VI.

Kello kuuden aikana lauantai-iltana oli Gertrud saanut kirkkoherralta

varotuksensa.

Kun Gertrud oli mennyt ja kirkkoherra jäänyt yksin, hän istui hetken

liikkumatta, ristityt kädet lepäsivät kirjotuspöydän reunaa vasten.

Silloin liukui alakuloinen tyytyväisyyden hymy hänen kasvojensa yli, ja

hän nyykäytti pari kertaa hyväksyvästi päätään. Sitten hän nousi

kiivaasti ja pyyhkäsi hermostuneesti kädellään otsaansa.

Ei, ei, hänellä ei ollut mitään, mistä itseään moittia, hän ei voinut

toisin menetellä. Tosin oli totta, että Gertrud oli hänelle

vastenmielinen -- niinkuin kaikki naiset, jotka vastoin sanaa astuvat

sen hiljaisen, pyhitetyn työkentän rajain yli, jonka Jumala itse on

heikompaa astiaa varten määrännyt -- mutta tässä tapauksessa hän ei

ollut antanut persoonallisten tunteittensa itseään johtaa. Häntä olivat

johtaneet pelkästään objektiiviset näkökohdat, huoli seurakunnan

hyvästä, pelko, että laittomuuden ja sen mukana rakkaudettomuuden henki

pääsisi siihen lammaslaumaan, jonka paimen hän oli. Ja mitä noihin

häpeällisiin syytöksiin tulee, joita salaa oli Gertrudiin kohdistettu,

ei hän ollut niihin edes viitannut kouluneuvostossa, vaan

hienotunteisesti heittänyt harson koko jutun yli. Kuinka suuri osa

siitä oli totta, se joutui kerran Jumalan tuomittavaksi; _hän_ tiesi

vain, että Gertrud oli opettajaksi sopimaton ja vaikutti pahaa

nuorisoon, hän oli varottanut, nuhdellut, koettanut johtaa oikealle

tielle, mutta turhaan. Tapahtuipa nyt mitä tahansa oli hänellä täysi

syy pestä kätensä.

Häneltä pääsi syvä, miltei ähkyvä huokaus, kun hän ajatuksissaan

suoritti tuon käsien pesun. Ahdistava alakuloisuus, suuri väsymys

valtasi hänet äkkiä pistävänä kipuna. Pois, pois, huusi ääni hänen

sydämessään, pois kaikesta tästä kinasta, näistä kihnauksista ihmisten

kanssa, joihin virka hänet väkisten johti! Pois täältä valoisiin

avaruuksiin -- rukouksen taivaansiniseen, puhtaaseen ilmaan, missä

ajatukset kiitävät ylöspäin kuin kauniin kesäaamun pääskyt -- ylös

ihanteen korkeuksiin, missä kaikki kurjat ääriviivat ovat häipyneet

tukahuttavan, matalan maan usviin.

Oli lauantai-ilta, ja kirkkoherra istuutui kirjotuspöytänsä ääreen

seuraavan päivän saarnaa valmistamaan. Silloin tällöin hän nousi ja

kulki kerran läpi huoneen, kädet selän takana ja pää milloin pystyssä,

milloin painuneena. Vähitellen tasottuivat kasvojen synkät piirteet, ja

sopusoinnun ja ilon ilme levisi niiden yli. Yhä kirkkaampina tulvivat

ajatukset ja kuvat, kuin helmet helminauhassa vaihtui toinen

ajatusjakso toiseen, sileäpintaisena ja hiottuna, hänen sisimmästään

kohosi uskonnollisen runollinen tuulahdus ja kietoutui lemuavana

suitsutuksena sanain ympärille. Pian hän oli unohtanut todellisuuden;

Jumalan majesteettisuus, ijäisyyden suuruus, sovituksen salaisuus,

rakkauden ylevyys -- kaikki nuo uskonnon mysteeriot täyttivät hänen

sielunsa urkujen huminalla, ja hän kirjotti ja ajatteli korkean,

tunnekuohuisen henki-innostuksen valtaamana. Toisinaan nousi silmiin

kyyneleitä, ja äsken kalpeiden poskien väri muuttui lämpimäksi.

Saarnan lopetettuaan hän laskeutui polvilleen ja rukoili, kasvot käsiin

kätkettyinä, rukoili, että voisi olla laumansa oikea paimen, voimakas,

milloin voimaa tarvittiin, ja rakastava, niin että voisi palsamia

vuodattaa haavoihin, jotka hänen itsensä täytyi iskeä.

Hänen oli vaikea saada unta sinä yönä, tavallista vaikeampi. Ajatukset

ja kuvat ponnistelivat päästäkseen suitsutuksen läpi, jolla hän niin

mielellään ympäröi itsestään luomansa ihannekuvan. Hän näki Hanna

Myhren vilahtavan ohitseen, hintelän vartalon, viisaat, syvät silmät.

Mutta hän torjui ne kohta pois. Ei, ei, en voinut toisin menetellä.

Kuinka monen täytyy uhrata itsensä, onnensa, niin, toisten onni

korkeampain tarkotusten tähden? Minusta ei olisi tullut sitä, mikä

olen, en olisi voinut sitä hyvää saada aikaan, mitä nyt olen voinut

Jumalan avulla, jollen, huonojen raha-asiain painostamana, olisi

purkanut suhdettamme. Sanoin hänelle rehellisesti syyn, vetosin hänen

jaloimpiin tunteisiinsa, -- jollei hän ymmärtänyt, että elämässä on

tilaisuuksia, jolloin ihmisen on uhrattava sydämensä vaatimukset --

niin, silloin on hän syypää, enkä minä, silloin oli hän liian pieni sen

päämäärän rinnalla, jonka hänelle osotin. -- Ja tunsin mitä syvintä

kunnioitusta valitsemaani vaimoa kohtaan.

Hän pysähtyi sanaan: "syvintä" ja toisti sen pariin kertaan

innostuneesti yön hiljaisuudessa, aivan kuin hän olisi seisonut

saarnastuolissa. Toisia muistoja, toisia kuvia pyrki tunkeutumaan

esiin, mutta hän taisteli tarmokkaasti, ettei olisi joutunut niiden

valtaan. "Ei, ei, ei -- niin täytyy tapahtua -- seurakuntakuria on

ylläpidettävä -- yksi paimen, yksi lauma -- ei ole kysymys henkilöstä,

vaan periaatteesta -- jalomielisesti käännän katseeni inhottavista

syytöksistä -- en arvostele vanhan sananlaskun tapaan, joka sanoo: 'ei

savua tuletta', on ilmankin niin paljon uhkamielisyyttä, laittomuutta,

laiminlyöntiä -- ei, ei, minulla ei ole, mistä itseäni moittia."

Äkkiä syntyi kamala, tuskainen alakuloisuus, jota hän pelkäsi enemmän

kuin mitään muuta, se tarttui häntä sydämeen ja kurkkuun, niin että hän

oli tuntevinaan knolemantuskan esimakua. Taas kohosi hänen kiihkeä

huutonsa: "pois, pois kaikesta tästä halpamaisuudesta, pois rukouksen

vapaisiin korkeuksiin, missä sielu saa huoahtaa kaiken tämän

tukahtumisen perästä!" Yhä kiivaammaksi kävi taistelu hänen todellisen

itsensä ja ihannekuvan: vakavan, ylevän, itsekieltäyvän papin välillä.

Yhä innokkaammin jatkui piilosillaoloa, jota hän oli koko elämänsä ajan

leikkinyt oman itsensä keralla -- yhä hiljeni hiljenemistään värisevä,

arka ääni, joka pyrki kohoamaan sielun tummista syvyyksistä.

Vasta aamupuoleen hän vaipui raskaaseen, horroksentapaiseen uneen,

josta hän heräsi vielä entistään väsyneempänä ja nyreämpänä.

Mutta kun hän tuli kirkkoon ja näki penkkirivit tavallista täydempinä,

ja kun hän kuuli vanhat, tutut virret, silloin tapahtui hänessä

äkkinäinen käänne. Tunnelmain ja muistojen tenhovoima valtasi hänet ja

pani sielun väräjämään, niinkuin tuuliharpun kielet väräjävät vihurin

niitä hiipaistessa. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän seisoi

alttarin luona kädet ristiin pantuina ja katse korkeuteen kohonneena;

ja kun hän nousi saarnastuoliin, valtasi hänet kaunopuheisuus, ja hän

puhui niin sydämiin käypiä, herättäviä sanoja, että ihmiset kirkossa

itkivät ja värähtelivät juhlallisista tuomiopäivän tunteista. "Emme

koskaan", niin ajatteli moni talonpoika, "ole kuulleet papin pitävän

niin ytimekästä saarnaa."

Kun hän lähti kirkosta ja hitain askelin ja arvokasryhtisenä, asteli

lyhyttä tiepätkäänsä kohti kotiaan, oli hänen mielensä niin

ihmeellinen, täynnä suloista liikutusta. Kiusalliset muistot olivat

vaienneet, sielu tuntui vapautuneelta, ja pyhää nautintoa tuntien hän

salli äskeisen kirkko- ja saarnastuolitunnelmansa kääriytyä

ympärilleen.

Päivällistä syötyään ja juotuaan kahvia perheensä keskuudessa, hän

läksi huoneeseensa hetkiseksi lepäämään. Äkkiä hän tunsi ankaraa

pahoinvointia, ja sydän tärähti. "Mikä nyt?" ajatteli hän, ja hänen

kasvoihinsa ilmestyi ärtynyt, levoton ilme, "joko se taas alkaa

hangoitella? Olenhan tuntenut itseni niin reippaaksi koko päivän."

Hän avasi kaapin, otti esiin pullon ja kaasi siitä hermostuneesti

lusikallisen kurkkuunsa. Hän tunsi kohta virkistyvänsä, kasvot

muuttuivat jälleen levollisiksi ja liikkeet majesteetillisen hitaiksi;

hän työnsi silmälasit otsalleen ja luki arvostelevan näköisenä läpi

syytökset Gertrudia vastaan. "Hyvä", hän ajatteli, "kun asia on

ratkaistu, tahdon puhua vielä kerran hänen kanssaan rakastavasti ja

kehottavasti. Jos hän silloin nöyrtyy, koetan järjestää hänen

tulevaisuutensa. Jollei -- tuomitkoon Jumala, minä en voi enempää."

Hän laskeutui hetkeksi lepäämään, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen

toimittaakseen erään tärkeän kirjeen. Silloin valtasi hänet sama

kiihkeä pahoinvointi kuin äsken, ja sydän taas tärähti. Hän kävi

tuskaisen levottomaksi, hän tunsi tarvetta tavata jotakuta, nähdä

jotkut kasvot, kuulla jonkun ääntä. "Menen omieni luo", hän ajatteli,

nousi ja kulki horjuen ovelle.

Hänen huoneensa ja salin välillä oli käytävä, jonka ikkuna oli pihalle

päin. Ikkuna oli aivan pieni, pikemmin kuin luukku ja ihan ylhäällä,

nyt se oli auki, ja pienestä lävestä näkyi palanen iltataivasta ja

kalpeana tuikkiva tähti.

Pappi pysähtyi ja loi tuskaisen, verhotun katseensa ikkunasta ulos.

Miksi tuntui kaikki äkkiä niin kummalta, aivan kuin hän ei olisi tuota

kaikkea ennen nähnyt -- tai ei enää ollut näkevä? Hän kääntyi ja

tuijotti huoneeseensa. Katse solui yli esineiden, ja hänen tietämättään

se viipyi sitkeästi muutamissa. Vaimon muotokuva -- niin, tuossa se

riippui -- sohvan yläpuolella -- juuri tuon näköinen hän oli ollut

heidän ensi kertaa kohdatessaan -- kaunis -- tummasilmäinen -- hän

tunsi mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua häntä kohtaan -- mitä

_syvintä_. -- Hanna Myhre -- köyhä kansakoulunopettajatar -- niin, oli

hänellä hänenkin kuvansa -- mutta se oli kai hyvässä kätkössä -- hyvään

talteen pistetty...

Puolitukehtunut huuto purkausi hänen huuliltaan; hän tunsi iskun käyvän

läpi sydämensä, niin terävänä, kuin olisi tylsä veitsi häntä revellyt.

Samassa hän tunsi jotain raskasta taskussaan, se oli kuin kivi;

olisikohan hän ajatuksissaan pannut paperipuristimensa sinne? Hän

haparoi kädellään taskua, mutta ei löydä mitään. Kummallista, tuska käy

yhä raskaammaksi, niin raskaaksi, että kirkkoherra kallistuu ja horjuu.

Hän ojentaa kätensä tukea saadakseen, mutta hosuu tyhjää ilmaa. Kivi

tuntuu hänen taskussaan kasvavan kauhistuttavan suureksi, se vetää

hänet maahan, hän kaatuu lattialle, mutta sekin antaa myöten, ja hän

vaipuu syvälle -- syvälle, ja sumu peittää silmät, tuhannet kellot

soivat ja kumisevat hänen korvissaan.

Kuolemanko pimeys -- kuolemanko kellot kutsuvat tuomiolle ja tilille?

Tämäkö oli kaiken loppu -- kaiken pyrkimyksen, kaikkien erehdysten,

kaiken taistelun?

Mutta tänä viimeisenä silmänräpäyksenä, kahden maailman välisellä

kynnyksellä, tapahtui hänelle se, mikä kerran on tapahtuva meille

kaikille: hän näki itsensä. Hänen sielunsa syvyydet avautuivat, kuin

halkeamat maan järkkyessä, ja ijäisyyden valon ensi välähdyksessä hän

näki itsensä, ei sitä ihannekuvaa, jonka hän oli valheista muodostanut,

vaan todellisen, sisimmän itsensä, sen hämärät, tukahutetut pyyteet ja

vaikuttimet. Hän näki, mitä ei ollut koskaan ennen nähnyt: totuuden.

Hän näki, kuinka hän petti nuoruutensa rakastetun; hän näki, kuinka

vastenmielinen oli hänelle aina ollut se nainen, jota hän kuvitteli

niin "syvästi" kunnioittavansa, hän näki, miten vaimon pikkumaisuus oli

turmellut hänen parhaimman itsensä, sen, jonka Hanna Myhren suuri, hyvä

sydän olisi nostanut kukalle; hän näki, miksi hän tahtoi ajaa pois

Gertrud Björkin, näki halpamaisen kateutensa, raukkamaisen

itsevaltiutensa, joka oli kaiken sen pohjalla, mitä hän oli sanonut

muka sielunpaimenen huolenpidoksi laumastansa.

Kaiken tämän ja paljon muuta hän näki, ei järjestyksessä, niinkuin se

esiintyy kerrottuna, vaan salamannopeasti, yhteen ijäissyyssekuntiin

ahdettuna. Ja hänen vaipuessaan yhä syvemmä, syvemmä ja elämän

häipyessä pois hänen sammuvan katseensa näkyvistä, kajahti

sinikalpeilta huulilta heikosti, ähkyen: "Jumala, armahda minua

syntistä." --

Kun hänen vaimonsa hetkistä myöhemmin löysi hänet, käytävässä

makaamasta, oli hän jo kuollut.

Kasvoilla oli ihmeellinen ilme: rajatonta tuskaa -- mutta samalla

nöyrää rauhaa, jota niissä hänen eläissänsä ei koskaan ollut.