IV.

Työhuoneessaan vastapäätä koulusalia, porstuan toisella puolella, istui

Gertrud Björk lukemassa kirjotuspöytänsä ääressä, kun hänen pieni

palvelustyttönsä, entinen oppilas, toi hänelle postin: sanomalehden ja

kaksi kirjettä.

Heitettyään silmäyksen sanomalehden pääkirjotuksiin, aukaisi Gertrud

toisen kirjeistä. Se oli eräältä ystävältä, joka oli seurannut hänen

taisteluitaan täkäläisen väestön keskuudessa ja nyt toivotti onnea

raittiusväen saavuttaman voiton johdosta. Hän luki kirjeen hymy

huulillaan; se oli niin lämpimästi ja rakastavasti kirjotettu, että se

oikein lämmitti hänen sydäntään.

Sitten hän kiskaisi auki toisen kirjeen, ja hänen tuijottaessaan

kirjekuorta ja outoa, vierasta käsialaa, rypistyivät hänen

kulmakarvansa, ja synkkä, epäluuloinen ilme seurasi lämmintä hymyä.

Mieluinten hän olisi heittänyt pois koko kirjelmän, polttanut sen

lukematta, niin epämieluisasti se häneen vaikutti; mutta uteliaisuuden

ja uhkamielisyyden sekainen tunne pakotti hänet silmäämään sen läpi.

Lukiessa vaihtui väri alinomaa hänen poskillaan; milloin hän punastui

otsaa myöten, milloin kalpeni valkeaksi kuin palttina. Kun hän oli

päässyt loppuun, vaipuivat kädet helmaan ja puoliksi tukahtunut

tuskanhuuto tunki huulilta.

Määrätön viha kuohui hänessä ja kiiri värjyvänä tulenliekkinä läpi koko

olennon. Hänen luonteensa koko intohimoisuus, jota hän rautaisella

tahdollaan hallitsi, purkausi esiin hirvittävän solvauksen pakottamana,

joka nimettömässä kirjeessä oli singahutettu häntä vastaan. "Kostoa!"

kajahti hänen vavahtelevista sydänsyvyyksistään, kuin petolinnun

kirkaisu, "kostoa, oikeutta!"

Mielenliikutuksen voittamana hän lysähti kokoon ja kätki kasvot

käsiinsä. Miten se oli mahdollista? Eikö hän ollut lukenut väärin?

löytyikö todella niin halpoja, kataloita ihmisiä?

Ja hän alkoi miettiä kaikkea, mitä oli toiminut paikkakunnalle

tultuaan, korottaen itseään, kuten loukatun vanhurskauden on tapana.

Hänhän oli elänyt vain lapsiaan varten, öin, päivin kantanut heitä

sydämellään, koettanut opettaa rakkautta ja totuutta, taistellut,

kärsinyt, iloinnut heidän kanssaan. Kuka oli alkanut ja perille vienyt

raittiusliikkeen? Hän. Kuka oli taistellut itselleen kouluhuoneuston

korjaukset, kuka oli kirjaston koonnut, josta nyt koko pitäjällä oli

iloa, kuka oli hankkinut avustusta köyhille koululapsille? Hän, hän.

Velttoutta, välinpitämättömyyttä, sydämettömyyttä vastaan hän oli

taistellut, taistellut itsensä ennen aikojaan vanhaksi ja väsyneeksi,

taistellut, kunnes sydän vuoti verta haavoista, joita ei kukaan nähnyt.

Ja nyt, kun hän niin monta vuotta uutterasti oli työskennellyt

rakkauden palveluksessa, nyt singahutettiin häntä vastaan hirmuisin

solvaus, mikä ihmistä voi kohdata. Mitä auttoi hänen viattomuutensa,

varjo oli kuitenkin langennut hänen nimeensä; hänen elämänsä

puhtaimman, parhaimman oli tämä raaka loukkaus tahrannut, hän ei voisi

enää koskaan, sen hän tiesi, tuntea itseään iloiseksi ja vapaaksi

niinkuin ennen rakkaitten lastensa parissa.

Hän vaikeroi tuskasta, kuohuvan vihan nostaessa kostonhuutojaan hänen

sisimmästään.

Kuka roisto oli uskaltanut solvata häntä? "Me" oli kirjeessä -- "me" --

siis heitä oli monta.

Hänen kiihottunut mielikuvituksensa lensi toisesta kuvasta toiseen.

Tingbomko? Ei, kirje ei ollut hänen käsialaansa, sen Gertrud tunsi

liian hyvin, jotta miehen olisi onnistunut sitä vääristellä. Hänen

ajatuksensa liukuivat epäluuloisina ja arkoina yli kokonaisen

nimisarjan, mutta jättivät ne heti sikseen. Yhteen hän vain uudestaan

ja uudestaan pysähtyi.

Ei, se ei ollut mahdollista; miten halpaa, kurjaa edes päästää

sieluunsa moista ajatusta! Itsevaltainen, epähieno, kova hän saattoi

olla, mutta ei alhainen, ei, ei, ei tällä tavalla, halpamielinen tosin,

pikkumainen -- mutta ei näin, ei näin.

Ja hän koetti väkivalloin karkottaa kunnianarvoisen, ryhdikkään miehen

kuvaa, miehen, jonka liikkeet olivat juhlalliset, silmät tummat ja

levottomat ja suu alakuloinen, aistillinen. Ei, ei, oli hulluutta,

häpeämätöntä ajatella jotain sellaista! Herran palvelija, sivistynyt

mies -- mies -- joka...

Mutta miten hän väittelikään itsensä kanssa, tunkeutui tuo kuva

lakkaamatta hänen tajuntaansa. Sielunsa syvyyksistä, jonne hän sen

painoi, näki hän sen vilahtavan esiin ja kohoovan, aivan niinkuin

pimeän käytävän pohjista näemme valon välkähtävän ja olennon lähenevän,

jonka aavepiirteet vähitellen kauhistuin tunnemme.

Juuri hänhän vihasi Gertrudia, vainosi häntä, työskenteli saadakseen

hänet pois paikkakunnalta. Ja Gertrud muisti väristen kiihkoisan

katseen, joka oli hänet lävistänyt, kun hän kunnan kokouksessa lausui

"ei" sanansa.

Tämä luulo, josta hän ei voinut päästä irti, ja jonka elättämistä hän

samalla piti syntinä, vaivasi häntä yhtä suuressa määrin kuin itse

kirje. Hän tarttui kirjeeseen ja luki sen vielä kerran läpi, hitaasti

ja tutkivasti. Hänen raju mielenliikutuksensa alkoi tyyntyä. Kostoa!

Hulluuttahan oli edes ajatella tuota sanaa! "Minun on kosto", sanoo

Herra. "Oi Jumala, anna anteeksi kaikki katkerat, kovat ajatukseni ja

opeta minua edes tavaamaan rukoustasi: niinkuin mekin velvollisillemme

anteeksi annamme!" Ja hän purskahti itkuun, syvään, hiljaiseen itkuun,

jonka aikana viha vaipui, ja sydämen tuska sen sijaan kasvoi suureksi

ja kirveleväksi. Hänestä tuntui kuin ei hän koskaan enää voisi

hetkenkään iloa nauttia; velvollisuutta, velvollisuutta -- kaikki oli

velvollisuutta, sen hän oli täyttävä viimeiseen asti, mutta ilon lähde

oli häneltä auttamattomasti myrkytetty.

Hän nousi, repi rikki kirjeen, heitti sen uuniin ja sytytti palaset

tuleen. Hän katseli tarkoin, että joka palanen mustui liekin

nuolennasta; hänestä tuntui, että hän helpommin voi unohtaa

vastenmieliset sanat, kun ei niitä enää ollut paperilla.

Juuri kun hän oli nähnyt viimeisen palasen hiipuvan tuhaksi,

koputettiin ovea.

Koputuksen hän hyvin tunsi, mutta hän ei voinut enää lausua, kuten

tavallisesti, iloista, avonaista: "sisään!" Äkillinen puna lennähti

hänen kasvoilleen, ja kun se taas yhtä äkkinäisesti haihtui, oli hän

punareunaisine, surullisine silmineen, jotka teräväloisteisina

pilkottivat tuhkanharmaista kasvoista, kuin vanha, sairas nainen.

Hitaasti hän kulki ovelle ja avasi sen. Kynnyksellä seisoi Eskil Svan;

Gertrudin nähtyään, kiskasi hän lakin päästään, oikaisihe ja teki

sotilasmaisesti moitteettoman kumarruksen. Hän oli vast'ikään

suorittanut asevelvollisuutensa, ja sotilasmainen tapa suoristaida ei

ollut vielä hänestä lähtenyt.

-- Vai niin, sinäkö, Eskil? Hyvää iltaa -- tulehan sisään. -- Gertrud

nyykäytti päätään, kääntyi nopeasti ja alkoi hääräillä innokkaasti ja

saamattomasti; hän pelkäsi Eskilin näkevän hänen liikutetut kasvonsa.

Nuorukainen tuli sisään, sulki oven jälkeensä ja astui muutaman askelen

eteenpäin, odottain Gertrudin pyytävän häntä istumaan. Mutta sellaista

kehotusta ei kuulunut; Gertrud käänsi hänelle selkänsä ja järjesteli

hermostuneesti kirjotuspöytäänsä.

-- No, rakas Eskil, sanoi hän viimein, mitä kuuluu? Mehän emme ole

tavanneet kokouksen jälkeen. Uskonpa sinulla olleen onnenpäivät! Ja

ajattelepa, isäsi! Siitä näet, että Jumala kuulee rukoukset, jos vain

rukoilemme uskoen emmekä väsy.

Hän puhui innokkaasti ja katkonaisesti, ei oikein tietänyt mitä sanoa.

Sillä pitkin matkaa hän ajatteli lakkaamatta noita inhottavia sanoja,

jotka hän luuli uunissa tuhonneensa. Mutta ne istuivatkin esiin

selvempinä kuin konsanaan; hän tahtoi ne karkottaa, mutta ne kohosivat

leimuvin korkokirjaimin hänen muistinsa pohjalta. Mitä, jos Eskilkin

oli jotain kuullut, jos myrkyllisiä huhuja oli levitetty lastenkin

kesken! Ja miksikä ei! Se, joka ne oli keksinyt, oli kyllä tarpeeksi

suuri roisto tähdätäkseen arimpaan kohtaan. Mutta _sitä_ hän, Gertrud,

ei ollut kestävä. Ilman lastensa kunnioitusta ja rakkautta hän ei

voinut elää! Hän vilkasi Eskiliin. Ei, tämä ei ollut kaltaisensa.

Jotakin hän oli kuullut, jotain oli tapahtunut! Eskil näytti olevan

hämillään, sormieli lakkiaan eikä tuntunut tietävän, mitä sanoa.

-- Niin, onhan sellainen iloksi aina, hän sanoi lopuksi kömpelösti.

Gertrud ei vastannut; hän koetti tointua, koota ajatuksensa arvokkaasti

kohdatakseen sen, minkä tuleman piti. Ei kiivaasti -- ei vihaan syttyen

-- levollisesti -- levollisesti.

-- No, rakas poikani, hän jatkoi, ja ääni tuli äkkiä entiselleen, sen

järeä sointu katosi, ja hän puhui ystävällisesti ja lempeästi, kuten

tavallisesti, mitä sinulla nyt on kerrottavaa, näytät niin tärkeän

näköiseltä, istuhan, niin saamme puhella.

Eskil punastui, istuutui tuolin reunalle ja katseli maahan. Niin,

paljon oli hänellä kerrottavana, paljon hän oli ajatellut ja kokenut

näinä päivinä ja olisi siitä mielellään puhunut "opettajalle". Hän ei

vain tietänyt oikein, mistä päästä alkaa.

-- Aiotteko tänä iltana ulos, neiti? kysyi hän viimein jyrkästi.

Gertrud näytti hämmästyneeltä ja epäluuloiselta.

-- Miksi sitä kysyt?

-- Oh, minä olen vain jotain kuullut, Eskil vastasi, pyörittäin lakkia

sormiensa välissä.

-- Mitä olet kuullut? kysyi Gertrud jyrkästi ja rauhallisesti, mutta

sydän löi kuin väkivasara hänen rinnassaan.

-- Niin, nähkääs, asia on niin, että minä kuulin sen kauppiaalta, joka

ostaa äidin palttinan, tiedättehän, neiti, ja hän sanoi kuulleensa sen

Wettingeiltä, ja nämä taas olivat kuulleet siitä kapakan edustalla.

-- Mitä he olivat kuulleet?

-- Niin, he olivat kuulleet, että täällä pitäjässä on syntynyt juuri

kuin salaliitto teitä vastaan, neiti. Se työskentelee saadakseen teidät

pois tuon raittiusasian ja paljon muun vuoksi, mitä olette täällä

toiminut. Timeon Tingbom on tainnut sanoa "leimaavansa" teidät, ja

Sverker, jonka tapasin tänä aamuna, pyysi minua varottamaan teitä,

sillä ne aikovat asettua väijyksiin tänne metsään, kun te iltaisin

menette ulos.

Gertrud huokasi helpotuksesta ja hymyili. Tuntui niin suloiselta kuulla

pojan ystävällistä, huolestunutta ääntä. Hänen korviinsa ei siis vielä

ollut ennättänyt mitään juoruja, jotka olisivat vähentäneet hänen

kunnioitustaan hänen vanhaa opettajaansa kohtaan. Jumalan kiitos!

-- En pelkää, poikani, hän vastasi. Jumala on suojaava minua pahuuden

kätyreiltä. Oletko unohtanut 91:sen psalmin: "Joka Korkeimman

varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee..."

Eskil ei vastannut, vaan katseli miettivänä lakkiansa, jota hän yhä

pyöritteli kädessään.

-- Menettekö ulos tänä iltana, neiti? hän toisti itsepintaisesti.

-- Menen, vastasi Gertrud, olen luvannut viedä Ollen Stinalle

kamferttiöljyä. Niin pian kuin olen vihkojen korjauksen lopettanut,

lähden.

-- Saanko jäädä tänne ja seurata sitten teitä? kysyi Eskil ujosti.

Gertrudin ensimmäinen mielijohde oli vastata: "kiitos, poikani, istuhan

niin kauan kuin lopetan tämän." Mutta seuraavassa hetkessä hän muisti

nimettömän kirjeen syytökset, ja hän vastasi sen sijaan niin

levollisesti kuin saattoi:

-- Ei ole tarpeen, Eskil! Kiitos vain, mutta en pelkää vähintäkään.

Hän tunsi valehtelevansa, tunsi, että hän päinvastoin oli hyvinkin

peloissaan; että Eskilin salaperäinen viittaus oli pannut hänen

mielikuvituksensa kiusalliseen liikkeeseen.

-- Mutta minä tiedän heidän aikovan teille pahaa, neiti! huudahti Eskil

kiivaasti, tiedän, että Tingbom ja muutamat muut möröt väijyvät

metsässä pelottaakseen teitä.

Gertrudin poskiin ja kaulalle kohosi valkeita, nyppyläisiä täpliä, ja

hänen yövalvonnasta ja itkusta punettuneet silmänsä loistivat aivan

kuin verisinä. Niinkuin useimmat yksinäiset naiset hän kantoi syvinnä

povessaan salaista pelkoa, pelkoa, että hänen kimppuunsa hyökätään,

häntä rääkätään, raiskataan. Karin Blomin ja muiden nuorten naisten

kohtalo kohosi kiusallisen selvänä hänen mielikuvitukseensa, hän miltei

tuskalloisesti peräytyi sitä. Mutta huolimatta puistatuksesta, joka

miltei pani hampaat kalisemaan, hän ei menettänyt malttiaan eikä

päästänyt mielestänsä päätöstä olla Eskilin nähden mistään

välittämättä.

-- Ne ovat pelkkiä juttuja, rakas lapsi, hän sanoi jyrkästi, ethän

sitäpaitsi voi seurata minua joka ilta, ja se kai voi tapahtua yhtä

hyvin huomenna kuin tänään.

-- Sitä on sitten aikaa ajatella, arveli Eskil, minä _tiedän_, että ne

väijyvät teitä, ja pyydän kauniisti saada seurata.

-- Ei, poikani, siihen en voi suostua, vastasi Gertrud matalalla

äänellä ja päättävästi.

Eskilin uskolliset siniset silmät katsoivat ihmetellen. Hän ei

käsittänyt, mikä neitiin oli tullut; tämä oli miltei epäystävällinen,

niin lyhyttä oli hänen puheensa.

-- Pyydän niin hartaasti saada seurata, intti hän.

Katkeruuden hyrsky kuohahti Gertrudissa ja työnsi kyynelet hänen

silmiinsä. Hän ei voinut sanoa Eskilille syytä, miksi hän ei tahtonut

tätä seuraansa, hän ei voinut paljastaa nuorukaiselle koko häntä

vastaan suunnatun vainon kataluutta, hän ei voinut Eskilin läsnäollessa

mainita syytöstä, joka häntä hävetti niin, että hän sitä ajatellessakin

punastui. Sen sijaan hänen täytyi karkottaa rakas poikansa, nähdä hänen

poistuvan, juuri kun hän niin mielellään halusi hänen suojelustaan,

hänen täytyi haavottaa hänen hyvää, uskollista sydäntään. Mutta se oli

välttämätöntä -- sitä ei voinut auttaa.

-- Kas niin, Eskil, älä nyt turhia! hän sanoi nauraen, kyynelten hänen

tietämättään valuessa punettuneita poskia pitkin, minulla ei ole aikaa

pitempiin puheisiin, poikani. Nyt saat mennä -- hyvästi. Minun täytyy

jouduttaa työtäni.

Ja hän työnsi Eskilin ovesta, nyykäyttäin hänelle päätään ja naurahtain

teennäisesti ja ilmeettömästi.

Eskil ei vastannut. Hän kumarsi ja silmäili rakasta neitiään

surullisin, ihmettelevin katsein, poistuen hitaasti. Gertrud seisoi yhä

ovella ja kuuli hänen askeleittensa kapinan kuolevan etäisyyteen.

Silloin kohosi pelko äkkiä aaveena hänen takanaan. Hän kääntyi ja meni

huoneeseensa; hänelle tuotti sanomatonta helpotusta kuulla pienen

palvelustyttönsä keittiössä kalistelevan astioita, hän ei ollut

ainakaan aivan yksin, vaikkapa hänen seuranaan olikin vain pieni

lapsimainen tyttönen. Hänen ajatuksensa lensivät taas Karin Blomiin --

miten sydämetöntä, tunnotonta jättää nuori nainen noin yksikseen! Ehkä

hän ei ollut koskaan niinkuin tänä hetkenä, oman kärsimyksen

painostaissa, ymmärtänyt koko sen rikoksen kantavuutta, jonka

yhteiskunta oli tehnyt pikkukoulun opettajatar parkaa vastaan. Ah,

meidän täytyy itse tuntea yksinäisyyden ja pelokkaan tuskan kauhut,

jotta sydämemme valtaisi jalon harmin voimaa synnyttävä myötätunto! Ja

hänen ajatuksensa lensivät yhä laajemmalle, autioitten seutujen,

synkkäin korpien pieniin koulutaloihin, missä nuoret naiset elävät

elämäänsä yön ja yksinäisyyden kauhuja salaisesti peljäten. -- Oi

Jumala, auta meitä kaikkia pieniä ja ylönkatsottuja, hiljaisten, silmän

näkemättömäin taistelujen taistelijoita!

Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen ja koetti tehdä työtä, mutta mieli

oli liian rikki revelty. Hän näki alati edessään Eskilin kummastelevan

katseen; se oli kuin luota karkotetun uskollisen koiran äänetön

vetoaminen. Gertrud painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Rakas

poikansa, sydämensä lapsi, joka oli aina tuottanut hänelle vain iloa,

oli hänen täytynyt karkottaa pois, kun hän tuli hänen luokseen hellänä

ja rakastavana kuin poika äitinsä luo. Terävämpää tikaria eivät he

olisi koskaan voineet terottaa hänen veristävää sydäntään varten, nuo

kurjat, jotka häntä vainosivat.

Neljännes neljänneksen perästä vieri, ja suru ja tuska ja epäröiminen

ja pelko ajoivat toisiaan takaa hänen sielussaan kuin myrskytaivaan

pilvet. Olisiko hän sittenkin menemättä Per Ollen Stinan luo tänä

iltana -- ehkä oli paras olla uhmaamatta -- voisihan hän mennä

seuraavana aamuna varhain? -- Mutta hän oli luvannut. Stina makasi

vaivoissaan ja kaipasi lievitystä, ehkä muodostuisi yö hänelle

vaikeaksikin, jollei hän saisi mitään voidetta. -- Ottaisiko hän Marien

mukaansa? -- Kaksin on aina parempi kuin yksin, vaikka toisena olisi

vain kuudentoistavuotias tyttö, joka on meitä itseämmekin pelokkaampi

-- voihan joka tapauksessa edes hiukan puhella, päästä kuulemasta omia

askeleitaan ja oman sydämen kolkutusta. -- Ja miten lieneekään,

väkivallantekijät eivät ole niin häikäilemättömiä kohdatessaan kaksi

naista kuin yhden.

Niin, parasta oli ottaa Marie mukaan. -- Mutta sitten hän tuli

katsoneeksi kelloa; se oli yli yhdeksän, Marie oli kalvetustautinen ja

ilta-uninen, hänen oli noustava varhain, hän tarvitsi unta. Mitä apua

hänellä sitä paitsi saattoi olla yksinkertaisesta tyttö parasta? Joko

he pitelisivät häntäkin pahoin, tai hän juoksisi kirkuen tiehensä. Ei,

parasta oli mennä yksin. -- Samassa hän kuuli keittiöstä tuttuja ääniä.

Hän hymyili kesken huoliaan: Marie oli jo paneutunut levolle ja

kuorsasi äänekkäästi! Miten hän hennoisi herättää tytön? Ei, olkoon

sinänsä.

Hän järjesti kirjotuspöytänsä, otti esiin lääkepullon ja hiukan ruokaa,

jotka hän pani verkkolaukkuun, pani hatun päähänsä, heitti saalin

hartioilleen ja läksi ripeästi ulos laukku käsivarrella.

Toukokuinen ilta oli kirkas ja kesäisen lauha. Oratuomet tien varsilla,

jota hän kulki, olivat täpösen täynnä valkoisia kukkia, jotka

valoisassa iltahämyssä loistivat aavemaisen hohtavina. Taivaan sininen

kaarikatto kalpeni kalpenemistaan kevätyön lähenevässä hämärässä.

Satumaisina ja salaperäisinä kohosivat vuoret taivaanrannasta kuin

ikivanhat jättiläiset, joiden silmä ei koskaan ummistu, jotka valvovat,

muistojen varjot mielessä väikkyen, sillä välin kuin avara lakeus

monine ihmisasuntoineen, lakeus, jonka auringon kuumentamassa mullassa

kuohuva voima kihisee, lepää kuin väsyneenä ja uneen vaipuneena,

värähtäin elämänkaipuusta, kun muuttolintujen suhina sohahtaa läpi

avaruuksien.

Nopein askelin ja jyskyttävin sydämin kiiruhti Gertrud eteenpäin. Illan

ihanuus saavutti hänet vain kuin etäinen kaunis sävel, joka silloin,

tällöin tunki hänen levottomain ajatustensa lomaan. Niin kauan oli

laatuun käyvää, kun hän kulki avonaista tietä, mistä näki vapaasti yli

lakeuden; täällä ei ollut varjoja eikä metsikön kahinaa häntä

pelottamassa, ja kaukaisten ihmisasuntojen näkeminen oli luovinaan

hänen kiihottuneeseen mielikuvitukseensa jonkinlaisen seuran tunteen.

Mutta hänellä oli myös metsäpalsta kuljettavana, ennenkuin saapui Per

Ollen tuvalle; sitä hän pelkäsi, siellä häntä väijyttiin -- jos Eskilin

epäluulo oli perusteltu.

Nyt oli vain muutaman metrin matka sinne -- pensaikko kävi tiheämmäksi,

siellä täällä kohosi uhkaava kuusi tien vierellä. -- Hän kuvitteli

kiiruhtavansa askeliaan, sillä hän kulki nopeasti ja levottomasti,

mutta itse asiassa hän liikkui viivähdellen, pienin tihein askelin.

-- Oi, Jumala, hän kuiskasi sisimmässään, vapauta minut tästä hirveästä

pelosta -- ota pois tuska -- mitä pystyvät ihmiset tekemään -- mitä

sillä väliä, jos he pahoin pitelevät -- raiskaavat, murhaavat?

Kuolematon sieluni on vapaa -- sen voit vain sinä ottaa. -- Vapauta,

minut pelosta -- salli minun löytää leponi kasvoisi kirkkaudessa!

Nyt hän oli tullut metsänreunaan, kuusien tumma holvi avautui hänelle.

Sydän jyskytti kurkussa asti, kädet peitti jääkylmä kosteus, mutta hän

astui rohkeasti tiheään metsään, missä tuntemattomat vaarat häntä

väijyivät, hän kulki varmoin, päättävin askelin, lakkaamatta toistaen

sanoja: "Korkeimman varjeluksessa" -- "Kaikkivaltiaan varjossa".

Puolitiehen päästyään, hän äkkiä kuuli toiselta puolen kimeän

vihellyksen, joka terävänä halkaisi illan hiljaisuuden. Sydän hypähti

hänen rinnassaan, ja oli kuin ruumista olisivat tuhannet silmäneulat

pistelleet. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen hämmentynein katsein,

kauhua täynnä. Nyt kuului yhtä terävä vihellys toiselta puolen.

Omituinen hervottomuuden tunne levisi hänen jäseniinsä, hän seisoi

liikahtamatta, odottain miltei levollisesti, että juopuneita miehiä

hyökkäisi metsästä hänen kimppuunsa.

Mutta ei tullut ketään, eikä vihellyskään uudistunut; metsän

äänettömyyttä häiritsi vain kyyhkysen kujerrus tai laulurastaan

uneksivat sävelet. Gertrud tempautui irti herpoutumisestaan ja läksi

eteenpäin. Mutta polvet eivät kantaneet ja jalat tuntuivat

lyijynraskailta; hänen täytyi pysähtyä ja istua kivelle hetkeksi

levähtämään.

Sitten hän nousi ja kiiruhti metsästä niin nopeasti kuin suinkin.

Neljänneksen kuluttua hän oli perillä, ja siellä häntä odotti palkka

hänen rakastavasta rohkeudestaan. Sängyssä makasi Stina tuskasta

vaikertain; Gertrudin nähdessään hän puhkesi ilonkyyneliin.

-- Hyvänen aika, Jumala teitä siunatkoon! Ihanhan on kuin Jumalan

enkeli tulisi auttamaan minua Betesdan lammikolle! Ai -- ai -- ai!

-- Onko teidän niin vaikea, Stina kulta? kysyi Gertrud osaaottavasti.

Vaimo yhä voivotteli, ja Gertrud nosti peitteen pois ja tarkasti

jalkaa.

-- Ei siinä mitään näy, sitä vain särkee ja särkee, valitti Stina.

Gertrud hieroi sairasta jalkaa, pani kääreitä, korjasi vuodetta, puheli

Per Ollen kanssa, luki sairaalle ja rukoili. Mutta koko ajan hän

ajatteli palausmatkaansa metsän läpi. Hän kuuli tuskanpelon herkeämättä

suhahtelevan kiihtyneessä mielikuvituksessaan kuin ijäti vaikenematon

omantunnonsoimaus.

Sanottuaan jäähyväiset väelle ja ennätettyään mäen alle, joka johti

torpasta metsään, hän pysähtyi hetkeksi epäröiden. Ehkä hänen kuitenkin

tulisi pyytää Per Ollea seurakseen, ehkä oli Jumalan kiusaamista kulkea

näin yksin tuntemattomia vaaroja kohden?

-- Ei! hän huudahti, puhuen ääneen pelkonsa vaientaakseen, ei, Jumala

on suojaava. Käynee kuinka käynee, olen hänen kädessään. Mitä

tapahtuneekin, vaikkapa pahinkin, on hän kanssani. "Jos tuonelaan

vuoteeni rakentaisin, katso, sielläkin olet sinä." Miksi peljätä? Mitä

voivat ihmiset sielulleni?

Ja silmänräpäyksessä katosi kaikki pelko kuin haihtuva kipu. Suuri

levollisuus laskeusi hänen ylitseen, askelet muuttuivat oudon keveiksi,

maa ei tuntunut jalkain alla, kun hän nopeasti asteli kapeaa

metsäpolkua. Hänen sielunsa täytti hiljainen, autuas hurmaus; riemuiten

hän kuiskasi: "sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä ja tallaat

nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."

Ei mikään häirinnyt hänen kulkuaan; metsä oli hiljainen ja juhlallinen

kuin pyhäkkö, ja kevään vienot lemut kohosivat puiden väliltä kuin

suitsutussavu Herran alttarilta. Mutta kun hän läheni tietä, kuuli hän

kahinaa pensaikosta ja kohta sen jälkeen hän näki jonkin, olentoko lie

ollut vai varjo, salamannopeasti soluvan pitkin metsänlaitaa ja

katoavan kuusten väliin.

Hän painoi kätensä sydäntä vasten, joka taas alkoi jyskyttää. Eskil oli

siis ollut oikeassa -- niin pitkälle oli vaino mennyt -- palkaksi hänen

työstään juoppoutta ja siveettömyyttä vastaan, palkaksi siitä, että hän

tahtoi kasvattaa koululaisensa kunnollisiksi, hurskaiksi ihmisiksi,

väijyttiin häntä. Mutta mitä ihmeellistä siinä oli? Tuliko oppilaan

olla opettajaansa suurempi? Eikö kaikkia totuuden taistelijoita oltu

pilkattu, vainottu, kivitetty, miksei siis _häntäkin_? Voi miten pieni,

miten itsekäs hän sentään pohjalta oli pelkoineen, tunnustuksen ja

kiitollisuuden vaatimuksineen!

Kotia lähestyessään hän hämmästyksekseen näki Eskilin istuvan

koulutalon portailla ja nousevan pystyyn hänen tullessaan.

-- Mitä tämä on, Eskil? hän huudahti samalla liikutetuin ja

tyytymättömin katsein, miksi istut täällä?

-- Niin, neiti, saatte luvan antaa anteeksi, mutta en voinut muuta,

sanoi nuorukainen hämillään, parasta lienee minun tunnustaa olleeni

tottelematon ja seuranneeni teitä etäältä. Kuulin kyllä nuo ilkeät

vihellykset, useampia roistoja oli liikkeellä tänä iltana teitä

pelottaakseen, tiemmä. Enempää eivät ehtineet. Häijyjä ihmisiä, mutta

aika jäniksiä myös.

-- Eskil rakas, jatkoi Gertrud entisellä, samalla kertaa sekä

paheksuvalla että hellällä äänellään, kiitos, poikani, teit

rakastavasti minua noin ajatellessasi. Mutta näethän, Jumala suojaa

minua! Nyt sinun täytyy luvata, ettet uudista tätä.

Hän hymyili ja taputti ystävällisesti Eskilin käsivartta.

-- Täytynee koettaa luvata, koska niin tahdotte. Mutta saatte suoda

anteeksi, että aion hiukan pitää niinkuin silmällä noiden roistojen

aikeita.

-- Niin, kiitos, poikani! Nyt saat kuitenkin lähteä kotiin. -- Kello on

yli kymmenen -- se ei käy laatuun. Hyvästi, rakas Eskil. -- Ja vielä

kerran kiitos.

-- Niin, nähkääs, minulla on muutakin puhuttavaa teille, sanoi Eskil,

maahan katsoen ja punastuen.

-- Ei nyt, rakas Eskil, vastasi Gertrud innokkaasti, on liian

myöhäistä, minä olen väsynyt, ja -- mutta tule sunnuntaina

jumalanpalveluksen jälkeen, niin juttelemme.

Gertrud nyykäytti ystävällisesti ja meni sisään.

Hän tunsi itsensä äkkiä niin hellämieliseksi, niin lapsellisen

onnelliseksi pojastaan, että kyynelet kihosivat hänelle silmiin. Sitä

ei voinut kerta kaikkiaan auttaa, olipa hän miten voimakas, miten urhea

tahansa yksinään taistellessaan, sykki kuitenkin hänen povessaan naisen

lämmin sydän, joka kaipasi hellyyttä ja rakkautta.