IV.

Barrière d'Italien ja Barrière de la Soutèn välillä, Jardin des

Plantes'iin johtavalta ulkopuistokäytävältä on näköala, joka voi

saattaa haltioihinsa taiteilijankin tahi silmänhuvituksiin tottumisesta

veltostuneen matkailijan. Saavuttuanne pienelle kukkulalle, josta

suurten tuuheiden puiden varjostama puistokäytävä poikkee sivuun

kauniina kuin viheriöitsevä ja hiljainen metsätie, näette jalkojenne

juurella syvän laakson, jossa sijaitsee puoleksi maalaismaisia

tehdasrakennuksia; siellä täällä vihreikön ympäröimänä ja la Bières'in

tahi les Gobelins'in ruskean veden huuhtelemana. Vastapäisellä

rinteellä kätkevät muutamat tuhannet katot, tiheään sullotut kuin päät

väkitungoksessa, Saint-Marceaun esikaupungin köyhyyden. Panthéonin

komea kupukatto, Val-de-Grace'n synkkä ja surullinen tuomiokirkko

hallitsevat ylpeästi puoliympyrän muotoon rakennettua kaupunkia, minkä

portailta leviää mutkaisten katujen eriskummallinen kudos. Sieltäkäsin

näyttävät molempain rakennusten mittasuhteet jättiläismäisiltä; ne

aivan kuin musertavat sekä nuo hatarat asumukset että laakson

korkeimmat poppelit. Näkötorni, jonka ikkunoiden ja kallerien läpi

päivä paistaa, synnyttäen kuvaamattomia, mielikuvituksellisia tauluja,

näyttäytyy vasemmalle käsin mustalta, riutuneelta peikolta. Etäämpänä

loistaa les Invalides'in siro lyhtysikermä Luxembourgin sinertävien

ryhmäin ja Saint-Sulpicen harmaiden tornien välillä. Täältä katsoen

ovat nämä rakennustaiteelliset viivat sekoittuneet vihreikköön ja

varjoihin, alistettuina taivaan oikuille, jotka lakkaamatta

vivahtelevat valolle, väreille ja hohteelle. Kaukaa etäisyydestä

pistäytyvät rakennukset korkealle ilmaan, ylt'ympäri huojuvat

lainehtivat puut ja kiemurtelevat maalaiset polut. Oikealla, katsoen

tähän merkilliseen maisemaan syöpyneen leveän uurroksen läpi, voi

huomata Saint-Martinin kanavan pitkähkön, kimaltelevan pinnan

punertavien kalliorantojen välissä, lehmusten ja jyvämakasiinien

romanilaisten rakennusryhmäin reunustamana. Tuolla kaukana

äärimmäisellä tasolla sekoittuvat Bellevilles'in, talojen ja myllyjen

tyyten peittämät häämöittävät kukkulat pilvien ääriviivoihin. Mutta

kaupunki, jota ei näe, on kuitenkin laaksoa reunustavien kalliorivien

ja taivaanrannan, häälyvä kuin lapsuusmuisto, välissä, suunnaton

kaupunki, ikäänkuin ripustettuna pohjattoman kuilun yli, La Pitién

sairaalan harjan ja Est-kirkkomaan huippujen, kärsimyksen ja kuoleman,

väliin. Sieltä kuuluu kumea kohina muistuttaen valtameren ääntä sen

mylviessä kallion takaa kuin sanoakseen: "täällä olen". Auringon

luodessa valovirtoja tämän Pariisin osan yli, sen jalostaessa ja

hillitessä tämän piirteitä, sen sytyttäessä hehkunsa ikkunaruutuihin,

kimallellessa kattotiilissä ja saadessa kultaristit välkkymään, sen

valkaistessa talojen seinät ja muuttaessa ilman harsonkevyeksi

hunnuksi, sen synnyttäessä rikkaita vastakohtia mielikuvituksellisiin

varjoihin, taivaan ollessa sinisen, maan väristessä ja kellojen

soidessa täytyy teidän tästä paikasta ihailla tätä kaunopuheliasta,

tenhoavaa näytelmää, jota mielikuvitus ei milloinkaan unohda ja jota

jumaloitte kuin jotakin ihmeellistä Neapelin, Stambulin tahi Floridan

näköalaa. Mikään soraääni ei häiritse tämän konsertin sopusointua.

Siellä porisee maailman melu ja soi yksinäisyyden runollinen rauha,

miljoonien olentojen ja Jumalan äänet. Siellä on pääkaupunki

Père-Lachaise'n rauhallisten sypressipuiden alla.

Eräänä kevätaamuna, auringon valaistessa koko tätä kaunista maisemaa,

ihailin sitä nojautuen isoon jalavaan, joka ripotti tuuleen keltaisia

kukkiaan. Katsellessani näitä rikkaita ja suurenmoisia tauluja

ajattelin sitten sitä halveksumista, jota yksin kirjoissammekin

osoitamme maatamme kohtaan. Kirosin niitä rikasraukkoja, jotka

osoittavat vastenmielisyyttä meidän kaunista Ranskaamme kohtaan ostaen

kullalla oikeuden halveksia isänmaatansa ja ajaa kiireenkaupalla tämän

niin uusmuotiseksi tulleen Italian läpi katsellen sen näköaloja

kiikarista. Katselin rakkaudella nykyistä Pariisia, haaveilin, kun

äkkiä suutelon ääni häiritsi yksinäisyyttäni ja hajoitti filosofiset

mietteeni. Sivukujassa, joka kaunistaa veden poreilemaa jyrkännettä,

toisella puolella Les Gobelins'in siltaa, huomasin naisen. Minusta

näytti hän vielä nuorelta, oli puettu hyvin hienosti vaikka

yksinkertaisesti ja hänen lempeät kasvonsa näyttivät heijastavan

maiseman valoisaa onnea. Muuan nuori mies asetti juuri maahan

kauneimman pienen pojan, mitä milloinkaan on nähty, enkä minä siis

milloinkaan saanut tietää, painettiinko kuulemani suutelo äidin vai

lapsen poskelle. Sama hellä ja vilkas ajatus loisti molempain nuorten

ihmisten silmistä, liikkeistä ja hymyilyistä. He ottivat toisiansa

käsipuolesta niin iloisen nopeasti ja luikahtivat toistensa viereen

niin merkillisellä keskinäisellä ymmärtämyksellä joka liikkeessään,

että kokonaan syventyivät toistensa ajattelemiseen huomaamatta

läsnäoloani. Mutta siellä oli vielä lapsi, lapsi, joka nurpeana ja

tyytymättömänä kääntyi heihin selin ja katsahti minuun omituisin,

läpitunkevin silmäyksin. Tämä lapsi, yhtä kaunis, yhtä soma kuin tuo

toinenkin, mutta hempeämuotoisempi, antoi pienen veikkonsa juosta yksin

milloin nuoren parin edellä milloin jälessä, seisten itse

liikkumattomana kuin lumottu käärme. Se oli pieni tyttö. Kaunis nainen

ja hänen seuralaisensa kävelivät omituisen koneellisella tavalla.

Kenties hajamielisyydestä tyytyivät he kävelemään edes takaisin lyhyttä

välimatkaa pienen sillan ja vaunujen välillä, jotka seisoivat

puistotien mutkassa. He kävelivät lakkaamatta uudestaan tuon lyhyen

matkan, seisahtuivat, katsoivat toisiinsa ja nauroivat toisinaan

keskustelun aikana, joka vuoroin oli vilkasta, haaveilevaa,

pulpahtelevaa ja vakavaa.

Piilostani ison jalavan takaa ihailin tätä kaunista kohtausta, ja

olisin aivan varmaan kunnioittanut sen salaisuutta, ellen olisi tämän

pienen haaveilevan ja vaiteliaan tytön kasvoissa keksinyt paljon

syvempää ajatusta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Äitinsä ja

nuoren miehen kääntyessä takaisin oltuaan lähellä häntä, taivutti hän

usein salavihaisesti päätään silmäten heitä ja veljeänsä todellakin

omituisin katsein. Mutta mikään ei voi kuvata sitä läpitunkevaa

viekkautta, sitä lapsellista häijyyttä, sitä hurjaa tarkkaavaisuutta,

joka kuvastui näissä lapsen kasvoissa keveine varjoineen silmien

ympärillä, kauniin naisen tahi hänen seuralaisensa hyväillessä

pikkupojan vaaleita kutria, hellästi silittäessä hänen pehmeätä

kaulaansa ja valkeata kaulustansa pojan koettaessa lapsellisessa

leikissään kävellä heidän rinnallaan. Tämän pienen omituisen tytön

kapeissa kasvoissa oli ihan täysikasvuisen ihmisen intohimoa. Hän joko

kärsi tahi ajatteli. Mikä onkaan varmin kuoleman enne näissä nuorissa

olennoissa? Ruumiinko kärsimys, vai ennenaikaisesti kypsynyt ajatus,

joka kalvaa heidän tuskin kypsynyttä sieluaan? Äiti kenties tuntee

tämän. Mitä minuun tulee, en tiedä mitään kauheampaa kuin vanhuksen

ajatuksen lapsen otsalla; kirosana neidon suussa on siedettävämpi.

Tämän niin aikaisin ajattelevan tytön melkein veltto käytös ja

vaiteliaisuus, kaikki kiinnitti mieltäni. Katselin häntä uteliaana.

Minua huvitti verrata häntä ja veljeänsä toisiinsa ja koettaa huomata

heissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Pienellä tytöllä oli ruskea

tukka ja mustat silmät sekä aikaisin kehittynyttä voimaa, muodostaen

räikeän vastakohdan nuoremman lapsen tukan, merivihreitten silmien ja

miellyttävän hentouden rinnalla. Tyttö saattoi olla noin seitsemän tahi

kahdeksan vuoden vanha, poika tuskin nelivuotias. He olivat puetut

samalla tavalla. Jos katseli heitä tarkkaan, saattoi kuitenkin huomata

heidän kauluksissaan erilaisuutta, joka näytti mitättömältä, mutta joka

vast'edes ilmaisi minulle kokonaisen romaanin menneisyydestä,

kokonaisen murhenäytelmän tulevaisuudesta. Ja eroavaisuus oli kuitenkin

niin pieni. Yksinkertainen päärme reunusti pienen tummaverisen tytön

kaulusta, kauniiden koruompelusten koristaessa pojan samallaista

pukinetta ilmaisten sydämen salaisuutta, äänetöntä etusijaa, minkä

lapset lukevat äitiensä sieluista kuin Jumalan henki asuisi heissä.

Leikkisä ja iloinen pieni poika muistutti tyttöä, niin hieno oli valkea

hipiänsä, niin sulavat hänen liikkeensä ja niin lempeät kasvonsa

samalla kuin sisar huolimatta voimastaan, kauniista piirteistään ja

puhtaasta hipiästään oli kivulloisen pojan näköinen. Hänen vilkkaat

silmänsä olivat vailla sitä kosteata kalvoa, joka tekee lasten katseet

niin miellyttäviksi, ollen kuten hovimiesten, kuivuneet sisällisestä

tulesta. Hänen kalpeutensa oli himmeätä oliivimaista sävyä, lujan

luonteen merkki. Kaksi kertaa oli hänen pikku veljensä tullut ja

liikuttavan hienosti, kauniin katsein ja ilmehikkäästi ojentanut

hänelle pienen torvensa, jota aina välillä puhalsi, mutta joka kerta

oli sisar ainoastaan epäystävällisellä katseella vastannut hänen

hyväilevään kysymykseensä: "Tahdotko tämän, Helena?" Synkkänä ja

pelottavana näköään välinpitämättömine ilmeineen punastui pikku tyttö

ja säpsähti jotenkin kiivaasti veljensä lähestyessä, mutta pienokainen

ei näyttänyt huomaavan sisarensa huonoa mielialaa, ja hänen

iloisuutensa ja vilkkautensa suurensi vielä enemmän todellisen

lapsenluonteen ja aikaihmisen huolestuttavan tietoisuuden välistä

vastakohtaa, joka tietoisuus jo oli luettavana pienen tytön kasvoissa

synkistyttäen ne tummilla varjoillaan.

"Äiti, Helena ei tahdo leikkiä!" huudahti pienokainen, joka käytti

tilaisuutta hyväkseen valittaakseen, äitinsä ja nuoren miehen

seisahtuessa vaieten les Gobelins-sillalle.

"Anna hänen olla, Charles. Tiedäthän, että hän aina on pahalla

tuulella."

Äiti lausui nämä sanat hajamielisesti, kääntyen heti senjälkeen

takaisin nuoren miehen keralla. Tämä houkutteli kyyneleitä Helenan

silmiin. Hän nieli ne hiljaa, silmäsi veljeänsä syvällä, aivan kuin

tutkimattomalla katseella, ja tarkasti ensin levottomuutta herättävällä

älyllä rinnettä, jonka huipulla seisoi ja sitten Bièvre-jokea, siltaa,

maisemaa ja minua.

Pelkäsin tämän onnellisen parin huomaavan minut, jolloin olisin

varmaankin häirinnyt heidän keskusteluansa. Vetäydyin hiljaa takaisin

koettaen piiloutua selja-pensaikon taakse, jonka lehdikkö peitti minut

täydellisesti kaikilta katseilta. Istuuduin rauhallisesti rinteen

huipulle katsellen väliin näköalan vaihtelevaa kauneutta, väliin pientä

hurjaa tyttöä, saattaen vielä vilaukselta nähdä hänet lehtien ja

seljan-rungon välitse, johon nojasin päätäni, melkein puistokäytävän

tasalla. Kun Helena ei enää nähnyt minua, näytti hän levottomalta;

mustat silmänsä etsivät minua lehtikujan toisesta päästä puiden takaa,

harvinaisella uteliaisuudella. Minkätähden mahtoikaan hän välittää

minusta? Juuri nyt kaikui Charles'in lapsellinen nauru keskeltä

äänettömyyttä, kuin linnun viserrys. Kaunis nuori mies, joka oli

vaaleanverinen kuten hän, leikki hänen kanssaan, nosti hänet korkealle

ylös, suuteli häntä ja tuhlasi hänelle runsaasti sanoja vailla

keskinäistä yhteyttä, irtikiskaistuja tavallisesta merkityksestään,

kuten meillä on tapana puhutella lapsia. Äiti hymyili tälle leikille ja

sanoi toisinaan varmaankin aivan hiljaa sanoja, jotka tulivat suoraan

sydämestä, sillä hänen seuralaisensa seisoi onnellisena katsellen häntä

loistavin silmin täynnä jumaloivaa kunnioitusta. Heidän äänensä

sekaantuivat sanomattoman hyväilevinä lapsen lepertelyyn. He olivat

ihastuttavia kaikki kolme. Tämä siro näytelmä ihanan maiseman helmassa

loi siihen jotakin uskomatonta tuoreutta.

Kaunis, hienoihoinen, hymyilevä nainen, rakkauden lapsi, nuoruutta

uhkuva mies, puhdas taivas, sanalla sanoen, kaikki luonnon sopusoinnut

yhtyneenä ilahuttamaan mieltä. Yllätin itseni hymyilemästä, juurikuin

tämä onni olisi ollut omani. Kaunis nuori mies kuuli kellon lyövän

yhdeksää. Suudeltuaan seuralaistaan, joka oli käynyt vakavaksi ja

melkein surulliseksi, meni hän ajoneuvojensa luo, jotka vanha palvelija

hitaasti ajoi esiin. Pikku pojan löperrys sekaantui hänen nuorelta

mieheltä saamiinsa viimeisiin suuteloihin. Hänen sitten noustua

vaunuihinsa, ja nuoren naisen seistessä liikkumattomana kuunnellen

niiden poisvierimistä ja katsellen niiden viheriäiseen lehtikujaan

nostamaa pölypilveä, juoksi Charles sisarensa luo likelle siltaa ja

minä kuulin hänen sanovan tälle hopeanhelisevällä äänellään:

"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?"

Kun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen

mitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän

lapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti

jyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet

takaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi

sitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa

ruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan

vihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi

kumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole

nopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin

porraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:

"Äiti, äiti!"

Äiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta

eivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä

paikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla

pinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan

syvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa

sitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista.

Bièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla

olisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä.

Miksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi

kertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut

isänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin

kauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen

tuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa.

Lapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa

on kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei

ajatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän

tarkasteli Bièvrea.

Sellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas

tässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät

Julian lemmenonnea.

Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario

herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja

jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de

Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä

kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat

raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät,

minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää

kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en

tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei

nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva

d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti

hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella

sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka

melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille

sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt

odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin

kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu

nostettaisiin.

Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää,

miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin

menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna

tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja

palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat

varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita

kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen

hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun

pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan,

luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen

naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja

kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli

markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet

perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo

samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden

sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut

kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui

kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti

silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun

päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä

nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa

markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.

"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.

Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja

katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin

hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.

Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo

kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!"

Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti

vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme

lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion

par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs

siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja

joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli

valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan

auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli

lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.

"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä

asioimistuttavalleen.

"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva

d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata

häntä."

"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi

notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.

Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti

vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta

ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:

"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna

siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi

sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan..."

Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että

luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät.

Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin

ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi

keskustelu, joka vei jonkun aikaa.

"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te

saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä

asianajajani kanssa."

"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole

varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei

muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika

umpeen, ja..."

Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi

naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle

silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta

kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään

ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka

silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti

vihaiselta ja kiukkuiselta.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.

"Sanon sen sitten", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon

ovi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.

Markisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.

Notario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi

makealla äänellä pikku pojalle:

"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?"

"Vuorijoen laakso", vastasi Gustaf nurpeana.

"Minusta näyttää totta tosiaan", sanoi notario, "kuin olisivat

kirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei

'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea.

Mutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin

selvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää

puhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä

voi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat

koristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä

päättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä

hauskaa, pikku ystäväni?" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.

Juuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi

markisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla

päällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.

"Niin, minulla oli hyvin hauskaa", vastasi pienokainen. "Siinä

näytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin

yksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä.

Ja sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli

siellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan

veteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset

huusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme..."

Herra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin

jonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi

toimimaan.

"Ole hiljaa, Gustaf", huusi kenraali. "Olen kieltänyt sinua puhumasta

siitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen."

"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi

notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka

vakavasti..."

"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti

poikaansa.

Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten

selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään,

huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa

vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut

hillitä.

"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa

kyyneleesi!"

"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen

lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis,

että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva

markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö

totta, pikku ystäväni?"

Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää

tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian

hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista

lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne

jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta

etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia.

Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen

intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme

äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten

hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa

omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin

syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja

valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla

sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön

hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta... Niin, varastamalla,

se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että

jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat

kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta

elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen

tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat

heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät

petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta

kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä

selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se

tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on..."

Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän

kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että

silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän,

että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta.

Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka

miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta

maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi

salamoivin katsein notariota.

"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen

huoneeseen.

Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli

sanomassa.

"Herraseni", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien

kiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, "aina

päivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja

lörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten

saatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario,

pysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan,

niin koettakaa olla hienotunteinen..."

Sitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario

seisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena,

tietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän

kuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa

käveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata

markiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa

sääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi

kahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.

"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat", sanoi hän vihdoin päästyään

kadulle, missä etsi vaunuja, "he houkuttelevat ihmisen puhumaan,

narraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee

huvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista

loitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan

ujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään,

mikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua

olemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon,

minä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku;

eihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan

selittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta

kuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen

huomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun

kaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä... Minä olen todellakin liian

hyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se

minulle voi?"

Notario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi

illan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet

sinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa."

"Miten niin?"

"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta

taas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa

muusta kuin asioista."

"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn..."

"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä

luulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en

ole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna."

"Kiitos, kultaseni!"