III.

Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä

historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta

tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli

tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle

muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles

de Vandenesse -- se oli nuoren miehen nimi -- oli tullut kiittämään

häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia

tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään

meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän

tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli

näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen

vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle,

jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua.

Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut

käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen

ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään

Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä

johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian

paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen

mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä

voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun

voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten

keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli

Charles huolimatta nuoruudestaan -- hän oli tuskin kolmenkymmenen

vuoden vanha -- jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan

aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät

näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi

luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on

tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi

omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi,

miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet,

jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö;

surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän

aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin.

Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan

niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on

nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi

herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan

aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja

ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin,

jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia

päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä

vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka

tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi

tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin

runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi,

risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen

tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän

vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.

"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja

ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä,

kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen

taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin

pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka

eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta,

paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja

valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä.

Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja

sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä

teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma

teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin

viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi

mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia,

jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin

veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin

seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää

intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä

kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen

palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten

kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En

näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja

jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan

löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan

kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet,

tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään

intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja

rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet

mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan

vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää

olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä

rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat

tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin

selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia

seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin

taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla

varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan..."

Rouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia

ristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton

tulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä.

Sehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.

"Tahdon", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, "esittää teidät eräälle

naiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä

on kuullut teistä."

Hän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella

eleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa

uunin vieressä istuvaa naista.

"Kuka hän on?" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.

"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin

kuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää

yksinäisyydessä, oikea salaisuus."

"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle

hänen nimensä!"

"Markisitar d'Aiglemont."

"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä

keskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan

päärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa,

uskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset

väittävät?"

"Voi olla. Aina siitä seikkailusta saakka, lieneekö se sitten ollut

totta vai ei, on tämä surkuteltava nainen hyvin muuttunut. Hän ei ole

vielä alkanut ottaa osaa seuraelämään. Uskollisuus, joka on kestänyt

neljä vuotta, se merkitsee paljon Pariisissa, se. Jos nyt näette hänet

täällä..."

Rouva Firmiani malttoi mielensä; sitten lisäsi hän hienosti hymyillen:

"Unohdin, että minun tulee vaieta. Menkää ja puhukaa hänen

kanssansa..."

Charles seisoi hetkisen liikkumatonna ovenpieleen nojaten kokonaan

vaipuneena tämän naisen katselemiseen, joka oli tullut kuuluisaksi

ilman että kukaan saattoi sanoa miksi. Maailmalla on monta sellaista

omituista luonnottomuutta osoitettavana. Rouva d'Aiglemontin maine ei

oikeastaan ollut sen merkillisempi kuin muutamain miesten, jotka aina

puuhaavat jossakin tuntemattomassa työssä: tilastotieteilijät, joita

pidetään hyvin syvällisinä laskujen vuoksi, joita he varovat

julkaisemasta; valtiomiehet, jotka elävät sanomalehtikirjoituksesta;

kirjailijat tahi taiteilijat, joiden työt aina pysyvät heidän

salkuissaan; tiedemiehet, jotka ovat oppineita ainoastaan tieteeseen

perehtymättömien silmissä, niinkuin Sganarelle on latinaniekka niiden

mielestä, jotka eivät osaa latinaa; miehet, jotka katsotaan kyvyiksi

jollakin erikoisalalla, milloin sävynmäärääjinä taiteen alalla milloin

jonkun korkean tehtävän palvelijoina. "Se on erikoisala", on

ihmeteltävä lause, joka tuntuu olevan luotu näitä päättömiä

valtiomiehiä ja kirjailijoita varten. Charles vaipui pitempiin

mietteisiin kuin oli tahtonut ja tunsi itsensä tyytymättömäksi

nähdessään huomionsa olevan niin kiintyneen johonkin naiseen; mutta

samalla kertaa kumosi tämän naisen läsnäolo ne ajatukset, jotka hetki

sitten olivat täyttäneet nuoren valtiomiehen tanssiaisia katsellessaan.

Markisitar, joka nyt oli kolmenkymmenen vuoden vanha, oli kaunis,

vaikka hänellä oli hento vartalo ja näytti kovin arkaluontoiselta.

Suurin viehätyksensä oli hänen kasvoissaan, joiden tyyneys ilmaisi

ihmeteltävää sielun syvyyttä. Silmänsä säteilivät, mutta näyttivät

olevan saman alituisesti elävän ajatuksen verhoamat ja niiden ilme sai

aavistamaan kuumeentapaisesti sairaalloista mielialaa ja mitä syvintä

alistuvaisuutta. Hän piti melkein aina silmäluomensa siveästi maahan

luotuina ja ainoastaan harvoin nosti ne. Jos hän heitti silmäyksen

ympärilleen, oli siinä surunvoittoinen ilme tehden katsojaan sellaisen

vaikutuksen kuin säästäisi hän silmiensä tulta salaisia tutkisteluja

varten. Jokaisesta ylevämielisestä miehestä tuntuikin tämä hento ja

vaitelias nainen omituisen puoleensa vetävältä. Jos järki toiselta

puolen koetti päästä sen salaisuuden perille, joka pakoitti hänet

alituisesti ajatuksissa palaamaan nykyisyydestä menneisyyteen,

maailmasta yksinäisyyteen, niin oli tunne toiselta puolen yhtä kiihkeä

tutkimaan tätä sydäntä, joka erikoisella tavalla näytti olevan ylpeä

kärsimyksistään. Mikään hänessä ei ollut ristiriidassa hänestä ensi

näkemällä saatujen käsitysten kanssa. Kuten melkein kaikki naiset,

joilla on liian pitkä tukka, oli hän kalpea ja hipiänsä täydellisen

valkea. Ihonsa oli erinomaisen hieno, -- varma todellisen

tunteellisuuden merkki, -- hänen piirteensä, joissa ilmeni tuo

äärimmäinen täydellisyys minkä kiinalaiset taidemaalarit osaavat valaa

haaveellisiin kuviinsa, vain vahvistivat tätä seikkaa. -- Kaulansa oli

ehkä liian pitkä, mutta sellainen kaula on mitä viehättävin ja saa

naisen pään hiukan muistuttamaan käärmeen lumoovia liikkeitä. Jos ei

olisi ainoatakaan niistä tuhansista merkeistä, joiden kautta

mutkikkaammatkin luonteet paljastuvat tarkastelijalle, olisi kylliksi

tarkastaa pään liikkeitä ja kaulan taivutuksia, jotka voivat olla niin

vaihtelevia ja ilmehikkäitä, arvostellakseen naista. Rouva

d'Aiglemontin puku oli sopusoinnussa olemuksensa tekemän vaikutelman

kanssa. Tukkansa, järjestettynä rikkaisiin palmikkoihin, muodosti

kruunun korkealle päänsä päälle ilman pienintäkään koristusta, sillä

hän näkyi ainaiseksi sanoneen hyvästit kaikille koruille. Eikä hänessä

myöskään milloinkaan huomattu niitä pieniä mielistelytemppuja, jotka

niin paljon pilaavat naisten edullista vaikutusta. Mutta niin

yksinkertainen kuin pukunsa liivi olikin, ei se silti salannut hänen

sievää vartaloaan. Hänen pitkän hameensa komeus johtui sitä paitsi

erinomaisen taitavasta leikkauksesta ja jos on sallittua nähdä puvun

järjestelyssä jokin ajatus, voisi sanoa hänen pukunsa runsaitten ja

yksinkertaisten laskoksien antaneen hänelle ylevyyden ja jalouden

ilmeen. Ehkä ilmaisi hän kuitenkin vähän naisen voittamatonta

heikkoutta siinä turhantarkassa huolellisuudessa, minkä omisti kädelle

ja jalalle; mutta vaikka hän näyttikin niitä mielellään, olisi pahimman

kilpailijansakin ollut vaikea pitää hänen liikkeitänsä teeskenneltyinä,

siihen määrään tuntuivat ne luonnollisilta ja lapsuudesta asti

totutetuilta. Tämä mielistelyjäännös annettiin hänelle anteeksi myös

eräänlaisen suloisen kylmäkiskoisuuden vuoksi hänessä. Kaikkiin näihin

piirteihin, tähän pikkuseikkojen yhdistelmään, joka tekee naisen

rumaksi tahi kauniiksi, puoleensavetäväksi tahi vastenmieliseksi,

voidaan ainoastaan ylimalkaisesti viitata, varsinkin jos, kuten rouva

d'Aiglemontissa, sielu yhdistää kaikki nämä yksityisseikat ja painaa

niihin valtaavan yhtenäisyyden leiman. Siten vastasi hänen käytöksensä

kokonaan hänen pukunsa ja kasvojensa luonnetta. Vasta määrättyyn ikään

päästyään ymmärtävät jotkut valitut naiset käyttäytyä ilmehikkäällä

tavalla. Onko se suru vai onni, joka lahjoittaa kolmenkymmenen vuoden

ikäiselle naiselle, onnettomalle tahi onnelliselle, tämän salaisen

taidon käyttäytyä kaunopuheliaasti? Tämä on aina pysyvä elävänä

arvoituksena, jota jokainen tulkitsee omien halujensa, toiveittensa ja

järjestelmänsä mukaisesti. Tapa, jolla markisitar antoi kyynärpäidensä

levätä nojatuolin kädensijoilla ja molempain käsiensä sormenpäiden

lipaista toisiaan niin että hän näytti leikkivän; kaulansa taipuminen,

hänen jonkun verran väsyneen, mutta pehmeän vartalonsa sulavuus,

vartalonsa, joka näytti sirosti vaipuneen nojatuoliin, säärien notkea

asento, käytöksen luonnollisuus, kaikki osoitti naista, joka on vailla

kaikkia harrastuksia elämässä, joka ei ole tuntenut rakkauden iloja,

ainoastaan uneksinut niistä ja joka taipuu muistojensa raskaan painon

alle, naista, joka kauvan aikaa on ollut epätoivoissaan tulevaisuutensa

tahi oman itsensä suhteen, naista, joka ei ole kiintynyt mihinkään ja

joka katsoo satunnaisen tyhjyyden ehdottomaksi olemattomuudeksi.

Charles de Vandenesse ihaili tätä valittua taulua, mutta ainoastaan

suuremman taitavuuden tuloksena kuin mitä naisilla tavallisesti on. Hän

tunsi markiisi d'Aiglemontin. Ensimäisestä silmäyksestä tähän naiseen,

jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ymmärsi nuori valtiomies sen

eroituksen, sen yhdistämättömyyden -- käyttääkseni laillista sanaa --

joka oli liian voimakas näiden kahden henkilön välillä, ja jonka seikan

täytyi tehdä markisittarelle mahdottomaksi rakastaa miestänsä.

Kuitenkin vietti markisitar d'Aiglemont moitteetonta elämää, ja hänen

siveytensä kohotti vielä enemmän kaikkien niiden salaisuuksien arvoa,

joita tutkija saattoi aavistaa hänessä. Kun Vandenessen ensimäinen

hämmästys oli ohi, ajatteli hän, kuinka parhaiten voisi lähestyä rouva

d'Aiglemontia, ja jotenkin tavallisen valtioviisaan viekkauden kautta

päätti hän hämmästyttää hänet saadakseen tietää kuinka hän vastaisi

julkeaan esiintymiseen.

"Rouvaseni", sanoi hän istuutuen hänen viereensä, "onnellinen

varomattomuus on antanut minun tietää itselläni, en tiedä mistä syystä,

olleen sen onnen, että te olette huomannut minut. Olen sitä suuremmassa

kiitollisuuden velassa teille, kun en koskaan ennen ole ollut sellaisen

suosion esineenä. Yksi vioistani tuleekin painamaan teidän

omaatuntoanne. Täst'edes en ole kainosteleva..."

"Siinä teette väärin", vastasi hän nauraen; "turhamaisuus on jätettävä

sille, jolla ei ole muuta esiintuotavaa."

Markisittaren ja nuoren miehen välillä sukeutui nyt keskustelu, joka

tavan mukaisesti tuokiossa kosketteli koko joukkoa aineita:

maalaustaidetta, musiikkia, kirjallisuutta, politiikkaa, ihmisiä,

tapahtumia ja asioita. Sitten siirtyivät he huomaamattomasti siihen

ikuiseen keskustelunaineeseen Ranskassa ja muissakin maissa, nim.

rakkauteen, tunteisiin ja naisiin.

"Me olemme orjattaria."

"Te olette kuningattaria."

Charles'in ja markisittaren lausumat enemmän tahi vähemmän nerokkaat

seikat voisi sisällyttää tähän yksinkertaiseen lauseeseen, joka on

yhteenveto kaikista tästä kysymyksestä pidetyistä ja pidettävistä

puheista. Tarkoittavathan nämä molemmat lauseet aina jollain määrätyllä

hetkellä: "Rakastakaa minua!" -- "Minä tahdon rakastaa teitä..."

"Rouvani", huudahti Charles de Vandenesse, "te saatte minut syvästi

valittamaan, että minun täytyy jättää Pariisi. Italiassa en varmaankaan

saa tuntiakaan niin valittua keskustelua, kuin tämä on ollut."

"Ehkä kohtaatte siellä onnen, ja se on suuremmanarvoinen, kuin kaikki

loistavat ajatukset, todelliset tahi vilpilliset, joita joka ilta

lausutaan Pariisissa."

Ennenkuin Charles sanoi jäähyväiset markisittarelle, oli hän jo saanut

luvan tulla tervehtimään häntä ennen lähtöään. Hän piti itseänsä

onnellisena, että oli tehnyt tämän pyynnön niin vilpittömästi, sillä

illalla maata pannessaan ja koko seuraavana päivänä oli hänen mahdoton

karkoittaa tämän naisen muistoa. Milloin ihmetteli hän, minkätähden

markisitar oli tahtonut tutustua häneen, mitä tarkoituksia hänellä

mahtoi olla tahtoessaan jälleen tavata häntä, ja hän keksi satoja

olettamuksia. Milloin luuli hän keksineensä tämän uteliaisuuden syyn ja

hurmasi itseänsä toivolla tahi jäähtyi taas aina sen mukaan miten

milloinkin tulkitsi tätä kohteliasta toivomusta, joka on niin

tavallinen Pariisissa. Milloin oli se kaikki, milloin ei mitään.

Vihdoin tahtoi hän vastustaa taipumusta, joka veti häntä rouva

d'Aiglemontin puoleen; mutta meni kuitenkin hänen luoksensa. On

ajatuksia, joita tottelemme tuntematta niitä; ne asuvat meissä meidän

tietämättämme. Vaikka tämä kuuluu enemmän omituiselta kuin oikealta,

voi kuitenkin jokainen rehellinen ihminen löytää tuhansia esimerkkejä

siitä omasta elämästään. Mennessään markisittaren luo, totteli Charles

yhtä niistä ennakkomääräyksistä, joista meidän kokemuksemme ja henkiset

valloituksemme ajan pitkään eivät ole muuta kuin huomattava kehitys.

Kolmenkymmenen vuoden vanhalla naisella on vastustamaton vetovoima

nuoreen mieheen; mikään ei ole luonnollisempaa, lujemmin kudottua,

paremmin ennakolta määrättyä kuin nämä maailmassa niin usein sattuvat

syvät lemmensuhteet sellaisen naisen ja nuoren miehen välillä kuin

markisitar ja Vandenesse olivat. Nuorella tytöllä on todellakin liian

paljon mielikuvia, liian paljon kokemattomuutta, ja hän voi liian

helposti rakastaa mitä miestä tahansa, että nuori mies tuntisi itsensä

imarrelluksi hänen lemmestään, samalla kuin nainen tuntee tekemänsä

uhrausten koko suuruuden. Missä edellinen rientää mukaan

uteliaisuudesta, toisista vaikuttimista kuin rakkauden, seuraa

jälkimäinen itsetietoista tunnetta. Eikö jo tämä valitseminen ole

äärettömän mairittelevaa? Omatessaan tiedon, joka melkein aina on

kalliisti kärsimyksillä maksettu, on kuin kokenut nainen antaisi

enemmän itsestään; siinä kun tietämätön ja herkkäuskoinen nuori tyttö

ei tiedä mitään, ei voi vertailla eikä antaa arvoa, vastaanottaa tämä

rakkauden ja tutkii sitä. Toinen opettaa meitä, neuvoo meitä ijässä,

jolloin mielellään antaudutaan johdettaviksi, jolloin kuuliaisuus on

nautintoa; toinen taas tahtoo oppia kaikki ja on lapsellinen siinä,

missä edellinen on hellä. Toinen tarjoo teille pelkkää voitonriemua,

toinen pakoittaa teidät lakkaamatta taistelemaan. Edellisellä on

ainoastaan kyyneleitä ja huvituksia, toisella on hekumallisuutta ja

omantunnontuskia. Nuoren tytön tullakseen miehen rakastajattareksi,

täytyy olla liiaksi turmeltuneen, ja silloin mies hylkää hänet

kauhulla; samalla kuin kypsyneellä naisella on tuhansia keinoja

säilyttääkseen samalla kertaa valtansa ja arvonsa. Toinen on liiaksi

alistuvainen ja tarjoo levon ikävää varmuutta; toinen menettää liian

paljon ollakseen vaatimatta lemmeltä kaikkia sen vaihtelevia lumouksia.

Toinen häpäisee ainoastaan itsensä, toinen tappaa teidän takianne

kokonaisen perheen. Nuorella tytöllä on vain yksi keimailukeino ja

luulee tehneensä kaikki riisuessaan vaatetuksensa, mutta naisessa asuu

äärettömyys ja hän kätkeytyy tuhansiin huntuihin. Kolmenkymmenen vuoden

ikäisessä naisessa riehuu sitä paitsi epäröiminen, säikähdys, pelko,

levottomuus ja myrskyt, joita ei milloinkaan ole nuoren tytön

rakkaudessa. Tähän ikään saavuttuaan vaatii nainen nuorelta mieheltä,

että tämä lahjoittaisi hänelle jälleen hänen takiansa uhraamansa

kunnioituksen; hän ei elä muuta kuin tätä miestä varten, toimii hänen

tulevaisuutensa hyväksi, tahtoo, että se tulisi loistavaksi; hän

tottelee, hän pyytää ja käskee, nöyrtyy ja kohottautuu uudestaan, osaa

lohduttaa tuhansissa tilaisuuksissa, jolloin nuori tyttö voi ainoastaan

pelästyä. Paitsi kaikkia asemansa etuisuuksia, voi kolmenkymmenenvuoden

ikäinen nainen myös muuttua nuoreksi tytöksi, näytellä kaikkia osia,

olla kaino, vieläpä koristaa itseänsä onnettomuudellaan. Näiden

molempain välillä on tunnetun ja aavistamattoman, voiman ja heikkouden

verraton ero. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen tyydyttää kaikki,

nuori tyttö ei saa tyydyttää mitään sillä muuten hän menettää

viattomuutensa. Nämä ajatukset liikkuvat nuoren miehen sydämessä ja

muodostavat hänessä voimakkaimman kaikista intohimoista, sillä se

yhdistää tapojen synnyttämät keinotekoiset tunteet luonnon todellisten

tunteitten kanssa.

Oikein ja ratkaisevin askel naisen elämässä on juuri se, jota hän aina

katsoo vähimmin tärkeäksi. Jos hän on naimisissa, ei hän enää kuulu

itselleen, hän on kotilieden kuningatar ja orjatar. Olla pyhä nainen ei

sovellu yhteen maailman velvollisuuksien ja vapauksien kanssa.

Vapauttaa naiset on sama kuin turmella heidät. Jos muukalaiselle

suodaan oikeus astua kodin pyhäkköön, eikö se ole sama kuin antautua

hänen armoilleen, ja jos nainen vie hänet sinne, eikö se ole erehdys,

tahi tarkemmin sanottuna, erehdyksen alku? Täytyy hyväksyä tämä teoriia

kaikessa ankaruudessaan tahi sitten julistaa rakkaus vapaaksi. Tähän

asti on Ranskan yhteiskunta suostunut "mezzo-termineen", asettunut

keskiväliin: se hymyilee onnettomuuksille. Samoin kuin sparttalaiset,

jotka eivät rankaisseet muusta kuin taitamattomuudesta, näkyy se

sallivan varkauden. Mutta tämä järjestelmä on ehkä hyvinkin järkevä.

Yleinen halveksuminen on kauhein kaikista rangaistuksista, sillä se

kohtaa naista suoraan sydämeen. Naiset pitävät tärkeänä, ja heidän

kaikkien täytyy pitää tärkeänä, olla kunnioitettuja, sillä

kunnioituksetta he eivät ole olemassa; se on myös ensimäinen tunne,

jota he vaativat rakkaudelta. Turmeltuneinkin heistä vaatii ennen

kaikkea menneisyytensä anteeksiantoa myydessään tulevaisuutensa, ja

koettaa saada rakastajansa käsittämään, että hän vastustamattomaan

onneen vaihtaa kunnioituksen, minkä maailma on kieltävä häneltä. Ei ole

ainoatakaan naista, joka ensi kerran vastaanottaessaan luoksensa nuoren

miehen ja ollessansa kahden kesken hänen kanssansa ei saisi näitä

mietteitä, varsinkin jos tämä mies, kuten Charles de Vandenesse, on

kaunis ulkomuodoltaan tahi lahjakas. Samalla tavoin on harvoja nuoria

miehiä, jotka jättävät rakentamatta salaisia toiveita niiden tuhansien

aatteiden perusteelle, mitkä oikeuttavat heidän vastustamattoman

rakkautensa kauniita, henkeviä ja onnettomia naisia kohtaan, kuten

rouva d'Aiglemont. Kun markisitar kuuli ilmoitettavan herra de

Vandenessen tulosta, joutui hän jotenkin hämilleen ja tämä tunsi

melkein ujostelevansa huolimatta valtiomiesten tavallaan tottumukseksi

käyneestä varmuudesta. Mutta markisitar tointui pian ja osoitti

ystävyyttä, jolla naiset suojaavat itseänsä turhamaisuuden

aiheuttamilta tulkitsemisilta. Tällainen käytös ehkäisee kaikki

syrjä-ajatukset ja niin sanoakseen ottaa osaa tunteeseen lauhduttaen

sitä kohteliaisuuden muodoilla. Naiset jäävät silloin niin kauvaksi

kuin haluavat tähän kaksinaiseen asemaan juurikuin tienristeykseen,

joka voi johtaa sekä kunnioitukseen että välinpitämättömyyteen. Mutta

kolmenkymmenen vuotisena tietää nainen kaikki, mitä tällainen asema voi

tarjota. Hän voi siinä nauraa, laskea leikkiä, olla ystävällinen

saattamatta mainettaan vaaranalaiseksi. Hänellä on silloin riittävästi

kokemusta voidakseen nähdä, mitä heikkoja puolia miehellä on ja käyttää

niitä hyväkseen. Vaitiolonsa on yhtä vaarallinen kuin sanansa. Ette

arvaa milloinkaan, onko hän tämän ikäisenä tosi vai valheellinen,

tekeekö hän pilaa teistä tahi onko hän vilpitön tunnustuksissaan.

Suostuttuaan taistelemaan teidän kanssanne, lopettaa hän äkkiä

taistelun sanalla, katseella tahi eleellä, jonka vallan kaikki

tuntevat, hylkää teidät ja on salaisuutenne herrana, uhratakseen teidät

leikkiä laskien, vapaana seurustelemaan teidän kanssanne, yhtä suuressa

määrin heikkoutensa kuin voimansa suojaamana. Vaikka markisitar tämän

ensimäisen käynnin aikana asettui puolueettomalle kannalle, osasi hän

säilyttää korkean määrän naisellista arvokkaisuuttansa. Salaiset

surunsa leijailivat aina hänen teeskennellyn iloisuutensa yllä kuin

kevyt pilvi, joka puoleksi varjostaa aurinkoa. Vandenesse poistui hänen

luotaan elettyään yhden niistä keskusteluista, joiden vaikutus on

selittämättömän suloinen; mutta hän jäi siihen vakuutukseen, että

markisitar oli niitä naisia, joiden valloitus on liian kallis

uskaltaakseen rakastaa heitä.

"Siitä seuraisi", sanoi hän poistuessaan, "rakkautta loppumattomiin,

kirjeenvaihto, joka voisi lopen väsyttää kunnianhimoisen

virkamiessielun. Ehkä kuitenkin, jos oikein tahtoisin..."

Tämä onneton: "Jos oikein tahtoisin!" on aina ollut itsepäisten

turmeluksena. Ranskassa itserakkaus johtaa rakkauteen. Charles kävi

uudestaan rouva d'Aiglemontin luona ja luuli huomaavansa tämän

nauttivan hänen kanssaan keskustelemisesta. Sen sijaan, että

lapsellisesti olisi antautunut rakastamaan häntä ja olemaan onnellinen

tahtoi hän leikkiä kaksimielisen asemansa kanssa. Hän koetti näyttäytyä

intohimoisesti rakastuneelta, sitten kylmästi tutkiakseen tämän juonen

kulkua, olla samalla kertaa rakastaja ja valtiomies; mutta hän oli

liian nuori ja hyvä, tämä tutkimus ei voinut muuta kuin johtaa hänet

rajattomaan rakkauteen; sillä joko hän teeskenteli tahi oli

luonnollinen, oli markisitar aina voimakkaampi häntä. Joka kerta kun

Charles poistui rouva d'Aiglemontin luota koetti hän itsepintaisesti

pysyä epäluuloissaan alistaen sielunsa läpikäymät erilaiset tunneasteet

ankaran tutkimuksen alaiseksi, mikä kuoletti hänen omat tunnelmansa.

"Tänään", sanoi hän kolmannen käynnin jälkeen, "on hän antanut minun

ymmärtää olevansa hyvin onneton ja yksinäinen elämässä ja että tahtoisi

kuolla jos ei hänellä olisi tytärtään. Hän osoitti luopuneensa

kaikesta. Mutta enhän minä ole hänen veljensä enkä rippi-isänsä, miksi

hän siis on uskonut minulle surunsa? Hän rakastaa minua."

Poistuessaan hänen luotaan kaksi päivää myöhemmin päivitteli hän

nykyaikaisia tapoja.

"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se

tieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa,

kuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia

esitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin

asettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me

voi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa,

jota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he

hyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi

itserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi

saadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä

erinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt

ajatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla

uskolla voin voittaa paljon."

Mutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän

ihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet

kärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin

alistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi

hiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin

huokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles

tuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä

tullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi

heille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina

säästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa

olevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset

sanansa olivat: "Tämä nainen on todellakin hyvin viekas." Tullessaan

sisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa

surunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen

liikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa

hymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista

ystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään.

Hänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.

"Ei mikään... Kyllä", jatkoi hän, "ajattelen asiaa, jota te ette ole

vielä muistanut."

"Mitä sitten?"

"Kongressi on päättynyt."

"No", sanoi markisitar, "teidän olisi siis pitänyt matkustaa

kongressiin?"

Suora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista

selityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot

osoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki

turhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki

valtioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään

olevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen

tunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka

oikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi

markisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen

ja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän,

ylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei

mennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta

kertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä

vertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan

kahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut

ainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut

viettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles

jälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto

ja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän

salaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen

tuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä

kuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun,

joka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi;

mutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.

"Älkää kysykö minulta enää tästä", sanoi hän. "Tänä päivänä neljä

vuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen

tähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli

pelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana,

täynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon

erinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon

niin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen

häikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen.

Nyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan

rikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään

jälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla

uskollinen muistoilleni."

Hän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli

keveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut

yksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä

syvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan

toivottomaksi.

Tämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien

vääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon

kuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat

lumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren

ja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista,

täydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen

äärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen

ihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota

niin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat

rakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia

sen uneksituista aarteista.

Näiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat

aatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla

kertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin

puhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.

"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta",

sanoi hän.

Mutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan

rajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön.

Järkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista.

Vandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui.

Uusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään,

muistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa

malleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän

kauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli

syvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden

vilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman

viehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos

hän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen

rakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein

aina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä,

naisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen

kulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset

tuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten

kadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta,

joka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina

voimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.

"Minä rakastan", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään

markisittaren, "ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt

muistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei

ole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja

jossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin

hävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa

niiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen

juuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin

tämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?"

Tämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä

kaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa

viimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia.

Hän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin

selittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta,

äänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti.

Joka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa

kuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä

kaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa

itsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on

oma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä

heikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee

kukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole

epäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen

valtaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa

panemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja

sitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta

suojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan

oleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen

salaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian

ratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin

avioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen

uskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä

ei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä

rakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat

nuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän

omalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä,

saa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen

heidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän

vaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole

kyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan.

Sulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat

velvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin

puhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa

maailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin

mahdoton. Kansojen tulee valita.

Rouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi

kerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän

nuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti

hämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja

ajatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui

Vandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin

oikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo

intohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä

varmuudella, jonka pelko synnyttää:

"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun

puolestani."

Pascal on sanonut: "Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa."

Samalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan

silloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti

itselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet

hänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän

onnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja,

joiden perusteelle yhteiskunta -- oikein tahi väärin -- rakentaa

siveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle

muuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten

onnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman

sopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa

liian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin

palavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus

puhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli

Vandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot

tiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin

tunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee

hetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi

viimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun

väkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä

voimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion

harjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen

alalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden

vaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka

päivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden

viehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi

siihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän

houkutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen

läpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin

vastustamattomaksi, kysyttyään: "Mikä teitä vaivaa?" varoi markisitar

vastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen

sopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että

valitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut

loukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he

molemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän

tarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä

Vandenessekaan sanonut mitään.

"En voi hyvin", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken

merkityksestä, -- silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat

sanat.

"Rouvani", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla

äänellä, "ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen,

pysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte

vaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te

luulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa

teille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla

rakastettu!"

"Olen jo vanha", sanoi hän, "mikään ei senvuoksi voisi olla minulle

puolustuksena, jos en edelleen surisi, kuten tähän asti. Tulee

rakastaa, sanotte? Ah, en voi enkä saa tehdä sitä. Paitsi teitä ja

ystävyyttänne, joka sulostaa elämääni, ei kukaan miellytä minua, ei

kukaan voisi haihduttaa muistojani. Vastaanotan ystävän, mutta

pakenisin rakastajaa. Tekisinkö sitä paitsi oikein lahjoittaessani

särjetyn sydämeni nuoren vaihdoksi, ottaessani vastaan harhakuvia,

joihin en enää saattaisi yhtyä, sytyttäessäni toivon onnesta, johon

itse en uskoisi tahi jonka pelkäisin kadottavani? Vastaisin ehkä

itsekkäisyydestä hänen uskollisuuteensa ja tekisin kylmiä laskuja hänen

ollessa tunteellinen. Muistoni loukkaisi hänen onneansa. Ei, näettekös,

ensilempeä ei milloinkaan voi korvata. Kuka mies tahtoisikaan tästä

hinnasta omistaa sydämeni?"

Nämä sanat, pelottavan mielistelyn läpitunkemat, olivat hänen järkensä

viimeinen ponnistus.

"Jos hän menettää rohkeutensa, menettäköön, pysyn silloin yksinäisenä

ja uskollisena." Tämä ajatus hiipi hänen sydämeensä ja hän tarttui

siihen kuin hukkuva oljenkorteen, jottei virta kulettaisi häntä

mukanaan.

Vandenesse kuultuaan tämän tuomion, vavahti tahtomattaan, ja tämä liike

vaikutti markisittaren sydämeen enemmän kuin hänen äskeinen kiihkonsa.

Naisia liikuttaa juuri enin meissä tapaamansa lempeä hienotunteisuus ja

sellaiset jalostuneet tunteet kuin heidän omansa, sillä miellyttävyys

ja tunteellisuus ovat heissä totuuden merkkejä. Charles'in ele ilmaisi

todellista rakkautta. Rouva d'Aiglemont tunsi kuinka suuri Vandenessen

hellyys oli, ja kuinka suuri hänen oma tuskansa. Nuorukainen vastasi

kylmäkiskoisesti:

"Kenties olette oikeassa. Uusi rakkaus, uudet surut."

Sitten vaihtoi hän ainetta puhuen joutavista asioista, mutta ollen

silminnähtävästi liikutettu, katseli rouva d'Aiglemontia keskitetyllä

tarkkaavaisuudella, juurikuin näkisi häntä viimeisen kerran. Vihdoin

poistui hän sanoen liikutetulla äänellä:

"Hyvästi, rouvani!"

"Näkemiin!" vastasi hän niin hienosti liehakoiden, kuin ainoastaan

harvat naiset osaavat.

Hän ei vastannut mitään ja poistui.

Charles'in poistuttua, hänen tyhjän tuolinsa puhuessa hänestä, sai

markisitar tuhansia katumusajatuksia luullen tehneensä väärin. Rakkaus

edistyy kuulumattoman nopeasti naisessa silloin kun hän luulee

menetelleensä sydämettömästi tahi loukanneensa jaloa sielua. Ei

milloinkaan tarvitse pelätä rakastettunsa vääriä tuomioita, ne ovat

päinvastoin hyvin hyödyllisiä; naiset lankeevat ainoastaan omaan

hyvyyteensä.

"Tie helvettiin on laskettu hyvillä aikomuksilla", ei ole

saarnaparadoksi. Muutamia päiviä kului ilman että Vandenesse tuli. Joka

ilta hänen tavalliseen käyntiaikaansa odotti markisitar häntä

kärsimättömästi ja omantunnon vaivaamana. Kirjoittaa hänelle olisi

ollut sama kuin tunnustus; sitä paitsi sanoi aavistus hänen palaavan.

Kuudentena päivänä ilmoitettiin hänen tulostaan. Milloinkaan ei hän

ollut sellaisella riemulla kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Ilonsa

oikein säikähytti häntä.

"Te olette rangaissut minua ankarasti", sanoi hän.

Vandenesse katsoi häneen hämmästyksissään.

"Rangaissut?" toisti hän. "Mistä?"

Charles ymmärsi häntä varsin hyvin, mutta tahtoi kostaa kärsimänsä

tuskat nyt, kun markisitar arvasi ne.

"Miksi ette tullut eilen?" kysyi markisitar hymyillen.

"Eikö sitten kukaan ole käynyt teillä?" kysyi hän päästäkseen

vastaamasta suoraan.

"Herra de Ronquerolles, herra de Marsy ja pikku d'Esgrignon ovat olleet

täällä, eräs pari eilen ja muuan tänään aamupäivällä lähes kaksi

tuntia. Luulen myös tavanneeni rouva Firmianin ja sisarenne, rouva de

Listomèren."

Taaskin surua! Kärsimys, jota eivät voi ymmärtää muut kuin ne, jotka

rakastavat tällä tuhoisalla ja hurjalla itsekkäisyydellä, jonka

pieninkin ilmaisu on hillitöntä mustasukkaisuutta, lakkaamatonta halua

sulkea rakastettunsa pois kaikilta rakkaudelle vierailta vaikutuksilta.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Vandenesse itsekseen, "hän vastaanottaa

vieraita ja puhuu heidän kanssansa sillä aikaa kun minä olen yksin ja

onneton!"

Hän salasi surunsa ja hautasi rakkautensa sydämensä pohjalle niinkuin

ruumis heitetään mereen. Hänen ajatuksensa olivat sitä laatua, ettei

niitä voi tulkita, yhtä nopeita kuin hapot, jotka haihtuessaan

kuolettavat. Kuitenkin synkistyivät kasvonsa ja tumma varjo peitti ne.

Rouva d'Aiglemont totteli naisellista vaistoaan ottaessaan osaa tähän

suruun ymmärtämättä sitä. Hän oli syytön aiheuttamaansa tuskaan.

Vandenesse huomasi sen. Hän puhui asemastaan ja mustasukkaisuudestaan

juurikuin olettamuksista, joista rakastajat mielellänsä keskustelevat.

Markisitar ymmärsi kaikki ja tuli niin syvästi liikutetuksi, ettei

voinut pidättää kyyneleitään. Tästä hetkestä alkaen astuivat he

rakkauden taivaaseen. Taivas ja helvetti ovat kaksi suurta runoelmaa,

ja ne tyylittelevät ne kaksi ainoata pistettä, joiden ympäri olemassa

olomme pyörii: ilon ja tuskan. Eikö taivas ole, ja aina ole oleva

tunteittemme äärettömyyden kuva, jota ei milloinkaan voi maalata muuta

kuin yksityiskohdissaan, sillä onni on yksi. Eikö helvetti esitä

surujemme loppumattomia tuskia, joista voimme tehdä runoteoksia, sillä

ne kaikki ovat erilaisia?

Eräänä iltana olivat molemmat rakastavaiset kahdenkesken. He istuivat

ääneti toistensa rinnalla katsellen taivasta, puhdasta taivasta, jolle

auringon viimeiset säteet loivat heikon purppura- ja kultahohteen.

Tähän vuorokauden aikaan tuntuu päivän hidas sammuminen herättävän

lempeitä tunteita; intohimomme väräjävät suloisesti ja me nautimme

keskellä rauhaa jonkin myrskyisen tunteen levottomuudesta. Luonto

näyttää meille onnen häälyvissä kuvissa kehoittaen meitä nauttimaan

siitä sen ollessa meitä lähellä tahi antaen meidän kaihota sitä,

kun se on paennut. Näinä lumouksesta rikkaina hetkinä, tämän valoholvin

alla, jonka pehmeät tunnut sulavat yhteen sisällisen tenhon kanssa, on

vaikea vastustaa sydämensä ääntä, joka silloin puhuu harvinaisella

voimalla, suru kaikkoaa, ilo hurmaa ja lamauttaa meitä. Illan loisto

herättää eloon tunnustuksia ja rohkaisee niitä. Äänettömyys tulee

vaarallisemmaksi kuin sanat, sen luodessa silmiin niiden heijastamien

äärettömien toiveiden koko mahtivoiman. Puhuessa pienimmälläkin sanalla

on vastustamaton voima. Eikö olekkin silloin kirkkautta äänessä,

purppuraa katseissa? Eikö ole kuin olisi taivas meissä tahi me

taivaassa? Kuitenkin puhuivat Vandenesse ja Julia, sillä pari päivää

sitten antoi hän kutsua itseään tällä tuttavallisella nimellä

samoinkuin itse kutsui häntä Charlesiksi. He puhuivat, mutta

keskustelunsa yksinkertainen aine oli kaukana heistä, eivätkä he enää

tietäneet mitä sanansa sisälsivät, he kuuntelivat ihastuneina niissä

piileviä salaisia ajatuksia. Markisittaren käsi oli Charlesin kädessä

ja hän jätti sen hänelle uskomatta sen olevan suosion.

He kumartuivat molemmat eteenpäin katsellakseen suurenmoista maisemaa,

täynnä lunta, jäätä ja harmaita varjoja, jotka värittävät

mielikuvituksellisten vuorien rinteitä, taulu täynnä räikeitä

vastakohtia punertavine liekkineen ja mustine tuntuineen jotka

koristavat taivaan verrattomalla, haihtuvalla runoudella, komeita

äskensyntyneen auringon kapaloita, kaunis ruumisvuode, mihin se sammuu.

Samassa hipaisi Julian tukka Vandenessen poskea; tuntien tämän keveän

kosketuksen vapisi hän ankarasti, Vandenesse vielä kovemmin, sillä

molemmat olivat vähitellen tulleet siihen selittämättömään

murrostilaan, jolloin lepo tekee mielet niin herkiksi, että pieninkin

tapahtuma saa meidät vuodattamaan kyyneleitä ja panee surumielisyyden

tulvehtimaan, jos sydän on alakuloisuuteen vaipunut, tahi painaa siihen

kulumattomat jäljet, jos se on rakkauden tulitanssin pyörteissä. Julia

puristi melkein tahtomattaan ystävänsä kättä. Tämä arka ilmehikäs

puristus rohkaisi arkaa rakastajaa. Tämän hetken autuus ja

tulevaisuuden toiveet, kaikki suli yhteen ainoaan tunteeseen,

ensimäiseen hyväilyyn, siveään ja kainoon suuteloon, minkä rouva

d'Aiglemont salli Charlesin painaa poskelleen. Juuri sentähden, että

tämä suosio oli niin heikko, oli se mahtava ja vaarallinen. Molempain

onnettomuudeksi ei siinä ollut teeskentelyä eikä vilppiä. Se oli kahden

jalon sielun keskinäistä ymmärtämystä, sielun, joita eroitti kaikki,

mitä kutsutaan laiksi, ja yhdisti kaikki, mikä on houkuttelevaa

luonnossa. Tällä hetkellä astui kenraali d'Aiglemont sisään.

"Olemme saaneet uuden ministerin", sanoi hän. "Setänne on uuden

kabinetin jäsen. Teillä on siis hyvin hyviä edellytyksiä päästä

lähettilääksi, Vandenesse".

Charles ja Julia katsoivat punastuen toisiinsa. Tämä yhteinen kainouden

tunne oli uusi side lisää. Heillä molemmilla oli sama ajatus, sama

omantunnonvaiva, hirvittävä side, yhtä luja kahden rosvon välillä,

jotka juuri ovat tappaneet ihmisen, kuin kahden rakastavaisen välillä,

jotka ovat rikoksellisia suutelon perusteella. Täytyi vastata jotain

markiisille.

"En tahdo jättää Pariisia", sanoi Charles de Vandenesse.

"Me kyllä tiedämme miks'ette", vastasi kenraali teeskennellen

viekkautta, juurikuin olisi keksinyt salaisuuden. "Ette tahdo jättää

setäänne, koska tahdotte tulla nimitetyksi hänen pääriarvonsa

perijäksi."

Markisitar pakeni omaan huoneeseensa lausuen miehestänsä seuraavat

hirmuiset sanat:

"Hän on todellakin liian tyhmä."