II.

Pienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota

reunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun

kaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia

yksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä

metsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee

kaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja,

jotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin

ympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa

matkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei

puutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita

jalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia

puistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on

vaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen

kiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in

-- uuden siviililain -- moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija

tahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine

pyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja

suojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä

runollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-,

marmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy

tahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja

yksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii

kärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.

Eräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa,

kauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja

varallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli

pienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän

ihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja

talonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan

kuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty

pehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva

markisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla.

Joukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon

pihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden

risteyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi,

sillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen

takapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka

näytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti

niinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen

naisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän

tuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa

Saint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää,

että kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.

Saint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä

paikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren

surullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt

omaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata

d'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti

rouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin

pörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli

suuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna.

Silloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta

laskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen

tulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus

näytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista

tuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan

heistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän

rouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun

hänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta

asemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan

markisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan.

Pormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Rouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin

siivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa,

jossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi,

istuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja

ottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään.

Sitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli

istunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka

valaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä

harvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja

kuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö

tarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa

naisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa.

Hänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän

vaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä

kaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että

jokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen

kipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta

kun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät

läheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää

tätä sairasta naista.

Kun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää

täydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt

ympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä

seinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut

ja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia,

syrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä

teeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka

kaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen

kuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha.

Tässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa

ajatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten

kanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin,

näyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun

siihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin

elävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin

kuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei

tahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea

tämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta

kuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen,

joka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet

sellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.

Tämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme

hedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan

kerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet

uudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin

eivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas

heräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden

olemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka

tunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän

pitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee

suru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan

ensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä

heikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme

laista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan

yhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien

luoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen?

Vanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut

ihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se

jatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa

vastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle

uuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja

monet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa

elämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa

jälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään.

Suuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan

kerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden,

kivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi

nujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan,

kuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun

vastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen

mittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää

pahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki

sielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin

elävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on

suuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin

runollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos

jää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille,

näyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse

vetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä.

Tämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään

salaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti

tuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä

ensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta

syystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas

henkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko

elämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä,

saadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet

purjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää

mitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen

rakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole

milloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä

maalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat

ovat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä

kuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan

kenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina

katkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun

pohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki

raivatakseen itselleen tietä.

Markisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan

pysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne,

samalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina

puolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita

välttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut

äidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä

tapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut

ehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin

asianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori

ja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan

ollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut

pelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu _naisen kunniaksi_.

Kenelle hän voisikaan sanoa: "Minä olen onneton!" Hänen kyyneleensä

olisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan.

Lait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi

nauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä

sureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa,

kaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi

kuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten

istui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten

hänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään

toivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja

missä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli

hänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas,

harmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin

yhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei

puristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen

raitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun

pitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi

itsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin

vaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä

risteilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä

elämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen

joka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän

muistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli

saanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin

syyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka

oli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä

hänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja

maailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki

hänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän

varten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen

ja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä

nuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota

alituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli

hänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla,

että täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen

sisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän

uutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi?

Vastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat

kuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet

häntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen

lapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden

oli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori

kaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun

nuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän

aina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi

hänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä

mikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän

oli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä

kuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä

tunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi

voinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran

vastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia

iloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on

jättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen

ilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen

ennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä,

mitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut

häntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö

hänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus

ollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä

rikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen

itseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä

täydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle

jääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen

täydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin

leiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on

menettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen

sydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä

sisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys,

joka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki

kysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen

ja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin

sielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä

voinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun

laskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta

koneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana,

näköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät

hänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen

viehätyksellekin.

Eräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli

hänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti:

"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä

rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää

tiedä, mitä vastata hänelle."

"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on

kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"

"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin,

"herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada

puhua teidän kanssanne."

"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan

eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka

tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja

suoran selityksen kautta.

Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa

oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka

vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa.

Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti

opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi,

vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei

ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen

virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa,

missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain

pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta

maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa

papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa

käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja

hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä

pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan

ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen

kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui

suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä,

muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin

saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies.

Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen

kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista

luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo

ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä

ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen

harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat

itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi

hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi

miehen tässä maalaispapissa.

"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat

onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä

ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo

arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden

polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on

vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka

odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole

velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä

maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle,

joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."

"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan

teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."

"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä

ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen,

niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä

toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä

syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."

Markisitar teki epäilevän liikkeen.

"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän

surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa..."

Oliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että

hänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset

ajatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi

kirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.

"Rouvaseni", jatkoi pappi, "tämä mies oli perheen isä, jolla ennen

monilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta.

Toisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen

tyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia.

Hän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä

hän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja

jokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana

siirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli

pataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö.

Rouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän

heitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden,

joilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa

perheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään,

kuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt

muuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä

jokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut

liian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta,

eikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden

uhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut

enemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä.

Hän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he

lähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset

ja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin.

Sota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee

hyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella.

Ranska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet

kärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte

ymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki

sanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana

ilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän

näkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut

enää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan

loppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut

seuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee

tykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän

lapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki

toivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!"

Jonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi

lempeällä äänellä:

"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala

jätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän

kärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi

pitänyt ruveta?"

Markisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka

saivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat,

jotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin

hän vihittiin alttarin juurella."

Vaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra

katsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä

voisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.

"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi", jatkoi

hän.

"Saint-Lange'en", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.

"Niin, rouvaseni."

Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt

Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen

sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui

niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi,

se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi

itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.

"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en

kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"

"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"

"On", vastasi hän kylmästi.

Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo

sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla

kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo

pannut kätensä hänen päälleen.

"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että

uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko

minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa

kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."

"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."

"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."

Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle,

jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden

järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen

terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä

paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan

aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä,

kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa

ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun.

Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli

niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä

painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä

aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään;

mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa

toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja

markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.

"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut

kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut

silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden

maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja

musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?..."

"En ole, herraseni", sanoi hän. "Yhteiskunnan lait painavat liian

raskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni

kohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia,

kuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!"

"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat

yhteiskunnan luomia."

"Totellako yhteiskuntaa?..." jatkoi markisitar tehden kauhun eleen.

"Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt

yhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen,

vääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin

vaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme

ruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on

kehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa

heikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne

ainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka

perusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin

tuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me

olemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille

ainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä

meidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa

kaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme,

tuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki

minun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista

olennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy

vaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin

kun menin naimisiin."

Hän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.

"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä", jatkoi hän sitten,

"olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet

jalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen

tuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian

heikko vastustamaan uusia myrskyjä."

"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme", sanoi

pappi. "Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka

sitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia

täytettävänä."

"Aina velvollisuuksia!" huudahti hän kärsimättömästi. "Mutta missä on

minulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä?

Herraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia,

mitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että

nämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on

myös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä."

"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka

synnyttävät alistuvaista mieltä", sanoi kirkkoherra, "mutta äitiys,

rouvaseni, eikö sitä sitten ole?"

"Älkää puhuko, herraseni!" sanoi markisitar. "Teille tahdon olla

avomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen

tuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään,

ja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta

lajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista,

nyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi

sanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole _hänen_ lapsensa! Oh,

älkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää

tunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien

lakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on

lapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te,

herraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte

ehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään

ainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon

minut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani

niitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä

olen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti

yhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin

kuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille

suloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi

olentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento.

Niin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he

näkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla

heille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän

menneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on

isänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa

muuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa

meitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien

mukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen

takiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän

putoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta

hän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut

kaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa

unelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet

ennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt

sielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä

luonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää

tarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat

olemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa

lapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä,

että hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei

saa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus

tämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä

tunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi,

vetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat

jo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä

tunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille

toiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa.

Siinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani

vastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä

äiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa

ihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä

tulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa

päivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko

ruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto

tuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on.

Nämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon

itselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos...?"

Hän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.

"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut

hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien

kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa

minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta

maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani

ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin

julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat,

repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa

ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja

toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle

on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava,

lapseni kieltäymys. -- Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle

toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset

silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei

pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä

hymyilen -- hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka

riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole

tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen

rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä;

mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä

säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä

rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle

olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on

katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen

sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei

näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi

ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita

en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä

tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas

estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta

minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen

maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla

äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat

vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös!

Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti

hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri

palasi kävelyltä.

Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan

perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän,

vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.

"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.

"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen

tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa

tahi haihduttaa omantunnon vaivan.

"Sinä olet lämmin, äiti."

"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.

Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein

onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän

ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä

häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja

ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan

pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä

lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin

taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno

tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä

kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut

tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja

sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin

katsein, sanoi hän:

"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte

kuollut..."

"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka

olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman

kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei

ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun

sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi

tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen

varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas

ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui

illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle,

kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun

olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta.

Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en

kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain

puolet siitä."

"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet

silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette

etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi;

ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta..."

"Minäkö", huudahti hän, "minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle,

joka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset

aarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei,

elämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on

sukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten

tyydyttää kaikki luontomme vaatimukset -- luontomme, joka väräjää

sointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta -- sitä miestä emme

kohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän;

nainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa;

mutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran

näyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin.

Voi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä!

Ilman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut

kuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin

ulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden

hellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet.

En halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni

lahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva?

Samallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä

antaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat

heidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte

niitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle

miehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta

samaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman

yhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota

edellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko

elinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte

häntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään,

mutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän

elämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja

kunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret

tytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä

ei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän

ihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te

yhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte

ainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät

sydämen käskystä."

"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä

uskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan

yhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka

saa teidät haluamaan nautintoja..."

"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen

merkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa

omaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on

tilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän

lakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja

perhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni."

"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on

raskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa

tehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät

maahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti.

Viisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro

uskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat!

Maailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette

vaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki."

"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen", sanoi hän

katkerasti hymyillen. "Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun

tähteni."

"Suru", vastasi pappi, "on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa,

jotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle."

Hän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi

kasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren

valituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän

tunsi inhimillisen _minän_ sen tuhansissa muodoissa, epäili hän

voivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen

sijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän

siemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat

itsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta

osoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja

takaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja

ylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin

huomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan

sentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää

ollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon

kanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi

vähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.

Tuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen

ja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä

huvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti

hän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja

kauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut

hänet kuin kiivaasti heitetty levy -- diskus -- ja joka lopuksi oli

muuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen

yhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä

heilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon

rajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.

Kun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja

tervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä,

loi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli

liiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.