Syys-iltana, kun kanerva hehkui punaisena päivän sammuissa, vaelsi
yksinäinen mies poikki nummen. Hän kulki kuin muistojen etsijä tai
muistojen vetämä, milloin sinne, milloin tuonne, hitain askelin, pää
painuksissa.
Hän oli vielä nuori mies; kasvojen väsyneen ilmeen oli suru eikä ikä
uurtanut. Piirteet olivat pehmeäviivaiset, huulet ja silmät näyttivät
hymyämään luoduilta; synkkyys, joka ne nyt kattoi, ei ollut niissä
luontainen, suuri, parantumaton elämänmurhe oli sen niihin vajottanut.
Yhä eteenpäin hän kulkee, ajatuksiinsa vaipuneena. Silloin tällöin hän
silmäilee ympärilleen ja nyykäyttää hiljaa päätään herääville
muistoille. Läpi illan hiljaisuuden hän kuulee etäisen vesiputouksen
heikon, sorisevan humun; tuota ääntä kohti hän kulkee, se paisuu, hän
tuntee sen sävelet, ne ovat kuin murhevirsi keskellä lakeuden suurta
äänettömyyttä.
Nyt hän on perillä, Stupetin vesi kohisee pyörteinä; kuin lumottuna hän
seisoo, tuijottain syvyyden mustaan jättiläissilmään. Siitä kohoaa
näkyjä, ääniä, ja ne kaikki sanovat: "muistatko -- muistatko?"
Nyt loistaa lännen taivas leimuavan punaisena, ja koko kanervameri
kuvasteleikse sen hohteessa. Pikku kumpujen harjat hehkuvat, ja
sinipunervia varjoja laskeuu notkelmiin. Vieraan silmä näkee tuon
kauneuden, ja nuoruusmuistot valtaavat suonenvedontapaisella voimalla
hänen sielunsa. Suu kouristuu, ja silmät puhkeavat täyteen kuumia,
kirpeitä kyyneliä.
Silloin hän huomaa Stupetin vieremällä mättään, valkoista kanervaa
kasvavan, joka hohtaa vienona laskevan auringon väreissä. Ja hänestä on
kuin saisi syvyyden ääni sanoiksi ja kuiskaisi tutusti: "muistatko
yksinäisyyteni? Muistatko kaiken kärsimykseni? Muistatko, miksi kuolin?
Muistatko, että sinun piti kasvaa suureksi ja rakkaudesta rikkaaksi ja
taistella kaikkien hyljättyjen ja sorrettujen, Karin rukkasi köyhäin
pikku siskojen puolesta? Muistatko? -- muistatko?"
Ja vieras hymyilee, ei nuoruuden kevätriemuista hymyä, vaan niinkuin
hymyillään ajatusta, joka on omin sydänverin synnytetty, ja jonka
toteuttamiseksi ihminen antaa elämänsä.
Mutta valkokanerva, tuskanleimaisen rakkauden kukka, kimmeltää yhä
vienontuvassa lumihohteessaan, kun vieras hitain askelin poistuu
nummelta elämän työhön ja taisteluun.