VI.

Eräänä kesäkuun ensimäisistä päivistä v. 1844 käveli muuan noin

viidenkymmenen vuotias, mutta vanhemmalta näyttävä nainen

auringonpaisteessa puolen päivän aikaan erään Rue Plumet'in varrella

sijaitsevan ison talon puutarhan lehtikujassa Pariisissa. Käveltyään

pariin kolmeen kertaan lievästi mutkistelevaa polkua, pysyen sillä,

jott'ei kadottaisi näkyvistään ikkunaa eräässä kerroksessa, joka näytti

kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa, meni hän ja istuutui muutamalle

näistä puoleksi maalaisista lepotuoleista, tehdyt nuorista, vielä

kuoren peittämistä puunoksista. Paikalta, missä tämä siro tuoli oli,

saattoi nainen puutarhan aidan läpi nähdä sekä keskipuistikot, joiden

keskellä ihmeellinen Invalidikirkko kohottaa kultaista kupukattoaan

tuhansien jalavien latvojen seasta -- ihailtava maisema -- että

vähemmän suuremmoisen näköalan yli oman puutarhansa, joka päättyi

muutaman Faubourg Saint-Germain'en kauneimman hotellin harmaaseen

etuseinämään. Kaikki oli hiljaista, viereiset puutarhat, puistikot,

Invalidihotelli, sillä tässä korkea-aateliston korttelissa alkaa päivä

vasta puolen päivän aikaan. Mikäli ei ole kysymyksessä jokin oikku,

mikäli joku nuori nainen ei tahdo tehdä ratsastusretkeä, tahi jollakin

vanhalla valtiomiehellä ole pöytäkirja tarkastettavana tähän aikaan,

niin nukkuvat kaikki, sekä herrasväki että palvelijat, tahi ovat juuri

heräämäisillään.

Vanha nainen, joka oli niin varhain ulkosalla, oli rouva d'Aiglemont,

tämän komean palatsin omistajattaren, rouva de Saint-Héreen'in äiti.

Markisitar oli luopunut siitä tyttärensä hyväksi, jolle oli

lahjoittanut koko omaisuutensa. Itselleen oli hän pidättänyt vain

pienen elinkoron. Kreivitär Moïna de Saint-Héreen oli rouva

d'Aiglemontin ainoa elossa oleva lapsi. Jotta tämä olisi päässyt

naimisiin erään Ranskan kuuluisimman nimen perijän kanssa, oli

markisitar uhrannut kaikki. Mikään ei ollut luonnollisempaa. Hän oli

kadottanut kaksi poikaa toistensa jälkeen. Vanhin, Gustaf, markiisi

d'Aiglemont, oli kuollut koleraan; toinen, Abel, kaatunut Constantinen

luona. Gustaf jätti jälkeensä lesken ja lapsia. Mutta markisittaren

jotenkin haalea rakkaus molempiin poikiinsa oli vielä enemmän laimennut

kun sen piti siirtyä hänen lapsenlapsiinsa. Hän käyttäytyi

moitteettomasti nuorempaa rouva d'Aiglemontia kohtaan, mutta rajoittui

siihen pintapuoliseen tunteeseen, jota maku ja hyvä tapa määräävät

meidän noudattamaan lähimmäisiämme kohtaan. Kun omaisuussuhteet hänen

kuolleen poikansa jälkeen olivat täydellisesti järjestetyt, oli hän

pidättänyt säästönsä ja omat tiluksensa rakkaalle Moïnallensa. Moïna,

joka lapsuudestaan saakka oli ollut kaunis ja viehättävä, oli aina

rouva d'Aiglemontin puolelta ollut tuon sisällisen, tahdottoman

etuoikeuden esineenä, jollaisia äideillä toisinaan on, turmiollinen

sympatia, joka näyttää selittämättömältä, mutta jonka havaintojen

tekijä liiankin hyvin voi selittää. Moïnan ihastuttavat kasvot,

rakastetun tyttären ääni, käytöstapa, käynti, kasvojen ilme, liikkeet,

kaikki herätti markisittaressa niitä mitä syvimpiä tunteita, jotka

saattavat elähyttää, tehdä levottomaksi tahi ihastuttaa äidin sydäntä.

Johtavana ajatuksena hänen nykyisessä, vastaisessa ja menneessä

elämässään oli nuoren tyttärensä sydän, sinne oli hän kaikki aarteensa

työntänyt. Moïna oli onneksi elänyt kauvemmin kuin hänen muut neljä

lastansa, kaikki vanhempia. Rouva d'Aiglemont oli mitä tuskallisimmalla

tavalla, sen mukaan kuin suuressa maailmassa kerrottiin, kadottanut

ihastuttavan tyttären, jonka kohtalo oli melkein tuntematon, ja pienen

pojan, joka viisivuotisena menetti henkensä kauhean tapaturman kautta.

Markisitar näki varmaankin taivaan merkin siinä kunnioituksessa, jota

kohtalo näytti osoittavan hänen sydämensä lempitytärtä kohtaan, ja

omisti ainoastaan heikkoja muistoja niille lapsille, jotka jo olivat

kaatuneet kuoleman oikkujen uhreina ja jotka asuivat hänen sielunsa

pohjalla niinkuin villien kukkien melkein peittämät haudat

taistelutantereella. Maailma olisi saattanut vaatia markisittarelta

ankaraa tiliä tästä välinpitämättömyydestä ja tästä puolueellisuudesta,

mutta Pariisin maailma kulkee eteenpäin sellaisessa tapausten,

muotiasiain ja uusien aatteiden pyörteessä, että melkein koko rouva

d'Aiglemontin elämä oli tavallaan unohdettu. Kukaan ei ajatellutkaan

lukea hänelle rikokseksi hänen kylmäkiskoisuuttansa ja unhoitusta,

josta kukaan ei välittänyt, samalla kun hänen vilkas hellyytensä Moïnaa

kohtaan kiinnitti useiden ihmisten mieltä ja näyttäytyi pyhyyden

sädekehän ympäröimänä ikäänkuin fix idé. Sitä paitsi otti markisitar

hyvin vähän osaa seuraelämään, ja useimmat perheet, jotka

tunsivat hänet, pitivät häntä hyvänä, lempeänä, jumalisena ja

anteeksiantavaisena. Eikö tarvitsekin tuntea jotenkin syvää

mielenkiintoa tunkeutuaksensa pitemmälle kuin näiden ulkonaisten

seikkojen tietämiseen, joihin ihmiset seuraelämässä tyytyvät? Ja sitä

paitsi, mitä ei annettaisi anteeksi vanhuksille, kun nämä haihtuvat

varjoina eivätkä tahdo olla muuta kuin muisto vain? Rouva d'Aiglemont

tuli sanalla sanoen malliksi, josta lapset leikkiä laskien puhuivat

vanhemmilleen ja vävyt anopeilleen. Hän oli vielä eläessään luovuttanut

omaisuutensa Moïnalle, tyytyväisenä siihen, että nuori kreivitär oli

onnellinen, eläen ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. Jos

vanhat ja viisaat murisevat sedät moittivatkin tätä menettelytapaa ja

sanoivat: "Rouva d'Aiglemont saa ehkä jonakin päivänä katua, että on

luopunut omaisuudestaan tyttärensä hyväksi, sillä jos hän tunteekin

rouva de Saint Héreen'in sydämen, kuinka voi hän olla varma vävynsä

rehellisyydestä?" niin yleinen paheksumishuuto kohosi näitä ennustuksia

vastaan, ja joka taholta kaikui kiitossanoja Moïnasta.

"Tulee antaa rouva de Saint-Héreen'ille se tunnustus", sanoi eräs nuori

nainen, "ettei hänen äitinsä ole tarvinnut tehdä mitään muutoksia

jokapäiväiseen elämäänsä. Rouva d'Aiglemontilla on kaunis asunto;

hänellä on vaunut käytettävänään, hän voi käydä kaikkialla kuten

ennen..."

"Paitsi ei italialaisessa operassa", kuiskasi eräs kuokkavieras, muuan

niitä henkilöitä, jotka luulevat olevansa oikeutettuja lausumaan

pistosanoja ystävistänsä osoittaakseen olevansa muka riippumattomia.

"Musiikki on ainoa, mistä leskimarkisitar pitää, niistä asioista,

joista tuo hemmoiteltu lapsi ei välitä. Hän lauloi itse erinomaisen

hyvin ennen aikaan! Mutta koska kreivittären aitio aina on täynnä

nuoria perhosia ja koska hän siellä aina häiritsisi pikku rouvaa, joka

jo käyttäytyy kuin suuri liehakoitsija, niin ei äitiraukka käy enää

milloinkaan italialaisessa operassa."

"Rouva de Saint-Héreen", sanoi eräs nuori naimaikäinen tyttö, "pitää

erinomaisia iltakutsuja äitinsä vuoksi, hänen salonkiinsa kokoontuu

koko Pariisi."

"Salonki, jossa kukaan ei omista vähintäkään huomiota markisittarelle",

vastasi kuokkavieras.

"Tosiasia on kuitenkin, ettei rouva d'Aiglemont ole milloinkaan yksin",

sanoi eräs nuori keikari, joka piti naisten puolta.

"Aamulla", vastasi vanha ihmistuntija matalalla äänellä, "nukkuu rakas

Moïna. Kello neljä on rakas Moïna Boulognen metsässä. Illalla menee

rakas Moïna tanssiaisiin tahi teatteriin... Mutta on totta, rouva

d'Aiglemont saa nähdä tyttärensä kun tämä pukeutuu tahi päivällisen

aikana, jos rakas Moïna sattumalta syö yhdessä äitinsä kanssa. Vain

kahdeksan päivää sitten", sanoi kuokkavieras ottaen käsipuolesta erästä

nuorta, ujoa opettajaa, joka oli uusi vieras tässä talossa, "näin

äitiraukan surullisena ja yksinään nurkassaan kamiinin vieressä. 'Mikä

teitä vaivaa?' kysyin minä häneltä. Markisitar katsoi minua hymyillen,

mutta olen aivan varma, että hän oli itkenyt. 'Minä ajattelin', sanoi

hän, 'miten tuntuu omituiselta olla yksin, kun on ollut viisi lasta.

Mutta se on meidän kohtalomme! Ja sitä paitsi olen iloinen kun tiedän,

että Moïnalla on hauskaa.' Hän saattoi luottaa minuun, sillä minä olin

ennen maailmassa tuntenut hänen miehensä. Tämä oli köyhä ja oli suuri

onni hänelle, että sai hänet vaimoksensa. On aivan varma, että

vaimoansa hän sai kiittää pääriarvostaan ja toimestaan Kaarlo X:nen

hovissa."

Suuren maailman keskusteluihin pujahtaa kuitenkin niin paljon

erehdyksiä, siellä tehdään ajattelemattomuudesta niin paljon todellista

pahaa, että tapojen kuvaajan täytyy viisaasti punnita ne väitteet,

joita joukko pintapuolisia ihmisiä ajattelemattomasi esiintuo. Mutta

kenties ei milloinkaan tule sanoa, kuka on oikeassa, äitikö vai lapsi.

Näiden molempain sydämien välillä on vain yksi, joka voi olla

tuomarina. Tämä tuomari on Jumala! Jumala, joka usein panee kostonsa

perheen helmaan ja ikuisesti käyttää aseenaan lapsia äitejä vastaan,

isiä poikia, kansoja kuninkaita, ruhtinaita kansakuntia vastaan,

kaikkea kaikkia vastaan, korvaa siveellisessä maailmassa tunteet

tunteilla, niinkuin nuoret lehdet työntävät keväällä vanhat pois

toimien horjumattoman lain perusteella, edessään päämäärä, jonka hän

yksin tuntee. Epäilemättä kulkee kaikki hänen helmaansa, tahi oikeammin

palaa sinne.

Nämä uskonnolliset ajatukset, niin luonnolliset vanhojen ihmisten

sydämissä, liikkuivat hajanaisina rouva d'Aiglemontin sielussa. Ne

elivät siellä puoleksi valaisevina, milloin maahan painuneina, milloin

täysin puhjenneina niinkuin myrskyn sinne tänne häilyttämät kukkaset.

Hän oli istuutunut sinne väsyneenä, uupuneena pitkästä mietiskelystä,

haaveilusta, jolloin koko elämämme kohoo ja avautuu silmiemme eteen kun

me aavistamme kuoleman tuloa.

Jos joku runoilija olisi sattunut kulkemaan puiston ohi, olisi

tämä ennenaikojaan vanhentunut nainen ollut hänen mielestään

mieltäkiinnittävä taulu. Kun näki hänen istuvan akasian heikossa

varjossa puolenpäivän aikaan, olisi jokainen voinut lukea tuhansia

asioita näistä kasvoista, jotka olivat kalpeat ja kylmät keskellä

lämmintä auringonpaistettakin. Hänen ilmehikkäät piirteensä osoittivat

jotakin vielä vakavampaa kuin elämän hämärä tahi syvempää kuin

kokemuksen taivuttama sielu. Hän oli muuan niistä tyypeistä, jotka

tuhansista kasvoista, joiden ohi kuletaan välinpitämättöminä,

koska ovat vailla luonnetta, pakoittavat katsojan pysähtymään

silmänräpäykseksi ja ajattelemaan, samoin kuin te tuhansien museon

taulujen joukosta tunnette valtavaa liikutusta joko katsellessanne sitä

ylevää päätä, jolla Murillo on esittänyt äidin tuskaa, tahi Beatrice

Cencin kasvoja, joihin Quido on osannut maalata mitä liikuttavimman

viattomuuden mitä kauhistuttavimman rikoksen pohjalle, tahi Filip II:n

synkkiä kasvoja, joihin Velasquez ainiaaksi on painanut sen

majesteetillisen kauhun, jota kuninkuuden tulee herättää. On

ihmiskasvoissa hirmuvaltaisia kuvia, jotka puhuttelevat teitä, kysyvät

teiltä, vastaavat salaisiin ajatuksiinne, vieläpä synnyttävät

kokonaisia runoelmiakin. Rouva d'Aiglemontin jäykistyneet kasvot

olivat muuan sellainen pelottava runoelma, muuan niistä kasvoista,

joita tuhansittain on siroteltuina Dante Alighierin Jumalallisessa

huvinäytelmässä.

Lyhyenä kukoistusaikanaan auttaa naista hänen kauneutensa

ihmeteltävällä tavalla suoriutumaan siitä teeskentelystä, johon hänen

luonnollinen heikkoutensa ja meidän yhteiskunnalliset lakimme

tuomitsevat hänet. Tuoreitten kasvojensa loiston, silmiensä tulen,

näiden hienojen piirteiden, näiden monilukuisten suorien ja kaarevien

viivojen taakse, kaikki puhtaita ja täydellisesti hyvin piirrettyjä,

saattavat kaikki hänen sielunsa liikkeet jäädä salaan. Punastuminen ei

ilmaise mitään, sillä se vain kohottaa ennestäänkin niin vilkkaita

värejä; koko sisällinen tuli sulaa tällöin niin hyvin yhteen hänen

eloisuutta säihkyvien silmiensä loistoon, haihtuva surun liekki näyttää

siinä vain lisäävän viehätystä. Mikään ei myöskään ole niin

arkatuntoinen, kuin nuoret kasvot. Nuoren naisen kasvot ovat yhtä

rauhalliset, peilikirkkaat ja raittiit kuin sisäjärven pinta. Naisten

kasvot saavat todellisen ilmeen vasta kolmenkymmenen vuoden ijällä.

Aina tähän ikään saakka ei taidemaalari näe heidän kasvoissaan muuta

kuin punaista ja valkoista, hymyilyjä ja ilmettä, joka kertaa aina

samaa ajatusta, nuoruuden ja rakkauden ajatusta, ilman vaihtelua ja

ilman syvyyttä. Mutta kun nainen vanhenee, on kaikki hänessä puhunut.

Intohimot ovat jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa; hän on ollut

rakastajatar, puoliso, äiti. Mitä kiivaimmat ilon ja tuskan ilmaukset

ovat viimein kiusanneet hänen piirteitänsä ja uurtautuneet niihin

tuhansin rypyin, joista jokaisella on oma kielensä. Naisen pään tekee

silloin kauhu yleväksi, surumielisyys kauniiksi ja tyyneys

majesteetilliseksi; niin, jos on lupa täydentää näin omituista

vertausta, kuivuneen järven pohja sallii meidän silloin nähdä kaikkien

niiden lähteitten jäljet, jotka antoivat sille elinvoiman. Vanhan

naisen pää ei kuulu pintapuoliselle maailmalle, joka pelästyy

nähdessään siinä kaikkien totuttujen kauneuden kuvittelujen ratkaisun,

eikä arkipäiväisille taiteilijoille, jotka eivät huomaa siinä mitään

erinomaista, vaan todellisille runoilijoille, niille, joilla on

kauneustunne riippumatta kaikista taidetta ja kauneutta koskevista

valmiista käsityksistä ja ennakkoluuloista.

Vaikka rouva d'Aiglemontin päässä oli kuosikas kapottihattu, saattoi

helposti nähdä, että hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli

vaalennut julmien surujen vaikutuksesta. Mutta tapa, millä hän oli

järjestänyt ja laittanut sen molemmin puolin päätä, todisti hänen hyvää

makuaan, ilmaisi hienon naisen siroja tottumuksia ja muovaili

oivallisesti hänen vaollisen, ryppyisen otsansa muotoon, jossa vielä

näkyi jälkiä sen entisestä loistavasta kauneudesta. Hänen kasvojensa

soikea muoto, hänen säännölliset piirteensä antoivat heikon aavistuksen

kauneudesta, josta hän oli voinut olla ylpeä; mutta vielä selvemmin

puhui tämä kaikki kärsimyksistä, jotka olivat olleet kyllin teräviä

uurtaakseen nämä kasvot, tehdäkseen niiden ohimot kulmikkaiksi ja

posket kuopalle painuneiksi, silmäluomet väsyneiksi ja riistäneet

niiltä silmäripset, jotka kaunistavat katseen. Kaikki tässä naisessa

oli jähmettynyttä, hänen käynnissään ja liikkeissään oli vakava,

arveleva hitaus, mikä herättää kunnioitusta. Hänen kainoutensa, joka

oli muuttunut arkuudeksi, näytti olevan hedelmä monivuotisesta

tottumuksesta aina itse ikäänkuin haihtua tyttärensä läsnäollessa.

Hänen sanansa olivat säästeliäitä, lempeitä, kuten henkilöitten, jotka

ovat pakoitetut miettimään, kokoomaan ajatuksensa, elämään itseensä

sulkeutuneina. Tämä tapa ja käytös herättivät muissa kuvaamatonta

tunnetta, joka ei ollut pelkoa eikä sääliä, mutta johon salaperäisellä

tavalla sulivat yhteen kaikkien näiden eri tunteitten herättämät

ajatukset. Sanalla sanoen, hänen kasvojensa ryppyjen muoto ja

surullisen katseensa raukeus, kaikki todisti selvästi hänen sydämeensä

kuivuneista kyynelistä, jotka eivät milloinkaan olleet saaneet valua

maahan. Ne onnettomat, jotka ovat tottuneet katsomaan ylös taivaita

kohti uskoakseen sille elämänsä surut, voisivat helposti tuntea tämän

äidin silmistä rukouksen julman tottumuksen, rukouksen, joka lausutaan

joka päivän hetki, sekä näiden salaisten tuskien houreen, joka lopuksi

kuolettaa sielun kukoistuksen, yksinpä äidillisyydenkin. Maalareilla on

värejä näihin muotokuviin, mutta ajatukset ja sanat ovat voimattomia

silloin kun on kysymyksessä uskollisesti kuvata niitä. Heidän ihon

vivahduksissaan, kasvojen ilmeessään on selittämättömiä omituisuuksia,

jotka sielu voi ymmärtää ainoastaan näkemällä, samalla kun kertomus

tapauksista, jotka ovat aiheuttaneet niin hirveitä muutoksia kasvoissa,

on ainoa, millä runoilija voi tehdä itsensä ymmärretyksi. Nämä kasvot

puhuivat asettuneista myrskyistä, salaisista taisteluista sankarillisen

äidintuskan ja meidän tunteittemme epätäydellisyyden välillä,

tunteittemme, jotka ovat sammuneet samoin kuin me itse ja joissa ei ole

mitään rajatonta. Nämä alituisesti tukahutetut kärsimykset olivat

vihdoin tehneet tämän naisen kivulloisen näköiseesi. Muutamat liian

kiivaat mielenliikutukset olivat varmaan fyysillisesti vahingoittaneet

tätä äidin sydäntä, ja jokin sairaus uhkasi Juliaa hänen tietämättään.

Todelliset huolet tuntuvat niin rauhallisilta kaivamissaan syvissä

uomissa, joissa luulee niiden nukkuvan, mutta joissa ne yhä kalvavat

sielua niinkuin syövyttävä happo, joka tunkee läpi kristallin. Kaksi

kyyneltä valui pitkin markisittaren poskia ja hän nousi ylös ikäänkuin

jokin vielä vihlovampi ajatus, kuin kaikki entiset, äkkiä olisi

haavoittanut häntä. Hän oli aivan varmasti ratkaissut Moïnan

tulevaisuuden. Ja kun hän aavisti ennakolta ne surut, jotka voisivat

kohdata hänen tytärtään, olivat kaikki hänen oman elämänsä

onnettomuudet painaneet hänen sydäntänsä.

Sen aseman, jossa hän eli, ymmärtää, kun tutustuu hänen tyttärensä

elämään.

Kreivi de Saint-Héreen oli kuusi kuukautta sitten lähtenyt matkalle

toimittamaan erästä valtiollista tehtävää. Hänen poissaollessaan oli

Moïna, jossa pintapuolisen maailman naisen turhamaisuus ja hemmoitellun

lapsen oikulliset mielijohteet olivat yhdistyneet, huvitellut joko

ymmärtämättömyydestä tahi naisellisesta liehakoimishalusta tai kenties

valtaansa koetellakseen, leikkimällä intohimolla, jota eräs älykäs,

mutta sydämetön mies osoitti häntä kohtaan, mies, joka sanoi olevansa

mieletön rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, johon on yhdistynyt

turhamaisen miehen koko yhteiskunnallinen kunnianhimo. Rouva

d'Aiglemont, joka pitkän kokemuksen kautta oli oppinut tuntemaan

elämän, arvostelemaan miehiä ja epäilemään maailmaa, oli nähnyt kuinka

tämä juoni kehittyi yhä pitemmälle ja arvasi tyttärensä joutuvan

turmioon nähdessään hänen lankeavan miehen käsiin, jolle mikään ei

ollut pyhää. Hänestä täytyi tuntua kauhistavalta huomata veijariksi sen

miehen, jota Moïna mielihyvällä kuunteli. Hänen rakastettu lapsensa oli

kuilun partaalla. Hänellä oli kamala tieto siitä, mutta ei uskaltanut

varottaa häntä, sillä hän pelkäsi häntä. Hän tiesi edeltäpäin, ettei

Moïna tottelisi yhtä ainoatakaan hänen varoituksistaan. Hänellä ei

ollut mitään valtaa tämän sielun yli, joka oli kuin rauta häntä ja sula

pehmeys toisia kohtaan. Hänen rakkautensa olisi ajanut hänet tuntemaan

osanottoa onnetonta lempeä kohtaan, jonka oikeutuksena olisivat

viettelijän jalot ominaisuudet. Mutta hänen tyttärensä vaikuttimena oli

mielistely. Ja markisitar halveksi kreivi Alfred de Vandenessea, koska

tiesi tämän olevan miehen, joka tarkasteli taisteluaan Moïnan kanssa

samalla tavalla kuin shakkipeliä. Vaikka Alfred de Vandenesse herätti

kauhua tässä onnettomassa äidissä, oli tämä pakoitettu sielunsa

syvimpiin kätköihin hautaamaan vastenmielisyytensä voimakkaimmat syyt.

Hän oli läheisessä yhteydessä markiisi de Vandenessen, Alfredin isän,

kanssa, ja tämä maailman silmissä moitteeton ystävyys antoi nuorelle

miehelle oikeuden tuttavallisesti seurustella rouva de Sain-Héreen'in

kanssa, teeskennellen tuntevansa tätä kohtaan lapsuuden mieltymystä.

Olisi myöskin ollut turhaa, jos markisitar olisi päättänyt heittää

kamalan sanan tyttärensä ja Alfred de Vandenessen välille erottaakseen

heidät toisistaan. Hän oli varma, ettei onnistuisi, huolimatta tämän

sanan voimasta, joka olisi häväissyt hänet tyttärensä silmissä. Alfred

oli liian turmeltunut, Moïna liian viekas uskoakseen tätä paljastusta.

Nuori kreivitär olisi kiertänyt sen ja pitänyt sitä ainoastaan

äidillisenä viekkautena. Rouva d'Aiglemont oli rakentanut itselleen

vankilan omin käsin ja muurannut itsensä sinne kuollakseen siellä,

samalla kun näki tuhottavan Moïnan onnellisen elämän, tämän elämän,

joka oli nyttemmin hänen kunniansa, onnensa ja lohdutuksensa, elämä,

hänelle tuhat kertaa kalliimpi kuin omansa. Hirvittävät, uskomattomat,

sanattomat kärsimykset! Pohjaton kuilu!

Hän odotti kärsimättömästi, että tyttärensä nousisi ylös, ja kuitenkin

pelkäsi hän tätä hetkeä, niinkuin onnettomat kuolemaantuomitut, jotka

toivovat elämänsä loppua, mutta kuitenkin kauhistuvat ajatellessaan

pyöveliä. Markisitar oli päättänyt tehdä viimeisen ponnistuksen; mutta

hän ei pelännyt ehkä niinkään paljon yrityksensä epäonnistumista, kuin

saavansa vielä kerran vastaanottaa haavan, jotka olivat tunkeutuneet

niin syvälle hänen sydämeensä, että olivat tyhjentäneet kaiken hänen

rohkeutensa. Hänen äidinrakkautensa oli tullut tähän kohtaan: rakastaa

tytärtänsä, aavistaa miekaniskua ja mennä suoraan sitä kohti.

Äidinrakkaus on niin syvä rakastavissa sydämissä, että äiti, ennenkuin

tulee välinpitämättömäksi, kuolee tahi hakee tukea joltakin

korkeammalta voimalta, uskonnolta tahi rakkaudelta. Siitä saakka kun

markisitar oli noussut ylös tänä aamuna, oli onneton muisto muodostanut

hänen eteensä useita piirteitä, jotka saattavat näyttää vähäpätöisiltä,

mutta jotka sielullisessa elämässä ovat suuria tapahtumia. Toisinaan

voi yksi ele ilmaista kokonaisen murhenäytelmän, yhden sanan äänenpaino

musertaa kokonaisen elämän, välinpitämätön silmäys kuolettaa mitä

onnellisimman lemmen. Markisitar d'Aiglemont oli valitettavasti nähnyt

liian monta sellaista elettä, kuullut liian monta sellaista sanaa,

saanut vastaanottaa liian monta sellaista kamalaa silmäystä, jotta

hänen muistonsa voisivat antaa hänelle mitään toiveita. Kaikki todisti

hänelle, että Alfred oli karkoittanut hänet tyttärensä sydämestä, jossa

hän, äiti, vielä eli, ei niin paljon ilon kuin velvollisuuden

tunteesta. Tuhannet seikat, vähäpätöisetkin, osoittivat kreivittären

inhoittavaa käytöstä häntä kohtaan, kiittämättömyyttä, jota markisitar

ehkä katsoi rangaistukseksi. Hän koetti puolustaa tytärtänsä

kaitselmuksen tarkoituksilla, voidaksensa vielä rakastaa sitä kättä,

joka löi häntä. Tänä aamuna muisti hän kaikki, ja kaikki haavoitti

uudestaan hänen sydäntänsä niin kipeästi, että suruja niin täynnä

olevan maljan täytyi vuotaa ylitse, jos vain pisarakin tulisi lisää.

Kylmä katse voisi tappaa markisittaren. On vaikea kuvata näitä

kotielämän piirteitä, mutta pari niistä ehkä riittävät antamaan

käsityksen kaikista. Markisitar, joka oli tullut hiukan kuuroksi, ei

ollut voinut milloinkaan saada Moïnaa korottamaan ääntään hänen

tähtensä. Eräänä päivänä, kun hän sairaan lapsellisuudella pyysi

tytärtään toistamaan erään lauseen, josta ei ollut saanut selvää, oli

kreivitär totellut, mutta niin vastahakoisesti, ettei rouva d'Aiglemont

enää uudistanut vaatimatonta pyyntöään. Aina tästä päivästä asti kun

Moïna kertoi jotakin tapausta tahi puhui, koetti markisitar lähestyä

häntä, mutta usein näytti kreivitär olevan lopen väsynyt tähän

heikkouteen, josta hän ajattelemattomasti moitti äitiään. Tämä

esimerkki tuhansien toisten joukossa saattoi ainoastaan loukata äidin

sydäntä. Kaikki tämä olisi ehkä jäänyt huomaamatta syrjästäkatsojalta,

sillä ainoastaan naisen silmä saattoi erottaa niiden huomaamattomat

vivahdukset. Niinpä oli Moïna esimerkiksi eräänä päivänä, kun

markisitar oli kertonut prinsessa de Cadignan'in käyneen luonaan, aivan

yksinkertaisesti huudahtanut: "Kuinka? Kävikö hän teitä tervehtimässä?"

Tapa, jolla nämä sanat lausuttiin, äänenpaino, jonka kreivitär pani

niihin, ilmaisivat kevein sävyin kummastusta, hienoa halveksumista,

jotka voisivat saada aina nuoret ja hellät sydämet pitämään

ihmisrakkautena villien tapaa surmata vanhuksensa kun nämä eivät enää

kykene pysymään puun oksalla, jota voimakkaasti ravistetaan. Rouva

d'Aiglemont nousi, hymyili ja meni pois itkeäkseen salaisuudessa. Hyvin

kasvatetut ihmiset ja varsinkin naiset näyttävät tunteitansa ainoastaan

tuskin huomattavien viittausten kautta, jotka kuitenkin ilmaisevat

heidän sydämensä vavistuksen niille, joiden elämänkokemukset sopivat

yhteen tätä äitiä kohdanneen iskun kanssa. Muistojensa painostamana

löysi rouva d'Aiglemont niiden joukosta muutaman näitä pieniä

tapauksia, jotka ovat niin loukkaavia ja niin julmia, ja joissa hän ei

milloinkaan paremmin kuin tällä hetkellä ollut nähnyt hymyilyihin

kätkeytynyttä kovaa halveksumista. Mutta kyyneleensä lakkasivat

vuotamasta kun hän kuuli sen huoneen, missä tyttärensä makasi,

sälekaihtimia avattavan. Hän riensi ikkunan luo pitkin aitauksen, jonka

edessä äsken oli istunut, viertä kulkevaa polkua myöten. Kulkiessaan

huomasi hän sen erityisen huolellisuuden, jolla puutarhuri oli

haravoinnut hiekan tällä polulla, joka ennen oli ollut jotenkin

huonosti hoidettu. Kun rouva d'Aiglemont pääsi tyttärensä ikkunan

eteen, suljettiin sälekaihtimet nopeasti.

"Moïna!" sanoi hän.

Ei mitään vastausta.

"Rouva kreivitär on pienessä salongissa", sanoi Moïnan kamarineitsyt,

kun markisitar oli tullut sisään taloon ja kysynyt, joko tyttärensä oli

noussut.

Rouva d'Aiglemontin sydän oli liian täysi ja ajatuksensa liian

jännityksessä, jotta hän tällä hetkellä olisi ajatellut pikkuseikkoja.

Hän meni nopeasti pieneen salonkiin, jossa tapasi kreivittären

aamupuvussa, aamumyssy huolimattomasti kiinnitettynä järjestämättömälle

tukalle, jalat tohveleissa ja huoneensa avain vyössään. Kasvonsa olivat

helakan väriset, ilmaisivat melkein myrskyisiä ajatuksia. Hän istui

sohvalla ja näytti miettivän jotakin.

"Miksi tänne tulee joku?" sanoi hän tylyllä äänellä. "Ah, tekö se

olette, äitini?" lisäsi hän hajamielisesti keskeyttäen itsensä.

"Niin, lapseni, se on äitisi."

Äänenpaino, millä rouva d'Aiglemont lausui nämä sanat, osoitti hänen

sydämensä lämpöä ja uskollista liikutusta, jota olisi vaikea kuvata

käyttämättä sanaa pyhyys. Hän oli todellakin niin kokonaan verhoutunut

äidin pyhitettyyn olemukseen, että tyttärensä hämmästyi ja kääntyi

hänen puoleensa liikkeellä, joka samalla osoitti kunnioitusta,

levottomuutta ja omantunnonvaivoja. Markisitar sulki oven tähän

salonkiin, johon ei kukaan voinut tulla ilman, ettei kolinaa olisi

kuulunut viereisistä huoneista. Tämä varovaisuus turvasi kaikelta

kuuntelemiselta.

"Tyttäreni", sanoi markisitar, "velvollisuuteni on huomauttaa sinua

muutamasta meidän naisten elämän tärkeimmistä käännekohdista, jossa

sinä nyt olet ehkä itsekään tietämättäsi, mutta josta minä tahdon puhua

kanssasi ei niin paljon äitinä kuin ystävättärenä. Mennessäsi naimisiin

sait toimintavapauden, sinä et ole velvollinen tekemään tiliä muille

kuin miehellesi. Mutta minä olen niin vähän antanut sinun tuntea

äidillistä holhousta, ja siinä olen ehkä tehnyt väärin, että luulen

olevani oikeutettu vaatimaan sinun kuulemaan minua, ainakin kerran,

tässä vakavassa asemassa, jossa sinä tarvitset neuvoa. Ajattele, Moïna,

että minä naitin sinut huomattavalle miehelle, josta sinä voit olla

ylpeä..."

"Äitini", keskeytti Moïna itsepäinen ilme kasvoillaan, "tiedän, mitä

aiotte sanoa ... te tahdotte saarnata Alfredista..."

"Sinä et olisi arvannut niin oikein, Moïna", jatkoi markisitar

vakavasti, koettaen pidättää kyyneleitänsä, "ellet tuntisi..."

"Mitä?" sanoi Moïna melkein ylpeällä äänellä. "Mutta, äitini, minä saan

todellakin..."

"Moïna!" huudahti markisitar tehden tavattomia ponnistuksia, "sinun

täytyy kuunnella tarkkaavaisesti, mitä minulla on sinulle

sanottavana..."

"Minä kuuntelen", sanoi kreivitär ja pani kädet ristiin

teeskennellyllä, nenäkkäällä alistuvaisuudella. "Sallikaa minun,

äitini", sanoi hän, "soittaa Paulinaa lähettääkseni hänet asialle."

Hän soitti.

"Rakas lapsi, Paulina ei saa kuulla..."

"Äiti", sanoi kreivitär niin vakavasti, että se tuntui äidistä

omituiselta, "minun täytyy..."

Hän vaikeni, kamarineitsyt tuli sisään. "Paulina, mene _itse_

Baudran'in luo ja kysy, miksen minä vielä ole saanut hattuani."

Hän istuutui taas ja katsoi tarkkaavaisesti äitiään. Markisittaren

sydän oli ylen täysi, silmänsä olivat kuivat ja hän tunsi liikutusta,

minkä tuskallisuuden ainoastaan äidit voivat ymmärtää. Hän alkoi taas

puhua selittääkseen Moïnalle sitä vaaraa, jossa tämä häälyi. Mutta

kreivitär joko katsoi itsensä loukatuksi niiden epäilysten johdosta,

joita äidillänsä oli markiisi de Vandenessen pojan suhteen, tahi oli

hän jonkun tuollaisen käsittämättömän oikun vallassa, joka on

selitettävissä vain kaikkien nuorten kokemattomuudesta, hän käytti

hyväkseen äitinsä hetkellistä vaitioloa sanoakseen teennäisesti

nauraen:

"Äiti, minä en luullut sinun olevan mustasukkaisen muiden kuin isän

takia..."

Nämä sanat kuultuaan sulki rouva d'Aiglemont silmänsä, painoi alas

päänsä ja huokasi tuskin kuuluvasti. Hän katsahti ylöspäin totellen

sitä vastustamatonta tunnetta, joka pakoittaa meidät huutamaan

avuksemme Jumalaa elämämme vaikeina hetkinä. Sitten loi hän tyttäreensä

katseen täynnä synkkää ylevyyttä ja syvää tuskaa.

"Lapseni", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä olet ollut äitiäsi

kohtaan julmempi kuin tämän pettämä mies, julmempi ehkä kuin itse

Jumala on oleva!"

Rouva d'Aiglemont nousi ylös, mutta tultuaan ovelle kääntyi hän, ei

nähnyt muuta kuin kummastusta tyttärensä silmissä, meni ulos ja ennätti

tuskin puutarhaan. Siellä pettivät hänen voimansa. Hän tunsi rajuja

tuskia sydämessään ja kaatui penkille. Katseensa harhaili ympäri

hiekkaa ja hän näki siinä tuoreita miehen askeleiden jälkiä, jotka

olivat jättäneet selviä merkkiä. Tyttärensä oli varmasti hukassa, hän

luuli voivansa arvata Paulinalle annetun tehtävän tarkoituksen. Tätä

julmaa ajatusta seurasi muuan vielä kauheampi havainto kuin kaikki

muut. Hän ymmärsi, että markiisi de Vandenessen poika oli hävittänyt

Moïnan sydämestä kunnioituksen, jota tytär on velvollinen tuntemaan

äitiään kohtaan. Hänen tuskansa kasvoivat, hän pyörtyi ja istui siellä

kuin nukkunut. Nuori kreivitär käsitti, että äitinsä oli ottanut

vapauden antaa hänelle jotenkin ankaran läksytyksen, ja ajatteli pienen

hyväilyn tahi huomaavaisuuden illalla riittävän tekemään kaikki hyväksi

jälleen. Kun hän kuuli naisäänen huutoa puutarhasta, kumartui hän

välinpitämättömästi sivulle juuri kun Paulina, joka ei vielä ollut

mennyt, huusi apua pitäen markisitarta sylissään.

"Älkää pelottako tytärtäni!" olivat viimeiset äidin lausumat sanat.

Moïna näki äitiänsä kannettavan sisään kalpeana, elottomana, tuskin

huomattavasti hengittäen, mutta liikuttaen käsivarsiaan ikäänkuin

tahtoisi taistella jotakuta vastaan tahi puhua. Jähmettyneenä tästä

näystä seurasi Moïna äitiään, auttoi äänettömästi häntä sänkyyn

pantaessa ja riisuttaessa vaatteita hänen yltään. Tekemänsä vääryys

valtasi hänet. Tällä juhlallisella hetkellä ymmärsi hän täydellisesti

äitiänsä, mutta ei voinut auttaa mitään. Hän tahtoi olla yksin hänen

kanssansa, ja kun kaikki olivat poistuneet huoneesta, kun hän tunsi

tämän kylmän käden, joka aina oli hyväillen kosketellut häntä, puhkesi

hän itkemään. Markisitar heräsi hänen itkustaan ja saattoi vielä kerran

katsella rakasta Moïnaansa. Kuullessaan nämä nyyhkytykset, jotka

näyttivät voivan särkeä tämän hennon, liikutetun rinnan, katsoi hän

hymyillen tytärtänsä. Tämä hymy todisti nuorelle äidinmurhaajalle, että

äidin sydän on kuilu, jonka pohjalla aina on anteeksiantoa.

Niinpian kuin markisittaren tila tuli tunnetuksi, lähetettiin miehiä

hevosella hakemaan lääkäriä, kirurgia ja rouva d'Aiglemontin

lapsenlapsia. Nuori markisitar lapsineen saapui samaan aikaan kuin

lääkärit. Nämä kaikki muodostivat jotenkin monilukuisen mykän ja

liikkumattoman joukon, mihin palvelijatkin sekaantuivat. Kun nuori

markisitar ei kuullut mitään melua, koputti hän hiljaa makuuhuoneen

ovelle. Tämän kuultuaan heräsi Moïna tuskastaan, työnsi kiivaasti

auki kaksoisovet, ja loi rajun katseen tähän perhekokoukseen.

Mielenliikutuksensa puhui enemmän kuin kaikki sanat. Tämän elävän

omantunnontuskan nähdessään seisoivat kaikki ääneti. Teki hirvittävän

vaikutuksen nähdä markisittaren jalat kylminä ja jäykkinä,

suonenvedontapaisesti ojennettuina kuolinvuoteella. Moïna nojautui

ovea vastaan, katsoi lähimpiinsä ja sanoi kolkolla äänellä:

"Minulla ei ole enää äitiä!"