Oli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä
kauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät
katunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello
kahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä
Rivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen
taakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin
edessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen
ajajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa
tukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet
vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset
palvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti
käsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien
pengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan
tyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani
kätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle
rypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei
olisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä.
Kiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa
vetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka
ihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja
surullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi
hetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin
miesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista
nautinnoista, hymyili hän.
"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni", kuiskasi hän nuorelle
tytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se
saattoi tytön epätoivoon.
Näytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti
nauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita
ohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien
peittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa
viheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen
ja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu
kaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame
toisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot,
hyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin
yksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri
ihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot,
joiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä
tuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin
heijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä
veitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista
silmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen.
Eloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa
omavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka
huolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan
alle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli
nuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan
hänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla
kaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita
vallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta
harmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä
tuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat
tahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä
pettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli,
näkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra
tarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden
merkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja
katseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi
piillä jonkun verran isällistä levottomuutta.
Tämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin
lähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen
piti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat
tappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in,
Bayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa
tappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä
keisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat
herättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan
kaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä,
joiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä
jättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan.
Surullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa,
joka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä
oli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan
useamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun
se aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen
satukimalluksen mikä sillä nykyään on.
"Käy nopeammin, isä!" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan
ja veti mukaansa vanhaa herraa. "Kuulen rumpujen pärisevän."
"Sotaväki tulee Tuillerieihin", vastasi hän.
"Taikka lähtee pois ... kaikki ihmisethän palaavat kotiin!" sanoi tyttö
lapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.
"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä", sanoi isä, kiirehtien
innostuneen tyttärensä jälessä.
Kun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa,
olisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni
hienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa
muistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili
toisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä
surullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli
nyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli
kuin olisi hän ajatellut: "nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää,
tuleeko hän aina olemaan se?" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous,
että he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja
tytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa
kolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät
Tuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla
äänellä:
"Kukaan ei enää saa tulla sisään."
Nuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko
hienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa
marmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.
"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!"
Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että
saisi olla mukana katselmuksessa.
"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa
seisoskelemisesta."
"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä.
Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt
häntä."
Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä
äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli
näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden
syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden
salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja
päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen
isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita
kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston
kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä
krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä
varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä
tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko
osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.
"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska
sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla
kertaa vakavasti ja leikillisesti.
"Herra herttua", vastasi nuori mies, "jos tahdotte saada hyvän paikan,
niin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen
saanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle."
Puhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian
käsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi
ihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin
harmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien
välillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut
pitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ
pysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin
mehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.
"Onko se hyvin kaunista?" kysyi Julia hymyillen.
"Varokaa!" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet
voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman
pylvään luo.
Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta
sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja
kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota
Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen
askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin
seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti
paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja
antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat
heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat
Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen
säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea
hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko
kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta
tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti
myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen,
jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois.
Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin,
säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta
hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan
kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi
isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä
hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä
katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään
tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
"Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.
Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky
houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki
tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja
kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti
palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin
Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät
jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri,
jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu,
muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä
katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä
palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella
puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita
jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin
alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen
aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli
sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen
näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua
nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien
joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat
siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden
kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat.
Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut
metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä
loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa
virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä
suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen
tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine
tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus
näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat
tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään.
Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia
muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille
lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat
kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta
tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat
edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten
näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä,
purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja,
keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen
ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa
paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä
estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka
sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä
miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa
Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien
pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina
nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän
äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului
symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui
bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti
muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton
innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa
hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat
vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan
vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia
että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään
sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja
henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä
vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties
ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin
vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia
isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä
Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet
vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että
vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä.
Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin
syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja
hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat
eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat
linnan pylväiköstä.
Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun,
valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli
hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti
kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen
rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin
kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä,
molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon
kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan
bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki
sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä
säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä
viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät
kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon:
"eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui,
kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen
elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja
lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin
korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se
ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva,
tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta.
Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta,
uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut
pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä
pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla
sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä
liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan
näyttänyt muuttuvan.
"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien
kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"
Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se
krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi
kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin
suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in,
kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan
hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli
jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen
sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän
nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja
säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin,
joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen
ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon.
Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa
kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota
keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa
kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi
verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli
pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet
leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat,
kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat
hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita
vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.
Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset
höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä
hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä
keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali
Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella
tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen
sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut
täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja
solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin
edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan,
jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen
tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman
miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi
ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät
silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden
mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin
kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen
huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä
poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti
tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on
painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän
päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita.
Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti
äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja
pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään
toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus
oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia
näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen
ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän
itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain,
Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään
varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin
äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia
huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota
upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois
kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin
kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään
huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut
hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan
puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä,
tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut
vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella
levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä,
mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen
piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka
pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan
ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia
tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät
melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu
muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka
tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen
kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa
heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka
silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta
eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään
Tuilleripuistoon.
"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka
alkavat tehdä manöövereitä."
"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."
"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla
esiin..."
"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."
Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen
kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän
ilmeen.
"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään
olivat hänen ajatuksensa toisaalla.
"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.
"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä
olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat
ajatukset?"
"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet
ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla
ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo,
uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida
teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te
otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän
hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla
kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota
te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."
Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli
häntä hiutunein silmäyksin.
"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin
kenties itsennekin edessä..."
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. -- Sinä olet
rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan.
"Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi
kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja
säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän
asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että
tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun
tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin
serkkua. En voi enää epäillä sitä."
"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja
uteliaasti.
"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.
"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.
"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein
mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät
itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta,
maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle
luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat
sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua
olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua
onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse
olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa
hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun
rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen
vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa.
Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua,
kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on
yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä
kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka
tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä
sydämensä -- sillä hänellä on hyvä sydän -- saa hänet kenties
lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on
pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen
hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen
onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa..."
"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja
tullakseen överstiksi..."
"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt
vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus
melkein ihaillen.
Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:
"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko,
liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia.
D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi
olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te
ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden
hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi
hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa
määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä
tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla
äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin..."
Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän
hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä
tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin
näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he
ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä
he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."
"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi
leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä
naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."
"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko
tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää
tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat
vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä
syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä
katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään
rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan
sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla,
sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"
Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti
päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä
heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin,
katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi
vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa
isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.
"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla
äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut
vastenmielisyytesi häntä kohtaan."
Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri
hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut
suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi
liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki
katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa,
kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt
vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi
katselmuksen aikana.
* * * * *
Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän
keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut
pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän
pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne
eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle,
missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli
katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa
käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista
pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa
olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä
niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot
voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine
lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille
ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui
Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä
aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon
välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja
täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen
toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin
kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita
rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat
loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä
saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan
niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat
ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti
muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut
pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina
Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta
näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta
kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä.
Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja
rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan
edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat
tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet
viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja,
jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen
vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä
punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan
kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein
pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu
rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun
alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla
ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän
halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä
pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka
peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla
ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla
viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt
maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole
mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille
tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen
taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus,
lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat
muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa
usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden
romantilliset vaikutukset.
Juuri silloin kun vaunut saapuivat la Cise'n sillalle, lensi parvi
valkeita kyyhkysiä Loiren saarien välillä antaen uutta viehätystä tälle
kauniille taululle. Joen rannalla olevien pajujen tuoksu täytti
raittiin aamuilman hurmaavalla lemulla. Linnut visertelivät yhtämittaa,
lammaspaimen lauloi laulua, joka suli yhteen tämän kanssa
surunvoittoiseksi säveleeksi ja venemiesten huudot kaukaa antoivat
tiedon elämän hyörinästä. Pehmeä sumu, joka oikullisesti pysähtyi tämän
laajan maiseman hajalla olevien puiden ympäri antoi tälle omituisen
viehätyksen. Tämä Ranskan seutu, ainoa, jota vieraat sotilasjoukot
eivät häiritsisi oli tällä hetkellä ainoa rauhallinen paikka ja voisi
melkein väittää sen uhmailevan vihollisen maahantuloa.
Heti kun vaunut pysähtyivät, näyttäytyi sen edustalla pää
virkalakkineen; kärsimätön sotilas aukaisi heti itse vaunuoven ja
hyppäsi alas tielle juurikuin aikoisi hän haukkua kuskia. Mutta nuori
maalaispoika laittoi par'aikaa niin ymmärtäväisesti murtunutta
silahihnaa kuntoon, että översti, kreivi d'Aiglemont rauhoittui, meni
takaisin vaunun ovelle ja levitti käsivarsiansa juurikuin ojentaakseen
jäykistyneitä lihaksiaan, haukotteli, katsoi maisemaa ja pani kätensä
turkkikappaan huolellisesti puetun nuoren naisen käsivarrelle.
"No, Julia", sanoi hän käheällä äänellä. "Herää katsomaan näköalaa! Se
on tosiaankin suuremmoinen."
Julia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta. Hänellä oli näädännahkainen
lakki päässä ja turkkikappansa laskokset peittivät niin kokonaan hänen
vartalonsa, ettei voinut nähdä hänestä muuta kuin kasvot. Julia
d'Aiglemot ei ollut enää kovin paljon sen nuoren tytön näköinen,
joka joku aika sitten kiirehti niin iloisena ja onnellisena
sotilaskatselmukseen Tuillerissa. Hänen kasvonsa olivat hienot ja
hennot kuin ennenkin, mutta hipiä ei ollut enää niin ruusunvärinen,
joka oli tehnyt ne niin säteileviksi. Muutamat hänen mustan tukkansa
suortuvat suorina yöllisestä kosteudesta, pistivät erityisesti silmään
hänen kasvojensa kalpeutta vastaan, kasvojen, joiden entinen vilkkaus
näytti olevan kuollut. Hänen silmänsä loistivat kuitenkin
luonnottomasti, mutta violetit varjot näkyivät niiden alla hänen
laihtuneilla poskillaan. Hän heitti välinpitämättömän silmäyksen le
Chers'in maisemiin, Loire'en ja sen saariin, Tours'iin ja pitkään
kalliojonoon Vouvray'n luona; mutta sitten vetäytyi hän nopeasti
takaisin vaunuun tahtomatta katsoa la Cise'n ihanaa laaksoa ja sanoi
äänellä, joka ulkoilmassa kaikui erittäin heikkona:
"Niin, se on suuremmoista."
Kuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen
isänsä.
"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?"
"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää", vastasi hän
välinpitämättömästi.
"Voitko sinä pahoin?" kysyi översti d'Aiglemont.
"En ollenkaan", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.
Hän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:
"Minä tahdon nukkua."
Äkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa
käden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun
översti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän
kalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin.
Kun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias
tietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman
nopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä
kiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli
yhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä
kuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun
selässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden
lehdiköstä.
"Joku englantilainen", sanoi översti.
"Niin on, herra kenraali", virkkoi kyytimies. "Hän on sitä samaa sukua,
joka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan."
Tuntematon mies oli yksi niistä matkustavaisista, jotka olivat
mannermaalla siihen aikaan, jolloin Napoleon pidätti kaikki
englantilaiset panttivankeina sen kansanoikeutta vastaan tehdyn
yrityksen vuoksi, jonka Saint-James'in kabinetti teki Amiens'in
sopimuksen rikkomisen kautta. Nämä vangit olivat keisarin mielivallasta
riippuvaisia, eivätkä kaikki saaneet olla siinä paikassa, missä heidät
pidätettiin, eikä edes siellä, mihin ensin saivat luvan asettua.
Useimmat niistä, jotka tähän aikaan asuivat Touraine'ssa, olivat
saatetut sinne keisarikunnan eri seuduilta, joissa katsottiin heidän
läsnäolonsa vahingoittavan mannermaapolitiikan etuja. Nuori vanki, joka
nyt koetti haihduttaa ikäväänsä aamukävelyllä, oli tämän virkavaltaisen
mahdin uhri. Kaksi vuotta sitten tempasi hänet ulkoasiainministeriön
käsky pois Montpellier'istä, missä rauhan rikkominen oli hänet
yllättänyt silloin kun hän etsi tämän ilmanalassa parannusta
rintataudilleen. Niin pian kuin nuori mies näki, että kreivi
d'Aiglemont oli sotilas, kiiruhti hän välttämään tämän katseita
jotenkin töykeästi kääntämällä päänsä sinne päin, missä la Cisen niityt
sijaitsivat.
"Kaikki nämä englantilaiset ovat niin hävyttömiä juurikuin koko maailma
kuuluisi heille", mutisi översti. "Mutta onneksi antaa Soult heille
pian aika löylyn."
Kun vanki ajoi vaunun ohi, katsahti hän sen sisään. Vaikka tämä oli
vain pikainen silmäys, sai hän kuitenkin tilaisuuden ihailla sitä
kuvaamatonta viehätystä, jonka surunvoittoinen ilme loi kreivittären
miettiväisille kasvoille. On paljon miehiä, joiden sydän tulee
voimakkaasti liikutetuksi ainoastaan siitä syystä, että nainen näyttää
kärsivältä; heistä tuntuu tuska olevan lupauksena vakaamielisyydestä ja
rakkaudesta. Julia istui siellä nojautuneena vaununpatjaa vastaan,
kokonaan vaipuneena tarkasteluihinsa omistamatta pienintäkään huomiota
hevoselle tai ratsumiehelle.
Silahihna oli pian laitettu kuntoon. Kreivi astui jälleen vaunuun.
Kuski koetti korvata menetetyn ajan ajamalla nopeasti eteenpäin sillä
puolella maavallia, jota riippuvat kalliot reunustavat, kalliot, joiden
suojassa Vouvray-viini kypsyy, ja josta voi nähdä etäällä
Marmoutiers'in kuuluisan luostarin, pyhän Martinin asumapaikan,
rauniot.
"Mitä hän tahtoo meiltä, tuo läpi-kuultava mylord?" huudahti översti
kääntäen päätänsä vakuuttautuakseen että ratsastaja, joka aina la Cicén
sillalta saakka oli seurannut heitä, oli nuori englantilainen.
Kun tämä nuori tuntematon ei millään tavalla rikkonut kohteliaisuuden
lakia kävelemällä rantavalleilla, vetäytyi översti takaisin vaunun
nurkkaan heitettyään ensin uhkaavan silmäyksen englantilaiseen. Mutta
huolimatta sisäisestä vastenmielisyydestään ei hän voinut olla
huomaamatta kuinka kaunis hevonen oli ja kuinka sievästi ratsastaja
istui sen selässä. Nuorella miehellä oli sellaiset brittiläiset kasvot,
joiden hipiä on niin hieno, niin sileä ja valkonen, että tahtoisi uskoa
ne nuoren tytön hentoon ruumiiseen kuuluviksi. Hän oli valkoverinen,
solakka ja pitkäkasvuinen. Hänen pukunsa oli niin huolellinen ja
puhdas, kuin ainoastaan ylpeän Englannin ylimystöön kuuluvilla saattaa
olla. Tuntui melkein siltä, kuin olisi hän punastunut enemmän ujoudesta
kuin ilosta nähdessään kreivittären. Yhden ainoan kerran nosti Julia
silmänsä ja katsoi muukalaista; mutta siihen pakoitti hänet tavallaan
miehensä, joka tahtoi, että hän katsoisi täysiverisen hevosen jalkoja.
Julian silmät kohtasivat silloin nuoren englantilaisen katseen. Tästä
hetkestä asti seurasi hän muutaman askeleen päässä vaunujen perässä sen
sijaan, että antaisi hevosensa juosta niiden lähellä. Kreivitär oli
tuskin katsonut tuntematonta. Hän ei huomannut mitään niistä hevosen ja
ratsastajan täydellisyyksistä, joita osoitettiin hänelle, vaan vetäytyi
takaisin vaunun nurkkaan kun ensin oli keveän kulmakarvojen liikkeen
kautta ilmaissut olevansa yhtä mieltä miehensä kanssa. Översti nukkui
jälleen ja molemmat puolisot tulivat Tours'iin vaihtamatta sanaakaan ja
ilman että sen ihanan seudun vaihtelevat näköalat, joiden ohi he
ajoivat, kertaakaan olisivat vetäneet puoleensa Julian huomiota. Kun
hänen miehensä oli nukkunut tarkasti kreivitär d'Aiglemont häntä useita
kertoja. Juuri viimeistä kertaa katsahtaessaan häneen, saivat vaunut
sysäyksen ja medaljonki, joka riippui hänen kaulassaan mustassa
nauhassa, putosi hänen syliinsä ja hänen isänsä muotokuva ilmestyi
äkkiä hänen eteensä. Tähän asti oli hän hillinnyt itsensä, mutta nyt
täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Nuori englantilainen näki
kenties silmänräpäyksen ajan nuoren kreivittären poskilla kosteita ja
kiiltäviä jälkiä kyyneleistä, jotka tuuli pian kuivasi.
Översti d'Aiglemont sai keisarilta toimeksi viedä käskyn marsalkka
Soult'ille, jonka piti puolustaa Ranskaa englantilaisten maahantuloa
vastaan Bearnissa, ja hän käytti tilaisuutta, jonka tämä toimi soi
hänelle hyväkseen viedäksensä vaimonsa pois niistä vaaroista, jotka
juuri silloin uhkasivat Pariisia, ja jättääksensä hänet erään vanhan
sukulaisensa luo. Vaunut ajoivat pian Tours'in kivillä lasketuille
kaduille, yli sillan, la Grande-Rue-kadulle ja pysähtyivät erään
vanhan kunnianarvoisan talon edustalle, jossa entinen markisitar
Listomère-Landon asui.
Markisitar de Listomère-Landon oli niitä kauniita vanhoja naisia,
kalpeine hipiöineen ja valkoisine tukkineen, joiden kasvoilla on
aina hieno hymy, naisia, jotka yhä näyttävät olevan puettuja
vanhanaikuisesti ja hiuslaitos tuntemattoman kuosin mukaan. Sellaiset
naiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV:n
vuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä,
juurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin
hurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat
aina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa,
mutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle
kuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha
kamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle -- sillä hänen piti pian
saada takaisin arvonimensä, -- että hänen veljenpoikansa, jota hän ei
ollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän
nopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa "Gallerie de l'ancienne
cour" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä,
portaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat
astua niitä ylös.
Täti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.
"Terve, täti-kulta!" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan
syliinsä. "Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää
teidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole
keikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli... Mutta
minä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä", lisäsi hän.
"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti
häneen.
Hän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä
suutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän
ujostelevalta kuin uteliaalta.
"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?" sanoi markisitar.
"Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha
kun olen nuorten seurassa."
Ennenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla
vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta
kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla
äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä
oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät
sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen
ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet
pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi
täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän
vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä
pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat
nuoret rakastavat toisiaan."
Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä
ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.
"Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut
häntä vaunuille saakka.
"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän
hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua..."
"Mitä sinä ajattelet?"
"No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot..."
Vaunut katosivat.
"Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?" kysyi markisitar
Julialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat
naiset katsovat nuoria.
"Ah, rouva", sanoi Julia, "eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen
kanssaan naimisiin?"
Tämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka
ilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen,
joka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian
vaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka
vallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä
hetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären
silmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian.
Tämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä
tunteita.
"Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita
itsesi?" kysyi hän Julialta.
Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa
ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä
oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja
sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja
onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian
vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi
vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen,
että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva
d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen
reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja
istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei
hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää
iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä.
Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä
yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee
maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa
jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän
niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia
kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin
trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja
muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva
antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella
hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha
markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja
antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären
piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan,
mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli
nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut
vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla
leikkiä siitä.
"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.
Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota
vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär
voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut
kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva,
jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle
paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he
voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän
kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan
ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän
luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä
yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta
vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa
täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään.
Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että
alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja
jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli
kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa
viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa
siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli
yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja
näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja
kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi
veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä.
Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän
välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva
d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen
ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun.
Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli
Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa
sukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät
jonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän
muisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään
alakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää;
sitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli
mahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä
vain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä
silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren
ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä,
lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä
hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan
nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän
sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein
läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana
istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli
taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.
"Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.
Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella
kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies,
herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on
jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että
ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan
tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen
kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo
peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori
englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi.
Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen;
intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin
harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan
hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä
tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot
lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti.
Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti
säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän
maitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne
Tours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin
riikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän
varmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä
siitä saakka kun te olette tullut tänne... Hän lienee aivan varmaan
rakastunut teihin."
Nämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku.
Tahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli.
Kaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota
ankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen
onnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa
osottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä
karkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko
maailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea
leikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin
elävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä.
Täti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei
rakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän
myöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon,
että Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori
nainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat
kylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor
oli.
"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa", ajatteli hän, "minun
veljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton
epämukavuuksia."
Hän päätti käännyttää Julian Ludvig XV:n aikaisiin monarkistisiin
oppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän
sen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä
kreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja
vetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen
kamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet
valmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena
pienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle
vanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin
onnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli;
sitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi
kirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti
tässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta
kirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi
hän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta.
Hänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas
rinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka
äkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi
astunut alas.
"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?" kysyi täti. "Miksi istutte niin
myöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin
nuori?"
Hän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua
kirjettä.
"Kirjoitatteko miehellenne?"
"Miten voisin tietää, missä hän on?" kysyi kreivitär.
Täti otti paperin ja luki.
Hän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen
nainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään
vastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään
salaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti
hänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet
taitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on
yhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen
keskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee
pois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi,
niin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille
surunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka
hienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui
miettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:
"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin
varomattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä
voivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä
kuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä
et ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun
saat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin
ainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle
pian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa
minut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä
sinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun
eräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä
vuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme
auringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle
kallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä
suloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä
kaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita
ja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän
hullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista,
sanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä
joutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton
salaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme
maalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi,
Louisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta
et onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo
olen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin
ylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor
d'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa
sinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin.
Muutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin
unennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti
pyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei
ollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun
iloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin
sopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri
sentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin
morsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin
illalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella
juhlallisuudella, koetin keksiä jonkun kujeen leikkiäkseni Viktorin
kanssa; ja sillä välin kun odotin häntä, sykki sydämeni aivan samalla
tavalla kuin juhlallisena uuden vuoden aattona hiipiessäni siihen
saliin, missä uuden vuoden lahjat olivat. Kun mieheni tuli sisään, etsi
hän minua, minä en voinut pidättää nauruani uutimen takana, jonne olin
piiloutunut, ja tämä nauru oli viimeinen kaiku meidän lapsuusleikkiemme
suloisesta ilosta..."
Kun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti
sisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne
hitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan
vihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.
"Pikku ystäväni", sanoi hän, "naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin
nuorelle tytölle, se on sopimatonta..."
"Niin minäkin ajattelin", keskeytti Julia, "ja minua hävetti myös
itseni tähden, kun te luitte sitä..."
"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä,
lapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin
vastenmieliseksi", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, "varsinkaan, kun
aina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty
jonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?" kysyi hän.
Kreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:
"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut
äitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni
vastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen."
Hän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden,
jonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä
markisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat
toistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa
täydellisesti.
"Äiditön lapsiraukka!" sanoi rouva de Listomère.
Tämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä
ennustavaa ääntä.
"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?" kysyi vanha rouva.
"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan."
"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!"
"Minulla on ollut sitä vuoden ajan", sanoi Julia jonkunmoisella
kainolla pelolla.
"Siis pikku rakas enkelini", sanoi täti, "avioliitto ei ole ollut
teille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?"
Nuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen,
joka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.
"Sinä olet siis onneton?"
"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä,
hän on niin kiltti!"
"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"
"Kyllä ... toisinaan... Hän etsii minua liian usein."
"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii
sinut?"
"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."
"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi
iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että
aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"
"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on
arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin
puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön
aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun
vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla
selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton,
kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."
"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä
kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden
ajaltaan.
"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.
"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun
Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi
tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"
Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.
"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit
mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä
naimisissa olosta?"
"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"
"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa.
Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä
ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi
arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika,
ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV:n
aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin
sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin
mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat
kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena,
he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat
senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän
vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä
iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin
tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen
lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka
muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette
sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."
Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista,
joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena
saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun,
vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista.
Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi
varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan
häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan
ympäri ja sanoi:
"Olkaa minulle äitinä!"
Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle
vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus
oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja
keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden,
hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii
heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka
kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin.
Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä
hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten
tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein
sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn
juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja
surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja
kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän,
äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun
täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä
ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät
toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat
he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren
englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli
nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista
eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja
päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen
tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain
ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota
kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta
markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään
huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa
pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät
voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen
kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla.
Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin
tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin
ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he
samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä
kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui.
Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.
"Mutta mitä on tehtävä?" sanoi Julia tädilleen. "Onhan aivan selvää
kaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että
minä olen..."
"Niin", keskeytti hänet täti.
"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin
tästä ohi?"
"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja
voitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä
haluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe
meitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten,
rakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja."
Mutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat
molemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin
kamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten
Bourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka
oli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan
kukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta
Bourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta
kun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä
kiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen
hänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti
seurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.
Viktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.
"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään", sanoi
kamaripalvelija. "Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset
yhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa."
Parissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka
markisitar lainasi hänelle.
"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?" sanoi Julia suudellen tätiään
jäähyväisiksi. "Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te..."
"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin
tullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian
tarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki
voidakseni tavata teidät siellä."
Julia matkusti kamarineitsyeensä ja vanhan sotilaan seurassa, joka
ratsasti vaunun rinnalla valvoen rouvansa turvallisuutta. Kun tuli yö
ja he pääsivät eräälle taipaleelle Blois'in takana, kävi Julia
levottomaksi kuullessaan vaunun kolinaa takaapäin. Tämä oli seurannut
heitä aina Amboise'sta saakka. Hän asettui ikkunan eteen saadakseen
nähdä, keitä hänen matkatoverinsa olivat. Oli kuutamoyö, ja hän sai
nähdä Arturin seisovan kolmen askeleen päässä hänestä silmät luotuina
hänen vaunuunsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kreivitär
vetäytyi kiireesti takaisin vaunuun niin peloissaan, että rupesi
vapisemaan. Kuten useimmat todella viattomat ja kokemattomat naiset
katsoi hän tehneensä hairahduksen siinä, että oli tahtomattaan
herättänyt rakkautta nuoressa miehessä. Hän tunsi vaistomaista
pelästystä, joka ehkä teki hänet tietoiseksi omasta heikkoudestaan
nähdessään tämän rohkean ihailun. Yksi miehen vahvimmista aseista onkin
tämä hirveä kyky pakoittaa nainen, jonka luonnosta vilkas mielikuvitus
helposti pelästyy tahi tulee levottomaksi siitä, että hän ajaa häntä
takaa, ryhtymään tekemisiin hänen kanssansa. Kreivitär muisti tätinsä
neuvon ja päätti koko matkan kestäessä pysyä piilossa vaunun sisällä
eikä astua ulos sieltä. Mutta joka taipaleella kuuli hän englantilaisen
kävelevän molempain vaunujen ympäri ja sitten tiellä kaikui hänen
ajoneuvojensa ratina lakkaamatta hänen korvissaan. Hän ajatteli, että
miehensä, kun hän kerran tapaa hänet, on varmaan suojeleva häntä tästä
omituisesta takaa-ajosta.
"Mutta jos hän kaikissa tapauksissa ei rakasta minua?"
Tämä ajatus oli viimeinen, mikä hänellä oli. Kun hän tuli Orleans'iin,
pysäyttivät preussiläiset hänen vaununsa, veivät sen majataloon ja
asettivat sotamiehiä vahtimaan sitä. Tehdä vastarintaa oli mahdotonta.
Muukalaiset selittivät näille kolmelle matkustavaiselle käskevin
merkein saaneensa käskyn olla sallimatta kenenkään astua vaunusta ulos.
Kreivitär istui itkien kaksi tuntia vankina sotamiesten keskellä, jotka
polttivat, nauroivat ja toisinaan katselivat häntä röyhkeällä
uteliaisuudella; mutta vihdoin näki hän heidän poistuvan vaunun luota
jonkunmoisella hienotunteisuudella ja kuuli useitten hevosten töminää.
Kohta sen jälkeen ympäröi vaunun ryhmä korkeita vieraita upseereita
eräs vanha itävaltalainen kenraali etunenässä.
"Pyydän anteeksi, rouvaseni", sanoi kenraali. "Väärinkäsitys on
tapahtunut, ja te voitte pelkäämättä jatkaa matkaanne. Tässä on passi,
joka vast'edes on suojeleva teitä kaikilta ikävyyksiltä..."
Kreivitär otti paperin vavisten ja mutisi muutamia sanoja. Kenraalin
vieressä näki hän Artturin puettuna englantilaiseen upseeripukuun.
Varmaankin häntä piti hänen kiittää pikaisesta vapautumisestaan.
Samalla kertaa iloisena ja surullisena käänsi nuori englantilainen pois
päänsä eikä uskaltanut katsoa Juliaa muuta kuin varkain. Kiitos passin,
tuli rouva d'Aiglemont Pariisiin ilman ikäviä seikkailuja. Hän löysi
siellä miehensä, joka vapautettuna uskollisuuden valastaan keisarille,
oli saanut mitä imartelevimman vastaanoton kreivi d'Artois'n luona.
Tämän oli veljensä Ludvig XVIII nimittänyt kuningaskunnan
kenraaliluutnantiksi. Viktorilla oli henkivartiossa niin korkea asema,
että se antoi hänelle kenraalin virka-arvon. Bourbon'ien palaamisen
kunniaksi pidettyjen monien juhlien aikana kohtasi Julia-parkaa suuri
onnettomuus, joka teki syvän vaikutuksen hänen elämäänsä: hän kadotti
markisitar de Listomère-Landon'in. Vanha rouva kuoli iloon ja
sydämenhalvaukseen saadessaan Tours'issa jälleen nähdä d'Angoulême'n
herttuan. Ainoa henkilö, jonka ikä salli hänen neuvoa Viktoria, ainoa
joka viisaiden neuvojensa kautta olisi voinut aikaan saada enemmän
keskinäistä ymmärtämistä miehen ja vaimon välille, oli siis kuollut.
Julia tunsi, kuinka suuri tämä hukka oli. Nyt ei ollut ketään paitsi
hän itse hänen ja miehensä välillä. Mutta nuori ja kaino kun oli,
tahtoi hän mieluummin kärsiä kuin valittaa. Juuri hänen luonteensa jalo
puoli esti häntä laiminlyömästä velvollisuuksiaan tahi koettamasta
tutkia surujensa syytä; sillä lakata suremasta olisi ollut liian
karkeata; Julia olisi luullut loukkaavansa sillä tytönomaista
kainouttaan.
Nyt muutama sana herra d'Aiglemontista restauratsionin aikana.