VIII.

Loppusyksyn ilta-aurinko valaisi Lotan pientä tupaa ja sai ikkunan

välähtelemään kuin metsänlaidassa vilkkuvan silmän. Riippakoivu tuvan

luona kiikutti hiljaa hienoja, lehdettömiä oksiaan, kuusista ja

männyistä kuului kumeaa, valittavaa suhinaa, joka häipyi metsän

syvyyteen. Avaran lakeuden yllä, joka lepäsi vuoren juurella, kulkivat

pilvet kulkuansa, milloin raskaina, yhteen läjääntyneinä joukkoina,

milloin pehmeiksi harsoiksi sulauneina, jotka hajoten kiertyivät

vuorenselänteiden ympärille, milloin hehkuvina kuin Alppein huiput

ilta-auringon loisteessa, milloin kellervän hohteen peittäminä, joka

sytytti koko seudun salaperäiseen satutunnelmaan.

Keltaisenpunainen säde valahti Lotan ikkunasta sisään, kulki vienosti

yli permannon vuoteelle asti, missä rampa tyttö makasi, aivan samoin

kuin sinä päivänä neljä vuotta sitten, jolloin Gertrud toi pastori

Martinin hänen luokseen. Säde leikki hänen valkealla otsallaan, loi

loistetta haaveksiviin madonnansilmiin ja kietoi kultahohdetta tummiin

hiuksiin. Sairas parka oli entisellään, vuodet eivät olleet riistäneet

rahtuakaan hänen kauneudestaan, kärsimyksestä huolimatta viipyi nuoruus

hienoissa, kalpeissa kasvoissa.

Lotta hääräili pitkin huonetta. Hän oli ollut pitäjällä "ruumista

käärimässä" ja oli parhaalla puhelutuulella. Kieli parpatti kuin

kurikka myllykoskella, kun lakeuden muijat ovat kevätpesussa.

-- Niin, nepä olivat oikein "surulliset" hautajaiset, hän sanoi ja

lausui sanan "surulliset" sellaisella äänellä, kuin olisivat

hautajaiset yleensä iloisia tilaisuuksia, tietäähän sitä aina vähän,

näetsen, mitä takanakin piilee, vaikkei siitä puhukaan. Luulevat, näet,

että se raukka oli itse -- -- Ruumiin äiti itki niin hartaasti, ettei

ollut kuivaa paikkaa kasvoissa. Muutoin ne olivat kunnon hautajaiset,

ei sovi muuta sanoa, oikein kunnolliset. Tuomisia joka puolelta.

Gertrud Björkin leivokset olivat oivallisia -- oivallisia! Lotta

nyykäytti ja toisti sanan, äänessä niin täyteläs ja painokas sävy, että

se aivan tyydyttävästi kiivaili kaikkea sitä hyvää, manteleita, sokeria

y.m., mitä leivosten täytteenä oli ollut.

Sitä paitsi tiesi Lotta koko joukon pitäjän juttuja. Kirkkoherra

Henningsonilta oli jäänyt niin jumalattomasti rahaa, että sekä leski

että lapset olivat nyt varakasta väkeä. Estrid oli tehnyt eron

rikkaasta tehtailijastaan, mutta koska jo oli kuulutettu, täytyy hänen

vedota kuninkaaseen tai "konstitoriumiin" eroa saadakseen, Lotta ei

tietänyt kumpaanko. Sitten oli hänen määrä lähteä ulkomaille, siitäkään

ei Lotta tietänyt, minne, mutta hirmuisen kauas vaan, lukemaan ja

tulemaan oppineeksi ja muuta sellaista. Niinkuin se ei muka kotonakin

kävisi päinsä! Tingbomin nuorin lapsi oli taas karannut, Jumala tiesi,

miten sen asian laita oikein oli, kummalliselta se vain näytti, että

isä jok'ikinen vuosi sanoi lasten karanneen ja alituisesti ahdisti

kuntaa ottamaan niistä vaaria.

Nyt oli Lotta saanut huoneen järjestetyksi, pannut pois

hautajaisvaatteensa, pukeutunut arkipukuun ja kertonut uutisensa

Ingridille. Hän huokasi tyytyväisenä, otti kahvimyllynsä ja istuutui

jauhamaan, säröisellä äänellään alottaen virren, jonka oli juuri

kuullut hautajaisissa'

"Eijaa, mun sielun' toivoss' iloitseepi."

Koputus keskeytti hänet.

-- Sisään! huusi Lotta, kääntäen kasvonsa tyytyväisesti hymyten oveen

päin -- astukaa sisään!

Ovi avautui, ja Gertrud Björk seisoi kynnyksellä.

-- Gertrud, rakkahin, miten hauskaa, että tulit! huudahti Ingrid ja

ojensi käsivartensa kohti tulijaa.

-- Niin, sepä oli oikein hauska, toisti Lotta, hyväntahtoinen hymy

huulilla, nyt panen kahvipannun tulelle, hetken päästä on kahvi valmis

-- kas niin, en koskaan kiehuta kahvia kauan -- sen opin lautamiehen

emännältä ennen vanhaan, kun kaksikymmenvuotiaana olin hänellä

palveluksessa, ja hän ymmärsi asiansa, se on vissi! Mitäs nykyaikaiset

ymmärtävät? Ei edes osata kahvipapuakaan paahtaa! Istu Gertrud, istu!

Nytpä saamme kuulla, tiedätkö mitään uutta pappilasta. Ajatteles, että

se Henningson oli niin rikas! Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta ja asetti

tyynyn Ingridin selän taa ja pani hänet oikein mukavaan asentoon, nyt

pidetään oikein hauskaa takkavalkean ja kahvin ääressä. Kas niin -- on

oikein vähän kolkkoa näin syys-illoin, kun puut laulavat

tuvannurkkauksessa.

Kun kahvi oli juotu ja oli hetkinen juteltu, lähti Lotta yläkertaan

Emelie Lagerin luo, joka juuri kuului tulevan kotiin toimistaan, ja

jolla tavallisesti aina oli uutisia kerrottavana. Gertrud ja Ingrid

jäivät siis yksin.

Gertrud istui hetken vaiti, pitäen Ingridin kättä omassaan ja kuunteli

uneksien puiden suhinaa ja takkavalkean räiskynää. Sitten hän taas

alkoi puhua ja kertoi Ingridille kaikesta, mitä oli näinä viime

kuukausina kokenut. Mutta koko ajan hän tunsi aikoneensa puhua aivan

jostain muusta. Sitten syntyi muutaman silmänräpäyksen vaitiolo. Ingrid

istui liikahtamatta ja tuijotti miettivänä tuleen suurin, verhotuin

silminsä. Hän olisi niin mielellään kysynyt erästä asiaa Gertrudilta,

vaan ei uskaltanut.

-- Tiedätkö, Ingrid, sanoi Gertrud viimein jyrkästi, sanovat pastori

Martinin pääsevän kirkkoherran seuraajaksi. Keräävät par'aikaa nimiä

kuninkaalle menevään anomuskirjaan, pyytävät, että hänet kutsuttaisiin

vaalisaarnaajaksi.

Ingridin väri vaihtui nopeasti; Gertrud ei voinut nähdä, valoako lie

ollut vai varjoa.

-- Sepä hauska kuulla, sanoi Ingrid hiljaa, luulen, että parempaa emme

voisi saada.

Taas äänettömyys.

-- Ingrid, sano, eikö hän enää koskaan käy luonasi? Gertrud pelästyi

omaa kysymystään; hän oli nytkin aikonut sanoa jotain muuta, mutta nuo

sanat tulivat kuin itsestään.

-- Ei, ei koskaan, kuiskasi Ingrid, ja huulet alkoivat väristä, ei

kahteen viime vuoteen.

Jälleen hiljaista.

-- Koskeeko se sinuun, Ingrid? jatkoi Gertrud, ja hänestä tuntui

itsestänsä, että hän oli epähieno ja häikäilemätön, aivan kuin olisi

polkenut kukkia.

Ingrid ei heti vastannut.

-- Ei puhuta siitä, hän kuiskasi viimein vastahakoisesti, sellaisesta

ei pidä puhua, se koskee aina. Vaikka nyt on vaikein ohi -- se oli

hirmuista -- minun on täytynyt uudelleen taistella taisteluni

voidakseni antaa anteeksi -- ei hänelle, oi ei, tiesinhän _hänenkin_

kärsivän, tiesin, että hän -- ei -- vaan niille, jotka minusta tekivät

raajarikon -- olisinhan muutoin ollut maailman onnellisin ihminen, niin

iloinen ja terve ja voimakas kuin olin tänne tullessani -- mutta sehän

on yhdentekevää, _olen_ antanut anteeksi -- en tunne enää katkeruutta

-- kaikki on hyvin -- sillä kaikki on tullut Isäni kädestä.

Hänen kasvoihinsa palasi taas lempeä, säteilevä ilme, joka oli hänelle

niin ominainen. Kauniit madonnansilmät hymyilivät -- onnellista,

salaperäistä hymyä kyynelten lomitse.

-- Ingrid, sanoi Gertrud hetken päästä, minun täytyy kysyä sinulta

jotain. Suo anteeksi, jos kysymykseni on epähieno. Jumala tietää, ettei

tarkotukseni ole loukata -- Jumala tietää, miksi kysyn. Sano, pikku

Ingrid, oletko kärsinyt -- niinkuin kärsii se, jonka luota rakastettu

poistuu?

Vastausta ei tullut heti. Ingrid katsoi Gertrudia ihmetellen, hieman

nuhtelevasti. Miksi noin repiä auki sellaista, minkä tuli levätä

hiljaisessa kätkössään, uniin vaipuneena? Mutta Gertrudin äänessä oli

jotain, joka pakotti vastaamaan.

-- Niin, niin olen kärsinyt. Nyt en enää kärsi. Mutta en koskaan lakkaa

häntä rakastamasta. Tiedänhän, että kerran tapaamme -- siellä, missä en

enää ole raajarikko -- ja silloin --

Hänen säteilevä katseensa lopetti lemmentarinan, joka

puolitukahutettuna värisi sanoissa.

Gertrud ei vastannut; hän vain siveli kädellään Ingridin päätä, ja

kaihoisa hymy hiipi hänen huulilleen.

Hetken päästä he alkoivat puhua muista asioista; sitten tuli Lotta

Emelie Lagerin luota kertomaan saamiaan uutisia, kaatoi "lisätipan" ja

pakotti molemmat tytöt juomaan.

Kun se kaikki oli suoritettu, nousi Gertrud ja jätti hyvästi.

-- Lapsi, lapsi, sanoi Lotta ja katseli Gertrudia äidillisen

huolestuneesti, olet käynyt niin kurjaksi ja vanhaksi, sinun täytyy

hankkia vähän lihaa luittesi verhoksi. Muutoin ei sinusta tule kaunista

morsianta.

Gertrud pudisti hymyillen päätään.

-- _Minun_ sulhaseni ei kauneutta kaipaa. Hyvästi Lotta, hyvästi, pikku

Ingrid! Nuku hyvin, Jumala sinua siunatkoon!

Hän nyykäytti vielä kerran päätään, kynnyksellä seisoessaan; sitten hän

katosi suljetun oven taa.

Nopein askelin Gertrud kiiruhti tietä pitkin. Raskaat, kiitävät

iltapilvet olivat hajonneet aivan äkkiä, niinkuin joskus lakeudella

tapahtuu, missä tuuli ajelee niitä sinne tänne ja kaukaiset

vuoriselänteet ne ikäänkuin nielaisevat. Syyssynkässä avaruudessa

riippuivat tähdet hohtavan kirkkaina; Vegan sinervä valo säkenöi ja

värisi tumman kaarikaton huipulta, Jupiter loisti suurena tulipisarana

kuusenoksalla, kuin kalpea, leimuava topaasi tuikki Capella läntisellä

taivaalla. Tähtikirjailut, valousvat, heikot, vaaleat valovärähdykset

kutoivat ijäisyyskangastaan taivaan holvin peitoksi. Aivan lehdettömäin

koivujen latvassa keinui uudenkuun kehrä, kiiltävänä ja teräväksi

hiottuna, viileän ilta-ilman helmassa. Tietä, jota Gertrud kulki,

peittivät ylt'yleensä kuihtuneet lehdet; lehtien kahina askelten alla,

putoilevain lehtien vieno suhina kajahti hillittynä surunvaikerruksena

syksyn mahtavasta symfoniasta.

Mutta Gertrud ei huomannut mitään; ajatukset kulkivat suurina ja

kantavina hänen sielussaan, hänet oli vallannut mielijohde, joka vei

toimintaan, niin kauan kuin hän vielä oli sen lumouksen alainen,

ennenkuin harkinta ja arkuus teki hänestä pelkurin.

Hän kiiruhti yhä enemmän askeliaan, kulki pappilan ohi kappalaisen

asuntoa kohti. Kun hän oli päässyt niin lähelle, että hän saattoi nähdä

pikku talon, joka korkeitten puittensa suojustamana oli kuin kukkavihko

keskellä lakeutta, hän ymmärsi, ettei kukaan ollut kotona, koska kaikki

ikkunat, paitsi keittiön, olivat pimeät.

Hänen askelensa muuttuivat hitaiksi ja vavahteleviksi; tunne, joka

samalla oli sekä pettymystä että kuin vapautusta, värähti hänen

lävitseen. Siis ei tänä iltana -- mutta niin pian kuin hänen oli

mahdollista häntä tavata.

Nyt hän äkkiä huomasi, miten majesteetillisen suloinen syksy-ilta oli

miljoonine tähtineen, jotka lakeuden yllä tuikkivat. Kuohuvat,

levottomat ajatukset vaipuivat -- hän kuuli sielustaan vain yön ja

tähtitaivaan ja ijäisyyden syviä säveliä.

Silloin hän näki tiellä varjon, joka liikkui häntä kohden. Sydän

sykähti hänen povessaan -- se oli hän, pastori Martin -- hän oli

menossa kotiin -- Gertrud tiesi sen, vaikkei hän vielä voinut piirteitä

erottaa. -- Siis sittenkin jo tänä iltana!

Hän kulki viipyvin askelin, sillä välin kuin etäinen varjo kasvoi

kasvamistaan tiellä ja läheni häntä.

Yli neljä vuotta olivat Gertrud ja pastori Martin taistelleet saman

päämäärän puolesta, tukeneet toisiaan taisteluissa, eläneet samassa

henkisessä ilmapiirissä. Gertrud oli ollut syvänä, sisäisenä

ponnistimena, joka oli vienyt työtä eteenpäin, Nils Martin oli

seurannut, hänen intonsa syttämänä, hänen luottamuksensa kannattamana.

Mutta niinkuin avioliitossa voimakasluonteinen vaimo, synnynnäisen

vaistonsa ohjaamana, antaa heikon miehensä luulla johtavansa, niin oli

myös Gertrudin ja pastori Martinin suhteen laita. Ei ollut Nils Martin

koskaan käsittänyt, että Gertrud oli heidän yhteisen työnsä

voimakkaana, syttävänä aineksena, eikä Gertrud sitä itsekään ollut

käsittänyt. Nils Martin näki hänessä kelpo auttajan viinimäen työssä,

uskollisen toverin, puhtaan, jalon naisen, ja vuosien vieriessä oli

hänessä kypsynyt luulo, että Gertrud Björk oli se vaimo, jonka Jumala

oli hänelle määrännyt, se "apu", joksi Jumala ajan aamuna loi naisen

miehelle. Hänkin oli tehnyt päätöksen, päätöksen pyytää Gertrudia

vaimokseen.

Mutta vaikeitta taisteluitta ei tämä päätös ollut syntynyt. Hän ei

rakastanut Gertrudia, ei edes häntä kaivannut, hän vain luuli, että

Jumala oli aikonut Gertrudin hänen vaimokseen, ja ettei Gertrudin

lailla kukaan voisi tukea häntä hänen taistelussaan Jumalan valtakunnan

kasvamiseksi. Ja sehän oli hänen elämänsä suuri päämäärä; kaiken muun,

sydämen haaveksivat pyyteet, suloiset unelmat kalpeasta madonnanpäästä,

jota hän povellaan silittäisi ja jonka piirteistä hän suutelisi pois

kärsimyksen, hän oli käärinyt unhon kuolinvaippaan ja laskenut

muistojen hautaan.

Kaikkea tätä Nils Martin ajatteli tänä syys-iltana, kun hän pitäjällä

käytyään vaelsi kohti pientä yksinäistä kappalaiskotiaan. Ja kun hän

silloin äkkiä näki sen naisen, joka äsken juuri oli väikkynyt hänen

mielikuvituksessaan, tulevan vastaansa tiellä, keskellä illan

juhlallista hiljaisuutta, silloin tulvahti sydän niin lämpimäksi,

hänestä tuntui, että elon ihme oli hänen edessään, Jumala itse oli

puhunut; hän ei enää epäröinyt. Eikö Gertrud tullut aivan kuin Rebekka

Eleasaria vastaan, ei rakkaudenhehkun, ei haaveilun, vaan palavan

uskonrukouksen morsiamena?

Jollei tähtien tuike ja kuutamo olisi ollut niin häikäisevä, ja jollei

mielenliikutus olisi samentanut Gertrudin katsetta, olisi hän

huomannut, kuinka liikutettu pastori oli. Mutta nyt hän ei huomannut

mitään; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ja niinkuin Nils Martinista

oli tämä kohtaaminen hänestäkin Jumalan lähettämä merkki.

He tervehtivät toisiaan, molemmat hämillään. Pastori kysyi, saisiko hän

kääntyä seuraamaan Gertrudia kappaleen matkaa, Gertrud suostui, ja he

kulkivat hetken vaiti vierekkäin. Viimein pastori pysähtyi, tarttui

Gertrudin käteen ja sanoi hiljaa:

-- Sallitteko minun käyttää tätä ihmeellistä tapaamista tehdäkseni

teille kysymyksen, joka kauan on ollut mielessäni?

Gertrudin valtimo värähti, verivirta syöksyi päähän niin kiivaasti,

että silmissä miltei punersi. Mitä oli nyt tapahtuva? Hänestä tuntui

äkkiä, että kaikki muuttui niin oudon epätodelliseksi; satuyö,

satukuutamo kietoutui hänen ympärilleen, hän itse muuttui kokonaan

toiseksi, nuoreksi, keveäaskeliseksi tytöksi, jonka sydän on yhtä

täynnä kevät-unelmia kuin toukokuunaamu on täynnä päivänpaistetta ja

lintujen laulua.

-- Gertrud, sanoi Nils Martin ja otti hänen kätensä omiinsa, Jumalan

edessä, joka on kuullut kaikki rukoukseni, ennenkuin otin tämän vakavan

askelen, kysyn minä, tahdotteko tulla vaimokseni, siksi "avuksi",

joksi Jumala antoi naisen meille miehille, tahdotteko ruveta

seurakuntalaisteni hyväksi ja rakastavaksi äidiksi?

Oli kuin olisi raesade langennut Gertrudin versoviin kevät-unelmiin;

hän muuttui äkkiä kylmäksi, järkeväksi ja arvostelevaksi. Nuo sanat,

joissa olisi voinut piillä elämän suurin onni, tuottivat vain tuskaa.

Ei vain siksi, että hän ymmärsi, ettei Nils Martin häntä rakastanut;

mutta hänestä tuntui, että tämä niin kurjasti kutistui hänen

silmissään. Ei, se ei saanut tapahtua, hän ei tahtonut nähdä häntä

pieneksi käpristyneenä, kadottaa hänet Gertrud saattoi, jos niiksi

tuli, mutta ei nähdä hänen pienuuttaan.

-- Kiitän teitä, pastori, tarjouksestanne, hän vastasi ja vetäisi

kätensä pois Nilsin kädestä, sitä keveästi puristain -- suuri kunniahan

se on minulle, aina olen sitä kiitollisesti muistava. Mutta sittenkin

minun täytyy hyljätä tarjouksenne.

Pastori Martin hämmästyi niin, ettei hän kyennyt vastaamaan, tuijotti

vain Gertrudiin. Hän oli ollut niin varma asiastaan, ettei hän ollut

edes ottanut lukuun sitä, että Gertrud voisi olla suostumatta.

-- Se surettaa minua, hän sanoi viimein, alakuloisessa äänessään

hitunen tyytymättömyyttä, luulin omaavani teidän kiintymyksenne,

niinkuin te minun.

Gertrud punastui, kiihkeä vastaus poltti huulia, mutta hän hillitsi

itsensä ja vastasi levollisesti:

-- Olkaamme vilpittömiä! Ette pyydä nyt minun kiintymystäni -- minun --

minun rakkauttani -- te tahdotte kelpo vaimon, seurakunnallenne hyvän

äidin, siksi käännytte minun puoleeni.

-- Ja entä jos niin olisi? kysyi Martin ihmeissään. Tarvitseeko

kiintymyksen siltä puuttua, vaikka pidänkin teitä ennen muita

papinrouvan vakavaan tehtävään sopivana?

-- Ei, mutta te olette unohtanut yhden seikan, pastori Martin, kaikkein

tärkeimmän.

-- Ja minkä sitten -- minkä?

-- Te unohditte sydämen vaatimukset.

Martin pudisti päätään.

-- En ymmärrä teitä, hän mutisi.

-- Ah, kyllä ymmärrätte, te tiedätte kyllä, että sydämen vaatimukset

ovat ensi sijassa, lähinnä omantunnon vaatimuksia; niitä vastaan olitte

rikkoa. Sydämenne on toisen oma. Sydämenne ei ole minun, se on muualla.

Hänen sanansa herättivät Nilsissä kiivasta liikutusta.

-- Miten voitte olla noin kova, neiti Björk! hän huudahti, kuinka noin

häikäilemättä voitte koskettaa haavaa, jota vuosikausia olen koettanut

umpeen kasvattaa?

-- Siksi, että minusta olette erehtynyt. Siksi, että minusta juuri sen

kautta olette rikkonut sekä omaanne että erään toisen oikeutta antaa

sydämien puhua.

-- Tiedättekö, mitä sanotte? Tiedättekö, mitä tarkotan? huudahti Nils

kiihkeästi, ja hänen vaaleansiniset silmänsä leimahtivat pimeässä.

Kuinka hän voisi tulla omakseni?

-- Ah, miten vähän te ymmärrätte, keskeytti Gertrud, ja huulille painui

väsynyt, kaihomielinen hymy. Ettekö tiedäkään, mikä on elämän suurin

voima? Ei se, mikä on näkyvissä -- ei teot ja toimet, vaan se, mikä

piilee sisimmässämme. Ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat tehneet

työtä ja toimineet, koonneet rahoja ja pitäneet puheita ja rakentaneet

taloja, ja kuitenkaan ei heistä ole enempää jälkeä jäänyt kuin ilman

halki kiitävästä linnusta? Ja ettekö tiedä, että on ihmisiä, jotka ovat

eläneet maailman touhusta erillään, maanneet sairaina vuoteellaan ja

kuitenkin vieneet ihmiskuntaa kappaleen matkaa eteenpäin sisäisen

voimansa varassa? _Hän_ on niitä. --

He pysähtyivät ja katselivat toisiaan kauan silmiin.

Sitten vaipui Nils Martin kivelle tien viereen ja istui pitkän aikaa

liikkumattomana, kasvot käsiin peitettyinä. Kun hän katsahti ylös, oli

hänen kasvojensa ilme muuttunut, kyynelet väreilivät silmissä, ja hän

ojensi ristiin liitetyt kätensä miltei lapsellisen nöyrästi.

-- Puhukaa vielä, Gertrud, hän kuiskasi, osottakaa tietä!

-- Niin, vastasi Gertrud, uhrautumisen nautinnon innostamana, hänestä

on tuleva vaimonne. Hänen sielussaan on lakkaamatta kuohuva rukouksen,

uskon ja rakkauden lähde, sen lähteen vesi on oleva koko seurakunnan

kostukkeena. Siunaus on tuleva -- hiljaa ja huomaamatta, niinkuin

maasta taimi kasteyönä putkahtaa -- ette tiedä, mistä se tulee -- hänen

rukouksensa sen tuovat. Te tunnette voimakkaampana tarttuvanne työhön,

voimakkaampana käyvänne sairaiden ja kärsiväin luo, ette tiedä miksi --

hänen rukouksensa, hänen rikas henkielämänsä sen vaikuttaa. -- Mitäpä

siitä, että hän on sairas eikä voi jaloillaan käydä? Kohti suurempaa,

ihanampaa aarretta, kuin pyhitetty ihmissielu, ei voi kukaan kurkottua!

Gertrudin kasvot olivat kuin kirkastetut, ne loistivat kyynelin ja

hymyilyin. Hän oli kuin ulkopuolella, niin, yläpuolella oman itsensä,

hän kuuli oman äänensä, omat sanansa, mutta hänestä tuntui, ettei hän

itse puhunut, vaan mahtava henki häntä siihen pakotti. Ja hänet oli

vallannut niin raju liikutus, että hän olisi tahtonut huutaa,

kirkaista, tuskastako vai onnesta, sitä hän ei tietänyt.

-- Kiitos, kuiskasi Nils, ja tarttui hänen käteensä, te olette

oikeassa. Minä olin sameakatseinen, pelkuri, ahdas. Te olette antanut

minun katsoa yli aavain avaruutten. Te olette nöyryyttänyt minut ja

samalla kohottanut. Kiitos, mitä nyt teitte minun tähteni, sitä en

koskaan unohda.

-- Kiitos, kertasi Gertrud, ja Nilsin puhuessa hänestä tuntui kuin

olisi hän äkkiä huimaavista korkeuksista pudonnut maahan, väsyneenä ja

apeilla mielin, täynnä pieniä, sairaita ajatuksia. Hyvää yötä siis.

Jumala siunatkoon teitä -- ja häntä. Minun täytyy kotiin. On jo myöhä.

Hän puristi Nilsin kättä, kumarsi päätään, kiiruhti nopeasti eteenpäin

eikä ollut huomaavinaan Nilsin yritystä pidättää häntä. Ja siinä

kulkiessa muuttuivat hänen kasvonsa yhä synkemmiksi ja otsa painui

ryppyihin, kuin olisivat ajatukset kietoutuneet sen takana koviksi,

sotkeutuneiksi solmuiksi.

Yhä raskaammiksi kävivät askelet, yhä kumarammaksi selkä.

Mutta ulkoinen lysähtäminen oli vain heikkona ilmauksena siitä

kuolemanväsymyksestä, elämään kyllääntymisestä, joka taka-iskuna häntä

kohtasi innostuksen synnyttämän mielenliikutuksen jälkeen. Haparoiden

hän etsi ajatuksilleen tukikohtaa, mutta ei löytänyt; kuin häkkiin

suljetut linnut ne siipiään räpytellen koettivat vapautua surun ja

tuskan vankilasta, mutta turhaan.

Miksi hän oli näin menetellyt? Ja vielä hirveämpää kysyä -- miksei hän

tuntenut lainkaan iloa siitä, että oli tehnyt oikein? "Jumalani,

Jumalani, sinunhan äänesi kuulin? Vai erehdyinkö elämäni tärkeimpänä

hetkenä?"

Tuo ajatus oli niin sietämätön, niin aution kamala, että se oli hänet

kaataa. Polvet eivät kantaneet, ja ellottava tuska kohosi kurkkuun.

Onnen vaatimukset! Miksi tuo sana suurena ja kohisevana juuri nyt

ennätti hänen korviinsa? Eikö juuri tuossa sanassa piillyt syvä

ja viisas salaisuus? Eikö juuri hän itse ollut kiihtyneessä

mielentilassaan ampunut yli maalin, tähtimaailmoihin, missä kuolevainen

nääntyy? Eikö hän ollut _itse_ loukannut sydämen oikeutta, _oman_

sydämensä? Eikö juuri hänessä ollut niitä voimia, jotka olisivat Nilsin

rakkauden pakottamalla pakottaneet esiin ja siten luoneen heidän

molempain elämän rikkaaksi ja ihanaksi? Ja hän -- tuo toinen -- olihan

hän jo onnellinen -- kaipasiko hän enää muuta syvän, hiljaisen Jumalan

rauhansa rinnalla?

Niin, hän oli erehtynyt -- mutta hän ei tuntenut katumusta, ei halunnut

mitään muuttaa, hän tunsi vain tympeää, kuluttavaa tuskaa jonkin

vuoksi, joka oli auttamattomasti menetetty.

Hän oli kuulevinaan kaukaa mahtavaa kuminaa. Nuoruus, pettyneine

unelmineen, lapsellisine toiveineen, kansakoulunopettajattarenkin

vaatimattomassa olemuksessa piilevä runollisuus, vaipui hautaan.

Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, kamala yksinäisyys hänen rintaansa,

sielun keskiyö laskeusi. Ja hänen eteenpäin haparoidessaan pääsi hänen

huuliltaan vaikeroiva valitus: "Jumalani, Jumalani, miksi minut

hylkäsit?" -- -- --

Kotiin tultuaan hän heittäysi voimattomana vuoteelle, koko ruumis

vapisi, hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Vähitellen turtui ankara

tuska, ajatukset kävivät sekaviksi, hän vaipui keveään uneen. Sitä

kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta sillä välin hän ennätti

nähdä unen tai näyn, hän ei tietänyt kummanko.

Hän oli kulkevinaan vuorta ylös, ja kuta kauemmas hän kulki, sitä

korkeammaksi ja jyrkemmäksi muuttui vuori. Mutta näkymätön käsi pakotti

häntä eteenpäin, samalla kuin juuri sama käsi lakkaamatta kohotti

vuorta korkeammaksi. Koko ajan hän kuuli äänen, joka, kuin kellon

helähdykset, rytmeinä keinuen kaikui hänen korvissaan: "korkeimmalle

huipulle -- korkeimmalle huipulle". Hän laahautui eteenpäin, väsyneenä

ja läähättäen, näkymättömän käden ja salaperäisen äänen pakottamana.

Nyt avartui äkkiä näköala; hänen sydämensä sykähti ilosta ja

kaipauksesta, sillä hän ymmärsi lähestyvänsä päämäärää, vavisten hän

kiirehti askeliaan, avaruus avautui eteen suurena, sinertävänä merenä

-- ja mahtava ääni kaikui yhä kehottavampana ja juhlallisempana.

Silloin hajosi uni, näky suli valo-usvaksi, äänen kaiku eteni, hän

heräsi ja avasi silmänsä. Hänen katseessaan viipyi vielä tuo sinervä

hohde, hän näki sen kalpenevan ja haihtuvan huoneen pimeyteen, samalla

kuin viimeinen värisevä ääni sammui hänen korvistaan.

Mutta riemun ja vapauden tunne karkotti keskiyönpimeyden hänen

sielustaan. Tänä hetkenä hänestä tuntui, että hänen elämänsä arvotus

oli ratkaistu, hän oli nähnyt jyrkän, vaivalloisen tien, mutta myös

korkeimpain huippujen valon: sielun puhtauden, heijastuksen Jumalan

kasvoista.

* * * * *

Vuosi sen jälkeen muutti Nils Martin vastanimitettynä kirkkoherrana

pappilaan vaimonsa Ingrid Medinin, halvatun kansakoulunopettajattaren

kanssa, joka monet vuodet oli maannut sairaana Lotta Stålin pienessä

tuvassa. Hän ei koskaan katunut, että oli ollut kyllin rohkea ja kyllin

nöyrä antaakseen itseään voimakkaamman vaikuttaa siihen hetkeen,

jolloin hänen elämänsä kohtalo ratkaistiin. Sillä Ingrid oli, kuten

Gertrud oli sanonut, syvänä, hiljaisena siunauksen lähteenä seurakunnan

elämässä. Hänen huoneeseensa, missä hän sairastuoliinsa kahlehdittuna

istui vuosi vuodelta, nuoruudenkukoistuksen haihtuessa ja keski-ijän

syysvalon kalventaessa kauniit madonnankasvot, sinne tulivat sairaat ja

köyhät, surulliset ja huolenpainamat, ja kaikille oli hänellä antaa

kärsimyksissä kypsyneen sielun lohdutusta. Ja yksinäisen sairaskammion

rikkaasta rukouselämästä virtasi hengellisiä voimia, jotka tuntuivat

kaikissa, ilman että he ehkä tiesivätkään niiden lähdettä.

Nils Martin oli onnellinen; hänen sielunsa oli saavuttanut rauhan ja

sopusoinnun. Kaiken, mitä yhteiskunta oli rikkonut tuota nuorta naista

kohtaan, riistäessään häneltä terveyden ja nuoruuden ja elämänilon, sen

Nils sai sovittaa häntä väsymättä, rakastavasti hoitaen.

Ystävällinen, hauska pappila oli myös Gertrud Björkin kotina. Syvä,

haaveksiva rakkaus, jota hän kerran tunsi pastori Martinia kohtaan,

ilmi lausumaton rakkaus, jota ei edes tämä itse aavistanut, vaihtui

vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka yhä kiinteämmin liitti heidät

yhteen työssä Jumalan valtakunnan tulemiseksi.