salaisuus monelle, jotka heidät tuntevat? Korkea virka-arvo, loistava
sukuperä, tärkeät virat, joku vissi kohteliaisuuskiilloitus,
sulkeutunut käytöstapa tahi rikkautta seuraava loisto ovat heille
juurikuin vahteja, jotka estävät arvostelun tunkeutumasta heidän
sisälliseen elämäänsä. Nämä ihmiset ovat niinkuin kuninkaat, joiden
todellinen olemus ja tavat eivät milloinkaan tule oikein tunnetuiksi
tahi arvostelluiksi, sentähden että heitä katsellaan aina joko liian
kaukaa tahi liian läheltä. Nämä henkilöt keinotekoisine kykyineen
kysyvät sen sijaan että puhuisivat, osaavat taidon antaa toisten
esiintyä päästäkseen itse näyttäytymästä heille jonkunmoisella
taitavuudella johtavat he sitten jokaista juurikuin langasta, aina
kunkin intohimojen tahi etujen mukaan ja leikkivät siten miesten
kanssa, jotka pohjaltakin ovat heitä etevämpiä, tekevät nämä nukeiksi
ja luulevat heidän olevan pieniä sentähden, että ovat vetäneet heidät
alas itsensä rinnalle. He saavat siten nauttia voitosta, jonka
pikkumainen, mutta sitkeä ajatus niin helposti valloittaa suurien
liikkuvien ajatusten häviöksi. Arvostellakseen näitä tyhjiä päitä ja
määrätäkseen niiden kieltoperäisen arvon pitää havaintojen tekijän
sentähden olla enemmän viekkaan kuin etevän, enemmän kärsivällisen kuin
laajalla katsantokannalla varustetun, omata enemmän terävyyttä ja
tahtia kuin yleviä ja suuria aatteita. Niin paljon taitavuutta kuin
nämä nousukkaat käyttävätkin heikkojen puoliensa puolustamiseksi, on
heidän kuitenkin kovin vaikea pettää vaimojansa, äitejänsä, lapsiansa
ja kodin ystäviä. Mutta nämä säilyttävät melkein aina salaisuuden
niinkuin jonkin, joka tavallaan koskee yhteistä kunniaa, vieläpä usein
auttavatkin heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen
ponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin
tulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy
tyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä,
joita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota
tunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen
rinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja
uhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä,
jota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen
joutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta,
niinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen "suuri".
Mutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat
heistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän
julmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät
tilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin
vaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen,
tahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken
tämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon
oli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä
käskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta
kykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään
kateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi
ja joita sotilaskielellä kutsutaan "kunnon pojiksi". Restauratsioniaika
lahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut
kiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja
uskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin
hänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen
palaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran
markiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen
tunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten
opit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään,
tuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin
syvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden
sääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti
niitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa,
jotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten
sisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla
on makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä
mielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä.
Jos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen
ollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi
valtioviisaiksi viittauksiksi.
"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo", ajattelivat rehelliset ihmiset.
Hänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen
rohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään
ei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa.
Hänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja
ainoastaan vaimonsa tiesi, että hänen ulkomuotonsa oli petollinen
naamari. Kun markiisi d'Aiglemont kuuli kaikkien ihmisten tunnustavan
hänen pelatut kykynsä, alkoi hän itse uskoa olevansa yksi etevimmistä
miehistä hovissa, missä hän, kiitos ulkomuotonsa, osasi miellyttää ja
missä hänen erilaiset ominaisuutensa hyväksyttiin ilman vastustusta.
Siitä huolimatta oli markiisi d'Aiglemont vaatimaton omassa kodissaan.
Hän tunsi siellä vaistomaisesti vaimonsa etevämmyyden huolimatta siitä,
että tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi
salainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä,
huolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä
luonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan
nöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä.
Ensiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että
on paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin
hallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu
ajattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän
luopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen
onnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme
on antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua
pilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa
epäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka
palkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle
itsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen,
ei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt -- molemmissa
tapauksissa yhtä suuri loukkaus -- harrastaa hänen huvituksiaan tahi
tutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat
aviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan
itseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian
ruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös
henkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla
kohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön.
Sanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli
pyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän
onnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle
hallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista
ilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä
kunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen
nuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä,
joka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä
sisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen
ensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka
synnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei
ymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja,
jotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan
perustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin
unelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka
rouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti
hän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena.
Palattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja
elämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä
muuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja
joka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä.
Lääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää
sohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien
niinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut
kävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa
vaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla
nykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin
sairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen
onnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina
tapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän
tulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle
uutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin
elämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja
todellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja
rikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka
juurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei
sentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä
tavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen
laulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein
aina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä
menestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä
toiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän
ujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti
huomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa
sääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka
usein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle
sanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta
hiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy
ollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö,
vaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen
olla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin
iloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän
kaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta.
Vuonna 1817 tapahtui kuitenkin tapaus, joka suuressa määrin paransi
Julian surullista asemaa. Hän sai tyttären ja imetti häntä itse. Kahden
vuoden aikana oli hän niiden levottomien ilojen vallassa, jotka
seuraavat äidin huolia, ja tämä teki hänen elämänsä vähemmän
onnettomaksi.
Tämän tähden täytyi hänen elää jonkun verran erillään miehestään.
Lääkärit ennustivat hänelle vahvempaa terveyttä, mutta hän ei uskonut
näitä epävarmoja ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä
ei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi
onnelliseksi ratkaisuksi.
Vuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun
hän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut
saavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen
luisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti
itsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita
onnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen
ennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren
vaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen
kunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin
vähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä.
Julian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin;
vähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä
salaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi
ajatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi
syvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus
samoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin.
Toisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä
synkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin,
jotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia
hänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat
silloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka
muistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat
kaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että
hän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä
tottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja
toisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät
ainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina,
vaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään
itseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen
aikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä,
kuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja
henkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä
halveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki
tunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja
erilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet
hänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen
haavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita,
jotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen
muistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot
joka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta,
sillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren
englantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen
naimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen
surulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki
pettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän
synkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen
leikin kautta tähän nuoreen mieheen, jonka käytös, tunteet ja luonne
näyttivät tarjoavan niin paljon yhtäläisyyttä hänen omiensa kanssa.
Mutta tämä ajatus esiintyi aina oikkuna, mielikuvituksen tuotteena.
Tästä mahdottomasta unelmasta, joka aina päättyi huokauksiin, heräsi
Julia vielä onnettomampana, kuin ennen ja tunsi vielä kipeämmin
alituiset surunsa, nukutettuaan ne kuvitellun onnen siipien alle.
Toisinaan sai hänen valituksensa hurjan ja rohkean luonteen, hän tahtoi
huvitella hinnalla millä hyvänsä; mutta vielä useammin oli hän
jonkinmoisen velton lumouksen uhrina, kuunteli, mitä sanottiin,
ymmärtämättä sitä tahi ajatteli niin liiteleviä häälyviä ajatuksia,
ettei hän koskaan olisi voinut löytää sanoja niiden ilmaisemiseksi. Hän
oli loukattu sisimmissä taipumuksissaan, siinä, mitä hän ennen nuorena
tyttönä oli uneksinut, ja nyt oli hän pakoitettu nielemään kyyneleensä.
Kenelle hän olisi valittanut kohtaloaan? Kuka olisi tahtonut kuunnella
häntä? Sitäpaitsi hänessä oli sitä äärimmäistä naisellista
hienotunteisuutta, sitä viehättävää tunteen kainoutta, joka saa
vaikenemaan tarpeettomien valitusten asemasta, jättää käyttämättä
hyväkseen edun, jolloin voitto nöyryyttää sekä voittajaa että
voitettua. Julia koetti antaa oman siveytensä, omia hyveitään herra
d'Aiglemontille ja koetti kuvitella maailmalle olevansa onnellinen.
Koko naisellista tahtiaan käytti hän aivan tarkoituksettomasti
alituiseen hienotunteisuuteen, jota miehensä ei edes huomannut, ja
jonka itsevaltaisuus ainoastaan kasvoi tämän sääliväisen kohtelun
johdosta. Toisinaan oli hän aivan kuin lamautunut onnettomuudesta,
ilman ajatuksia, ilman voimaa; mutta onneksi sai hänen totinen
jumalisuutensa hänet aina jälleen toivomaan, hän turvautui
tulevaisuuteen ihmeellisessä uskossa, joka antoi hänelle voimaa
uudestaan alkaa kovaa työtänsä. Nämä kauheat taistelut, nämä sisälliset
kulumiset voitti hän ilman kunniaa, nämä pitkälliset surut olivat
tuntemattomia; yksikään ihmisolento ei nähnyt hänen kärsiviä
silmäyksiään, hänen katkerat kyyneleensä valuivat yksinäisyydessä ja
hyljättynä.
Niiden vaikeitten suhteitten vaarat, joihin markisitar oli olojen
pakosta joutunut, näyttäytyivät hänelle kaikessa vakavuudessaan eräänä
iltana 1820. Kun mies ja vaimo tuntevat toisensa täydellisesti ja
pitkän aikaa ovat tottuneet toisiinsa, kun nainen osaa tulkita miehen
pienimmänkin eleen ja nähdä ne tunteet ja ajatukset, jotka hän salaa,
silloin leviää äkkiä valo ajatuksiin ja entiset sattumalta tahi alkuaan
välinpitämättömästi virkatut lausunnot astuvat esiin. Nainen herää
äkkiä ja huomaa olevansa kuilun partaalla. Niin kävi markisittaren. Kun
hän kerran oli onnellinen saadessaan olla muutamia päiviä yksin, arvasi
hän yksinäisyytensä syyn. Sillä hetkellä hän ei ajatellut itseään ei
onnettomuuksiaan eikä uhrauksiaan; hän tunsi olevansa yksinomaan äiti ja
hän ajatteli ainoastaan tyttärensä hyvinvointia, tulevaisuutta ja
onnea, tyttärensä, ainoan olennon, joka lahjoitti hänelle iloa,
Helenansa, ainoan, joka sai hänet pysymään elossa. Nyt tahtoi Julia
elää suojellakseen lastansa siitä hirmuisesta ikeestä, jonka alle häijy
äitipuoli voisi painaa tämän rakastetun olennon elämän. Huomatessaan
tämän uuden edellytyksen surulliseen tulevaisuuteen vaipui hän
sellaiseen polttavaan mietiskelyyn, jollainen käsittää pitkiä vuosia.
Täst'edes tulisi hänen ja miehensä välillä olemaan kokonainen ajatusten
maailma, jonka paino olisi yksin hänen hartioillaan. Tähän asti oli hän
varma Viktorin rakkaudesta, ja oli uhrautunut hankkiakseen hänelle
onnea, jota itse ei voinut jakaa; mutta nyt kun häneltä puuttui sekin
tyydytys, joka seurasi tietoisuutta, että hänen kyyneleensä tuottivat
miehellensä iloa, nyt, jätettynä yksin maailmaan, ei hänellä ollut enää
muuta valittavana kuin onnettomuutensa. Keskellä masennusta, joka yön
hiljaisuudessa ja äänettömyydessä riisti häneltä kaiken tarmonsa, kun
hän jätti sohvansa ja puoleksi sammuneen takkansa katsellakseen lamppu
kädessä kyynelittömin silmin tytärtänsä, yllätti hänet herra
d'Aiglemont, joka tuli kotiin ollen loistavalla tuulella. Julia antoi
hänen katsoa, kuinka rauhallisesti Helena nukkui; mutta hän teki lopun
vaimonsa ihailusta tyhjällä fraasilla:
"Kaikki lapset", sanoi hän, "ovat suloisia, kun ovat niin pieniä."
Sitten suuteli hän hajamielisenä tyttärensä otsaa, laski alas verhot
kätkyen ympäri, katsoi Juliaan, otti hänen kätensä ja vei hänet
mukanansa sohvalle, jolla istuessaan hän oli ajatellut niin monta
surullista ajatusta.
"Te olette hyvin kaunis tänä iltana rouva d'Aiglemont!" huudahti hän
sillä sietämättömällä iloisuudella, jonka markisitar tunsi niin hyvin.
"Missä olette ollut tänä iltana?" kysyi hän teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä.
"Rouva de Sérizyn luona."
Hän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti
huolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia
vavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka
raivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.
"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta
saada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä
pitkään aikaan, hänen halutakseen nähdä sinut luonansa. Hän on hyvä
nainen ja pitää paljon sinusta. Tekisit minulle mieliksi, jos menisit
sinne; minä olen melkein luvannut, että sinä -- --"
"Minä menen", sanoi Julia.
Äänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin
niin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta
välinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli
kaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka
oli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin
ajatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta
sormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on
ollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä
onnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen
käteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella
sitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai
siihen hänen "hyvää yötä"-suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun
rakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä
inhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille;
polvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen
kohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä
sisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat
murhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat,
tämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa,
jolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut
suudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken
Julian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän
murheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen
sohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili.
Rukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden
merkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä
olisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan
antautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki
hän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman
sydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja
elääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän
päätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas
seuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota
ei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin
kautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan
yhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden
huvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli
ainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä
herraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne
harvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan
alaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden
kylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen
viekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta,
käyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin,
joka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he
luulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan.
Julian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen
turhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä
äidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut
odottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä
liiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen
kauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä
aina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli
paha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden.
Nuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on
vielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö
kainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa,
mitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen
kilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen,
markisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä
enemmän kohotti hänen kauneuttansa.
Rouva de Sérizy oli yksi niistä naisista, jotka luulevat, että heillä
on Pariisissa jonkummoinen valta kuosien ja seuraelämän yli; hän
julisti lakeja, joita seurattiin siinä piirissä, missä hän hallitsi ja
sentähden hän luuli niiden olevan käytännössä kaikkialla; hän luuli
olevansa sukkela; hän lausui arvosteluja niinkuin ei häntä voitaisi
vastustaa. Kirjallisuus, politiikka, miehet ja naiset, kaikki oli
alistettu hänen sensuurinsa alle, ja rouva de Sérizy näkyi uhmailevan.
toisten mielipidettä. Hänen kotinsa oli kaikissa suhteissa hyvän maun
malli. Keskellä näitä salonkeja, jotka olivat täynnä hienoja ja
kauniita naisia, vei Julia loistollaan voiton kreivittärestä.
Sukkelana, vilkkaana, säteilevänä keräsi hän ympärilleen seuran
etevimmät miehet. Naisten epätoivoiseksi harmiksi oli hänen pukunsa
moitteeton, ja kaikki kadehtivat hänen hameensa leikkausta, hänen
liivinsä mallia, jota yleisesti luultiin jonkun tuntemattoman
ompelijattaren nerontuotteeksi, sillä naiset mieluummin uskovat
pukutaiteilijain voimaan kuin kauniin puvun kantajan kauneuteen ja
viehättäväisyyteen. Kun Julia nousi mennäkseen pianon luo ja
laulaakseen Desdemonan romanssia, riensivät miehet sinne kaikista
toisista huoneista kuulemaan hänen kiitettyä ääntään, joka niin kauvan
oli pysynyt mykkänä, ja syvä hiljaisuus syntyi. Markisitar tunsi kovaa
liikutusta nähdessään kaikki ne päät, jotka tunkeilivat ovissa ja
kaikki ne katseet, jotka olivat kiinnitetyt häneen. Hän etsi miestänsä,
katsahti häneen veitikkamaisesti ja näki mielihyvällä, että tällä
hetkellä hänen itserakkautensa oli syvästi tyydytetty. Onnellisena
tästä voitosta sai hän koko seuran haltioihinsa laulamalla ensimäisen
osan romansista "Al pin salice". Milloinkaan eivät Malibran tahi Pasta
ole antaneet kuulla niin täydellisen puhdasta ja tunteellista laulua;
mutta juuri kun Julian piti alkaa kertosäettä huomasi hän kuuntelevien
joukossa Arturin, jonka katse seurasi häntä. Hän säpsähti ja äänensä
petti. Rouva de Sérizy riensi hänen luokseen.
"Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Ah, hän on niin heikko, tämä
pikkuraukka! Minä olinkin peloissani kun näin hänen yrittävän
sellaista, mihin voimansa eivät riitä..."
Romanssi tuli keskeytetyksi. Juliaa harmitti eikä hän rohjennut enää
jatkaa vaan vastaanotti kilpailijansa vilpillisen osanoton. Kaikki
naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja keskustelemalla tapahtumasta
aavistivat he sen taistelun, mikä oli alkanut markisittaren ja rouva de
Sérizy'n välillä, jota viimemainittua heidän lausuntonsa eivät suinkaan
säästelleet.
Ne omituiset aavistukset, jotka niin usein olivat saaneet Julian
liikutuksiin, kävivät äkkiä todellisuudeksi. Ajatellessaan Arturia, oli
hän iloisena uskonut, että mies, joka näytti niin lempeältä ja
hienolta, pysyisi uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Toisinaan
oli hän imarrellut itseään ajattelemalla olevansa tämän kauniin
rakkauden esine, tämän ensimäisen ja puhtaan lemmen, mikä herää
nuorukaisessa, jonka kaikki hetket ovat pyhitetyt hänelle, jossa ei ole
vilppiä; joka punastuisi siitä, mikä saa naisen punastumaan; joka ei
hankkisi hänelle kilpailijoita ja joka antautuisi hänelle ajattelematta
kunnianhimoa, kiitosta tahi menestystä. Hän oli haaveillut kaikkea tätä
Arturista hulluudesta, ajattelemattomuudesta, ja sitten äkkiä luuli
näkevänsä haaveensa toteutuneen. Nuoren englantilaisen melkein
naisellisista kasvoista luki hän hänen syvät ajatuksensa ja sen
tuskallisen alistuvaisuuden, jonka uhrina hän itse oli. Hän tunsi
itsensä hänessä. Onnettomuus ja surut ovat rakkauden kaunopuheliaimmat
tulkit, ne yhdistävät uskomattoman nopeasti kaksi kärsivää olentoa.
Sisälliset katsantokannat ja käsitykset eri asioista ja aatteista ovat
heissä täydellisiä ja puhtaita. Voimakas mielenliikutus, jonka
markisitar tunsi, ilmaisi hänelle myös ne vaarat, joita kohti hän
kulki. Ylen iloisena voidessaan syyttää liikutuksestaan tavallista
heikkouttaan, vastaanotti hän mielellään rouva de Sérizy'n hänelle
tuhlaamat kekseliäät avustukset.
Romanssin keskeytyminen oli tapaus, josta monet puhuivat usealla eri
tavalla. Muutamat surkuttelivat Julian kohtaloa ja sitä, että niin
huomattava nainen menisi hukkaan seuraelämältä; toiset tahtoivat tietää
syyn hänen kärsimykseensä ja yksinäiseen elämän-tapaansa.
"No niin, rakas Ronquerolles", sanoi markiisi rouva de Sérizy'n
veljelle, "sinä kadehdit onneani kun näit rouva d'Aiglemontin ja moitit
minua, että olin hänelle uskoton. Mutta sinä pitäisit todellakin
kohtaloani vähemmän kadehdittavana, jos sinulla niinkuin minulla, olisi
läheisyydessäsi kaunis nainen vuoden tahi kaksi etkä uskaltaisi
suudella hänen kättänsä pelosta, että se särkyisi. Älä milloinkaan
rakastu noihin herkkätuntoisiin koristuksiin, jotka eivät kelpaa muuhun
kuin asetettavaksi lasikuvun alle ja joiden hauraus ja kalleus aina
pakoittaa meitä varomaan heitä! Käytätkö sinä ehkä usein hienoa
hevostasi, josta olen kuullut, ett'et tahdo saattaa sitä alttiiksi
sateelle etkä lumelle. Näetkös, juuri samoin on minun laitani. On
tietysti totta, että olen varma vaimoni hyveestä, mutta avioliittoni on
ylellisyyslaitos ja jos luulet, että minä olen naimisissa, niin
erehdyt. Sentähden on minun uskottomuuteni tavallaan oikeutettu.
Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te tekisitte minun asemassani, te,
jotka nauratte minulle. On paljon miehiä, jotka olisivat vähemmän
hienotunteisia vaimojansa kohtaan kuin minä. Olen varma", lisäsi hän
kuiskaten, "että rouva d'Aiglemont ei epäile mitään... Oikeastaan olisi
väärin minun puoleltani valittaa, minä olen hyvin onnellinen... Mutta
ei ole mitään ikävämpää tunteelliselle miehelle, kuin nähdä sellaisen
raukan, josta pitää, kärsivän..."
"Sinä olet siis hyvin tunteellinen", sanoi herra de Ronquerolles,
"sillä sinä olet harvoin kotona."
Tämä ystävällinen pisteliäisyys herätti yleistä naurua, mutta Artur
pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä, kuten gentlemanni ainakin, joka
otaksuu luonteensa perustaksi vakavuuden. Aviomiehen omituiset sanat
antoivat varmaankin joitakin toiveita nuorelle englantilaiselle, joka
kärsimättömästi odotti tilaisuutta jäädä kahdenkesken herra
d'Aiglemontin kanssa. Sellainen tilaisuus pian tarjoutuikin.
"Herra markiisi", sanoi hän, "minun on hyvin ikävä kuulla markisittaren
sairaudesta, ja jos tietäisitte, että hän, ellei noudata aivan
erityistä parannustapaa, kuolee siihen, otaksun ettette laskisi leikkiä
hänen kivulloisuudestaan. Puhun teille täten, koska olen varma, että
voisin pelastaa rouva d'Aiglemontin ja lahjoittaa hänet jälleen
elämälle ja onnelle. On tosin harvinaista, että minun säätyiseni mies
on lääkäri, mutta sattuman kautta tulin tutkineeksi lääketiedettä. Nyt
on sitä paitsi niin", lisäsi hän tahallaan teeskennellen kylmää
itsekkäisyyttä, "että minun on siksi ikävä, että on yhdentekevää,
käytänkö aikaani ja matkojani kärsivän olennon hyväksi sen sijaan, että
tyydyttäisin joitain tuhmia oikkuja. On harvinaista että tämäntapaisia
tauteja voi parantaa, sillä ne vaativat paljon hoitoa, aikaa ja
kärsivällisyyttä; varsinkin pitää olla rikas, voida matkustaa ja
tarkasti noudattaa useita määräyksiä, erilaisia joka päivä eikä kovin
vastenmielisiä. Mehän olemme gentlemanneja ja voimme ymmärtää
toisiamme. Edeltäpäin tahdon sanoa, että jos hyväksytte tarjoukseni,
saatte joka hetki itse valvoa minun menettelytapaani. En ryhdy
mihinkään neuvottelematta teidän kanssanne ja minä vastaan onnellisesta
tuloksesta, jos suostutte tottelemaan minua ja jos tahdotte joksikin
ajaksi luopua aviomiehen oikeuksistanne", lisäsi hän kuiskaten.
"Se nyt on varmaa, mylord", sanoi markiisi nauraen, "ettei kukaan
paitsi englantilainen voisi tehdä minulle niin omituista ehdotusta.
Sallikaa minun olla myöntämättä tai kieltämättä ennenkuin mietin asiaa.
Ja ennen kaikkea on se esitettävä vaimolleni."
Juuri tällä hetkellä astui Julia taas pianon eteen. Hän lauloi
Semiramis'in arian "Son regina, son guerriera". Yksimieliset
kättentaputukset, mutta niin sanoakseen, hillityt kättentaputukset,
sellaiset kohteliaat suosionosotukset, joita annetaan Faubourg
Saint-Germainissa, todistivat siitä ihastuksesta minkä hän herätti.
Kun d'Aiglemont ajoi kotiin Julian kanssa, huomasi tämä jonkunmoisella
levottomalla ilolla vaivojensa pikaisen menestyksen. Miehensä, joka oli
syttynyt hänen juuri näyttelemästään osasta, tahtoi osoittaa hänelle
kunnioitusta tilapäisestä oikusta mieltyen häneen samalla tavalla kuin
olisi mieltynyt johonkin näyttelijättäreen. Julia nautti sellaisesta
kohtelusta, hän, joka oli siveellinen ja naimisissa, hän koetti leikkiä
vallallaan ja tässä ensimäisessä taistelussa sai hänen hyvyytensä hänet
lankeamaan vielä kerran, mutta tämä oli kauhein läksy, minkä kohtalo
oli hänelle säilyttänyt. Kello kahden tai kolmen ajoissa istui Julia
synkkänä ja miettien aviovuoteessa; lamppu liehuvin liekein heikosti
valaisi huonetta, mitä syvin hiljaisuus vallitsi. Jo tunnin ajan oli
markisitar omantunnon vaivaamana vuodattanut kyyneleitä, joiden
katkeruuden voivat ymmärtää ainoastaan hänen asemassaan olleet naiset.
Pitäisi omistaa Julian sielun tunteakseen siinä määrässä kuin hän
lasketun hyväilyn sietämättömyyden, kylmän suutelon loukkauksen --
sydämen lankeemus, joka tulee vielä syvemmäksi katkeran prostitutsionin
kautta. Hän halveksi itseään, hän kirosi avioliiton, hän toivoi
itselleen kuolemaa; ja ellei hänen tyttärensä olisi alkanut itkeä,
olisi hän ehkä heittäytynyt ulos ikkunasta. Herra d'Aiglemont nukkui
levollisesti hänen rinnallaan heräämättä kuumista kyyneleistä, joita
hän vuodatti hänen vuoksensa. Seuraavana päivänä onnistui Julian
näyttäytyä iloiselta. Hänellä oli kyllin voimaa näyttääkseen
onnelliselta ja unohtaakseen, ei suruansa, vaan voittamattoman inhonsa.
Tästä päivästä alkaen ei hän katsonut itseään enää moitteettomaksi
naiseksi. Eikö hän ollut valehdellut itsellensä ja eikö hän tämän
jälkeen kykenisi teeskentelemään? Eikö hän vastaisuudessa voinut
kehittää ihmeteltävää taitoa aviorikoksen salaamisessa? Hänen
avioliittonsa oli syynä tähän pahaan taipumukseen "a priori", jota ei
käytetty vielä mihinkään erikoiseen tarkoitukseen. Ja kuitenkin hän oli
jo tehnyt itselleen kysymyksen, minkätähden hänen pitäisi vastustaa
miestä, jota hän rakasti, kun hän antautui vastoin sydämensä ja vastoin
luonnon ääntä miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut enää mitään
rakkautta. Kaikki viat, vieläpä kaikki rikokset johtuvat siitä, että
niitä puolustetaan huonolla viisastelulla, tahi on niillä pohjana
itsekkäisyys. Yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä muutoin kuin lakien
vaatimilla yksilöllisillä uhrauksilla. Ja jos vastaanottaa etuja, niin
eikö ole samalla sitoutunut täyttämään ehdot, joista ne riippuvat?
Rutiköyhät, jotka kärsivät nälkää ja jotka ovat pakoitetut
kunnioittamaan omistusoikeutta, ovat vähemmän surkuteltavia kuin
naiset, joiden hienotunteisuutta ja luonteen sisimpiä tunteita
loukataan. Pari päivää tämän kohtauksen jälkeen, jonka salaisuudet
tulivat haudatuiksi aviovuoteeseen, esitti herra d'Aiglemont lordi
Grenvillen vaimollensa. Julia vastaanotti Arturin kylmällä
kohteliaisuudella, joka saattoi kunniaa hänen teeskentelykyvylleen. Hän
pakoitti sydämensä vaikenemaan, verhosi katseensa, vahvisti äänensä ja
pysyi siten kohtalonsa käskijänä. Sitten, kun hän näiden keinojen
avulla, jotka ovat niin sanoakseni synnynnäisiä kaikilla naisilla, oli
saanut varmuuden sytyttämänsä rakkauden koko suuruudesta, hymyili hän
pikaisen paranemisen toivolle eikä enää vastustanut miehensä tahtoa,
kun tämä vaati häntä antautumaan tämän nuoren lääkärin parannettavaksi.
Siitä huolimatta hän ei tahtonut uskoa itseänsä lordi Grenvillelle,
ennenkuin oli tutkinut hänen puheitansa ja käytöstänsä kylliksi,
ollaksensa varma tämän olevan kyllin jalomielisen kärsiäkseen
äänettömästi. Hänellä oli ehdoton valta tämän miehen yli, ja hän
väärinkäytti sitä jo, mutta olihan hän nainen!
Montcontour on vanha herraskartano, sijaiten eräällä niistä valoisista
kallioista, joiden alipuolitse Loire virtaa, lähellä sitä paikkaa,
missä Julia pysähtyi v. 1814. Se on yksi niistä vanhoista
tourainilaisista valkeista ja kauneista linnoista pienine veistettyine
tornineen, koristettu kuin malinespitsi, yksi niitä siroja, veikeitä
linnoja, jotka peilailevat itseään joen vedessä metsikköineen ja
silkkiäispuineen, viinitarhoineen, rotkoteineen, pitkine reijikkäine
kaiteineen, kallioon hakattuine kellareineen, murattiköynnösverhoineen
ja rinteineen. Katot Montcontour'issa kiiltävät auringonpaisteessa,
kaikki siellä on loistavaa. Tuhannet Espanjan merkit kaunistavat tätä
ihanaa asuntoa; kullankeltainen genista ja kellokukat levittävät
tuoksuansa tuuleen, ilma on niin lauhkea, maa hymyilee ylt'ympäri ja
kaikkialla ympäröi sielua suloinen lumous, tehden sen laiskaksi,
hennoksi, haaveilevaksi ja rakkautta kaipaavaksi. Tämä kaunis ja
suloinen seutu nukuttaa surut ja herättää tunteet. Kukaan ei voi pysyä
kylmänä tämän puhtaan taivaan alla, tämän välkkyvän veden edessä. Tällä
seudulla kuolee monet kunnianhimot; siellä mennään levolle tyynen onnen
helmaan, niinkuin aurinko joka ilta laskeutuu purppuraiselle ja
taivaansiniselle vuoteelleen.
Eräänä lauhkeana elokuun iltana 1821 kulki kaksi henkilöä ylös pitkin
kivisiä polkuja, jotka johtavat kallioiden huipuille, missä linna
sijaitsee; he kulkivat huippua kohti varmaan ihaillakseen sitä laajaa
näköalaa, joka siellä avautuu. Nämä kaksi henkilöä olivat Julia ja
lordi Grenville; mutta tämä Julia näytti olevan aivan uusi nainen.
Markisittarella oli nyt terveet, raittiit värit kasvoillaan. Silmänsä,
voimaa ja eloisuutta uhkuen, loistivat kostean sumun läpi, joka
muistutti sitä nestekalvoa, mikä antaa lapsen silmille niin
vastustamattoman viehätyksen. Hän hymyili iloisesti ja avomielisesti,
hän oli onnellinen saadessaan elää, hän ymmärsi elämää. Tavasta, jolla
hän nosti pieniä jalkojaan, saattoi heti nähdä, ettei mikään kärsimys,
kuten ennen, rasittanut pienintäkään liikettään, ei tehnyt hänen
eleitään, sanojaan ja katseitaan raukeiksi. Valkean silkkisen
päivänvarjon alla, joka suojeli häntä auringon kuumilta säteiltä,
näytti hän nuorelta morsiamelta huntunsa alla, immeltä, joka on valmis
antautumaan rakkauden lumouksen valtaan. Artur johti häntä rakastajan
huolellisuudella, talutti häntä niinkuin talutetaan lasta, antoi hänen
käydä parasta tietä ja välttää kiviä, näytti hänelle näköalaa tahi
pysähtyi hänen kanssansa jonkun kukkasen eteen aina täynnä
katkeamatonta hyvyyttä ja hellyyttä, aina tarkasti tietoisena tämän
naisen hyvinvoinnista, tunteista, jotka näyttivät liittyneen lujemmin
hänen olemukseensa. Kun ne, jotka olivat välttämättömiä hänen omalle
elämällensä. Sairas ja hänen lääkärinsä kulkivat tasaisin askelin
ihmettelemättä tätä yhteenkuuluvaisuutta, joka näytti vallinneen heidän
välillään siitä saakka, kun he ensi kerran kulkivat toistensa rinnalla;
he tottelivat molemmat samaa tahtoa, pysähtyivät saman tunteen
vaikutuksesta; heidän katseensa, heidän sanansa johtuivat samoista
ajatuksista. Saavuttuaan erään viinimäen huipulle tahtoivat he istuutua
lepäämään eräälle kallioon hakatusta kellarista esiin pistäytyvälle
pitkälle, valkealle kivilohkareelle. Mutta ennenkuin he istuutuivat,
katseli Julia näköalaa.
"Kuinka kaunis seutu!" huudahti hän. "Tehkäämme itsellemme maja ja
asukaamme täällä, Viktor", huusi hän, "tule tänne, tule pian!"
Herra d'Aiglemont vastasi alhaalta päin metsästäjänhuudolla, mutta
kiirehtimättä kulkuansa; hän näki vaimonsa ainoastaan toisinaan, kun
tien mutkat sallivat sen. Julia hengitti ilmaa mielihyvällä,
kohottaessaan päätänsä ja silmätessään Arturia sellaisella
ilmehikkäällä katseella, jolla sielukas nainen sanoo kaikki.
"Ah", lisäsi hän, "minä tahtoisin jäädä tänne ainiaaksi. Voiko
milloinkaan väsyä ihailemaan tätä ihanaa laaksoa! Tiedättekö, mylord,
mikä on tämän kauniin joen nimi?"
"Se on la Cise."
"La Cise", toisti hän. "Ja tuolla alhaalla, meidän edessämme, mikä se
on?"
"Siellä on Cherin kukkulat", sanoi hän.
"Entäs oikealla? Ah, se on Tours. Mutta katsokaa, kuinka tuomiokirkon
tornit ovat kauniita etäältä katsoen!"
Hän vaikeni ja antoi eteenpäin kaupunkia kohti ojennetun kätensä vaipua
alas Arturin kädelle. Vaieten ihailivat he maaseutua ja tämän
sopusointuisen luonnon ihanuutta. Veden loiskina, ilman ja taivaan
puhtaus, kaikki sulautui yhteen niiden ajatusten kanssa, joita
tulvillaan liikkui heidän nuorissa rakastavissa sydämissään.
"Oi, Jumalani, kuinka minä pidän tästä seudusta!" jatkoi Julia
kasvavalla lapsellisella ihastuksella. "Oletteko asunut täällä kauvan?"
kysyi hän hetken kuluttua.
Nämät sanat kuullessaan säpsähti lordi Grenville.
"Se oli tuolla", vastasi hän surullisesti ja osoitti erästä
silkkiäispuulehdikköä maantien vieressä, "kun minä, ollessani vankina,
näin teidät ensi kerran..."
"Niin, mutta minä olin jo silloin hyvin surullinen; tämä luonto näytti
minusta autiolta, ja nyt..."
Hän vaikeni, lordi Grenville ei uskaltanut katsoa häneen.
"Teitä on minun kiittäminen tästä nautinnosta", sanoi Julia lopuksi
pitkän äänettömyyden jälkeen. "Täytyyhän olla elävän voidakseen nauttia
elämän iloista, ja enkö minä ole ollut tähän asti kuollut kaikelle? Te
olette antanut minulle enemmän kuin terveyden, te olette opettanut
minua tuntemaan koko sen arvon..."
Naisilla on erinomainen kyky lausua julki tunteensa käyttämättä liian
voimakkaita sanoja; niiden kaunopuheliaisuus piilee etupäässä
äänenpainossa, liikkeissä, käytöksessä ja katseissa. Lordi Grenville
kätki kasvonsa käsiinsä, sillä kyyneleitä valui hänen silmistään. Tämä
oli ensimäinen kerta kun Julia ilmaisi kiitollisuutta häntä kohtaan
sitten kun he olivat jättäneet Pariisin. Kokonaisen vuoden kuluessa
oli hän hoitanut häntä mitä suurimmalla hartaudella. D'Aiglemontin
luvalla oli hän vienyt hänet Aix-les-Bains'iin ja la Rochellen
merikylpylaitokseen. Tarkasti seuraten kaikkia muutoksia, joita hänen
viisaat ja yksinkertaiset määräyksensä saivat aikaan Julian
heikontuneessa elimistössä, oli hän hoitanut häntä niinkuin
intohimoinen kukkien rakastaja hoitaa jotakin harvinaista kukkaa.
Markisitar näytti vastaanottaneen Arturin viisaat neuvot ja huolenpidon
hellittelyyn tottuneen pariisittaren itsekkäisyydellä tahi sellaisen
kevytmielisen naisen välinpitämättömyydellä, joka ei tunne asioiden
eikä ihmisten arvoa, vaan arvostelee niitä sen hyödyn mukaan, minkä ne
tuottavat hänelle. Ympäristön tekemä vaikutus sieluun on mitä
huomattavin. Jos me välttämättömästi tulemme surullisiksi meren
rannalla, niin aikaan saa luontomme toinen kumoamaton laki, että
tunteemme kirkastuvat ja puhdistuvat vuoren huipulla; tunne voittaa
siellä syvyydessä sen, minkä se kadottaa vilkkaudessa. Näköala yli
Loire'n leveän uoman, kaunis huippujono, jolla molemmat rakastavaiset
istuivat, olivat ehkä syynä siihen suloiseen rauhaan, jossa he ensin
nauttivat siitä suloisesta onnesta, jota saa kokea aavistaessaan
näennäisesti välinpitämättömien sanojen alla piilevän intohimon koko
laajuuden. Juuri kun Julian piti lopettaa lause, joka oli niin elävästi
liikuttanut lordi Grenvilleä, heilutti hyväilevä tuuli puiden latvoja
levittäen ilmaan veden viileyttä; pari pilveä peitti auringon, ja
pehmeät varjot näyttivät kauniin luonnon koko ihanuuden. Julia käänsi
päänsä salatakseen nuorelta lordilta kyyneleensä, jotka hänen oli
onnistunut pidättää ja kuivata, sillä Arturin hellä tunteellisuus pian
tarttui häneenkin. Hän ei uskaltanut silmätä häneen pelosta, että Artur
lukisi hänen katseestaan liian paljon iloa. Hänen naisellinen vaistonsa
sai hänet tuntemaan, että tällä vaarallisella hetkellä hänen täytyi
salata rakkautensa sydämensä sisimpiin. Äänettömyys saattoi kuitenkin
ehkä olla yhtä paljon pelättävä. Kun hän näki, ettei lordi Grenville
kyennyt lausumaan sanaakaan, jatkoi Julia lempeällä äänellä:
"Te olette liikutettu siitä, mitä olen sanonut teille, mylord. Tämä
syvä liikutus ehkä ilmaisee sen, mitä niin hyvä ja jalo sielu kuin
teidän tuntee tahtoessaan peruuttaa väärän arvostelun. Te olette
luullut minua kiittämättömäksi, kun näitte minut kylmänä ja
umpimielisenä tahi ivallisena ja tunnottomana tämän matkan aikana, joka
nyt onneksi loppuu pian. Minä en olisi ansainnut teidän huolenpitoanne,
jos en olisi osannut antaa sille oikeata arvoa. Mylord, minä en ole
unohtanut mitään. Ah, minä en unohda mitään, en sitä huolenpitoa, jolla
olette valvonut minua, niinkuin äiti valvoo lastansa enkä varsinkaan
teidän veljellisten keskustelujenne jaloa luottamusta, kaiken teidän
käytöksenne hienotunteisuutta, vaikutusvalta, jota vastaan me kaikki
olemme aseettomia. Mylord, minun voimani eivät riitä palkitsemaan
teitä..."
Nämä sanat lausuttuaan meni Julia nopeasti hänen luotaan eikä tämä
tehnyt pienintäkään liikettä pidättääkseen häntä; hän meni eräälle
kalliolle vähän matkan päässä sieltä ja jäi sinne liikkumattomana;
heidän liikutuksensa pysyi salaisuutena heille itselleen, varmaan
itkivät he kaikessa hiljaisuudessa; lintujen laulu, joka oli niin
iloinen, niin tunnerikas auringon laskun aikana, enensi sitä syvää
mielen-liikutusta, joka pakoitti heidät eroamaan; luonto otti
ilmaistakseen heidän sijastaan sen lemmen, jota he eivät uskaltaneet
lausua julki.
"No, niin, mylord", jatkoi Julia ja pysähtyi hänen eteensä niin
arvokkaaseen asentoon, että se salli hänen ottaa Arturia kädestä, "minä
pyydän teitä tekemään elämän, jonka te olette lahjoittanut minulle,
pyhäksi ja puhtaaksi. Täällä täytyy meidän erota. Minä tiedän", lisäsi
hän kun näki lordi Grenvillen kalpenevan, "että kiitokseksi teidän
uhrauksestanne tulen vaatimaan teiltä uutta uhrausta, vielä suurempaa
kuin se, jota minun tulisi pitää paremmassa arvossa. Mutta minun täytyy
tehdä niin... Te ette saa jäädä Ranskaan. Kun minä velvoitan teidät
tähän, niin enkö siten anna teille oikeuksia, joiden täytyy pysyä
pyhinä?" lisäsi hän ja painoi nuorukaisen käden sykkivää sydäntänsä
vastaan.
"Niin", sanoi Artur ja nousi ylös.
Tällä hetkellä osoitti hän d'Aiglemontia, joka piti tytärtään sylissään
ja joka näkyi rotkotien toisella puolella linnan kaiteelle. Hän oli
kiivennyt sinne, jotta pieni Helena saisi leikkiä siinä.
"Julia, minä en tahdo puhua teille rakkaudestani, meidän sielumme
ymmärtävät liiaksi hyvin toisiansa. Niin syviä, niin salattuja kuin
minun sydämeni riemut olivatkin, olette te kuitenkin jakanut ne kaikki.
Minä tunnen, minä tiedän sen, minä näen sen. Nyt otan minä vastaan
suloisen todistuksen meidän sydämiemme alituisesta keskinäisestä
myötätuntoisuudesta, mutta minä pakenen täältä... Minä olen monta
kertaa liian taitavasti ajatellut keinoja tappaakseni tämän miehen,
ett'en ehkä aina voisi vastustaa tätä halua, jos pysyisin teidän
läheisyydessänne."
"Minulla on ollut sama ajatus", sanoi hän ja liikutetut kasvonsa
osoittivat tuskallista ihmettelyä.
Mutta Julian eleessä ja kasvojen ilmeessä oli niin paljon hyvettä, niin
paljon varmuutta itsestänsä, niin monta salaisuudessa voitettua voittoa
rakkaudesta, että lordi Grenvillen valtasi ihailu. Yksin rikoksen
varjokin oli häipynyt tämän lapsellisen omantunnon edestä.
Uskonnollinen tunne, joka kuvastui tällä kauniilla otsalla, mahtoi ajaa
ainiaaksi pois ne hänen tahtomattaan syntyneet pahat ajatukset, jotka
johtuvat luontomme epätäydellisyydestä ja jotka osoittavat samalla
kohtalomme suuruutta ja vaaroja.
"Silloin olisin saanut osakseni teidän halveksimisenne, ja se olisi
pelastanut minut", sanoi hän luoden alas silmänsä. "Kadottaa teidän
kunnioituksenne, eikö se olisi sama kuin kuolema?"
Nämä molemmat sankarilliset rakastajat seisoivat vielä hetkisen hiljaa
koettaen tukahuttaa tuskaansa; hyviä tai huonoja, olivat heidän
ajatuksensa täydellisesti samoja, ja he ymmärsivät toisiansa yhtä hyvin
sisimmässä ilossa kuin salatuimmissa suruissaan.
"Minä en saa valittaa, minun elämäni onnettomuus on minun omaa
työtäni", lisäsi Julia ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti.
"Mylord", huusi kenraali sieltä kaukaa missä seisoi tehden eleen,
"tuolla me näimme toisemme ensi kerran. Ettekö muista sitä? Kas tuolla,
tuolla alhaalla se oli, noiden poppelien vieressä."
Englantilainen vastasi nopeasti nyökäyttämällä päätänsä.
"Minä kuolen nuorena ja onnettomana", sanoi Julia. "Älkää uskoko, että
minä elän kauvan. Suru tulee olemaan yhtä kuolettava kuin se kauhea
tauti olisi voinut olla, josta te olette pelastanut minut. Minä en usko
itseäni rikokselliseksi. Ei, minun tunteeni teitä kohtaan ovat
vastustamattomat, ikuiset, mutta ne ovat syntyneet minun tahtomattani,
ja minä tahdon pysyä kunniallisena. Kuitenkin tahdon samalla kertaa
pysyä uskollisena omalletunnolleni aviovaimona, velvollisuudelleni
äitinä ja sydämeni äänelle. Kuulkaa", sanoi hän vapisevalla äänellä,
"minä en tahdo milloinkaan enää kuulua tälle miehelle."
Ja Julia osoitti miestänsä kauhua ja totuutta osoittavalla kiihkeällä
eleellä.
"Maailman lait", jatkoi hän, "vaativat minun tekemään hänen elämänsä
onnelliseksi, ja minä tahdon totella niitä; minä tahdon olla hänen
palvelijattarensa, minun hartauteni häntä kohtaan tulee olemaan
rajaton, mutta tästä päivästä alkaen olen minä leski. Minä en tahdo
olla prostituerattu omissa enkä maailman silmissä. Jos en milloinkaan
kuulu herra d'Aiglemontille, en tahdo kuulua myös kenellekään toiselle.
Te ette omista minusta muuta kuin mitä nyt olen ilmaissut teille. Tämä
on se tuomio, jonka minä julistan itsestäni", sanoi hän ja heitti
Arturiin ylpeän silmäyksen. "Ja nyt minä sanon teille, että jos
rikoksellinen ajatus saa teissä vallan, niin herra d'Aiglemontin leski
menee luostariin Italiaan tahi Espanjaan. Onnettomuus on saanut meidät
puhumaan rakkaudestamme. Kenties näitä tunnustuksia ei voitu välttää;
mutta olkoon tämä viimeinen kerta kun meidän sydämemme ovat sykkineet
niin kovasti. Huomenna pitää teidän teeskennellä saaneenne kirjeen,
joka kutsuu teitä Englantiin ja me eroamme emmekä enää milloinkaan näe
toisiamme."
Julian voimat pettivät tämän ponnistuksen jälkeen. Hän tunsi polviensa
vapisevan, kuoleman kylmyys valtasi hänet ja, puhtaasti naisellisen
vaiston johtamana, vaipui hän alas istumaan, jottei kaatuisi Arturin
syliin.
"Julia!" huudahti lordi Grenville.
Tämä läpitunkeva huuto kaikui niinkuin ukkosen jyrähdys. Tämä vihlova
huudahdus ilmaisi kaiken, mitä rakastaja, joka tähän asti oli pysynyt
mykkänä, voi sanoa.
"Mitä on hätänä, mikä häntä vaivaa?" kysyi kenraali.
Kuultuaan huudon oli hän rientänyt sinne ja seisoi nyt molempien
rakastajien keskessä.
"Se menee pian ohitse", sanoi Julia hilliten itsensä sillä
ihmeteltävällä taidolla, jonka naisten synnynnäinen aisti usein opettaa
heille elämän suurissa taitteissa. "Tämän pähkinäpuun siimes vaikutti
niin, että minä olin vähällä pyörtyä, ja lääkärini joutui pois
suunniltaan pelästyksestä. Minähän olen hänen mielestään jonkinlainen
taideteos, joka ei ole vielä valmis. Ehkä hän pelkäsi, että se menee
pilalle..."
Hän otti aivan rohkeasti lordi Grenvilleä käsipuolesta, hymyili
miehelleen, katsahti maisemaa ennenkuin lähti alas kallion huipulta ja
veti mukanaan seuralaisensa tarttuen hänen käteensä.
"Tämä on varmaan ihanin näköala, mitä me milloinkaan olemme nähneet",
sanoi hän. "Katso, Viktor, mikä etäisyys, mitkä laajuudet ja mikä
vaihtelevaisuus! Tämä maa pakoittaa minut tuntemaan rakkautta."
Hän nauroi melkein suonenvedontapaisesti, mutta niin, että voi
teeskennellä miehellensä, hyppeli iloisesti alas kalliotietä ja hävisi.
"Jo?" sanoi hän, päästyään kauvas herra d'Aiglemontista. "Voi,
ystäväni, hetken perästä emme enää voi olla olemassa, emmekä koskaan
enää ole oma itsemme, sanalla sanoen, me emme saa elää kauemmin..."
"Kävelkäämme hitaammin!" vastasi lordi Grenville. "Vaunut ovat vielä
kaukana. Kävelkäämme yhdessä ja jos meidän on sallittu puhua
katseillamme, saavat sydämemme elää vielä hetkisen."
He kulkivat eteenpäin korkeata tietä pitkin joen rantaa päivän
viimeisten säteitten paistaessa, kulkivat melkein vaieten, puhuen
hajanaisia sanoja, lempeitä kuin Loire'n loiske, mutta jotka
liikuttivat sielua. Juuri kuin auringon piti laskeutua, kietoi se
heidät punaiseen hohteeseensa ennenkuin hävisi, surullinen kuva heidän
onnettomasta rakkaudestaan. Kun kenraali ei löytänyt vaunujansa siitä
paikasta, mihin ne jäivät, kävi hän levottomaksi ja seurasi tahi kulki
molempain rakastajain edellä sekaantumatta heidän keskusteluunsa. Lordi
Grenvillen jalo ja arvokas käytös matkan aikana oli ajanut pois kaiken
epäluulon markiisin mielestä, ja joku aika sitten soi hän vaimollensa
täyden vapauden ja jätti hänet lääkärin puunilaisen uskollisuuden
huomaan. Artur ja Julia kulkivat vielä eteenpäin särjettyjen sydämiensä
surullisen ja tuskallisen yhteistunteen valtaamina. Äsken kulkiessaan
ylöspäin pitkin Montcontour'in jyrkkää rinnettä, oli heillä molemmilla
ollut heikko toivo, levoton onni, jota he eivät uskaltaneet selvitellä
itselleen; mutta kulkiessaan pitkin rantaa, olivat he kukistaneet sen
heikon rakennuksen, jonka heidän mielikuvituksensa oli pystyttänyt ja
johon he eivät uskaltaneet hengittää, niinkuin lapset, jotka pelkäävät,
että heidän korttitalonsa kaatuu kokoon. Heillä ei ollut mitään toivoa.
Lordi Grenville matkusti jo samana iltana. Viimeinen silmäys, jonka hän
loi Juliaan, osoitti valitettavasti, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin myötätuntoisuus oli ilmaissut heille heidän vahvan lempensä
suuruuden, oli hän oikeassa, kun pelkäsi itsensä puolesta.
Kun herra d'Aiglemont ja hänen vaimonsa päivä sen jälkeen istuivat
vaunuissaan ilman matkatoveriaan ja kun he nopeasti kulkivat samaa
tietä, jota markisitar oli matkustanut v. 1814, jolloin hän oli vielä
tietämätön rakkaudesta ja melkein kirosi sen pysyväisyyttä, heräsi
hänessä taas tuhansia unohdettuja vaikutelmia. Sydämellä on oma
muistinsa. On naisia, jotka eivät jaksaisi muistaa tärkeimpiäkään
asioita, mutta jotka kaiken ikänsä muistavat tunteen kanssa yhteydessä
olevat seikat. Siten muisti myös Julia syvästi pienetkin sivuseikat,
ilolla muisti hän pienimmätkin tapaukset ensimäisen matkansa ajoilta,
yksin senkin, mitä oli ajatellut määrätyissä tien kohdissa. Viktor,
joka oli kiihkeästi rakastunut vaimoonsa, siitä saakka kun tämä oli
saanut takaisin nuoruuden ja koko kauneutensa, puristi häntä rintaansa
vastaan niinkuin rakastaja olisi tehnyt. Kun hän koetti ottaa hänet
syliinsä, vetäytyi Julia lempeästi pois jonkun tekosyyn nojalla
välttääkseen tämän viattoman hyväilyn. Heti sen jälkeen tunsi hän
vastenmielisyyttä Viktorin kosketuksesta, kun hän, istuen tämän
vieressä, tunsi ja jakoi hänen lämpöänsä. Hän tahtoi istuutua yksin
vaunun takapuolelle, mutta miehensä oli niin kohtelias, että jätti
hänet yksin sinne, missä hän istui. Julia kiitti häntä tästä
huomaavaisuudesta huokauksella, jonka hän käsitti väärin; tämä vanha
sotilasviettelijä tulkitsi vaimonsa surumielisyyden omaksi edukseen ja
pakoitti hänet päivän loppupuolella puhumaan varmuudella, joka vaikutti
häneen.
"Ystäväni", sanoi hän, "te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä
tiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin
taas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär
kasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin
teitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa
meitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava.
Teidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun
velvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto
kieltää minulta. Katsokaa tänne", lisäsi hän, "te olette unohtanut
erääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä,
tässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen
anteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki
tuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni,
etteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty
kärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin.
Minä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!"
Musertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat
käyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä
arvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä
hetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan,
mikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi
naisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä,
jota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa
uskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen
tunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he
silloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat
sielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta,
minkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin
tuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä
yleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa
lakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena
olevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.
Kaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät
ylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja
tapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen
hieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa.
Eräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä
salongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär
päivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.
"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar", sanoi herra d'Aiglemont
ja pani pois kahvikupin.
Markiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena,
puoleksi surullisena ja lisäsi:
"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te
saatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja
siitähän te pidätte, mikäli minä tiedän... Guillaume", sanoi hän
palvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, "käske valjastamaan!"
Rouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin
tahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat
ymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa
uskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli
hyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät
erilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan
toisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen
kohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.
"Onko nyt metsästysaika?" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin
silmäyksin mieheensä.
Oli maaliskuun loppupuoli.
"Rouvaseni, ylihovijahtimestari metsästää milloin tahtoo ja missä
tahtoo. Me menemme kuninkaallisiin metsiin ampumaan villisikoja."
"Olkaa varovainen, ettette joudu onnettomuuden uhriksi..."
"Onnettomuus tulee aina odottamatta", vastasi markiisi hymyillen.
"Vaunut ovat valmiit", ilmoitti Guillaume. Kenraali nousi ylös, suuteli
rouva de Wimphenin kättä ja kääntyi Julian puoleen.
"Rouvaseni, ajatelkaa, jos villisika tappaisi minut...!" sanoi hän
pyytävällä äänellä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi rouva de Wimphen.
"No, tule sitten!" sanoi rouva d'Aiglemont Viktorille.
Sitten hymyili hän juurikuin sanoaksensa Louisalle: "Saat nähdä".
Hän ojensi kaulansa miehelleen, joka tuli lähemmäksi suudellakseen
häntä, mutta hän kumartui niin alas, että suutelo sattui hänen
kauluksensa koristuksiin.
"Te olette todistajani Jumalan edessä", sanoi markiisi ja kääntyi rouva
de Wimphen'in puoleen, "että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä
saisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni
käsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun
käsittämättömän petoksen kautta... Se on varsin hauskaa!"
Hän lähti.
"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti", huudahti Louisa,
kun naiset jäivät yksin. "Hän rakastaa sinua."
"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut
vapisemaan..."
"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti", sanoi Louisa.
"Hänen kuuliaisuutensa", vastasi Julia, "perustuu osaksi siihen suureen
kunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen
nainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani
hänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa
tuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan
säilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota
selvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa
selvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy
minun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen
niinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa
rikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan
kunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä
hän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole
kyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa
hänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa,
niin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä
seuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea
ei tapahdu..."
Seurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset
johtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.
"Minua on julmasti toteltu", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän
silmäyksen. "Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle.
Voi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi
liian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi.
Riittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni,
että minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa,
että saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut
ylähuoneeseen."
"Osaatko sitten englannin kieltä?"
"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä."
"Pikku raukka", huudahti Louisa ja otti Julian käden, "kuinka sinä
voitkaan vielä elää?"
"Se on salaisuus", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen
eleen. "Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain
tämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de ---- Lontoossa.
Sinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun
landanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla
juuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni
kanssa..."
Louisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka
kaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.
"Louisa, pidä salaisuuteni", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.
Eräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.
"Ah!" huudahti hän ja kalpeni.
"Minä en kysy sinulta, keltä se on", sanoi rouva de Wimphen.
Markisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien
tunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin
kasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia
kirjeen tuleen.
"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni
uhkaa pakahtua."
Hän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.
"Hän ei ole jättänyt Pariisia!" huudahti hän.
Hänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää,
purkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen
lomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä
suuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.
"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä
mitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa
jäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä
iltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla
tänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy
luonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy,
minä pelkään itseäni!"
"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi",
sanoi rouva de Wimphen, "ja hän tulee hakemaan minua."
"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee
meidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta
häntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen
tulikirjaimilla kirjoitettuna."
Vaunut pysähtyivät portin eteen.
"Ah!" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, "hän tulee julkisesti,
ilman mitään salaperäisyyttä."
"Lordi Grenville", huudahti palvelija.
Markisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin
kalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana.
Vaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla
kahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta
näihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti
hänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella
voimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de
Wimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta
vaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin
vapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle
pelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi
Grenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten
melkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen
katseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan
avusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat
pakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä
rajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat
ystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja
ymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli
vihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa
löytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen
viipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä
saalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:
"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin
mitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut
saapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en
olisi voinut pitää itseäni pystyssä."
"No, Artur, te ette totellut minua", sanoi rouva d'Aiglemont
vapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen
sohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.
"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla
lähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää
hillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen
liian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä,
kuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä
kuolema!"
Hän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen
putosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman,
että silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi
Grenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi
liikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla
tehdyltä tempulta.
"Artur?" kysyi Julia.
"Rouva markisitar", vastasi hän ja loi silmänsä alas, "minä tulin
täynnä toivoa, minä luulin..."
Hän vaikeni.
"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?" huudahti Julia.
"En yksinäni", vastasi hän hiljaan.
"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?"
"Ei, ei!" huudahti hän tukahutetulla äänellä. "Mutta rauhoittukaa",
lisäsi hän, "minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin
sisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla
yksin."
Julia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta
nyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:
"Olla onnellinen ja sitten kuolla..." sanoi hän. "Niin, niin!"
Koko Julian elämäkerta sisältyi tähän huudahdukseen, tähän luonnon ja
lemmen huutoon, johon uskontoa vailla olevat naiset lankeevat. Artur
otti hänet syliinsä ja kantoi sohvalle äkkinäisellä kiihkolla, minkä
odottamaton onni lahjoittaa. Mutta äkkiä riuhtaisihe markisitar
rakastajansa sylistä, loi häneen jäykän katseen niinkuin nainen, joka
on kuolettavan epätoivon vallassa, tarttui hänen käteensä, otti
kynttilän ja vei hänet mukaansa makuuhuoneeseen. Tultuaan sen sängyn
eteen, jossa Helena nukkui, veti hän hiljaa vuodeuutimet syrjään ja
näytti nukkuvaa lastaan toisella kädellä varjostaen kynttilää, ettei
sen valo kohtaisi pienokaisen läpikuultavia ja tuskin ummistettuja
silmäluomia. Helena makasi käsivarret hajallaan ja hymyili nukkuessaan.
Julia osoitti katseella lastansa lordi Grenvillelle. Tämä katse sanoi
kaikki.
"Puolison voimme me hyljätä silloinkin, jos hän rakastaa meitä. Mies on
vahva olento, hänellä on keinoja lohduttaa itseään. Me voimme uhmata
maailman lakia. Mutta mitä on lapsi ilman äitiä?"
Kaikki nämä ajatukset ja tuhansia vielä rukoilevampia oli hänen
katseessaan.
"Me voisimme ottaa hänet mukaamme", kuiskasi Artur, "minä pitäisin
hänestä niin paljon..."
"Äiti!" huudahti Helena ja heräsi.
Tämän sanan kuullessaan puhkesi Julia itkemään. Lordi Grenville
istuutui ja jäi siihen käsivarret ristissä mykkänä ja synkkänä.
"Äiti!" Tämä kaunis lapsellinen huudahdus herätti niin monta jaloa
tunnetta, niin paljo vastustamatonta myötätuntoisuutta, että rakkaus
hetkeksi musertui äidinrakkauden mahtavasta äänestä. Julia ei ollut
enään nainen, hän oli äiti. Lordi Grenville ei vastustanut häntä enää.
Julian kyyneleet olivat voittaneet hänet. Samassa hetkessä avattiin
eräs ovi kiivaasti ja sanat: "Rouva d'Aiglemont, oletko sinä siellä?"
kaikuivat kuin ukkosen pamahdus molempain rakastajain sydämen läpi.
Markiisi oli tullut takaisin. Ennen kuin Julia oli ehtinyt malttaa
mieltänsä, suuntasi kenraali askeleensa vaimonsa huoneeseen. Molemmat
huoneet olivat toistensa vieressä. Onneksi antoi Julia merkin lordi
Grenvillelle, joka riensi piiloon pukuhuoneeseen, jonka oven markisitar
sulki.
"Kas, tässä minä olen, rakas ystäväni", sanoi Viktor. "Metsästyksestä
ei tullutkaan mitään. Minä aijon mennä nukkumaan."
"Hyvää yötä!" sanoi Julia. "Minä aijon tehdä samoin. Anna minun
riisuutua rauhassa."
"Kuinka tyly te olette tänä iltana! Minä tottelen teitä, rouva
markisitar."
Kenraali meni omaan huoneeseensa. Julia seurasi häntä sulkeakseen oven,
joka johti hänen huoneeseensa, ja riensi vapauttamaan lordi Grenvilleä.
Hän sai takaisin koko mielenmalttinsa ja ajatteli, että vanhan
lääkärinsä käynti hänen luonaan voisi olla aivan luonnollinen; hän
voisi jättää hänet vierashuoneeseen mennäkseen panemaan levolle
tytärtänsä ja hän pyytäisi hänen menemään sinne aivan hiljaa. Mutta kun
hän avasi pukuhuoneen oven päästi hän vihlovan huudon. Lordi Grenvillen
sormet olivat joutuneet oven väliin ja murskaantuneet.
"Mitä tämä on?" kysyi miehensä.
"Ei mitään!" vastasi hän. "Minä pistin itseäni nuppineulalla."
Hänen huoneensa ovi avautui äkkiä. Markisitar luuli, että miehensä tuli
osanotosta häntä kohtaan ja tunsi inhoa tätä osanottoa kohtaan, joka ei
lähtenyt sydämestä. Hän tuskin ehti sulkea pukuhuoneen oven, eikä lordi
Grenville ehtinyt ottaa pois kättänsä. Kenraali tuli todellakin sisään,
mutta markisitar erehtyi, hän tuli jonkin vuoksi, joka koski häntä
itseä.
"Voitko lainata minulle silkkikaulaliinan? Tuo tuhma Charles ei ole
antanut minulle yhtään ainoata liinaa sitoakseni päähäni. Ensi aikana
kun me olimme naimisissa, järjestit sinä kaikki minun tavarani niin
turhantarkalla huolellisuudella, että se oli oikein ikävä. Voi,
kuherruskuukausi ei kestänyt kauvan ei minulle eikä minun
kaulaliinoilleni! Nyt olen minä jätetty noiden ihmisten maallikkohoidon
varaan, eikä kukaan heistä välitä minusta."
"Tässä on kaulaliina. Ettekö ollut vierashuoneessa?"
"En."
"Te olisitte ehkä vielä voinut tavata lordi Grenvillen siellä."
"Onko hän Pariisissa?"
"Siltä näyttää."
"Ah, minä menen sinne ... tuo hyvä lääkäri..."
"Mutta kenties hän on jo mennyt!" huusi Julia.
Markiisi seisoi tällä hetkellä keskellä vaimonsa huonetta sitoen
silkkikaulaliinaa päähänsä ja tyytyväisenä katsoen peiliin.
"Minä en tiedä missä palvelusväki on", sanoi hän. "Minä soitin
Charles'ia kolme kertaa, eikä hän tullut. Eikö teillä ole edes
kamarineitsyttä täällä? Soita hänet tänne! Minä tahtoisin saada
peitteen lisää yöksi."
"Paulina on mennyt ulos", vastasi hän kuivasti.
"Kello kaksitoista yöllä?" kysyi kenraali.
"Minä annoin hänelle luvan mennä ooperaan..."
"Se on merkillistä", sanoi markiisi ja alkoi riisuutua. "Luulin
nähneeni hänet, kun tulin portaita ylös."
"Silloin hän on varmaan tullut kotiin", sanoi Julia teeskennellyllä
kärsimättömyydellä.
Jottei herättäisi miehessään mitään epäilystä, veti hän soittokelloa,
mutta hyvin heikosti.
Mitä sitten tapahtui tänä yönä, ei tullut milloinkaan oikein ilmi,
mutta kaikki oli yhtä yksinkertaista, yhtä kauheata, kuin ne
arkipäiväiset kotikohtaukset, jotka tapahtuivat ensin. Seuraavana
päivänä rupesi markisitar d'Aiglemont vuoteen omaksi moneksi päiväksi.
"Mitä merkillisiä asioita on tapahtunut sinun luonasi, koska kaikki
ihmiset puhuvat sinun vaimostasi?" kysyi herra de Ronquerolles herra
d'Aiglemontilta pari päivää tämän onnettoman yön jälkeen.
"Usko minua äläkä mene naimisiin!" sanoi d'Aiglemont. "Verho Helenan
sängyn ympäri syttyi tuleen, ja vaimoni pelästyi niin, että nyt hän on
varmaankin tullut kipeäksi vuoden ajaksi, sanoo lääkäri. Jos sinä menet
naimisiin kauniin naisen kanssa, tulee hän rumaksi; jos sinä nait
nuoren tytön, jolla on loistava terveys, tulee hän kivulloiseksi; sinä
luulet hänellä olevan lämpimiä tunteita, ja hän on kylmäkiskoinen; tahi
myös, jos hän näyttää kylmältä, niin on hän itse asiassa niin
intohimoinen, että hän tappaa sinut tahi häpäisee sinut. Milloin on
mitä lempein olento jankuttaja, ja jankuttajat eivät milloinkaan ole
lempeitä; milloin kehittää lapsi, jonka olet vastaanottanut heikkona ja
mitättömänä, raudanlujan tahdonvoiman, perkeleellisen mielenlaadun.
Minä olen väsynyt koko avioliittoon."
"Tahi vaimoosi."
"Sitä minä en juuri tiedä, miten se olisi käynyt päinsä. Mutta
tosiaankin, tahdotko mennä mukaan Saint-Thomas d'Aguin'iin lordi
Grenvillen hautajaisiin?"
"On sekin huvitus. Mutta", jatkoi Ronquerolles, "tiedetäänkö
oikeastaan, mistä syystä hän kuoli?"
"Hänen kamaripalvelijansa väittää, että hän seisoi koko yön
rautakaiteella ikkunan ulkopuolella pelastaakseen rakastajattarensa
kunnian; ja viime päivinä oli niin sietämättömän kylmää!"
"Sellainen uhraus olisi kunnioitusta ansaitseva meissä, jotka olemme
vanhoja ja tottuneita, mutta lordi Grenville oli nuori ja ...
englantilainen. Noiden englantilaisten pitää aina tehdä itsensä
kuuluisaksi jollakin tavalla."
"Oh", vastasi d'Aiglemont, "sellaiset sankariteot riippuvat siitä,
minkälainen on nainen, jonka vuoksi ne tehdään, eikä Artur-parka
kuollut missään tapauksessa minun vaimoni takia!"