhtä ihmistä kohtaan tässä maailmassa, ja se

ihminen olette te... Mutta olisin toivonut teidän olleen

jalomielisemmän."

Hän astui ovea kohti. Samassa silmänräpäyksessä kumartui nuori tyttö

äitinsä puoleen kuiskaten hänelle jotakin.

"Ah!..."

Tämä vaimonsa huudahdus sai kenraalin säpsähtämään kuin olisi nähnyt

Moïnan kuolleena. Helena seisoi suorana ja murhaaja oli vaistomaisesti

kääntynyt. Hänen kasvoistaan saattoi lukea jonkinlaista levottomuutta

tämän perheen puolesta.

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni?" kysyi markiisi.

"Helena tahtoo seurata häntä", vastasi tämä.

Murhaaja punastui.

"Koska äitini niin huonosti tulkitsee minulta melkein tahtomattani

päässeen huudahduksen", sanoi Helena matalalla äänellä, "niin tahdon

täyttää hänen toivomuksensa."

Katsahdettuaan ympärilleen melkein villillä ylpeydellä, loi nuori tyttö

alas silmänsä seisoen hiljaa ihmeteltävän kainona käytökseltään.

"Helena", sanoi kenraali, "oletko ollut siellä ylhäällä, huoneessa,

mihin olin...?"

"Olen, isäni."

"Helena", kysyi hän äänellä, jota kouristuksen tapainen vavistus

tukahutti, "onko tämä ensi kerta, kun näet tämän miehen?"

"On, isäni."

"Silloin on luonnotonta, että haluat..."

"Joskin luonnotonta, niin joka tapauksessa totta, isäni."

"Ah, tyttäreni!..." sanoi markisitar puoliääneen, mutta niin että

miehensä kuuli hänet. "Helena, sinä kiellät kaikki ne opetukset

kunniasta, kainoudesta, hyveestä, joita olen koettanut istuttaa

sydämeesi. Jos tähän asti et ole ollut muuta kuin valhetta, silloin ei

sinussa ole mitään kaivattavaa. Tämän miehen siveellinen oivallisuusko

sinua houkuttelee? Vai olisiko se tuo rikoksen tehneitä ihmisiä

pakoittava mahti..."

"Usko mitä tahansa!" vastasi Helena kylmästi.

Mutta huolimatta hänen tänä hetkenä osoittamastaan mielenlujuudesta,

saattoi hänen silmiensä tuli ainoastaan osaksi kuivata hänen

kyyneleensä. Vieras ymmärsi äidin sanat nähdessään nuoren tytön

kyyneleet, ja hän singahutti kotkankatseensa markisittareen, jota jokin

vastustamaton voima pakoitti katsomaan tätä kauheata viettelijää. Mutta

kun hänen silmänsä kohtasivat tämän miehen kirkkaat ja säihkyvät

silmät, tunsi hän sielussaan puistatuksen, jollaisen me tunnemme

nähdessämme käärmeen tahi kosketellessamme Leydenpulloa.

"Ystäväni", huudahti hän miehelleen, "tämä mies on perkele. Hän

aavistaa kaikki..."

Kenraali nousi soittaaksensa.

"Hän syöksee teidät perikatoon", sanoi Helena murhaajalle.

Tuntematon hymyili, otti askeleen eteenpäin, torjui markiisin käden,

pakoitti hänet kestämään katseen, joka lamautti hänet ja riisti häneltä

kaiken voiman.

"Maksan vieraanvaraisuutenne", sanoi hän, "ja niin olemme kuitit.

Säästän teidät tekemästä kunniatonta tekoa ilmiantamalla itse itseni.

Mitä teenkään oikeastaan elämälläni?"

"Voitte katua", vastasi Helena lahjoittaen hänelle samalla toiveen,

joka ei voi säteillä muualta, kuin nuoren tytön silmistä.

"En kadu milloinkaan", sanoi murhaaja kirkkaalla äänellä kohottaen

ylpeänä päätään.

"Hänen kätensä ovat punaiset verestä", sanoi isä tyttärelleen.

"Olen pesevä ne puhtaiksi", vastasi tämä.

"Mutta", jatkoi kenraali, uskaltamatta osoittaa tuntematonta,

"tiedätkö, tahtooko hän edes tietää sinusta?"

Murhaaja astui Helenan luo, jonka kauneus, niin siveä ja kaino kuin

olikin, kuitenkin näytti kuin sisällisen valon kirkastamalta, valon,

jonka säteet kohottivat ja värittivät pienimmätkin piirteet ja

hienoimmatkin viivat hänessä. Mutta katsahdettuaan lempeästi tähän

viehättävään olentoon, silmäyksellä, joka sekin loisti kauhistuttavaa

hehkua, sanoi hän, ilmaisten kokonaisen tunnemaailman:

"Enkö juuri kieltäytymällä vastaanottamasta uhraustanne osoita

rakastavani teitä teidän itsenne vuoksi, samalla kun maksan näiden

kahden tunnin elämän, minkä isänne on myynyt minulle."

"Te, te myös työnnätte minut luotanne!" huudahti Helena sydäntä

vihlovalla äänellä. "Hyvästi sitten, hyvästi kaikki, lähden tieheni

kuollakseni!"

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" kysyivät yht'aikaa isä ja äiti.

Helena seisoi äänetönnä, luoden silmänsä alas, ensin tarkasteltuaan

markisitarta kaunopuheliaasti kysyvin katsein. Siitä hetkestä

saakka, jolloin kenraali vaimoineen oli koettanut kumota sanoin tai

teoin tuntemattoman heidän keskuudessaan harjoittamaa kummallista

valtaa, ja viimemainitun singahutettua heitä kohti silmistään

säihkyvän-häikäisevän valon, olivat he selittämättömän lamaannuksen

vallassa. Heidän lumottu järkensä ei voinut paljonkaan auttaa heitä

vastustamaan sitä yliluonnollista mahtia, jonka alaiseksi he olivat

joutuneet. Ilma oli käynyt heistä raskaaksi, heidän oli vaikea

hengittää. Kuitenkaan eivät he tahtoneet syyttää häntä, joka tällä

tavoin hallitsi heitä, vaikka sisällinen ääni ilmoittikin heille tämän

miehen taikavoiman olevan syynä heidän voimattomuuteensa. Keskellä tätä

henkistä hervottomuuttaan aavisti kenraali vaistomaisesti, että hänen

tulisi ponnistaa voimiaan koettaakseen vaikuttaa tyttärensä häälyvään

järkeen. Hän panikin kätensä tämän vyötäisille ja talutti hänet

mukanaan ikkunaloukkoon etäälle murhaajasta.

"Rakas lapseni", sanoi hän matalalla äänellä, "jos jokin omituinen

rakkaus äkkiä on syttynyt sydämeesi, niin ovat kuitenkin sinun viaton

elämäsi, sinun puhdas ja siveä sielusi antaneet minulle liian monta

todistusta sinun luonteestasi, jotta en olisi uskomatta sinulla olevan

kyllin voimaa voittaa hetkellinen mielettömyys. Menettelytavassasi

piilee siis jokin salaisuus. Mutta sydämeni on täynnä anteeksiantoa,

voit uskoa minulle kaikki. Vaikka musertaisitkin sen, osaisin kyllä,

lapseni, vaieten kestää kärsimykseni ja säilyttää luottamuksesi

vilpittömässä äänettömyydessä. Sano, kadehditko meidän rakkauttamme

siskojasi kohtaan? Painaako jokin rakkaussuru sydäntäsi? Puhu, selitä

minulle syyt, jotka pakoittavat sinut jättämään perheesi, hylkäämään

sen, riistämään siltä sen suurimman viehätyksen, jättämään äitisi,

veljesi, pikku siskosi!"

"Isäni", vastasi hän, "en kadehdi enkä myös ole keneenkään rakastunut,

en edes teidän ystäväänne, valtiomies Vandenesseen."

Markisitar kalpeni. Hänen tyttärensä, nähdessään sen hillitsi itsensä.

"Eikö minun joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tule lähteä kodista

elääkseni miehen suojeluksessa?"

"Totta kyllä."

"Ja tiedämmekö koskaan", jatkoi hän, "minkälaiseen olentoon sidomme

kohtalomme? Luotan tähän mieheen."

"Lapseni", sanoi kenraali korottaen ääntänsä, "sinä et ajattele kaikkia

niitä suruja, jotka sälytät minun niskoilleni."

"Ajattelen hänen..."

"Mikä elämä!" huudahti isä.

"Naisen elämä", vastasi nuori tyttö hiljaa.

"Sinä olet kovin viisas!" huudahti markisitar, joka vihdoin sai sanat

suuhunsa.

"Kysymykset määräävät minun vastaukseni, mutta jos tahdotte, voin puhua

selvemmin."

"Sano kaikki, tyttäreni! ... olen äiti."

Nyt katsoi tytär äitiinsä, ja tämä katse sai markisittaren vaikenemaan

hetkeksi.

"Helena, olen kestävä nuhteesi, jos sinulla on sellaisia minua vastaan

tehtävänä, mieluummin kuin näkisin sinun seuraavan miestä, jota kaikki

ihmiset katselevat kammoksuen."

"Näettehän, ilman minua olisi hän yksin."

"Riittää, rouvani!" huudahti kenraali. "Meillä on tästä lähtien vain

yksi tytär..."

Hän katsahti Moïnaan, joka yhä nukkui. "Annan sulkea sinut luostariin",

lisäsi hän, Helenaan kääntyen.

"Olkoon niin, isäni", vastasi hän epätoivon tyyneydellä. "Voin kuolla

siellä. Te ette ole vastuunalainen minun elämästäni ja hänen sielustaan

muille kuin Jumalalle."

Syvä hiljaisuus syntyi äkkiä näiden sanojen jälkeen. Tämän kaikkia

yhteiskuntaelämän tavallisia tunteita loukkaavan kohtauksen näkijät

eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. Äkkiä huomasi markiisi pistoolinsa,

otti yhden niistä, viritti sen kiireesti ja tähtäsi vieraaseen.

Kuullessaan hanan naksahduksen kääntyi tämä, silmäten tyynin,

läpitunkevin katsein kenraalia, jonka käsi herpaantui näkymättömän

voiman vaikutuksesta ja retkahti raskaasti alas. Pistooli putosi

matolle...

"Tyttäreni", sanoi isä tämän pelottavan taistelun väsyttämänä. "Sinä

olet vapaa. Suutele äitiäsi, jos hän sallii sen! Minä en tahdo enää

sinua nähdä enkä kuulla puhuttavan sinusta..."

"Helena", sanoi äiti nuorelle tytölle, "ajattele, että joudut

köyhyyteen!"

Jonkinlainen koriseva ääni, joka lähti murhaajan leveästä rinnasta,

veti kaikkien katseet häneen. Halveksiva ilme kuvastui hänen

kasvoistaan.

"Kalliiksi tulee minulle teille osoittamani vieraanvaraisuus!" huudahti

kenraali ylös nousten. "Äsken surmasitte vain vanhuksen, täällä tapatte

kokonaisen perheen. Mitä tapahtuneekin, tuottaa se onnettomuutta tähän

taloon."

"Ja jos tyttärenne tulee onnelliseksi?" kysyi murhaaja katsoen

terävästi kenraalia.

"Jos hän tulee onnelliseksi teidän kanssanne", vastasi isä tehden

uskomattomia ponnistuksia, "en ole kaipaava häntä."

Helena polvistui ujosti isänsä eteen sanoen hänelle hyväilevällä

äänellä:

"Ah, isäni, rakastan ja kunnioitan teitä joko sitten tuhlaatte minulle

hyvyytenne aarteita, tai epäsuosiotanne ja ankaruuttanne. Mutta pyydän

teitä, älkää antako viimeisten sanojenne olla vihan sanoja!"

Kenraali ei uskaltanut katsoa tyttäreensä. Tällä hetkellä astui vieras

esiin ja hymyillen Helenalle hymyä, jossa samalla kertaa oli sekä

jotakin perkeleellistä että taivaallista, sanoi hän:

"Te, joka ette kammoksu murhaajaa, te, laupeuden enkeli, tulkaa, koska

horjumatta tahdotte pysyä päätöksessänne jakaa kohtaloni."

"Käsittämätöntä!" huudahti isä. Markisitar silmäsi ihmeellisin katsein

tytärtänsä ja avasi käsivartensa hänelle. Helena heittäytyi itkien

hänen syliinsä.

"Hyvästi!" sanoi hän. "Hyvästi äitini!"

Helena teki rohkeasti merkin vieraalle, joka säpsähti. Suudeltuaan

isänsä kättä, suuteli hän kiireesti ja koneellisesti Moïnaa ja pikku

Abelia sekä katosi murhaajan seurassa.

"Minne he menevät?" kirkasi kenraali kuullessaan molempien pakolaisten

askeleet. "Luulen uneksivani", jatkoi hän kääntyen vaimonsa puoleen,

"tässä seikkailussa piilee jokin salaisuus. Sinun pitäisi tietää se."

Markisitarta puistatti.

"Jonkun aikaa", vastasi hän, "on Helena ollut tavattoman kummallinen ja

merkillisen kiihkomielinen. Huolimatta kaikista yrityksistäni vastustaa

tätä hänen..."

"Tämä ei ole selvää..."

Mutta kun kenraali luuli kuulleensa tyttärensä ja vieraan askeleita

puutarhasta, keskeytti hän puheensa ja avasi nopeasti ikkunan:

"Helena!" huudahti hän.

Tämä huuto hävisi yöhön kuin turha ennustus. Kun kenraali päästi tämän

huudon, johon kukaan maailmassa ei enää vastannut, mursi hän kuin

taikasanalla sen lumouksen, jonka vankina jokin pirullinen voima oli

heitä pitänyt. Lämmin puistatus kävi hänen sydämestään hänen päähänsä,

hän tuli jälleen tuntoihinsa ja kauheana, kostonhimoisena päästi hän

kamalan huudon:

"Apua! Apua!"

Hän riensi kellonvetimelle, nykäsi sitä niin, että se, muutaman kerran

omituisesti kilahdettuaan, oli katkeamaisillaan. Kaikki palvelijat

heräsivät yhdessä tuokiossa. Itse avasi hän ikkunat kadulle päin, huusi

santarmeja, sieppasi pistoolinsa ja ampui, jouduttaakseen ratsastajain

ravia, palvelijain nousua ja naapurien tuloa. Koirat tunsivat herransa

äänen ja alkoivat haukkua, hevoset hirnuivat ja tömistelivät maata.

Hirveä melu syntyi yön hiljaisuudessa. Kenraalin juostessa portaita

alas rientääkseen tyttärensä perään, kohtasi hän pelästyneet

palvelijat, joita virtaili joka taholta.

"Tyttäreni ... Helena ryöstettiin. Juoskaa puutarhaan! Vartioitkaa

katua! Avatkaa portti santarmeille! Ottakaa kiinni murhaaja!"

Raivokkaalla voimainponnistuksella katkaisi hän ketjun, jolla iso

talonkoira oli kytketty.

"Helena! Helena!" ... sanoi hän tälle.

Koira hyppäsi kuin leijona hurjasti haukkuen ja syöksyi puutarhaan niin

pikaa, ettei kenraali voinut seurata sitä. Tällä hetkellä kuului

hevosten nelistystä kadulta. Kenraali riensi itse avaamaan.

"Korpraali", huusi hän, "joutukaa ottamaan kiinni vapaaherra de Maunyn

murhaajaa! He ovat paenneet minun puutarhojeni kautta. Pian, sulkekaa

Picardien mäelle vievät tiet... Minä panen toimeen ajon kaikilla

tiluksillani, puistoissa ja talossa. Te siellä", sanoi hän

palvelijoillensa, "vartioitkaa katua ja koko tietä kalleriportilta aina

Versailles'iin asti! Eteenpäin, kaikki!"

Hän aseistautui kamaripalvelijansa tarjoomaan pyssyyn ja syöksyi

puutarhaan huutaen koiralle:

"Etsi!"

Pelottava haukunta vastasi hänelle kaukaa, ja hän syöksyi sille

taholle, mistä koirien haukunta kuului tulevan.

Kello seitsemän aamulla voitiin huomata, että kaikki santarmien,

kenraalin, tämän palvelusväen ja naapurien tiedustelut olivat jääneet

tuloksettomiksi. Koira ei ollut palannut. Masentuneena ja jo huolien

vanhentamana palasi markiisi salonkiin, joka nyt näytti hänestä

autiolta, vaikka muut kolme lastansa olivat siellä.

"Sinä olet ollut hyvin kylmä tytärtäsi kohtaan!" sanoi hän katsoen

vaimoonsa. "Tämä on siis kaikki, mitä meille on jäänyt jälelle

hänestä", sanoi hän osoittaen neulomapuitteita, joissa näki alotetun

kukkasen. "Äsken vielä oli hän täällä, ja nyt kadotettu ... kadotettu!"

Hän itki, kätki kasvot käsiinsä ja oli hetkisen ääneti. Hän ei

rohjennut tarkastella salonkia, joka äsken vielä oli tarjonnut mitä

suloisimman kotoisen onnen näön. Aamuhämärä taisteli sammuvia lamppuja

vastaan; kynttilät olivat palaneet ihan rannikkaihin asti. Kaikki oli

sopusoinnussa onnettoman isän epätoivon kanssa.

"Tämä on hävitettävä", sanoi hän hetken vaiti oltuaan puitteita

osoittaen. "Minä en tahdo enää nähdä mitään, mikä muistuttaa häntä."

Tämä kamala jouluyö, jona markiisi vaimoineen onnettomuudessaan kadotti

vanhimman tyttärensä voimatta vastustaa hänen vastentahtoisen

viettelijänsä käyttämää omituista vaikutusvaltaa, oli kuin Kohtalon

antama varoitus heille. Muuan välittäjä teki vararikon, joka saattoi

markiisin häviöön. Hän otti lainan vaimonsa maatiloja vastaan koettaen

keinottelulla voittaa takaisin perheelleen koko entisen rikkautensa.

Mutta tämä yritys sai vain aikaan että hän taloudellisesti joutui

täydelleen tuhon omaksi. Epätoivo pakoitti kenraalin koettamaan kaikkea

ja hän siirtyi maasta pois. Kuusi vuotta oli kulunut hänen lähdöstään.

Vaikka perheensä hyvin harvoin olikin saanut tietoja häneltä, oli hän

nyt kuitenkin, muutamaa päivää ennen kun Espanja tunnusti

amerikkalaiset tasavallat riippumattomiksi, ilmoittanut palaavansa

kotiin.

Eräänä kauniina aamuna olivat muutamat ranskalaiset kauppiaat

espanjalaisella prikilaivalla noin parin penikulman päässä

Bordeaux'ista. Matkustajat ikävöivät päästäksensä taas isänmaahansa

rikkauksineen, joita olivat hankkineet pitkällä työllä ja vaarallisilla

matkoilla Mexikoon tahi Columbiaan. Eräs mies, vaivojen ja huolien

vanhentama enemmän kuin hänen ikäänsä nähden olisi soveltunut, seisoi

laivan partaaseen nojautuneena nähtävästi välinpitämättömänä siitä

näytelmästä, joka avautui ryhmissä kannella seisovien matkustajain

silmien eteen. Vältettyään matkan vaarat ja kauniin sään houkuttelemina

olivat kaikki menneet ylös kannelle ikäänkuin tervehtiäksensä

isänmaata. Useimmat olivat ehdottomasti näkevinään etäisyydestä

majakat, Gascogne'n talot, Cordonan tornin sekoittuneina muutamiin

taivaanrannalle nouseviin, valkeiden pilvien muodostamiin,

mielikuvituksellisiin kuvioihin. Ellei hopeavaahto olisi porissut

prikin edessä, ellei pikaisesti häipyvä vako olisi muodostunut sen

perään, olisivat matkustajat luulleet olevansa liikkumattomina keskellä

valtamerta, niin tyyni oli se. Taivas oli hurmaavan kirkas. Sen holvin

syvä sini suli huomaamattomin vivahduksin siniseen veteen muodostaen

yhtymäkohdalla viivan, joka kimalteli niin kirkkaasti kuin tähdet.

Aurinko pani miljoonat laineenharjat meren aavalla selällä

kimaltelemaan, niin että laaja vesi näytti melkein vielä loistavammalta

kuin taivaan lakeus. Prikin kaikki purjeet olivat harvinaisen leppeän

tuulen jännittämät, ja nämä lumivalkeat kaistaleet, nämä keltaiset,

liehuvat liput, tämä touviverkko kuvastuivat ihmeellisen selvästi tätä

loistavaa ilman, taivaan ja valtameren taustaa vasten, ilman muita

vivahduksia kuin keveiden purjeiden luomat varjot. Kaunis päivä, raitis

tuuli, näkyvissä oleva isänmaa, tyyni meri, surunvoittoinen tyrske,

kaunis, yksinäinen laiva, purjehtien valtamerta kuin lemmenkohtaukseen

rientävä nainen, tämä oli taulu, täynnä sopusointua, kohtaus, jossa

ihmissielu saattoi katsella muuttumattomia avaruuksia liikuntoa täynnä

olevasta näkökohdasta. Siinä oli omituinen yksinäisyyden ja elämän,

hiljaisuuden ja melun vastakohtaisuus ilman että saattoi tietää, missä

oli melua tahi elämää, tyhjää olemattomuutta tahi hiljaisuutta. Ei

myöskään yksikään ihmisääni rikkonut tätä taivaallista lumousta.

Espanjalainen kapteeni, matruusit, ranskalaiset, kaikki istuivat tahi

seisoivat vaipuneina uskonnolliseen hurmaukseen, muistojensa

täyttäminä. Ilmassa oli raukeutta. Nämä onnelliset kasvot puhuivat

täydellistä menneitten kärsimysten unhotusta; nämä miehet keinuivat

rauhallisessa laivassa kuin kultaisessa unelmassa. Vanha matkustaja,

joka seisoi laivan partaaseen nojautuneena, katsahti kuitenkin

toisinaan taivaanrantaan jonkunlaisella levottomuudella. Hänen

piirteissään oli luettavana kohtalon uhmaa, oli kuin olisi hän pelännyt

ei saavansa kyllin pian laskea jalkaansa Ranskanmaan pinnalle. Tämä

mies oli markiisi. Onni ei ollut ollut kuuro hänen epätoivoisille

huudoilleen ja ponnistuksilleen. Viisivuotisten ponnistusten ja

vaivalloisen työn jälkeen oli hän huomannut olevansa melkoisen

omaisuuden omistaja. Kärsimättömyydessään saada jälleen nähdä maansa ja

tuoda onni mukanansa perheelleen, oli hän seurannut muutamain

ranskalaisten kauppiasten esimerkkiä Havannassa astuessaan heidän

kanssansa tähän espanjalaiseen alukseen, jonka piti purjehtia

Bordeaux'hon. Hänen mielikuvituksensa, joka oli väsynyt aavistamaan

pahaa, maalaili kuitenkin hänen ajatuksiinsa mitä suloisimpia entisen

onnen kuvia. Kaukaa nähdessään mantereen ruskean rajaviivan, luuli hän

näkevänsä vaimonsa ja lapsensa. Hän oli olevinaan kodissaan, kotilieden

ääressä ja tunsi, että häntä siellä hellittiin ja hyväiltiin. Hän näki

edessään Moïnan, josta oli tullut suuri ja kaunis, uhkea nuori tyttö.

Kun tämä hänen mielikuvituksensa esiintuoma taulu oli muuttunut niin

eläväksi kuin todellisuus itse, kyyneltyivät hänen silmänsä ja

salatakseen liikutustaan tarkasteli hän epäselvää taivaanrantaa

vastapäätä sitä sumuista juovaa, jonka rannikko muodosti.

"Se se on..." sanoi hän, "se seuraa meitä!"

"Mikä se on?" huusi espanjalainen kapteeni.

"Laiva", vastasi kenraali matalalla äänellä.

"Minä näin sen jo eilen", vastasi kapteeni Gomez.

Hän katseli ranskalaista tutkien.

"Se on koko ajan ajanut meitä takaa", kuiskasi hän kenraalille.

"Enkä minä ymmärrä, miks'ei se ikänä saavuta meitä", jatkoi vanha

sotilas, "sillä se on parempi kuin meidän kirottu 'Saint

Ferdinandimme'."

"Sille on voinut tapahtua jotain, ehkä vuoto..."

"Se saavuttaa meidät!" huudahti ranskalainen.

"Se on kolumbialainen merirosvolaiva", kuiskasi kapteeni.

"Meillä on vielä kuusi penikulmaa maihin, ja tuuli helpottaa."

"Se ei purjehdi, se lentää, ikäänkuin tietäisi että parin tunnin

perästä on saaliinsa luisunut käsistään. Mikä julkeus!"

"Tämä!" huudahti kapteeni. "Oh, ei sen nimi olekaan suotta 'Othello'.

Joku aika sitten ampui se upoksiin muutaman espanjalaisen

fregattilaivan, vaikkei sillä ole muuta kuin kolmekymmentä kanuunaa!

Minä en pelännyt muuta kuin tätä, sillä tiesin sen oleskelevan ja

risteilevän Antillein luona... Ah", jatkoi hän vaiettuaan hetkisen,

jolla aikaa katseli laivansa purjeita, "tuuli yltyy, me ehdimme

perille. Meidän täytyy ehtiä, 'Pariisilaisen' kanssa ei ole

leikittelemistä."

"Mutta se ehtii myös", vastasi markiisi.

"Othello" oli nyt melkein vain kolmen penikulman päässä. Vaikka

miehistö ei ollut kuullutkaan markiisin ja kapteeni Gomezin

keskustelua, oli tämän purjelaivan näkeminen houkutellut useimmat

matruuseista ja matkustajista paikalle, missä molemmat keskustelijat

seisoivat; mutta melkein kaikki pitivät prikiä kauppalaivana

tarkastellen sitä mielenkiinnolla, kunnes äkkiä muuan matruusi huudahti

voimakkaalla äänellä:

"Pyhän Jakobin kautta! Me olemme hukassa, se on se pariisilainen

kapteeni..."

Tämä kauhea nimi levitti pelkoa ja kammoa laivaan ja syntyi sanomaton

sekasorto. Espanjalainen kapteeni sytytti sanoillaan hetkellisen

rohkeuden matruuseihinsa. Koska hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä ehtiä

maihin, välttääksensä vaaran, koetti hän kiireesti virittää kaikki

purjeensa, sekä pienet että suuret, oikealla ja vasemmalla puolella,

tarjotakseen tuulelle niin suuren purjepinnan kuin vain raakapuut

kestivät. Mutta näitä liikkeitä ei suoritettu vaikeuksitta. Miehistöltä

luonnollisesti puuttui tuo erinomainen täsmällisyys, joka sotalaivoilla

on niin ihmeellinen. Vaikka "Othello" lensi kuin pääskynen, kiitos

purjeiden, näytti kuitenkin siltä, kuin voittaisi se niin vähän, että

ranskalaisparat täytti iloinen toivo. Äkkiä, juuri kuulumattomilla

ponnistuksilla suoritettujen taitavien liikkeiden jälkeen, joihin Gomez

itse otti osaa sanoin ja elein, muuan perämies, väärällä, varmasti

tahallisella tempulla käänsi prikilaivan poikkipäin. Purjeet, joita

tuuli pieksi sivultapäin, alkoivat hulmuta niin kiivaasti, että priki

peräytyi, nokat katkesivat ja laiva joutui täydellisesti ohjattomaksi.

Rajaton raivo valtasi kapteenin. Hän kalpeni purjeitaankin

valkoisemmaksi. Yhdellä hyppäyksellä karkasi hän perämiehen kimppuun ja

tavoitti häntä tikarillaan niin kiivaasti, että iski harhaan ja syöksi

hänet sen sijaan mereen. Sitten tarttui hän peräsimeen koettaen

hälventää sitä kauheata sekasortoa, joka oli saanut aikaan sekaannusta

hänen hyvällä ja rohkealla laivallaan. Epätoivon kyyneleet valuivat

hänen silmistään, sillä me suremme enemmän kavallusta, joka hävittää

sen, minkä olimme taitavuudellamme saavuttaneet, kuin äkillistä

kuolemaa. Mutta mitä enemmän kapteeni kiroili, sitä vähemmän oli hän

herra laivallaan. Hän ampui itse hätälaukauksen siinä toivossa, että

rannalta kuultaisiin häntä. Samassa vastasi vimmatun nopeasti kiitävä

rosvolaiva tykinlaukauksella, jonka kuula putosi kymmenen kaapelimitan

päähän "Saint Ferdinandista".

"Taivas ja helvetti!" huusi kenraali, "se oli hyvin tähdätty! Heillä on

oivallisia tykkejä!"

"Oh, milloin tuo puhuu, täytyy toisten olla vaiti, nähkääs!" vastasi

eräs matruusi. "Pariisilainen ei pelkäisi englantilaistakaan laivaa..."

"Kaikki on hukassa!" huusi kapteeni epätoivoisena. Hän oli katsonut

näköputkellaan eikä nähnyt mitään apua tulevan rannikolta päin... "Me

olemme etäämmällä Ranskasta kuin luulin..."

"Minkätähden olla epätoivossa?" virkkoi kenraali. "Ovathan kaikki

matkustajanne ranskalaisia, he ovat vuokranneet laivanne. Tämä

merirosvo on pariisilainen, sanotte? No, nostakaa sitten valkoinen

lippu, ja..."

"Ja hän ampuu meidät upoksiin", vastasi kapteeni. "Hän kykenee mihin

tahansa, kun vaan on kysymyksessä rikkaan saaliin anastaminen!"

"Ah, sehän on merirosvo..."

"Merirosvo!" sanoi yksi matruuseista vihaisesti. "Oh, hänellä on kaikki

selvillä tahi osaa hän laittaa niin, että näyttää siltä..."

"No niin", huudahti kenraali nostaen silmänsä taivasta kohti, "silloin

saamme tyytyä kohtaloomme!"

Ja hänellä oli vielä kyllin voimaa pidättää kyyneleensä.

Juuri kun hän oli sanonut tämän lensi toinen, paremmin tähdätty

tykinkuula, ja lävisti "Saint-Ferdinand'in" rungon.

"Laskekaa sivuun!" sanoi kapteeni surullisella äänellä.

Ja matruusi, joka oli puolustanut pariisilaisen rehellisyyttä, auttoi

hyvin ymmärtäväisesti tässä epätoivoisessa hommassa. Miehistö odotti

tappavan pitkän puolisen tuntia, mitä syvimmän hämmennyksen vallassa.

"Saint-Ferdinand'illa" oli neljä miljoonaa piasteria, minkä summan

näiden viiden matkustajan omaisuus teki, siitä kenraalin osaa

yksitoistasataatuhatta frangia. Vihdoin näkyi "Othellosta", joka nyt

oli kymmenen pyssynlaukauksen päässä, selvästi kahdentoista tykin

ammottavat kidat, valmiina purkamaan tulta. Se lähestyi kuin tuulen

kantamana, minkä paholainen vasituisesti sen vuoksi antoi puhaltaa;

mutta kokeneen merimiehen silmä saattoi helposti keksiä tämän nopeuden

salaisuuden. Ei tarvinnut muuta kuin silmänräpäyksen katsoa laivan

korkeussuhdetta, sen soikeata, kapeata runkoa, korkeita mastoja,

purjeiden muotoa, ihmeteltävän keveätä taklausta, sitä mestarillista

taitavuutta, millä laivaväki kuin yksi mies hoiti valkoista

purjepintaa. Kaikki ilmaisi uskomatonta voiman varmuutta tässä

solakassa puu-olennossa, joka oli yhtä nopea, yhtä älykäs kuin juoksija

tahi petolintu. Rosvolaivan miehistö oli äänetön ja vastarinnan varalta

valmis hyökkäämään kauppalaivaraukkaan, joka onneksi pysyttelihe

hiljaa, kuin opettajan pahanteossa yllättämä koulupoika.

"Meillä on tykkejä!" huudahti kenraali puristaen espanjalaisen

kapteenin kättä.

Tämä katsoi vanhaa soturia rohkeutta ja epätoivoa ilmaisevalla

katseella ja sanoi:

"Entäs miehiä?"

Markiisi tarkasteli "Saint-Ferdinand'in" miehistöä ja vavahti. Neljä

kauppiasta seisoi siinä kalpeina ja vapisevina, sillä välin kun

matruusit eri ryhmissä näkyivät neuvottelevan, mille kannalle asettua

"Othelloon" nähden. He katselivat rosvolaivaa ahneella uteliaisuudella.

Perämies, kapteeni ja markiisi olivat ainoat, jotka, katsellen

toisiansa tutkivin silmäyksin, vaihtoivat rohkeita ajatuksia.

"Ah, kapteeni Gomez, olen kerran ennen jättänyt hyvästit maalleni ja

omaisilleni sydän täynnä surua. Pitääkö minun nyt vielä kerran jättää

heidät juuri kun tuon mukanani lasteni ilon ja onnen?"

Kenraali kääntyessään poispäin antaakseen raivon kyynelten valua

mereen, huomasi perämiehen, joka ui rosvolaivaa kohti.

"Tällä kertaa", vastasi kapteeni, "saatte varmasti sanoa heille

hyvästit ainiaaksi."

Ranskalainen sai espanjalaisen ihmettelemään luomalla häneen

hämmästyneen silmäyksen. Nyt olivat molemmat laivat melkein

vieretysten, ja kun kenraali näki vihollisen miehistön, uskoi hän

Gomez'in onnetonta ennustusta. Kolme miestä seisoi joka tykin vieressä.

Kun näki heidän atleettimaiset vartalonsa, kovat piirteensä ja

voimakkaat, paljaat käsivartensa, olisi voinut otaksua heitä

pronssipatsaiksi. Kuolemakaan ei olisi voinut kaataa heitä kumoon.

Matruusit olivat keveästi aseistettuja, notkeita, sitkeitä ja

voimakkaita ja seisoivat siinä liikkumattomina. Kaikki nämä

tarmokaspiirteiset kasvot olivat auringon päivetyttämät, työn

karaisemat. Heidän silmänsä kiilsivät kuin tulikipinät todistaen selviä

päitä ja helvetillisiä nautintoja. Kannella, joka oli mustanaan miehiä

ja hattuja, vallitseva syvä hiljaisuus todisti taipumatonta tarmoa,

jolla jokin mahtava tahto taivutteli näitä ihmisdemooneja. Päällikkö

seisoi isonmaston juurella käsivarret ristissä, aseettomana, vain

kirves jalkojensa juuressa. Auringon suojana piti hän päässään

leveälaitaista huopahattua, joka varjosti hänen kasvojansa. Niinkuin

herransa edessä makaavat koirat katsoivat tykkimiehet, matruusit ja

sotilaat väliin kapteeniansa ja väliin kauppalaivaa. Kun molemmat

laivat hipaisivat toisiaan, herätti tärähdys merirosvon uinailustaan ja

hän sanoi hiljaa kaksi sanaa nuorelle upseerille, joka seisoi parin

askeleen päässä hänestä.

"Asettakaa kiinnityshaat!" huusi luutnantti.

Ja "Saint-Ferdinand" kiinnitettiin "Othelloon" ihmeteltävällä

tarkkuudella. Merirosvon matalalla äänellä antamien käskyjen mukaan,

jotka luutnantti toisti, kulkivat miehet, kukin tuntien ennakolta

määrätyn tehtävänsä, vallatun laivan kannelle, niinkuin seminaarilaiset

menevät messuun, sitoivat matruusien ja matkustajain kädet ja anastivat

aarteet. Tuokiossa olivat piastereita täynnä olevat tynnyrit,

elintarpeet ja laivaväki viedyt "Saint-Ferdinand'ista" "Othelloon".

Kenraali luuli näkevänsä unta kun hän kädet sidottuina huomasi olevansa

heitetty tavarapakkojen päälle kuin mikäkin kauppatavara. Merirosvo,

hänen luutnanttinsa ja muuan, nähtävästi perämiehenä toimiva matruusi,

olivat neuvotelleet keskenään. Kun tämä hyvin lyhyt neuvottelu oli

loppunut, vihelsi matruusi miehiä. Hänen käskystään hyppäsivät he

"Saint-Ferdinand'iin", kiipesivät taklaukselle ja alkoivat riistää sen

raakapuita, purjeita ja köysivarustuksia yhtä nopeasti kuin sotamies

taistelutantereella riisuu kuolleen toverinsa, jonka saappaat ja lakki

ovat hänen himonsa esineitä.

"Me olemme hukassa", sanoi espanjalainen kapteeni kylmästi kenraalille.

Hän oli tutkinut näiden kolmen johtajan eleitä neuvottelun kestäessä ja

matruusien liikkeitä ennenkuin nämä ryhtyivät säännönmukaiseen prikin

ryöstöön.

"Kuinka?" kysyi kenraali kylmästi.

"Mitähän te sitten haluaisitte, että heidän pitäisi tehdä meille?"

vastasi espanjalainen. "He ovat varmaan ymmärtäneet, että kävisi hyvin

vaikeaksi myydä 'Saint-Ferdinand'ia' Ranskan tahi Espanjan satamissa,

ja aikovat porata sen upoksiin, jottei heidän tarvitsisi nähdä vaivaa

siitä. Ja luuletteko, että he viitsisivät elättää meitä, kun eivät

tiedä, mihin satamaan voisivat laskea meidät maihin?"

Tuskin oli kapteeni lausunut nämä sanat, kun kenraali kuuli kauheata

melua, jota seurasi kumea ääni, johtuen useiden ruumiiden mereen

heittämisestä. He kääntyivät eivätkä nähneet enää noita neljää

kauppiasta. Kahdeksan hurjanaamaisen tykkimiehen käsivarret olivat

vielä kohotettuina, kenraalin säikähtyneenä tarkastellessa heitä.

"Mitäs minä sanoin?" huomautti espanjalainen kapteeni kylmästi.

Markiisi nousi nopeasti ylös. Meren pinta oli taas tyyntynyt, hän ei

voinut edes eroittaa paikkaa, mikä oli niellyt hänen onnettomat

toverinsa. Juuri nyt kierittelivät varmaankin laineet heitä sinne

tänne, kädet ja jalat sidottuina, elleivät kalat jo olleet ahmineet

heitä ruoaksensa. Parin askeleen päässä hänestä seisoivat uskoton

perämies ja "Saint-Ferdinand'in" matruusi, joka juuri oli ylistänyt

pariisilaisen kapteenin mahtia. He olivat nyt yhtyneet merirosvoihin ja

osoittivat näille keitä prikilaivan matruuseista pitivät sopivina

liittää "Othellon" miehistöön. Kaksi laivapoikaa meni sitomaan muiden

jalkoja huolimatta näiden kauheista kirouksista. Kun vaali oli

toimitettu, tarttuivat nuo kahdeksan tykkimiestä tuomittuihin ja

heittivät heidät vähääkään arkailematta mereen. Merirosvot katselivat

ilkeällä uteliaisuudella, miten eri tavalla miehet putosivat, heidän

vääristyneitä kasvojaan ja viimeisiä tuskiaan, ilman että

kasvonpiirteensä olisivat ilmaisseet pilkkaa, ihmettelyä tai sääliä. Se

oli heistä aivan yksinkertainen tapaus, jollaisiin he olivat tottuneet.

Molemmat vanhimmat katselivat mielihyvällä, synkästi ja ankarasti

hymyillen, täysinäisiä piasteritynnyreitä suurmaston ympärillä.

Kenraali ja kapteeni Gomez istuivat tavarapakalla neuvotellen

keskenään hiljaa, synkin katsein. Pian olivat he ainoat eloonjääneet

"Saint-Ferdinand'in" laivaväestä. Molempain urkkijain espanjalaisesta

miehistöstä valitsemat seitsemän matruusia olivat jo ilomielin

muuttuneet perulaisiksi.

"Mitä inhoittavia roistoja!" huudahti äkkiä kenraali. Jalo

halveksuminen sai hänet unohtamaan sekä surun että varovaisuuden.

"He tottelevat välttämättömyyttä!" vastasi Gomez kylmästi. "Jos vielä

kerran tapaisitte jonkun näistä miehistä, ettekö pistäisi miekkaanne

läpi hänen ruumiinsa?"

"Kapteeni", sanoi luutnantti kääntyen espanjalaiseen, "pariisilainen on

kuullut puhuttavan teistä. Te olette", sanoi hän, "ainoa mies, joka

tarkoin tuntee Antillein ympäristön ja Brasilian rannikon

purjehdusväylät. Tahdotteko...?"

Kapteeni keskeytti nuoren luutnantin puheen halveksivalla

huudahduksella ja vastasi:

"Aion kuolla kuin merimies, kuin uskollinen espanjalainen ja

kristitty ... ymmärrättekö?"

"Mereen!" huusi nuori mies.

Tämän käskyn kuultuaan ottivat tykkimiehet Gomez'in haltuunsa.

"Te olette pelkurimaisia heittiöitä!" huusi kenraali tahtoen estää

noita molempia merirosvoja.

"Ystäväni", sanoi luutnantti hänelle, "malttakaa mielenne! Jos punanen

nauhanne onkin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen meidän kapteeniimme, en

ainakaan minä missään tapauksessa aio välittää siitä... Me kyllä vielä

puhummekin keskenämme vähän ajan perästä."

Samassa ilmoitti kenraalille kumea kolina, mihin ei pienintäkään

valitusta sekoittunut, että urhoollinen Gomez oli kuollut kuin merimies

ainakin.

"Omaisuuteni tahi kuolema!" huusi hän kauhean vihan vimmassa.

"Ah, te olette järkevä!" vastasi merirosvo ivallisesti. "Voitte olla

aivan varma saavanne jotain meiltä..."

Luutnantin annettua merkin, tarttui kaksi matruusia kenraaliin

sitoakseen tämän jalat. Mutta hän lyödä läimäytti heitä odottamattoman

rohkeana, veti äkkiarvaamatta, pikaisella liikkeellä, luutnantin

sivulta miekan ja alkoi heiluttaa sitä notkeasti kuin vanha

ratsuväenkenraali ainakin, joka osaa ammattinsa.

"Ah, te senkin rosvot! Ette heitäkään Napoleonin vanhaa soturia veteen

kuin simpukkaa!"

Pistoolin laukaus, joka melkein hipaisi uppiniskaista ranskalaista,

veti pariisilaisen huomion puoleensa hänen ollessaan taklingin, jonka

oli käskenyt ottaa "Saint Ferdinandista", siirtämishommia valvomassa.

Hän tuli aivan tyynesti, tarttui rohkeaan kenraaliin takaapäin, nosti

hänet nopeasti ylös, kantoi laivan laidalle ja aikoi heittää mereen

kuin kuluneen pyöröpuun. Samassa hetkessä huomasi kenraali tyttärensä

viettelijän hurjat silmät. Isä ja vävy tunsivat äkkiä toisensa.

Ikäänkuin ei kenraali painaisi vähääkään, muutti kapteeni liikkeensä

suunnan, ja sen sijaan, että olisi heittänyt mereen, laski hänet maston

viereen. Mutinaa kuului kannelta, mutta merirosvo loi silmäyksen

väkeensä ja silmänräpäyksessä syntyi mitä syvin hiljaisuus.

"Tämä on Helenan isä", sanoi kapteeni selvällä ja lujalla äänellä. "Voi

sitä, joka ei kunnioita häntä!"

Iloinen eläköön-huuto raikui suostumukseksi kohoten taivasta kohti kuin

kirkkorukous, kuin Te Deum'in ensimäiset säveleet. Laivapojat

heilauttelivat itseään taklauksella, matruusit heittivät lakkinsa

ilmaan, tykkimiehet polkivat jalkojaan, kaikki liikkuivat, kirkuivat,

vihelsivät, kirosivat. Tämä kiihkoisa ilonpurkaus teki kenraalin

synkäksi ja levottomaksi. Hän luuli tämän tunteen johtuvan jostakin

kauheasta salaisuudesta, ja ensimäinen huutonsa, saatuaan takaisin

puhelukykynsä, oli: "Tyttäreni! Missä on tyttäreni!" Merirosvo loi

kenraaliin muutaman niistä syvistä silmäyksistä, jotka aina, tietämättä

miksi, saivat rohkeimmankin sielun hämmennykseen. Tämä teki hänet

mykäksi, matruusien suureksi mielihyväksi, jotka mielellään näkivät

johtajansa käyttävän valtaansa kaikkien ihmisolentojen yli. Hän seurasi

kenraalia portaille, antoi hänen astua niitä alas, vei hänet muutaman

kajuutan ovelle, avasi sen nopeasti ja sanoi:

"Täällä hän on!"

Sitten katosi hän jättäen vanhan sotilaan hämmästyksiin hänen silmiensä

eteen avautuneen taulun vuoksi. Kuultuaan ovea niin kiivaasti

avattavan, oli Helena noussut sohvalta, jolla lepäsi. Hän huomasi

markiisin ja päästi ihmettelyhuudon. Tytär oli niin muuttunut, että

vain isän silmä saattoi tuntea hänet. Troopillinen aurinko oli

rusketuttanut hänen kasvojensa hipiän, kaunis ja omituinen värisävy

antoi niille itämaalaisen, runollisen ilmeen, ja kaiken yllä leijaili

piirre suuruutta, majesteetillista lujuutta, syvää tunnetta, jonka

täytyi vaikuttaa kovimpaankin sieluun. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa

valui suurina kiehkuroina jalomuotoiselle kaulalleen lisäten kasvojensa

tekemää voiman ja ylpeyden vaikutusta. Käytöksessään ja liikkeissään

osoitti Helena valtansa vaikuttamaa tietoisuutta. Riemuitseva

tyytyväisyys laajensi kevyesti hänen ruusunpunervia sieraimiaan ja

tyyni onni kuvastui hänen kauneutensa kaikista yksityiskohdista.

Hänessä oli samalla kuvaamatonta neitsyeellistä kainoutta ja tätä

ylpeyttä, joka on ominaista korkeasti rakastetuissa naisissa. Orjatar

ja hallitsijatar, hän tahtoi totella, koska saattoi käskeä. Pukunsa oli

loistava, täynnä miellyttävää hienoutta. Intialainen musliinikangas oli

tämän puvun koko ylellisyys. Mutta sohvansa ja patjat olivat kasimiria,

ja persialainen matto peitti tämän suuren kajutan lattian. Neljä lasta

leikki hänen jalkojensa juurella rakentaen mielikuvituksellisia linnoja

helmistä, kalliista jalokivistä ja muista arvokkaista esineistä.

Muutamat Sèvreposliiniset, rouva Jaquotot'in maalaamat maljakot olivat

täynnä harvinaisia, tuoksuvia kukkia: siinä meksikolaisia jasmiineja ja

kamelioita, joiden seassa pienet, kesyt, amerikkalaiset linnut

leikkivät, näyttäen olevan kuin rubiineista, safiireista, elävästä

kullasta. Piano oli samassa huoneessa ja punaisella silkkikankaalla

verhotuilla puuseinillä riippui pienikokoisia, mutta siltä suurimpien

mestarien tauluja: Hippolyten "Auringonlasku", Schinner riippui

Therbourgin vieressä, Rafaëlin "Madonna" kilpaili runollisuudessa

muutaman Géricault'in luonnoksen kanssa, Gérard Dow himmensi

keisariajan muotokuvamaalaajat. Kiilloitetulla, kiinalaisella pöydällä

oli kultalautanen mitä suloisimpine hedelmineen. Sanalla sanoen, Helena

näytti olevan laajan valtakunnan kuningatar, keskellä boudoareaan,

mihin hänen kruunattu rakastajansa oli koonnut maailman komeimmat

esineet. Lapset kiinnittivät isoisään läpitunkevan-vilkkaan katseen ja

tottuneita kun olivat elämään keskellä taisteluja, myrskyjä ja

levottomuutta, muistuttivat he niitä, sotaa ja verta näkemään uteliaita

pikkuroomalaisia, jotka David on ikuistuttanut "Brutus"-nimisellä

taulullaan.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Helena tarttuen isäänsä,

ikäänkuin saadakseen varmuutta, ettei kaikki ollut vain ilmestystä.

"Helena!"

"Isäni!"

He vaipuivat toistensa syliin. Vanhuksen syleily ei ollut suinkaan

voimakkain eikä hellin.

"Olitko mukana tuolla laivalla?"

"Olin", vastasi hän surullisesti, istuutui sohvalle ja katseli lapsia,

jotka seisoivat hänen ympärillään ja katselivat häntä lapsellisella

tarkkaavaisuudella. "Minut olisi murhattu, ellei..."

"Niin, ellei miestäni olisi ollut", keskeytti Helena. "Minä

ymmärrän..."

"Ah", huudahti kenraali, "miksi pitää minun tällä tavalla löytää sinut

jälleen, Helenani, sinut, jota niin syvästi olen surrut! Minun täytyy

siis vieläkin vavista sinun kohtalosi vuoksi."

"Minkätähden?" kysyi hän hymyillen. "Ettekö sitten iloitse

kuullessanne, että olen onnellisin naisista."

"Onnellinen?" huudahti kenraali säpsähtäen kummastuksesta.

"Niin, isäni", jatkoi hän, tarttuen kenraalin käsiin, suudellen niitä

ja painaen niitä vapisevaa rintaansa vasten samalla kun tätä hyväilyä

seurasi ilme, jonka hänen ilosta säteilevät silmänsä tekivät vielä

merkitsevämmäksi.

"Miten tämä on selitettävissä?" kysyi kenraali kiihkeänä oppiakseen

tuntemaan tyttärensä viettämää elämää ja unohtaen kaikki näiden onnesta

säteilevien kasvojen edessä.

"Kuulkaa, isäni", vastasi hän, "rakastajani, puolisoni, palvelijani,

hallitsijani on mies, jonka sielu on yhtä avara kuin tämä ääretön meri,

yhtä rikas hellyydestä kuin taivas, kuin Jumala! Seitsemän vuoden

kuluessa ei hän ole kertaakaan yhdelläkään sanalla, liikkeellä tai

ajatuksella häirinnyt puheittensa, hyväilyjensä ja rakkautensa pyhää

sopusointua."

"Hän ei ole milloinkaan katsonut minuun ilman ystävällistä hymyä

huulillaan ja ilonvälähdystä silmissään. Tuolla ylhäällä jyrisee hänen

kaikuva äänensä usein läpi myrskyn jylinän ja taistelun pauhinan, mutta

täällä on se lempeä ja sointuva kuin Rossinin musiikki, josta myöskin

saan täällä nauttia. Kaikkea, mitä naisen oikku voi ajatella, saan

minä. Vieläpä toisinaan yli kaikkien toivomuksienikin. Minä hallitsen

merta ja minua totellaan kuin kuningatarta. -- Oh, onnellinen",

keskeytti hän oman puheensa, "onnellinen ei ole sana, jolla voisi

ilmaista minun onneani. Minulla on kaikkien naisten paras osa! Tuntea

rakkautta, ääretöntä uskollisuutta rakastamaani miestä kohtaan ja

kohdata hänen sydämessään rajatonta vastarakkautta, johon naisen sielu

uppoo, ja tämä ainiaaksi -- sanokaa onko tämä vain onnea? Olen elänyt

jo tuhat elämää. Täällä olen minä yksin, täällä hallitsen minä. Ei

yksikään minun sukupuoltani oleva olento ole milloinkaan laskenut

jalkaansa meidän ylpeälle laivallemme, missä Viktor aina on vain pari

askelta minusta. Hän ei voi poistua etäämmälle minusta kuin laivan

perältä keulaan", lisäsi hän veitikkamaisesti. "Seitsemän vuotta!

Rakkaus, joka seitsemän vuotta on kestänyt tätä ikuista iloa, tätä

koetusta joka hetki, onko se rakkautta? Ei, ei, se on jotakin enemmän

kuin kaikki mitä tunnen elämässä... Ihmiskielessä ei ole sanaa, joka

voisi tulkita niin taivaallista onnea!"

Kyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä

lastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin

kananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä

uhkaavin silmäyksin.

"Abel", sanoi Helena, "enkelini, minähän itken ilosta."

Äiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi

käsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin

leijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.

"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?" puhkesi kenraali sanomaan

hämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.

"On", vastasi tämä, "silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en

milloinkaan jätä miestäni."

"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?"

"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat

koristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää

häntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan

senvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä

kaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen

mestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen

tavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä,

että maailma tulee sinun luoksesi."

"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden

intohimot..."

"Minä ymmärrän teitä, isäni", sanoi hän hymyillen. "Rauhoittukaa!

Keisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin

se, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he

luulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä,

heidän voittojensa suojelija. Mutta _hän_, mieheni, on heidän

jumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi

kunnioituksen ... sanoilla", lisäsi hän nauraen. "Ennenkuin Viktor oli

saanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta

siitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin

hyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on

ollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa

ääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla

jättiläisiä ja lapsia."

"Entäs heidän taistelujensa aikana?"

"Olen tottunut siihen", vastasi hän. "Minua peloitti vain ensimäisellä

kerralla... Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä ... olenhan

teidän tyttärenne", sanoi hän, "pidän niistä."

"Entäs jos hän saisi surmansa?"

"Silloin minäkin kuolisin."

"Entäs lapsesi?"

"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa

elämää... Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me

vietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle

elämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen."

"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea

muuta parempana?"

"Kaikkea muuta parempana", toisti Helena. "Mutta älkäämme tutkiko tätä

salaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös _hän_!"

Ja hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti

hänen käsiänsä ja tukkaansa...

"Mutta", huudahti kenraali, "minä en voisi unohtaa, että hän on

heittänyt yhdeksän ihmistä mereen!"

"Se oli varmaankin välttämätöntä", vastasi Helena, "sillä hän on

inhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta

kuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja

puolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen

kanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa

teidät muuttamaan mielipiteenne."

"Entäs hänen rikoksensa?" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut

itsekseen.

"No", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, "entäpäs se olisikin

hyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?"

"Kostaa omasta puolestaan?" puhkesi kenraali sanomaan.

"Ja mitä sitten on helvetti", kysyi Helena, "ellei ikuista kostoa

muutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?"

"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä

hourit."

"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella

häntä, olette tekin rakastava häntä."

"Helena", sanoi kenraali vakavasti, "olemme vain parin penikulman

päässä Ranskasta..."

Helena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli

vihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.

"Tämä on minun maani", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.

"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?"

"Voi, kyllä", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, "jos hän

tahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan."

"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena", sanoi hän ankarasti, "ei

omaisia eikä isänmaata?..."

"Minä olen hänen vaimonsa", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä.

-- "Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea,

joka ei tule hänen kauttansa", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja

suudellen sitä, "ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut."

"Entäs omatuntosi?"

"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!" Helena säpsähti ankarasti.

"Hän tulee tänne", sanoi hän. "Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa

hänen askeleensa kannelta."

Ja äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä

ja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi... Jokainen lihas hänessä, hänen

siniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa,

osoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi

kenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään,

istuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä

hänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa

vaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli

kenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää.

Tässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla,

taivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen

ja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä

yhteiskunnan vaarojen keskitse... Hän katsoi ihaillen tytärtänsä.

Satumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja

rikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa

kuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät

kalleudet.

Kaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti,

jotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen

tavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset

kuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja

ymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta

elämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista

rakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä

kauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman

pikkutapahtumiin.

"Häiritsenkö teitä?" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen

vaimoonsa.

"Ette", vastasi kenraali, "Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että

hän on hukassa meiltä..."

"Ei", jatkoi merirosvo vilkkaasti. "Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika

on umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on

puhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on

totellut..."

Hän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.

"Ja kuinka on mahdollista", kysyi kenraali, "ettei teillä ole

omantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat

silmieni edessä?"

"Meillä ei ollut ruokavaroja", vastasi merirosvo tyyneesti.

"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin..."

"He olisivat katkaisseet meiltä paluumatkan jonkun aluksen avulla,

emmekä me olisi päässeet Chiliin..."

"Ennenkuin he Ranskasta käsin", keskeytti kenraali, "olisivat

tiedottaneet Espanjan amiraalivirastolle..."

"Mutta Ranska olisi voinut pitää vääränä, että mies, joka vielä oli sen

tuomioistuinten alainen, oli vallannut Bordeaux'in kansalaisten

vuokraaman aluksen. Ettekö muuten milloinkaan tappelun aikana ole

ampunut yhtään tykinlaukausta liikaa?"

Kenraali vaikeni, säikähtäen merirosvon katsetta, ja tyttärensä

tarkasteli häntä sekä voitonriemuisesti että alakuloisesti.

"Kenraali", sanoi merirosvo syvällä äänellä, "olen pitänyt lakinani,

etten milloinkaan eroita mitään saaliista. Mutta minun osuuteni on

epäilemättä isompi kuin teidän omaisuutenne oli. Sallikaa sentähden

minun palauttaa se teille toisenlaisessa rahassa..."

Eräästä pianolla olevasta laatikosta otti hän tukun seteleitä.

Laskematta ojensi hän ne markiisille.

"Te ymmärrätte kai", sanoi hän, "etten voi huvitella

katselemalla Bordeaux'seen matkustavia... Ja sentähden, jos meidän

kiertolaiselämämme vaaroineen, Amerikan exotinen luonto, troopilliset

yöt, meidän taistelumme ja huvi saada kohottaa nuoren kansakunnan lippu

tahi Simon Bolivar'in nimi, jos tämä kaikki ei tunnu teitä

houkuttelevan, täytyy teidän jättää meidät... Purjevene luotettavine

miehineen odottaa teitä. Toivokaamme, että tapaamme toisemme kolmannen

kerran täydellisesti onnellisina..."

"Viktor, tahdon olla isäni kanssa vielä hetkisen", sanoi Helena

tyytymättömänä.

"Kymmenen minuutin tahi vielä lyhemmän ajan kuluttua voimme ehkä

kohdata kasvoista kasvoihin jonkin fregattilaivan. Olkoon menneeksi!

Saammehan vähän huvitella. Väkeni on ikävissään."

"Oh, lähtekää, isäni!" huudahti Helena. "Ja viekää nämä sisarilleni,

veljilleni, ... äidilleni", lisäsi hän, "muistoksi minulta."

Hän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne

kasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.

"Ja mitä sanon heille sinulta", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen

epäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan

_äiti_-sanaa.

"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa

puolesta."

"Helena", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, "enkö koskaan enää saa

nähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?"

"Se ei ole vain minun salaisuuteni", sanoi Helena vakavasti. "Kenties

saan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan.

Olen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia..."

Hän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää

omaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin

väljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä

tarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän

sielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen

kapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen

intohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään

olisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän

voimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään,

sotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua

näille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta

kertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi

lapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat

he kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.

"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.

Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli

määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa.

Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä

rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He

huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle

merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille,

jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua

kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi.

Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota

kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan

"Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon

nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään

Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja

kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea,

yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä,

keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili

mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä

täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen

siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti

eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini,

näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi.

Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat,

punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli,

ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta

ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja.

Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren

haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas

juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo

oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle,

salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta.

Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello"

pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan,

kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa

liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin.

Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean

savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas

näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun

Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa

tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen

jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat

jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin

tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi

rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä.

Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven

repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen

hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja

sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut

muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli,

ajatus, muisto.

Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja

ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833,

oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan

Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret.

Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:

"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme

viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin

täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta

valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin

murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä

väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli

kauhein mitä ikinä olen viettänyt."

"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun

emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin

tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään?

Oletko väsynyt?"

Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.

"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.

"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."

Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta

näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea

loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä

ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.

"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin

herättänyt minua? Me olisimme..."

Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän

huudahti:

"Siellä on joku kuolemaisillaan."

Hän lähti kiireesti ulos.

"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."

Markisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon

keskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.

"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön,

joka tuntuu olevan hyvin sairas..."

"Oh, älkää puhuko enää!" huudahti hotellinemäntä, "olen juuri

lähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka,

tuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä

ole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli

kuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna

menin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun

kauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja

molemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen

kultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa

tämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka!

Me kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen

ja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä... Olen

lähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä."

"Mutta", huudahti markisitar, "antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän

tarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan

kaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä."

"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän

sitä."

"Minä menen katsomaan häntä."

Ja markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että

surupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni

nähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat

tuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman

tyttärensä.

Nähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan;

parkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä

tunnettuaan äitinsä.

"Tyttäreni", sanoi rouva d'Aiglemont, "mitä voin tehdä hyväksesi?

Paulina! ... Moïna!..."

"En tarvitse mitään", vastasi Helena heikolla äänellä. "Olin toivonut

näkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle..."

Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan

ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä

katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon

lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti,

että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja

epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen

suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä

luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli

antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä

kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:

"Helena, tyttäreni..."

Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen

lapsensa viimeisen hengähdyksen.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen

kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli

tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella

epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri

oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän

viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:

"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama

kuin..."

"Moïna, mene ulos täältä ... menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont

tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän,

"älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja..."

"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen.

"Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä... Missä on minun lapseni?"

Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo

hemmoiteltu lapsi, "lääkäri..."

"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut

kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole

milloinkaan lakien ulkopuolella... Moïna ... sinä..."

Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun

suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.

"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna", sanoi rouva

d'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, "ettei

tytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen

käsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään."