VII.

Kirkosta oli Eskil Svan vanhempainsa ja siskojensa seurassa mennyt

kotiin, syönyt päivällistä ja sitten kiiruhtanut Gertrudin luo

puhuakseen hetkisen tämän kanssa, niinkuin opettaja oli luvannut.

Hän kulki nopein askelin, haluten hartaasti tavata Gertrudia, Hänellä

oli paljon kerrottavana, monta neuvoa pyydettävänä. Pitkin paikkakuntaa

hän oli kuullut puhuttavan opettajaa vasten tähdätyistä juonista, ja

hän ja ystävänsä, Gertrudin entiset koululaiset, olivat pitäneet monta

salaista kokousta vastaliiton muodostamiseksi. Näiden kokousten

tuloksena oli kirjelmä kunink. majesteetille; Eskil oli sen laatinut ja

koko pitäjän raittiusmielinen nuoriso oli sen allekirjottanut.

Kirjelmässä he hartaasti ja liikuttavasti pyysivät, ettei nuorisolta

ryöstettäisi neiti Björkin "uskollista tukea ja äidillistä rakkautta,

mikä aina oli tullut heidän osakseen." Eskil kantoi kirjelmää

taskussaan: hän olisi mielellään näyttänyt sen Gertrudille ja pyytänyt

hänen neuvojaan sanamuodon suhteen; mutta hänestä tuntui oikeammalta,

ettei Gertrud tietänyt koko hommasta. Ehkä hän sen kokonaan kieltäisi!

Ei, olkoon kirjelmä sitten mielemmin sellaisenaan -- kuningas oli kyllä

ymmärtävä heidän sydämensä ajatukset.

Kun Eskil koputti Gertrudin ovea, tuli tämä itse aukaisemaan ja otti

hänet, kuten ennenkin, rakastavasti hymyillen vastaan. Mutta hän näytti

niin väsyneeltä ja vanhalta ja kärsivältä, että Eskilin sydäntä

vihlasi. "Sellaiseksi hän on tullut meidän tähtemme", hän ajatteli, ja

kiintymyksen ja rakkauden aalto hulmahti hänen rintaansa.

-- No, rakas Eskil, sanoi Gertrud hymyillen, pyydettyään häntä

istumaan, mitä sinulla on kerrottavana?

-- Niin, neiti, alotti Eskil epävarmasti, kyllä kai te ymmärrätte, että

sitä tulee kuulleeksi yhtä ja toista siitä, mitä on tekeillä teitä

vastaan, neiti.

-- Ei -- ei -- rakas Eskil, emme me nyt siitä puhu, sanoi Gertrud ja

teki torjuvan liikkeen kädellään -- sinustahan meidän nyt oli määrä

puhua. Sinulla on jotain tunnustettavana vanhalle opettajallesi, sen

tiedän.

Eskil punastui kuin tyttö ja katsoi rukoillen Gertrudiin.

-- Autanko sinua, Eskil? jatkoi Gertrud hiukan veitikkamaisesti.

-- Niin, neiti rakas, auttakaa! pyysi Eskil, lähettäen suuren

lapsenkatseen sinisilmistään.

-- Sinä olet päästänyt elämän kevätriemun sydämeesi, Eskil. Sinä olet

puhunut eräälle tyttöselle, kuinka rakas hän on sinulle, ja hän on

sanonut samaa sinulle?

Eskil painoi päänsä alas ja kuiskasi, poski vielä polttavampana ja

silmä sinertävämpänä:

-- Niin, neiti -- Britta Håf --

-- Olen sen jo aikoja huomannut ja odottanut luottamustasi. Olen

odottanut samaa Brittasta, ja kyllä se tapahtuukin, vaikka ujous on

tähän asti häntä estänyt puhumasta. Pikku Britta! Sinä saat hyvän,

kelpo morsiamen, Eskil. Nyt tahdon sydämestäni onnitella sinua ja

rukoilla Jumalaa siunaamaan liittoanne.

Hän tarttui nuorukaisen molempiin käsiin ja puristi niitä äidillisen

hellästi; silmiin tulvehti kyyneleitä. Eskil ei voinut sanoa sanaakaan;

hän nieleksi ja punastui ja kumarteli vuorotellen.

-- Olettehan jo kauan toisistanne pitäneet, Eskil?

-- Olemme, neiti, monta vuotta kuljin yhä häntä ajatellen, mutta --

-- Mutta et sanonut mitään?

-- En, oli niin paljon muitakin ajatuksia. En aikonutkaan koskaan puhua

mitään.

-- No, miten se sitten tapahtui?

-- Niin, neiti, oletteko tuntenut, miten sukkelalta tuntuu, kun ihminen

on oikein iloinen, niin oikein sydämen pohjasta iloinen, ihan niinkuin

leivo laulaisi rinnassa? On niin hyvä vaietaksesi, kun olet totinen ja

surullinen, silloin oikein mielelläsi pidät ajatuksiasi kätkössä ja

haudot niitä. Mutta tulepa oikein iloiseksi, niin jopa tahtovat kaikki

ajatukset ja salaisuudet ilmi! Niin minun kävi, neiti! Oli se

sunnuntai, jolloin "Luffin kapakka" äänestettiin kumoon, en ole

eläissäni ollut niin onnellinen kuin silloin; minusta koko elämä lauloi

ympärilläni, ja minä lauloin mukana. Ja silloin, neiti, tapasin

Brittan, enkä tuota tiedä, miten lie käynyt, mutta emme monta askelta

olleet kulkeneet, ennenkuin jo olin ilmaissut hänelle kaikki, kuinka

rakas hän on minulle, ja kysynyt, tahtoiko hän olla oma ystäväni.

-- Ja Britta ei sanonut suinkaan: "en"? kysyi Gertrud hymyillen.

-- Ei hän vastannut juuri mitään, neiti, sanoi Eskil nauraen ja

punastuen, sillä ei hän ole juuri puhelias, se minun tyttöni. Mutta hän

puristi kättäni ja katsoi minuun niin kauniisti korein silminsä, etten

sitä ikinä unohda. Niin kihlauduimme Jumalan kasvoin edessä, mutta ei

kukaan muu ihminen sitä vielä tiedä paitsi te, neiti. Ja nyt minä vain

olen epävarma yhdestä seikasta: luuletteko, että olen pettänyt?

Tiedätte ajatukseni, tiedätte, että aioin lähetyssaarnaajaksi tai

raittiuspuhujaksi, tahdoin taistella Jumalan ja hänen valtakuntansa

tulemisen puolesta; luuletteko, että voin sen sittenkin tehdä, vaikka

rakastan tyttöäni ja rakennan tuvan ja laadin kodin omalle ystävälleni?

-- Voit, rakas Eskil, sen uskon varmasti! vastasi Gertrud liikutettuna.

Rakkaus on aina pyhä, se on Jumalasta lähtöisin, ja vain silloin, jos

me itse sen lokaan vedämme, se voi karkottaa Jumalan sydämestämme.

Puhdas maallinen rakkaus vie lähemmä Jumalaa, Eskil. Mutta sen tulee

olla puhdas ja totinen, jotta se sopisi sydämeesi jumalallisen

rakkauden rinnalle asumaan. Sinun tulee ottaa rakastettusi Jumalan

kädestä -- sinun täytyy ajatella: hän tai ei kukaan, sinun täytyy

tuntea, että yhdytte ainaiseksi. Ja sellainen onkin kai tunteesi,

Eskil?

-- Niin, neiti, vastasi Eskil ja silmäili Gertrudia uskollisin,

lämpimin katsein, juuri sellainen on tunteeni. En voi kenestäkään

toisesta tytöstä pitää kuin Brittasta, enkä ole muista koskaan

välittänytkään. Ja jollemme olisi Jumalan kasvoin edessä kihlautuneet,

neiti, niin ei siitä olisi mitään tullutkaan, senkin tiedän.

-- Silloin luulen, rakas Eskil, rohkenevani sanoa, että Jumala on

siunaava liittonne, ja että te molemmat yhdessä, miten Jumala

kohtalonne muodostaneekin, olette taistelevat hänen valtakuntansa

tulemiseksi.

-- Niin, niinhän se on! huudahti nuorukainen, pannen kätensä ristiin,

ja koko hänen kasvonsa loistivat onnesta. Juuri niin olen monasti

itselleni sanonut, mutta se ei ole minulle niin selväksi käynyt kuin

nyt, kun te, neiti, sen sanotte. Sepä sukkelaa, joskus on Britta ollut

kuin kiusauksena, loukkauskivenä tielläni, mutta nyt olen siitä vapaa,

nyt tiedän, että rakkaus, sellainen kuin meidän, on Jumalasta, kiitos,

rakas, rakas neiti! Jokin on täällä ollut kuin kahlehdittuna -- hän

osotti sydäntään -- en tiedä, kuka tai mikä sitä on kahleissa pitänyt,

mutta nyt olen vapaa ja onnellinen.

Hän tarttui Gertrudin toiseen käteen ja puristi voimakkaasti ja

hellästi sitä omissansa, Gertrudin silittäessä toisella kädellään hänen

tukkaansa ja kuiskatessa:

-- Jumala sinua siunatkoon, Eskil, ja pientä Britta kultaa, molempia

rakkaita lapsiani! Jumala liittoanne siunatkoon nyt ja ijäisiin

aikoihin!

Kiivas kolkutus ruutua vasten keskeytti heidät. He säpsähtivät molemmat

samaa ajatusta ja katsahtivat hämmästyneinä ensin ikkunaan, sitten

toisiinsa. Mitä se oli? Miten oudon kamalana ja synkeänä sattui koputus

keskelle valoisaa tunnelmaa, joka täytti heidän sydämensä!

Gertrud aikoi kiiruhtaa ikkunan luo, mutta Eskil hänet siitä esti

kiivaasti tarttumalla häntä käsivarteen ja juoksi edellä. Ajatus, että

Gertrudia vainottiin, kohosi epäselvänä hänen aivoihinsa. Kuka tietää

-- ehkä oli ikkunan takana Tingbom tai joku "Luffilaisista", aikoen

heittää Gertrudia kivellä?

Mutta tultuaan ikkunan luo, hän sen sijaan näki Lotta Stålin pienet

pyöreät kasvot, innokkaina, punaisina ja ryppyisinä, kuten aina.

-- Koputin pikkasen ohi juostessani! hän huusi Eskilille ja Gertrudille,

joka tuli esiin ja avasi ikkunan, oletteko kuulleet, mitä on

tapahtunut?

-- Emme, mitä sitten?

-- Kirkkoherra on kuollut.

Gertrud peräytyi ja kalpeni.

-- Mahdotonta, hän kuiskasi, hänhän juuri saarnasi. Eskil oli häntä

kuulemassa tunti sitten.

-- Niin täällä käy, tänään kukoistaa, huomenna kuihtuu! filosofeerasi

Lotta. Emelie Lager sai käskyn tulla tuossa tuokiossa suonta lyömään,

mutta kun hän oli puolitiessä, tuli poika vastaan ja sanoi, että kaikki

oli lopussa, ja sitten se hölmö kääntyi kotiin eikä mennyt ottamaan

asiasta selkoa. Nyt olen menossa pappilaan, ehkä ne tarvitsevat,

raukat, apua, ja silloin on Lotta Stål hyvä olemassa.

Lotta nyykäytti merkitsevästi ja sitoi kaulaliinansa lujempaan solmuun

leuan alle. Hänen ilmeessään taistelivat epätasaista taisteluaan

kunnioittava suru ja tyytyväisyys kaikkeen siihen mieltäkiinnittävään,

joka häntä odotti.

-- Niin, hyvästi nyt. Pistäyn kai vähän täällä kotimatkalla, jos on

jotain kerrottavaa.

Hän nyykäytti taas päätään ja kiiruhti mäkeä alas; kohta muuttui hänen

pieni kumara, ontuva olemuksensa vähäiseksi liikkuvaksi pisteeksi

maantielle.

Gertrud ja Eskil seisoivat hetken vaiti ikkunan luona, kun Lotta oli

lähtenyt. "Jumalan tuomio", kuiskasi ääni Gertrudin sydämessä; mutta

hän vaiensi sen, hartaasti rukoillen: "Jumala, armahda hänen sieluaan!"

Eskilin silmät leimahtivat, ja mielenliikutus kalvensi posket. "Jumalan

tuomio", hän mutisi, ja kuin voitonriemun välähdys lennähti hänen

kasvojensa yli.

-- Eskil, älä sano niin -- huudahti Gertrud, pelästyen tuota

lapsensielun vielä uinuvista syvyyksistä tuikahtanutta väläystä, se

sana on samalla sinun tuomiosi. Mitä tiedämme me Jumalan tuomioista?

Emme mitään, ennenkuin ne kohdistuvat meihin itseemme. -- -- Rukoile,

Eskil, rukoilkaamme sen sijaan sielun puolesta, joka kenties kulki

harhaan -- mutta joka ehkä etsii taas kotiaan.

Eskil katsoi maahan eikä vastannut. Hän ei tahtonut näyttää

Gertrudille, ettei hän voinut irrottua ajattelemasta, että juuri Jumala

oli tarttunut asiaan ja musertanut vihollisen, _hänen_ vihollisensa,

jota Eskil rakasti enemmän kuin isää ja äitiä.

-- Nyt saamme ainakin pitää neitimme! hän huudahti hetken vaiti

oltuaan, nyt on vaino lopussa, nyt pelkäävät muut ja hiipivät kauniisti

toistensa taa, sen saatte nähdä, neiti. Mutta eipä se olisi käynyt

heille niinkään helpoksi. Me olimme mekin tehneet sotasuunnitelmamme

heitä vastaan.

Hän purskahti nauruun, pienoiseen, nuorekkaaseen, tirskuvaan nauruun,

jonka Gertrudin totinen katse kohta vaiensi.

-- Mitä suunnitelmia olette tehneet, Eskil?

-- Oh, se on täällä, vastasi Eskil ja löi kädellään taskuaan, olemme

kirjottaneet kuninkaalle ja pyytäneet saada pitää teidät, sillä me

olimme kuulleet, että oli puuhattu teitä erotettavaksi; mutta nythän se

on tarpeeton. Jumala itse on tuominnut -- niin, sehän on totta,

minunhan ei pidä niin sanoa -- mutta joka tapauksessa ei meidän

tarvitse enää asiasta huolehtia.

-- Rakkaat, rakkaat poikani!

Gertrud puristi lämpimästi Eskilin kättä ja katseli häntä kyyneleisin,

kiitollisin silmin. Oli kuin olisi auringonsäde äkkiä lämmittänyt hänen

viluista, väsynyttä mieltään. Ah, miten ihmeellistä valoa voi hitunen

rakkautta, hitunen kiintymystä, hitunen iloa luoda elämän pimeyteen!

Eskil oli oikeassa, kirkkoherran kuolema lopetti vainon Gertrudia

vastaan. Juorut ja häväistykset lakkasivat vähittäin, ja lähimmässä

kouluneuvoston kokouksessa, jossa pastori Martin johti puhetta, pantiin

pöytäkirjaan, että syytöskirjelmä koulunopettajatar Gertrud Björkiä

vastaan oli peruutettu.

Mutta pappilassa muuttui häämarssi kuolinvirsiksi, ja vaaleat

häävaatteet vaihtuivat mustaan surupukuun. Ja tietä, jota morsiusväen

oli ollut määrä kulkea, vaelsi sen sijaan pitkä, synkkä saattue

kirkkomaalle kuoleman juhlaa viettämään. Puheita pidettiin, lauluja

laulettiin, multa putoili ja arkku laskettiin hitaasti ja juhlallisesti

maan poveen. Sitten jätettiin kuollut yksin, ja jokainen meni kotiinsa,

ja ijäisyyssyvyyksien kohina haihtui elämän arkiaikaisiin puuhiin ja

huoliin.

Mutta kun kesäyö laskeutui, ja hautuumaan hiljaisuus suli vienoksi,

korvia hiveleväksi requiem-hyminäksi, istui umpeenluodun haudan

partaalla yksinäinen nainen ja mietti elämän ja kuoleman ja rakkauden

arvotusta. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hautakummulla, pitkä,

hintelä vartalo kyyryssä, harmahtava pää laihaa, jänteistä kättä vasten

nojauneena, ja tummansininen, syvä silmäpari tuijotti unelmain ja

muistojen maailmaan.

Kun hän oli mennyt ja aamuruskon ensi säde hehkui vuorenhuipulla,

lepäsi hautakummulla pieni valkoinen kanervakimppu.