V.

Koko pappila oli ylösalaisin pantu Estridin lähestyväin häiden vuoksi.

Rouva itse oli ensimmäinen työnteossa; hänet oli vallannut

puhdistamisinto, joka joskus vaivaa perheenäitejä suurten perhejuhlain

edellä. Punaiset täplät poskilla ja ruskeat silmät innosta loistain hän

juoksenteli ullakon ja kellarin väliä, vainoten jok'ainoaa

tomuhiukkasta, joka hänen tielleen sattui, sen samean päähänpiston

ajamana, että hän muka tyttärensä onnen vuoksi ponnisteli.

Estrid itse ei ottanut puuhiin osaa. Niin paljon kuin mahdollista hän

pysytteli niistä erillään, lupasi mielessään itselleen, ettei uusissa

oloissaan koskaan yhdistäisi "suursiivouksen" ja "perheonnen"

käsitteitä, istui muutoin enimmäkseen huoneessaan, luki, kirjotti ja

katseli silloin tällöin sulhasen lähettämiä lahjoja. Silloin painui

hänen kasvoihinsa ylenkatseellinen ilme. Lahjat olivat herättäneet

hämmästystä ja ihastusta koko pappilassa; pojat olivat kerskuneet

niistä koulutovereilleen, palvelustyttöjen herännyt halu oli tuottanut

heille levottomia unia, papinrouva oli punastunut ja vavissut, kun

kalliit kivet otettiin esiin silkkipapereistaan, ja vanha Lina täti oli

joka lahjalta yhä syvemmin niijannut Estridin sulhaselle. Vain Estrid

jäi koskemattomaksi. Hänessä eli puoliksi läpinäkyvä ajatus, joka ei

antanut hänelle rauhaa: "hän ei voi maksaa kyllin suurta hintaa!"

Arvostelevasti hän oli tarkastellut jalokivirintaneulaa, joka

toalettipöydällä kimalsi siniseltä samettipohjaltaan, ja sitten

halveksivasti huudahtanut: "vain ruusutimantteja!" Ja rouva Henningson

oli katsellut häntä ihastunein silmin. Kuinka se tyttö kaikki ymmärsi!

Niin, jos joku sopi rikkaaksi nuoreksi rouvaksi, niin toki Estrid.

Jumalan kiitos, hän oli saanut hyvän kasvatuksen! Mutta kyllä oli hänen

aika mennä naimisiin. Yli kolme vuotta hän oli antanut sulhasparkansa

huokailla ja kerjäten pyytää häntä määräämään hääpäivää; hyvä oli, että

hän sen viimeinkin oli tehnyt!

Kirkkoherra oli tavallista rakkaammalla ja alakuloisemmalla mielellä.

Väsyttävät häävalmistukset sattuivat samaan aikaan kuin yhtä väsyttävät

raittiustaistelut, niin ettei hänellä ollut rauhaa kotona eikä muualla.

Sitä paitsi oli hänen sydänvikansa taas huomauttanut olemassaolostaan,

hänellä oli ollut useampia kohtauksia, hän oli käynyt pari kertaa

lääkärin luona, mikä aina synkisti hänen mielensä. Estridin tavalla

hänkin sulkeutui omaan huoneeseensa, sillä välin kuin kuuruuharjat ja

tomurievut raivosivat muussa asunnossa.

Niin hän istui eräänä iltapäivänä kiikkutuolissaan kolme päivää

ylimääräisen kunnankokouksen jälkeen ja tuumi pitäjän huolettavia

oloja. Ei ollut tulevaisuus koskaan näyttänyt niin synkältä ja

epäselvältä kuin nyt. Hänen mielikuvitukseensa heijastuneina kasvoivat

nuoret voimat, jotka nyt syvyyksistä kohosivat, uhkaaviksi olennoiksi,

jotka täyttivät hänet kiihkeällä vastenmielisyydellä ja samalla

herättivät hänessä jonkinlaista uteliasta, levotonta kaipuuta. Hän

tunsi tällä hetkellä olevansa yksinäinen mies, kauhistavan yksinäinen.

Hänestä tuntui kuin olisi aika uusine ajatuksineen, uusine päämäärineen

livahtanut hänen luotaan ja pilkaten uhmannut hänen yrityksiään sitä

seurata.

Tämän kamalan kilpajuoksun hän näki ruumiillistuneena Gertrud

Björkissä, joka häikäilemättä puuhasi kiihottaakseen nuorisoa

halveksimaan kaikkea olemassa olevaa, kirkkoa, vanhempain valtaa, ja

ennen kaikkea häntä, pappia, johtajaa, opettajaa.

Yhä synkempänä kuvastuu hänen silmiinsä tulevaisuus, Kirkko tyhjä --

salakapakoiminen kukoistaa kuin myrkkysienet -- nuoriso villiintynyttä,

antautuen salaisten himojen valtaan vapaakirkollisten myöhäisissä,

öisissä kokouksissa -- hajaannusta -- hämmennystä -- laittomuutta --

rakkaudettomuutta. -- Oi Jumala, armahda onnetonta seurakuntaasi --

onnetonta Ruotsin kansaa! Herätä isien henki, kurin, vanhurskauden,

tottelevaisuuden henki!

Ja hänen vastenmielisyydentunteensa Gertrudia kohtaan muuttuu pyhäksi

vihaksi; epätoivon painajainen, joka on häntä hallinnut, katoaa,

kyynelet nousevat hänen silmiinsä, hän tuntee itsensä voimakkaaksi ja

vapaaksi ryhtymään taisteluun ajan pahuutta vastaan.

Juuri kun hän oli päässyt tähän mielialaan, koputti palvelustyttö ovea

ja toi postin. Hän vilkaisi sanomalehtiin ja luki kirjeensä muuttumaton

ilme kasvoilla. Mutta äkkiä hän rypisti kulmakarvojaan ja heitti pois

kirjeen, jota par'aikaa luki. Hän oli tuntenut Timeon Tingbomin tyylin:

"Emme tahdo sellaista opettajaa, joka ei mitään opeta lapsille, meitä

on monta valittajaa, minulla on todisteita siitä." Inhon ilme painui

hänen kasvoihinsa, häntä äkämöitti, että syytöksiä Gertrudia vastaan

teki sellainen kurja mato kuin Tingbom.

Niin, se suututti häntä siihen määrin, että hän äkkiä tempautui irti

ajatuksistaan, nousi, läksi talliin, antoi valjastaa hevosen kärryjensä

eteen ja matkusti virka-asioilleen, joilta palasi vasta illalla

myöhään.

Mutta kun hän tuli kotiin, odotti häntä toinen kirje; käsiala oli

väännelty, mutta kaunis, ja kieli jotenkin hyvää. "Korkeastioppinut

herra kirkkoherra!" oli siinä, "vaikea on kirjottaa siitä, mistä

kirjotan, mutta velvollisuus ennen kaikkea. Näinä synnin ja turmeluksen

viimeisinä aikoina, jolloin perkele hiipii ympäri..." ja sitten seurasi

joukko syytöksiä Gertrudia vastaan, täynnä salaperäisiä viittauksia,

jotka jättivät paljon sijaa arvaamiselle. "Huhuja kulkee pitkin pitäjää

-- huolestuneet vanhemmat eivät enää uskalla lähettää lapsiaan kouluun;

heidän nimessään, arvoisa kirkkoherra, rukoilemme me, että kääntäisitte

huomionne siihen, mitä on tekeillä. Onhan siitä esimerkkejä, kuinka

näiden näennäisesti niin kauniiden olojen alla piilee syntiä ja

paheita", j.n.e., j.n.e.

Jos kirkkoherra olisi nähnyt itsensä kuvastimessa tätä kirjettä

lukiessaan, hän olisi pelästynyt välähdystä, joka tuikahti hänen

silmäinsä pohjasta. Mutta hän ei katsellut kuvastimeen, vaan antoi sen

sijaan kasvojensa vetäytyä huolestuneisiin ryppyihin ja alakuloisen

murheen himmentää silmiensä loisteen. Hän laski kirjeen kädestään ja

alkoi astella edes takaisin lattialla, kädet selän takana ja katse

permannossa kiinni.

-- Mieltä kuohuttavaa, hirmuista, että sellaisia syytöksiä voidaan

tehdä, hän ajatteli, mutta mitä tarkottaa oikeastaan tuo viimeinen --

mitä?

Äkkiä hän löi otsaansa, hermostunut, levoton hymy ilmestyi piirteisiin,

hän kiiruhti kirjotuspöydän luo ja luki kirjeen vielä kerran.

-- Tietysti -- tietysti, hän mutisi, ja kasvot vääntyivät

mielenliikutuksesta, etten ole sitä ennen ajatellut -- en huomannut --

en ymmärtänyt -- tuota luonnotonta, kiihtynyttä suhdetta -- tuota

epätervettä, hypnootista vaikutusta, mikä hänellä on nuoriin! Mutta

kenpä voisikaan ajatella -- kenpä sellaista mielessään kuvitella...?

Ja hän muistaa äkkiä jotain, minkä oli huomannut kunnankokouksessa,

jotain, joka oli kiusallisesti häneen vaikuttanut. Hän muistaa

nähneensä, kuinka Gertrudin ja Eskilin silmät yhtyivät pitkään

keskinäisen ymmärtämyksen katseeseen, ja kuinka silloin väri molempain

poskilla vaihtui. Hän muistaa, kuinka omituinen loukatun vanhurskauden

pyhän vihan tunne silloin kulki hänen sielunsa läpi. Nyt -- surullista

ajatella -- hän ymmärsi miksi.

Hän ei enää epäröinyt; kamala selvyys oli tänä hetkenä valaissut

sameita ja salaperäisiä oloja. Puoliksi unohtuneet muistot sukelsivat

esiin, kummalliset huhut, epäselvät viittaukset putkahtivat esiin nekin

ja liittyivät kokonaiseksi, selväksi kuvaksi, joka ei jättänyt

epäröimisille tilaa. Asema oli hänelle nyt selvä, ja sen vakavuus oli

niin valtava, että hikipisarat kihosivat hänen otsalleen, samalla kuin

tyytyväinen ilme silloin tällöin vilahti hänen katseessaan.

Oikeutettu oli siis ollut hänen selittämätön vastenmielisyytensä

Gertrud Björkiä, koko tuota teeskenneltyä, ulkonaista kuntoa,

nöyryydenpuutetta, etevämmyyden, erinomaisuuden pyydystämistä kohtaan,

joka jätti sisimmät sydänsyvyydet tutkimatta ja kuria vaille.

Mutta mitä oli nyt tehtävä? Totta tosiaan, nyt oli saavutettava

käärmeen viekkautta, josta raamattu puhuu. Ei äkkipikaisuutta -- ei

varomattomuutta -- ei ankaraa tuomiota todistamattomain syytösten

pohjalla. -- Kirkkoherra taittoi kokoon molemmat kirjeet ja pisti ne

kirjotuspöydän laatikkoon, jolloin hän hiukan päätänsä kohauttain

ajatteli, että nimettömät kirjeet ovat katalia välikappaleita, joita ei

yksikään gentlemani koskaan käytä hyökkäysaseinaan. Ei, tässä oli

varovasti kuulusteltava ja tutkittava, siksi kunnes sisäiset, sitovat

johtopäätökset olivat saaneet ilmeisistä tosiasioista vahvistuksensa.

Seuraavana päivänä kirkkoherra kutsui luoksensa Gertrudin vanhimmat

koululapset ja teki heille muutamia kysymyksiä, joihin he kummastuneina

ja hämmästyneinä vastailivat myöntäin ja kieltäin, kuinka kulloinkin

mieleen juohtui -- Juuri kun kuulustelu oli lopussa ja lapset menneet,

tuli posti, tuoden vielä uuden nimettömän kirjeen, samansisältöisen

kuin edelliset ja "huolestuneiden isien" allekirjottaman. Kirkkoherra

pudisti päätään, yhdisti lasten todistukset kirjeen syytöksiin, ja yhä

voimakkaammaksi kasvoi hänessä sillä välin ajatus, että nimettömät

kirjeet ovat kurjia aseita, joita ei yksikään gentlemani käytä.

Koko viikon kirkkoherra taisteli muuatta kiusausta vastaan, joka hänet

sitten lauantaiaamuna voitti. Hän lähetti nimittäin sanan Timeon

Tingbomille, pyytäen tätä saapumaan silloin ja silloin pappilaan.

Timeon tuli ilomielin, lakki vinossa, ja terävissä, keltaisenkalpeissa

kasvoissa pilkotti huolestunut ymmärtämys kirkkoherraa kohtaan, vaikka

se kuitenkin kohta katosi tämän valtavan etevämmyyden edessä. Timeon

seisahtui, kuten tavallisesti, ovensuuhun, raappasi jalallaan ja

ihmetteli itsekseen, olisiko kirkkoherralla puolipohjain pano vai

korkojen korjausko, vai ehkäpä suorastaan kenkäin tilaus asiana.

Timeonin näitä miettiessä, taisteli kirkkoherra taas muuatta kiusausta

vastaan, joka hänet jälleen voitti. Hän otti esiin nuo kolme nimetöntä

kirjettä, ojensi niitä suutariin päin ja kysyi:

-- Tiedättekö, Tingbom, kuka nämä on kirjottanut?

Tingbom katseli kirjeitä, vilkasi sitten kirkkoherraan ja vastasi,

vahakeltaisten kasvojensa värin vaihtumatta, silmissä luotettavin

ilmeensä:

-- En, arvoisa kirkkoherra! Saantiili mies ei ole tekemisissä

tuollaisten häväistyskirjotusten kanssa.

-- Miten te tiedätte, että ne ovat "häväistyskirjotuksia", kun ette ole

niitä lukenut? kysyi kirkkoherra ivallisesti.

Tingbom oli hämmentymäisillään, mutta toipui heti, nielasi, rykäsi ja

sanoi rohkeasti:

-- Otaksun niitä sellaisiksi, koska te, kirkkoherra, ette tiedä, mistä

ne ovat kotoisin.

Kirkkoherra tunsi itsensä hieman laudalta lyödyksi, mutta hän ei

antanut perään, hän etsi ensin tulleen kirjeen, ojensi sitä taas

Tingbomiin päin ja toisti kysymyksensä:

-- Ettekö te siis todellakaan ole kirjottanut tätä, Tingbom?

-- En, arvoisa kirkkoherra, vastasi Tingbom vielä levollisemmin ja

luotettavammin.

Kirkkoherra kääntyi, heitti kirjeet kirjotuspöydän laatikkoon ja kulki

sitten kerran läpi huoneen.

-- No, Tingbom, sanoi hän sitten ja pysähtyi suutarin eteen, mitenkäs

on nykyjään lastenne laita? Käyvätkö ne kunnolla koulua?

-- Eivät, eivät ne käy lainkaan koulua, otin ne pois.

-- Mitä se merkitsee? Tiedättehän...

-- Se merkitsee sitä, keskeytti suutari kunnioitusta puuttuvasti,

etteivät kunnialliset ja viisaat vanhemmat voi pitää lapsiaan koulussa

huhujen vuoksi, joita en pitäjällä liikkeessä neiti Björkistä.

-- Vai niin? Mitä huhuja? ihmetteli kirkkoherra, huolettoman

alentuvasti hymyillen, en ole niistä kuullut.

-- Vai ette -- Niin...

Ja nyt laukesivat suutarin kielen siteet. Tulvehtivalla innolla hän

kuvasi koulun turmelusta Gertrudin ajalla, kuinka lapset saivat lukea

raittiuskirjotuksia katkismuksen ja raamatun asemesta. "Ja mitä hyötyä

siitä on, arvoisa kirkkoherra? Vetoan koko konsistoriumiin, mitä

hengellistä siunausta voi heillä olla raittiuskirjotuksista hädän ja

surun hetkinä?" Sitten hän kuvasi "Kanervakukan" turmelevaa vaikutusta

nuorison siveyteen. "Yhteen-, kahteentoista, niin jopa kahteen, kolmeen

öisin ne ovat yhdessä, pojat ja tytöt, ja sen nyt tietää jokainen,

miten käyttäydytään, kun eri sukupuolet ovat yhdessä noin

sopimattomalla ajalla." Ja lopuksi hän teki samanlaisia inhottavia

viittauksia, joita oli kirjeissäkin.

Kirkkoherra tunsi polttavaa halua potkaista pienen kirkuvan suutarin

ulos, jonka katse kipinöitsi terävänä kuin hänen nenänsä, mutta siitä

huolimatta hän halukkaasti kuunteli puhetta.

-- Niin, tuo oli myös kirjeessä, keskeytti hän viimein, niin että nyt

ymmärrän teidän valehdelleen minulle.

-- Valehdelleen! huudahti Tingbom, panematta huomiota kirkkoherran

ajatusjuoksuun, te voitte itse kysyä pätevämmiltä kuin minä, eivätkö

ole asiat niinkuin sanon. Kysykää herra ja rouva Luftilta, jotka ovat

ottaneet lapsensa koulusta pois ja panneet ne kaupungin alkeiskouluun!

Kysykää Svaneilta -- ottakaa selvä opettajan suhteesta Eskil Svaniin.

Minä sanon teille jotain -- ja hän tuli aivan tuttavallisesti

kirkkoherran kirjotuspöydän luo asti ja jymähytti siihen nyrkkinsä --

on todisteita siitä, että hänellä ja Eskilillä oli lemmenkohtaus

koululla kello yksitoista illalla. Minä ja kaksi muuta asianymmärtävää

henkilöä näimme sen itse -- näimme, kuinka he seisoivat kuhertelemassa

ja tassua paiskaamassa koulun edustalla myöhään yöhön. -- Omin silmin

sen näimme.

Ja suutari vetäytyi taaksepäin ja osotti juhlallisesti pieniä teräviä

silmiään, jotka näyttivät katseen katalaa myrkyllisyyttä aivan

käpristyvän.

-- No, no, ajatelkaapa vähän, mitä syytöksiä tässä laskettelette!

huomautti pappi ankarasti. Mutta häntä ahdisti yhä äskeinen halunsa

potkaista Tingbom ulos ovesta ja sama tarve tyydyttää kiusallista

uteliaisuuttaan.

-- Laskettelen! Vaikka se olisi viime sanani, arvoisa kirkkoherra! Ne

katselivat toisiaan kuin kyyhkyspari ja puristelivat toistensa kättä

aivan talon nurkalla, kun minä ja pari ystävääni palasimme kotiin

päivätöistä. Silloin ne vetäytyivät nurkan taa --ja mitä sitten

tapahtui, sitä minun ei tarvinne mainita tässä pyhässä paikassa, herra

kirkkoherra!

Näin sanoen Tingbom peräytyi vielä kauemmas ja kumarsi kirkkoherralle

levitetyin sylin ja ujosti maahan luoduin katsein.

Kirkkoherrasta tuntui kuin olisi oksennus kohonnut hänelle

kurkkuun. Kaikki oli tänä hetkenä niin kurjaa: lörpöttävä suutari,

velvollisuutensa unohtanut opettaja, hän itse, joka tässä seisoi

kuuntelemassa myrkyllisen kielen juoruja. Huoaten hän käänsi suutarille

selkänsä ja seisoi hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena:

-- Hyvä, hän sanoi viimein ja astui Tingbomin luo, kuulen, että

pitäjässä on suuri puolue neiti Björkin vastustajana. Olen tarkoin ja

omantunnonmukaisesti ottava selkoa, onko niissä häpeällisissä huhuissa

todella jotain perää, joita hänestä levitetään, vai onko kaikki tyhjää

panettelua, johtuen siitä, ettei hän todellakaan ole mikään miellyttävä

henkilö. Mutta siksi kunnes saan selkoa tästä, täytyy minun pyytää

teitä kohta lähettämään lapsenne kouluun.

Tingbom pani käden sydämelleen.

-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta huolestunut isä -- sen jälkeen,

mitä olen nähnyt --

-- Kas niin, älkää lorutko enää! Huomenna lähetätte lapset kouluun. Ja

nyt, hyvästi! Minä olen, kuten sanoin, tarkoin tutkiva, mikä on totta

ja mikä juorua.

Näin sanoen pappi nyykäytti päätään ja viittasi ovea kohti, niin ettei

sitä voinut väärinkäsittää. Timeon kumarsi, raappasi jalallaan ja

totteli verkalleen kehotusta. "Niin vai, anteeksi, anteeksi", hän

mutisi sillä välin. Mutta ripaan tartuttuaan, hän äkkiä kääntyi ja

sanoi uudelleen rohkaistuneena:

-- Anteeksi, arvoisa kirkkoherra, mutta ehkä on jotain korjattavaa,

esimerkiksi uusia korkoja pantava?

-- Kiitos, ei ole nyt tällä kertaa, vastasi pappi lyhyesti.

-- Niin vai, anteeksi, toisti Tingbom, poistuen vielä kerran

kumarrettuaan, iloissaan siitä, ettei ollut jättänyt Gertrud Björkin

asiaa ainakaan ystävän käsiin.

Tingbomin mentyä istui kirkkoherra kauan syviin ajatuksiin vaipuneena

ja punnitsi puolesta ja vastaan kaikkea, mitä hän näinä päivinä oli

kuullut. Tosin ei lähde, josta hän oli tietonsa Gertrudista ammentanut,

ollut juuri kirkkaimpia, niin, olisipa voinut sanoa, että se oli sangen

samea, mutta toiselta puolen -- vox populi, vox Dei -- kansan ääni,

Jumalan ääni -- se luottamuksen puute Gertrudia kohtaan, jota hän oli

tavannut lasten vanhemmissa, oli hyvin painava seikka. Niin, tässä oli

"something rotten", siitä ei ollut epäilystä, olipa se mitä tahansa.

Yhden asian hän päätti aivan välttämättömäksi: hänen velvollisuutensa

oli tarkoin kuulustella ja tutkia asiaa. Tiesihän hän synnin vallan

hirvittäväksi -- olihan vast'ikään muissa osissa maata nähty surullisia

esimerkkejä siitä, miten paljon siveellistä kehnoutta voi kätkeytyä

ulkonaisen n.s. pyhyyden varjoon. Kirkkoherraa puistatti sitä

ajatellessa, ja hän tunsi edesvastuunsa yhä raskaampana ja raskaampana.

Hän nousi, huokasi ja kohenteli silmälasejaan. Hän oli niin kauan

kiihottanut itseään synkin, intoilevin epäluuloin, että hän lopuksi oli

päässyt jonkinlaiseen levolliseen, tyytyväiseen koetellun

sielunhoitajan tunnelmaan, seurakunnan paimenen, jonka täytyy ottaa

selkoa eksyneestä laumastaan. Tällainen oli hänen mielentilansa, kun

hän läksi omiensa pariin, missä kyyneltyen kuunteli Estridiä, joka

lauloi tuntehikkaan laulun Ingasta, nuoresta tytöstä, joka kuin siipeen

ammuttu lintu vaipuu aaltoihin vainoojiaan pakoon -- laski leikkiä Iina

tädin kanssa ja luki lopuksi iltarukouksen, jolloin palvelustytöt

tulivat sisään ja istuutuivat ovensuuhun, sillä välin kuin rouva

Henningson, jolla ei ollut aikaa luopua työstään, jäi keittiöön

kierittelemään häärinkilöitä ja pikkuleipiä.

Vielä muutamia päiviä punnitsi kirkkoherra tunnollisesti mielessään

asemaa ja oloja ja kulki tuvasta tupaan keräilemässä syytöksenaineksia

Gertrudia vastaan. Soveliaita aineksia ei ollutkaan vaikea löytää,

sillä hän kävi ainoastaan niiden luona, jotka olivat hänen puolellaan

raittiusasiassa, ja niillä oli aina jotain nurisemista "opettajaa"

vastaan. Milloin hän oli lyönyt lapsia viivottimella, milloin

kehottanut heitä jättämään kirkkoonmenon ja tulemaan sen sijaan

tiistaikokouksiin, jolloin hän "saarnasi", j.n.e. Kirkkoherra kuunteli

huolestuneen näköisenä, joskus hän uskalsi tehdä samansuuntaisia

viittauksia, jollaisia nimettömät kirjeet ja Timeon Tingbomin juorut

olivat sisältäneet, mutta niitä ei koskaan ymmärretty. Silloin huokasi

hän vielä syvemmin; niin, sellaiset asiat kuuluvat "saatanan

syvyyksiin", jotka ihminen voi haudata aina sielunsa salaisimpiin

sopukkoihin.

Hän kutsui nyt kokoon kouluneuvoston ja esitti Gertrudin asian. Lyhyin,

voimakkain, alakuloisuutta henkivin sanoin hän kuvasi opettajan asemaa

ja luonnetta, kosketti hienosti nimettömiä syytöksiä, puhui "vissistä

pingoitetusta, kiihottuneesta suhteesta nuoriin, joiden tunne-elämää

vaarallisena kehittymisaikana juuri päin vastoin on pidettävä kurissa

ja hillittävä", ja kehotti sitten kokoontuneita lausumaan

mielipiteensä. Mitä oli tehtävä? Neiti Björk oli muutama vuosi sitten

saanut varotuksen monipuuhaisuudesta ja kiihotuksesta. Tämä varotus,

joka oli pantu pöytäkirjaan, oli osottautunut aivan hedelmättömäksi,

hänen suhteensa lapsiin ja kouluneuvostoon oli käynyt pikemmin vielä

häikäilemättömämmäksi ja itsevaltaisemmaksi. Mitä oli siis tehtävä näin

huolestuttavain asianhaarain vallitessa? Kouluneuvostolla on valta

tällaisissa tapauksissa erottaa opettaja virastaan; eiköhän

kouluneuvoston tulisi uudistaa varotustansa terävämmässä muodossa, s.o.

julistaa lopullinen vaatimuksensa ja sitten käyttää oikeuttaan ja

valtaansa.

Syntyi lyhyt ja innokas neuvottelu.

-- Emme tahdo häntä, sanoi patruuna Kahl, ijäkäs vanhapoika, joka ei

ollut koskaan käynyt koululla, ja jonka mielestä lapset olivat vain

vanhain ihmisten vaivoina, hän ei opeta puhdasta ja selvää Jumalan

sanaa. Hän opettaa, että maailma luotiin miljoonien vuosien kuluessa,

ja sana sanoo, että taivas ja maa syntyivät tyhjästä kuudessa päivässä.

Hän matkustaa kesäkursseihin jok'ikinen vuosi ja saa sieltä

harhaoppeja, joilla hän sitten tekee nuorison onnettomaksi ja hävittää

heidän lapsenuskonsa ja kiihottaa heitä kirkkoa, Jumalaa ja esivaltaa

vastaan -- emme tahdo häntä.

Talollinen Svan ei sanonut mitään. Tärisyttävän herätyksensä

pakottamana hän oli voittanut vihansa raittiusliikettä kohtaan, mutta

sydämensä lujinta solmua ei hänessä ollut miestä irrottamaan:

itsevaltiaan vaistomaista vastenmielisyyttä häntä itseään voimakkaampaa

luonnetta kohtaan. Juoppouteen vajonneille kurjille juomareille oli

Herran henki kehottanut häntä rakastain ojentamaan auttavan käden,

mutta saarnaava ja itsepäinen naisväki -- ei, heistähän oli Herra itse

lausunut sanassaan tuomionsa.

Hän istui aivan vaiti, tuo jäykkä talonpoika, taistellen heikkoa ääntä

vastaan, joka hänen sydämessään puhui toista kieltä, antoi

silmäluomiensa painua syvemmälle, yhä syvemmälle katseen verhoksi ja

puristi yhä lujemmin yhteen pitkät kapeat huulensa. Hän kuunteli

äänetönnä, miten syytöskirja Gertrudia vastaan laadittiin, kuinka

puheenjohtaja kohta kohdalta sen tarkisti ja tunnollisesti muutteli

sanamuotoa sekä sitten liikutettuna kiitti toisia heidän auliudestaan

tässä asiassa, joka häneen, pappiin, oli koskenut kovemmin kuin sanoin

voi selittää -- hän näki puhujan tässä kohdassa kyyneltyvän, niin että

tämän täytyi irrottaa silmälasinsa ja huolellisesti pyyhkiä niitä. Hän

kuuli viimein kirkkoherran sanovan: "olemmeko siis yksimieliset siitä,

että jos tätä varotusta, kun se rakkaudella ja kehottavasti esiin

tuodaan, ei oteta vastaan nöyrästi, vaan niinkuin tähänastiset

varotukset, uhkamielisesti ja itsetyytyväisesti, ryhdymme toimiin ja

otamme sen askelen, joka olkoonpa se kuinka tuskallinen tahansa, on

minun vakaumukseni mukaan koituva koko pitäjän hyväksi, ja, mikä vielä

tärkeämpää, oleva varottavana esimerkkinä kansakoulunopettajain, Jumala

paratkoon, suurelle joukolle, joka neiti Björkin tavoin on

väärinkäsittänyt asemansa nuorison johtajana?" Hän kuuli, kuinka

yksimielinen "olemme", johon heikko "ei" ja paheksuva mutina tukahtui,

vastasi kysymykseen ja aiheutti sitten ratkaisevan kynänrapinan

syytöskirjelmäpaperilla. Jäykkäniska talonpoika kuuli tuon kaiken, ja

huulet kävivät yhä kapeammiksi ja ohuemmiksi, katse vajosi yhä syvemmä

raskaitten silmäluomien taa.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka

isällisellä, hyväntahtoisella saarnaäänellä luki hänelle kouluneuvoston

syytöskirjelmän.

Kun hän oli lopettanut, vastasi Gertrud lyhyesti ja levollisesti:

-- Minä en voi huomata, miten omaatuntoani tutkinenkin, itseäni

syypääksi "monipuuhaisuuteen" tai "kiihotukseen", siis en voi muuta

kuin torjua luotani kouluneuvoston varotukset.

-- Tiedättekö, neiti Björk, mihin se johtaa? Tiedättekö, kuinka käy

sille, joka toisen kerran osottautuu uppiniskaiseksi kouluneuvoston

varotuksiin nähden? kysyi pappi, tällä kertaa isällisen ankarasti.

Gertrud ei vastannut.

-- Ettekö ole mitään oppinut, neiti, niinä vuosina, jotka ovat

vierineet siitä, kun teitä ensimmäisen kerran varotettiin samanlaisista

huonoista tavoista kuin nyt? Ettekö tiedä, minkä rikoksen se tekee,

joka uhkamielisesti ja itsetyytyväisenä vastaa esimiehensä rakastaviin

varotuksiin?

Gertrud pudisti päätään, ja mutta ei nytkään vastannut.

-- Silloin, neiti Björk, jatkoi kirkkoherra, kohottaen päätään ja

ojentaen toisen kätensä Gertrudia kohden, ei meillä ole mitään enää

toisillemme sanottavana. Olen puhunut suuni puhtaaksi. Dixi et salvavi

animam meam. Tahdon vain muistuttaa eräästä koulusääntöjen kohdasta.

Kouluneuvostolla on oikeus, tapahtuneen, kouluneuvoston pöytäkirjaan

otetun, tuloksettomaksi huomatun varotuksen jälkeen erottaa opettaja

virasta ja palkkaa saamasta. Sitten tuomiokapituli ja kunink.

majesteetti ratkaisevat asian. Nyt on teitä varotettu _kaksi_ kertaa,

ja molemmilla kerroilla olette uhkamielin ja ylenkatseellisesti

vastaanottanut varotuksen. Kouluneuvosto on tehnyt lopullisen

vaatimuksensa ja ryhtyy täst'edes toimiin.

-- Sitä ei voi auttaa, vastasi Gertrud, kalpeana ja vavisten, jos minut

erotetaan siksi, että olen koettanut kasvattaa lapsiani raittiuteen ja

jumalanpelkoon, niin tahdon mielelläni kärsiä vainoa. Niin, tahdon

iloita siitä, että olen kyllin arvokas kärsimään Mestarini lailla

totuuden puolesta.

-- Pyydän, ettette sekota pyhiä nimiä ja pyhiä suhteita asiaan, jonka

perusta on kaikkea muuta kuin pyhä. Ja nyt, hyvästi. Olen viimeiseen

asti varottanut ja nuhdellut. Hitunen nöyryyttä, hitunen naisen

hiljaista mieltä olisi riistänyt aseet käsistämme, mutta mikäli nyt

huomaan, ei meillä tulevaisuudessakaan ole muuta odotettavana kuin

itsepintaisuutta ja jatkuvaa, itsepäistä pysymistä periaatteissa, jotka

meistä ovat hyljättäviä. Lasten vuoksi, varottavan esimerkin

antaaksemme, täytyy meidän ryhtyä toimiin. Hyvästi.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Gertrud poistui hitaasti.

Tuska, levottomuus, lähestyvän ratkaisun pelko ja samalla kärsimyksen

tuoma nautinto, joka jännittää ihmisen kaikki voimat toisten tylyyttä

ja elämän tuskaa uhittelemaan, täyttivät vääryyttä kärsineen sielun.

Hänen kulunut elämänsä avautui hänen eteensä räikeävaloisina tauluina.

Toinen näky ajoi toistaan takaa, hän näki itsensä lapsena, nuorena

tyttönä, naisena, aina työtä, taistelua, kieltäymystä. Hän näki itsensä

koulussa lastensa parissa. Miten hän oli heitä rakastanut, seurannut

jokaista heistä rakastavin rukouksin!

Ja nyt -- pois ajettu, hyljätty kelvottomana, velvollisuutensa

unohtaneena opettajana! Poltinmerkillä leimattu koko pitäjän silmissä,

niin, koko Ruotsin!

Se oli katkeraa, hirvittävän katkeraa. Hänen silmänsä tulvehtivat

täyteen kyyneleitä, ei lievittäviä, vaan teräviä, kirveleviä, pistäviä,

kun hän kiiruhti tietään eteenpäin, ja hänen särkönäisestä sydämestään

kohosi palava rukous, pyytäen apua tulevain päiväin varalta, joiden

suru ja häpeä ja köyhyys häntä uhkasi.