III.

Lämmin, säteilevä toukokuunpäivä. Risteyksen vanhassa tammessa

liikehtivät mahtavina kevään voimat; kyhmyiset oksat ikäänkuin

paukahtelivat, kaarna halkeili, aivan kuin olisi puun sisuksissa

pursuva kevätelämä laajentanut runkoa. Hienoja, kiiltäviä lehtiä

putkahti kaikkialta esiin; ne loistivat kullanvärisinä auringossa, ne

huojuivat, hauraina ja kurttuisina kuin vastasyntyneen kätöset.

Tiheämmäksi, yhä tiheämmäksi kutoi kevät luonnon valoisaa, ilmavaa

pukua, innokkaammin, yhä innokkaammin päivänsäteet suutelivat pois

nyreyden ja vanhuudenajatukset, ijäkkään tammen sydän riemuitsi elämän

ihanuudesta, se oli nähdä kuin synkät kasvot, jotka rakkauden hyväily

kirkastaa.

Mutta ei vain kevätriemu tammen sydäntä paisuttanut. Satavuotias, joka

oli nähnyt ihmisaaltojen kohoovan ja laskevan, pirskahtavan korkeuteen

ja kuollen vaipuvan syvyyteen, satavuotias, joka oli kuullut lakeuden

jymähtelevän ratsastajaparvien askelten alla ja vuorten kajahtelevan

sotahuudoista ja aseittenkalskeesta, hän kuuli tänään uuden ajan

sotahuudon, hän kuuli näkymättömiä kilpiä helähytettävän, hän tunsi

ilmassa mahtavain taistelujen pauhua. Ihmisjoukkoja vaelsi tietä

pitkin, heidän kasvonsa olivat valoisat ja säteilevät, valoisat,

kevääniloiset heidän pukunsa. Pojat ja tytöt kulkivat rinnan, milloin

pitivät toisiaan kädestä, milloin leikkien heilahuttelivat käsivarsiaan

ja katsoivat toisiaan hymyten silmiin. Silloin kohosi laulu heidän

huulilleen; raikkaina ja iloisina, rohkeina ja reippaina tulvivat

sävelet läpi puhtaan ilman, kun nuori parvi ripeässä tahdissa vaelsi

kirkkoa kohti. Omituinen oli heidän sotalaulunsa, eivät olleet lakeuden

tuulet milloinkaan kuulleet niin intoisan riemuitsevia säveliä,

ei ollut maa koskaan kajahdellut niin keveistä, joustavista

sotilasaskelista. Kuulkaa, mitä laulavat nuo uhkamieliset, voitonvarmat

nuoret:

"Läpi ilmojen kohina käypi,

yhä lähemmä ennättäypi,

vavahtaa maakin alla

tuhanten askelten.

Nyt saapuvat Ruotsin nuoret,

rivit vankkana niinkuin vuoret!

Koitteessa vuossadan taistoon

he käyvät vapauden!"

Mahtavarytmisenä kohoo laulu avaruuteen, ja väestö vaeltaa pohjasta

ja etelästä, idästä ja lännestä ohi vanhan tammen, ohi kirkon

käräjätuvalle, missä tänään ylimääräisessä kunnankokouksessa kansa on

lopullisesti ratkaiseva, tahtooko se pitää vanhan juomapesän vai ei.

Niin pitkälle ovat raittiusystävät saaneet asiat, lakkaamatta

taistellen. Tämä on ensi voitto: kansa on itse, mies mieheltä, jokainen

äänillään, määräävä pitäjän tulevaisuuden.

On sunnuntaiaamupäivä; jumalanpalvelus on lopussa, kellojensoitto

haipuu etäisyyteen, kirkon ympärillä on hiljaista ja yksinäistä,

kirkkomaalla seisoo äsken umpeenluodun haudan luona surupukuinen

nainen, hän ei ota osaa taisteluun, hän uneksii kaipauksensa

ijäisyysunia, sillävälin kuin ihmiset, jotka vielä tuntevat

elämänvoiman suonissansa kuohuvan, ottelevat kuumasti sen puolesta,

mitä uskovat ja tahtovat. Mutta hautausmaan lehmuksissa linnut

visertävät ääneen, koko ilma kaikuu niiden kevätriemusta.

Käräjätuvassa ei ole ainoatakaan tyhjää sijaa; avoimesta ovesta saapuu

lakkaamatta uusia osanottajia, miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia

sekaisin. Nyt on joka penkki täynnä, joka tuoli käytännössä, käytävä

täyttyy seisojilla, alempana, oven luona, ahtaantuvat ihmiset

likekkäin. Omituinen hiljaisuus vallitsee joukossa, heidät kaikki on

vallannut jokin, he tuskin tietävät, mikä: hetken vakavuus, ihmetys,

uteliaisuus. Kaikkialla näkee vieraita kasvoja, tai sellaisia, joita ei

ole vuosikausiin nähty, kuihtuneita vanhuksenkasvoja, jotka herättävät

jo ijäkästen miesten mielessä eloon lapsuudenmuistoja, olentoja, jotka

ovat työnsä ääressä kumariksi käyneet kaukana nummen salomailla, mihin

ihmisten ajatus ja vielä harvemmin heidän jalkansa osuu.

Kaukaa, kaikilta suunnilta ovat nämä ihmiset tulleet, jotka äkkiä

heräten ovat kuulleet sotahuudon. Miksi he juuri nyt heräsivät, kun

heitä niin usein ennen oli kutsuttu, mutta he yhä nukkuivat? Siksi he

heräsivät, että huuto kajahti nyt hopeatorvesta, nuorison

voitonvarmasta, uhkamielisen voimakkaasta sydämestä. Penikulmain

laajuisten metsäin halki, yli avarain lakeutten kajahti huuto:

"herätkää, nyt on meidän päivämme, nuorison, toivon, uskon päivä!

Tulkaa taisteluun ja voittakaa merkkimme johdolla!" Ja veltot, väsyneet

vanhat kuulivat huudon, he ymmärsivät sen, he avasivat raukeat silmänsä

ja tunsivat, että unen aika oli mennyt.

Niin he tulivat kokoukseen, jokainen muistojensa taakkaa kantaen,

jokaisella mielessään synkkiä tarinoita isästä tai iso-isästä, veljestä

tai naapureista, pojistaan tai sukulaisistaan. Ja kun he lähtevät

tuvastansa, kun lähtevät metsistä tai vuorilta ja tasangoilta, missä

heidän elämänsä vaatimattomana on vierinyt, ja tulevat ihmisten

joukkoon, silloin nuo tarinat loistavat niin oudon terävästi

raskasmielisesti sisäänpäin kääntyneistä katseista, ja totiset kasvot

käyvät entistäkin totisemmiksi. He tuntevat itsensä aroiksi ja

hyljätyiksi ja kuitenkin niin rohkeiksi ja voimakkaiksi, tietoisina

kärsimyksistä, joita juuri heidän osakseen on tullut. Jokainen, olipa

miten halpa tahansa, tuntee tällä hetkellä arvonsa, hän tietää äänensä

jotain merkitsevän tänään, ja hän tuntee kiihkeää halua viimeinkin

puhua julki ja ilmottaa asioita, jotka oli kätketty syvälle, syvälle

häpeän peittoon.

Tuossa tulee kyyryinen, hoippuva ukko, hän on kolme penikulmaa

kävellyttänyt pakottavaa jalkaansa, sillä muistot isästä, joka joi

itsensä kuoliaaksi, ja pojasta, joka kulki iso-isän jälkiä, ovat

antaneet hänelle yliluonnolliset voimat. Muistot vilkastuttavat hänen

askeleitaan; hänen eteenpäin kompuroidessaan, nakuttaa hänen

sydämessään muuan ajatus, aivan kuin herättäjäkello: "jälkeentulevaiset

pääsevät kärsimästä meidän kärsimyksiämme." Hänellä on vain pari ääntä,

mutta ne hän tahtoo itse antaa kokouksessa. Ja kaikki hänen

ajatuksensa, kaikki mielikuvat kerääntyvät yhden ainoan

jättiläismäisen, mahtavan "ei" sanan ympärille, jonka hän on

singahuttava kapakkaa vastaan.

Tuossa tulee vanha vaimo kaulahuivi pään ympäri kiedottuna ja

kokoontaitettu nenäliina kädessä. Hän läähättää ja huokailee ja etsii

katseellaan paikkaa; tiukkaa oli ollut käydä pitkää matkaa, mutta mies

oli sairaana, ja niin täytyi vaimon viimein lähteä luovuttamaan äänet

"kunnalle". Hän on varmasti vakuutettu, että jollei näitä ääniä anneta,

jää "Luffin kapakka" paikoilleen; ja vaikka tie olisi ollut kaksi

vertaa pitempi ja ilma kaksin verroin lämpimämpi kuin tänään, olisi

hänen täytynyt sittenkin kokoukseen, se oli varma, se. Ja hän huoahtaa,

levittää kyynäspäänsä, tunkeutuu eteenpäin pitkin käytävää ja etsii

tarmokkaasti paikkaa, kunnes Eskil Svan nousee, ja vaimo tyytyväisenä

ja huokuen asettuu hänen paikalleen, sillä välin kuin ukko pakottavine

jalkoineen kärsivällisesti yhä seisoo oven suussa.

Tuolta tulee komea talonpoika, ryhdiltään levollisena ja arvokkaana,

puettuna hienoon, pitkään verkatakkiin. Hän ei ole ikinä maistanut

viinaa eikä olutta, hän on rikas ja arvossa pidetty, mutta jokainen

tietää, miksi Hövekan Petterin kasvot ovat nyt niin hirvittävän

totiset. Kaikki ymmärtävät, että Wettingien synkkä kohtalo kohoaa hänen

muistiinsa. Kaikki tietävät, että hänellä itselläänkin on ollut

tuhlaajapoika, vaikkei kukaan ole tohtinut koskaan puhua siitä hänen

kanssaan. Kaikki tietävät, että hän vihaa viinaa, vihaa kapakkaa, ja

että hän nyt on tullut, monien ääntensä, mahtavan vaikutusvaltansa

avulla sen maahan luhistaakseen.

Niin tulee rikkaita talonpoikia, pikkutilallisia, köyhiä vuokraajia ja

torppareita, työmiehiä, muonamiehiä, sikin sokin -- kaikilla on sana

sanottavana kapakan pysyttämisestä tai poistamisesta.

Äkkiä liikehtii koko sali; kuiskailun humina käy yli penkkirivien,

sitten se vaimenee, ja hiljaisuus käy äskeistäkin syvemmäksi. Kuka on

tullut sisään ja kulkee horjuen käytävää, missä ihmiset vaistomaisesti

antavat hänelle sijaa, aivan kuin ruhtinaalle tai ruttosaastaiselle?

Kuolemako vai synti aikoo vierailla kokouksessa? Vainajako on noussut

haudastaan tarinoimaan menneitten aikain monia kamalia satuja? Kuumina

ja tuijottavina loistavat silmät syvistä kuopistaan, katse suuntautuu

liikkumattomana suoraan eteenpäin, aivan kuin se olisi takertunut

kiinni ajatukseen, joka vuosikausia, öin, päivin, valveilla ja unessa

on vainonnut aivoja. Kasvot ovat tuhkanharmaat, ohimoita ja poskipieliä

kattaa kireänä ryppyinen iho, pörröisinä ja harvoina riippuvat

hiustupsut ja parranhaivenet. Muuan nuori talonpoika nousee, arasti

tarjoten hoippuvalle istuinpaikan; sanaa sanomatta vaipuu tämä

penkille, lysähtää kokoon kuin märkä riepu ja istuu liikkumatta,

nojaten leukaansa keppiä vasten ja antaen järkkymättömän katseensa

tuijottaa avaruuteen.

Ken hän on? Vanhukset tutkivat häntä terävästi, nuoret katselevat häntä

aran uteliaina tai aavistelevasti väristen. Eiköhän hän ollut

väkijuomain tuhoama raukka, luihin ja ytimiin tunkeva raittiussaarna?

Mutta yli Hövekan Petterin ylpeitten kasvojen, joiden otsa on niin

leveä ja alahuuli niin ulkoneva, lennähtää vuoroin puna ja kalpeus. Hän

tunsi aaveen, se oli Wetting, hänen sisarensa Kristinen mies, juoppo

raukka, joka oli tuottanut häpeää rikkaalle ja mahtavalle

talonpoikaissuvulle. Viisi vuotta, aina siitä asti kuin August kuoli,

on hän maannut vuoteen omana, toinen kylki halvattuna, jäsenet

vapisevina kuin aaveita säikkyneen, puhua koristen käheästi kuin vanha

kello, kun se on seisahtumaisillaan. Mistä hän on saanut voimaa nousta

tänne tullakseen? Hövekan Petterin suuri alahuuli vavahtaa, häntä

itkettää, itkettää Wettingin tähden, itkettää, sillä juopon näkeminen

herättää hänen katkerimmat muistonsa eloon. Mutta hän on liian ylpeä

liikutustaan näyttääkseen -- siksi pysyvät kasvot järeinä ja kovina,

siksi kohoo pää ja puristuu nyrkki, samalla kuin sisäinen ääni huutaa:

"pois kapakka, pois kurjuus, joka on tuottanut surua ja häpeää

kunnialliselle vanhalle suvulle!"

Mutta toinenkin on tuntenut Wettingin, toinen isoinen isäntä: Lars

Eskilinpoika Svan. Hän käy vielä kalpeammaksi kuin Hövekan Petter,

hänen katseensa ei voi irrottua Wettingin kamaloista kasvoista, ja hän

alkaa käydä häiritseväksi, niin että vaimo varottaen survasee häntä

kylkeen:

-- Rakas ukkoseni, ole nyt vaiti.

-- Minusta tuntuu kuin olisin taas nähnyt unta, sanoo Svan matalalla,

salaperäisellä äänellä.

Nyt ryhdyttiin kuitenkin panemaan kokousta alkuun. Puheenjohtaja,

varatuomari Jaksander, otti kelpo nuuskauksen nuuskarasiastaan, ojensi

sen naapureilleen, niisti nenäänsä kirjavan nenäliinansa kulmaan ja

istuutui sitten tuomarinistuimelle. Hän käänteli huolettomasti muutamia

paperilehtiä, nyykäytti nauraen ja suostuvasti lautamiehen varovaan

kuiskaukseen ja ryhtyi sitten pitkästi ja objektiivisesti tekemään

selkoa väkijuomataistelun kulusta näillä seuduin ja tämän ylimääräisen

kokouksen kokoonkutsumisen syistä.

Sitten alkoi ottelu. Ensimmäisenä puhui kirkkoherra Henningson.

Innostuneesti ja runollisesti hän kuvasi omaa ja puoluelaistensa

suhdetta tähän suureen kysymykseen. "Pohjalta on meillä sama tarkotus:

ihmiskunnan vapautus synnistä ja alennuksesta, ero meidän kohtuuden

miesten ja ehdottomain välillä on vain taistelu tavassa, tavassa, miten

tämä päämäärä on saavutettava. Emme nimittäin mitään niin pelkää kuin

sitä, että kasvattaisimme fariseuksia, rakentaisimme valkoiseksi

kalkittuja hautoja, jotka sisältä ovat täynnä kuolleitten luita. Ja me

pelkäämme, että se tie, jolle te, rakkaat ystävät, niin hyvää kuin

tarkottanettekin, olette painuneet, juuri johtaa äsken mainittuihin

surullisiin tuloksiin. Sen sijaan, että jokaisen tekomme tulee olla

siveellisesti vapaan tahdon päätösten ilmausta -- sen näemme jo

luomisesta, jolloin oli tehtävä _vapaa_, eikä yhdistysten ja lupausten

painostama valinta hyvän ja pahan välillä, luonnollisesti ainoa

valinta, jolla on siveellistä arvoa -- sanon, sen sijaan, että

raittius, tai oikeastaan ehdottomuus olisi vapaan tahdon valinnan

tulos, tekevät ehdottomat siitä pakkotuotteen, jonka siveellinen arvo

on sangen epäiltävä. Sen sijaan että ihmisen tulee muuttua

siveellisesti puhtaaksi ja voimakkaaksi luonteeksi katumuksen ja

parannuksen kautta, saatuaan jumalallisen armon Kristuksessa, luo

raittiuskäsky jonkinlaisen orjahallituksen, jonka vallan alaisina

muutoin kokonaan kääntymättömät ihmiset hypnotisoidaan kieltäyviksi

määrätyn asian suhteen, ja jonka kautta kasvatetaan itsevanhurskautta,

itseensä tyytyväisyyttä, josta voi olla mitä turmiollisimmat seuraukset

koko luonteeseen nähden. Ehdoton tai ei-ehdoton, siitä on kysymys, muu

kaikki on vähemmän kuin tyhjän arvoista. Siten turmeltuu vähitellen

sisäinen voimamme, meistä tulee kuohilaita eikä miehiä, ja

kristillisen, pyhitetyn luonteen sijasta, joka omasta halustaan -- tai

oikeammin sanoen, armon vaikutuksesta -- luopuu kaikesta, mitä se pitää

vahingollisena tai syntisenä, astuu veltto farisealaisuus, joka

ehdottomuudessa näkee pelastuksen ja autuuden ja langettaa ankaria

tuomioita toisin ajattelevista. Vapautemme Kristuksessa kadotamme

ihmiskäskyjen orjina. Jumala varjelkoon meitä kaikkia hienosta,

vaarallisesta hengen myrkystä, joka kätkeyy tuohon näennäisesti niin

hyvää tarkottavaan ehdottomuuden liikkeeseen."

Kirkkoherran puhe teki syvän vaikutuksen kaikkiin samanmielisiin.

Vapautemme Kristuksessa, ah niin, sehän tahdottiin niin häikäilemättä

riistää näillä kaikilla sietämättömillä käskyillä! Rouva Luft, joka

istui vastapäätä kirkkoherraa, kalpeat kasvot hikipisarain peitossa,

jotka vierivät raskaina ja sitkeinä kuin pihka pitkin vaalevaa

puunrunkoa, tunsi sekä rauhottuneensa että rakentuneensa. Juuri niin

oli hänkin monta kertaa ajatellut; vaikkeihan hän voinut ajatuksiaan

niin kauniisti ilmi tuoda kuin kirkkoherra. Varatuomari Jaksander otti

mahtavan nuuskauksen, nyykäytti hyväksyvästi päätään ja mietti

mielessään, miten suuresti hän siveellisesti turmeltuisikaan, jos hän,

ehdottomain julistuksia seuraten, teeskennellen kieltäytyisi siitä

viattomasta huvista, jota tuotti lasillinen punssia iltapäivin hänen

vanhan ystävänsä Henningsonin seurassa.

Kirkkoherran jälkeen oli pastori Martin pyytänyt puheenvuoroa. Hän ei

vastannut mitään edellisen puhujan sanoihin, hän kuvasi vain

paikkakunnan raittiustaistelua, sellaisena kuin hän sen käsitti, kuvasi

sen ensi alkua, vastarintaa, jota se oli kohdannut ja jonka se oli

voittanut j.n.e. Tällöin viipyi hän kauimmin Gertrudin toiminnassa

lasten ja nuorten kesken, kertoi, kuinka Gertrud kymmenen vuotta

sitten, saaden osakseen pilkkaa ja vastustusta, niin, jopa vainoa, oli

kylvänyt lasten sydämeen raittiustyön ensi siemenet, jotka nyt olivat

nousseet oraalle, kuinka hän oli perustanut pienen "Kanervakukka"

yhdistyksen, jossa aluksi oli jäseninä viisi koululaista, ja johon nyt

kuului yli sata jäsentä pitäjän voimakkainta ja parhainta nuorisoa.

Kalpeana, maahan luoduin silmin istui Gertrud kuunnellen hänen

sanojaan. Miten hyvää ne tekivät, miten hyväili häntä Nils Martinin

äänen lämmin, kiitollinen sävy, hänen katseensa kostea kiilto, katseen,

jonka Gertrud toisinaan arasti ja nopeasti kohtasi. Ja samalla vaivasi

häntä pastorin puhe niin omituisesti, hän olisi tahtonut keskeyttää --

ah, jospa hän ei vain olisi sanonut sitä -- ja sitä! Hän huomasi,

kuinka pilkallinen ilme kimalsi kirkkoherran silmissä, samalla kuin suu

säilytti järkähtämättömästi arvokkaan sävynsä, ja häntä puistatti

vastenmielisyys. Hän tiesi, että hänen työnsä julkinen kehuminen oli

vain tekevä kirkkoherran mielialan yhä nurjemmaksi sekä sitä että häntä

itseään kohtaan persoonallisesti. Ja entisessäkin oli kyllin.

-- Niin, pitäjällä on tosiaan syytä olla kiitollinen neiti Björkille,

_jos_ hän on tehnyt kaiken, minkä pastori nyt on sanonut hänen

työkseen, saneli kirkkoherra, pastori Martinin lopetettua, tehden

jonkinlaisen isällisesti ritarillisen kädenliikkeen Gertrudiin päin.

-- Mutta mitä tulee hänen pastorin esittämiin "todistuksiinsa" asiassa,

kaikkiin noihin juttuihin, kuinka hän muka on nähnyt lasten menevän

kapakkaan, kuinka vanhempain oli tapana anastaa salaa rahoja j.n.e.,

j.n.e., niin pitäisi minun mielestäni näin vakavassa ottelussa kuin

tämä välttää kaikkea, mikä edes vivahtaakin juoruiluun.

Nils Martinin kasvot leimahtivat punaisiksi, ja hänen vaaleansiniset

silmänsä säkenöivät.

-- Rohkenen panna vastalauseen sitä vastaan, että tosiasioita, joita

tuodaan esiin todistuksina epäillyn ja vastustetun liikkeen

välttämättömyydestä, pidetään juoruiluna.

-- Hyvä, vastasi kirkkoherra ylenkatseellisen levollisena, mutta

varokaamme liian kiinteästi tähän taisteluun liittämästä naisia, joiden

ymmärrys, sen pahempi, on hyvin lyhyt. Hoitakoot he hiljaisesti ja

uskollisesti tehtäviään, ja ratkaiskaamme me miehet suuret yleiset

kysymykset, jotka tosiaan ovat tarpeeksi raskaat meidänkin

voimakkaammille harteillemme ja karaistuneemmalle mielellemme. Siis --

Ja hän jatkoi vielä hetken samaan tapaan, ja hänen katseensa suuntausi

lempeänä ja isällisen varottavana kokouksen naisjäseniin.

Nyt kohosi hitaasti pitkä, mahtava olento etumaisilta sijoilta. Salissa

syntyi haudanhiljaisuus; nytpä saatiin kuulla! "Luffilaisten",

Tingbomin, varatuomarin, nimismiehen, kirkkoherran, y.m. ehdottomuuden

vastustajain kasvoille levisi tyytyväinen ilme, ja he istuivat korvat

hörössä. Hän oli mahtava mies, jolla oli monta ääntä, ja hän oli

"järkeväin" puolella, sen tiesi jokainen!

-- Talollisella Svanilla on puheenvuoro!

Svan seisoi hetken vaiti ja katseli eteensä verhotuin, sisäänpäin

kääntynein katsein, jollainen se oli ollut siitä yöstä lähtein, kun

hänen ähkyvät tuskanhuutonsa herättivät hänen vaimonsa. Sitten hän

alotti matalalla äänellä, joka terävänä korkeni joka lauseen lopulla:

-- Minulle on tapahtunut suuri armo, minulle on ilmotettu suuria

totuuksia. Öisissä näyissä on Herra osottanut minulle syntini ja

puhunut minulle: "Svan, sinä olet rikkonut suurimman käskyn, sinä olet

ollut rakkaudeton mies, joka et ole osottanut rakkautta veljillesi."

-- Niin Herra vei minut hornan syvyyteen ja minä näin siellä kalpean ja

spitaalisen miehen vaivoissaan vääntelevän. Tunsin hänet ja kysyin:

"kuinka olet tänne joutunut?" "Kiitos, Svan, että toimitit minut tänne.

Joka on niin heikko, ettei voi omin neuvoin seisoa, hän kaatukoon --

muistatko niitä sanoja?" "Muistan", vastasin minä, ja hampaani

kalisivat tuskasta. "Niin, minä kaaduin, minä", sanoo mies, "ei kukaan

ojentanut kättään, kaikki arvelivat niinkuin sinäkin, että tuollaiset

raukat saavat mielellään kaatua. Kiitos, ystävä!" Ja mies nauroi niin,

että helvetin sopet ja sokkelot vavahtelivat. Silloin ymmärsin, miksi

minut oli tänne syvyyteen paiskattu, ja etten koskaan ollut sieltä

ihmisten ilmoille pääsevä, jollei mies, jonka olin turmellut, myös

päässyt. Ja minä aloin huutaa ja kirkua: "anna meille velkamme

anteeksi!" Ja kun heräsin, olin toinen ihminen, vapahdettu syntinen,

joka tunnustaa raskaasti rikkoneensa rakkaudenkäskyä vastaan. Tuolla

istuu mies! hän jatkoi ja osotti Wettingin kokoonlysähtänyttä olentoa.

Tuota veljeä en tahtonut tukea, tuollaisia heikkoja astioita

halveksuin, siksi Herra minut nöyryytti ja musersi. Ja nyt huudan sen

sijaan: pois kapakka veli Wettingin ja muiden heikkojen veljien tähden!

Läpi salin kulki liikutuksen hyrsky. Vaimot nyyhkyttivät ja

pyyhkielivät silmiään; jotkut nuoret taputtivat käsiään; kirkkoherra ja

Jaksander vaihtoivat katseita; jälkimäinen peitti kirjavalla

nenäliinalla kasvonsa kätkeäkseen hymyn. Ihmeellistä, että näissä

käytännöllisissä, voitonhimoisissa, itsevaltaisissa talonpojissa niin

usein sai nähdä suorastaan narrimaisen mystillisyyden vilahduksia!

Mutta Svan ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärillä tapahtui.

Hän istui vaiti, pää kumarassa ja katse kiinni permannossa. Tunnustus,

jonka hän oli tehnyt oli vaatinut suuren uhrin hänen ylpeydeltään, ja

vaikka hänen sydämensä sykkikin ilosta, tunsi hän itsensä väsyneeksi ja

sisimmässään murtuneeksi.

Äkkiä nousi Wetting kesken urkuri-opettajan valtavia salakapakoimisen

kuvauksia, kuinka muka hänen isänsä nuoruudessa jok'ainoa talonpoika

petti valtiota j.n.e. Luurankomainen olento pistihe kiemurrellen esiin,

horjui kuin poikki hakattava puu.

-- Pois! hän huusi ja hapuili kädellään -- -- pois!

Hän näytti haluavan sanoa enemmän, kurkku työskenteli, niin että laihan

kaulan jänteet pingottuivat ja ojentuivat, mutta hän ei saanut enempää

sanotuksi. Hän vaipui raskaasti penkille, ja katseen kiilto sammui.

Mutta hän oli saanut lausutuksi ajatuksen, joka kuin heijastuksena

hänen elämänsä monista taisteluista ja tappioista vielä väreili hänen

tympeissä aivoissaan ja antoi hänelle voimaa nousta vuoteeltaan ja

tulla kokoukseen.

Tämän keskeytyksen jälkeen siirtyi ottelu yhä enemmän ja enemmän yli

kokouksen säännöllisten rajain; vaimo, joka oli äänestämässä sairaan

miehensä puolesta, ja jonka mielestä jo alkoi olla aika siirtyä

puheista toimiin, nousi, niijasi varatuomarille ja sanoi:

-- Pyydän nöyrimmästi, herra tuomari, että saisimme antaa äänemme.

-- Heti, heti, eukkoseni, heti. Me vaan... Talollisella Petter

Petterinpojalla Hövekasta on puheenvuoro.

Hövekan Petter nousi. Vieritti suurta alahuultaan liikahuttamalla

tupakkamällin toisesta suupielestä toiseen ja puhui hetken aikaa

arvokkaalla äänellä kapakkaa ja "järjestelmää" vastaan. Hänen jälkeensä

esiintyi muuan hänen vastustajansa, puhuen yhtä arvokkaana raittiutta

vastaan, nimittäen sitä perkeleen sokaisukeinoksi, ja lausui lopuksi

sen omituisen mielipiteen, että hän mieluummin muka näkisi lastensa

tulevan juopuneina kapakasta, kuin olevan raittiusmielisiä tekopyhiä;

se tie _voisi_ kuitenkin johtaa syntien katumiseen ja siten

pelastukseen, kun sitä vastoin ehdottomat eivät mielestään tarvinneet

pelastusta lainkaan ja niin _kuitenkin_ joutuivat kadotukseen.

Tähän ei ollut kellään mitään vastattavaa; raittiuden puoltajat

joutuivat inhimillisen heikkoutensa uhreiksi: nauroivat vastustajain

tyhmyyttä; ja ei-raittiusmielisetkään eivät pitäneet itselleen

edullisena taputtaa käsiään viimeiselle puhujalle.

Kun vielä pari väritöntä lausuntoa oli annettu, oli ilmottautuneiden

puhujain pitkä luettelo läpikäyty, ja juhlallinen hetki, jolloin

äänestämisen kapakkaa vastaan tai sen puolesta tuli alkaa, lähestyi.

Varatuomari, joka viimeisen puolitunnin oli näyttänyt veltolta,

tempautui pirteäksi, piti pienen alustavan puheen, kuiskasi pari sanaa

naapureilleen, rapisutti papereita, karisti kurkkuaan, sylkäsi,

niisti nenäänsä ja huusi viimein, syvän hiljaisuuden vallitessa

kuulijakunnassa, ensimmäisen nimen.

Lyhyt "ei" oli vastauksena esiinhuutoon. Nyt tuli taas nimi ja "ei".

Nimismiehen kynä rapisi paperia vasten hänen kirjottaessaan nimiä; se

olikin ainoa ääni, mikä huoneessa kuului, lukuunottamatta yhä nopeampia

kysymyksiä ja vastauksia. Vaihtelevin äänilajein ne pisartelivat,

kaikki nuo pikku sanat, joiden oli määrä päättää pitäjän ja väestön

tulevaisuudesta. Milloin ne lausuttiin terävästi ja voimakkaasti,

milloin ne tulivat heikkoina ja koristen vanhoilta, sopertavilta

huulilta. Milloin helähti niistä nuoruuden täyteläinen, varma sointu,

milloin taas julkisuuteen tottumaton naisen suu arasti ilmaisi, minkä

ajatus voimakkaasti oli suunnitellut. Kirkkoherran kovaan "jaa" sanaan

vastasi Svanin ja Hövekan Petterin vielä itsevaltaisempi "ei". Heti sen

jälkeen luettiin Gertrudin nimi; välittömästi, kuin näkymättömän voiman

vetämänä hän kääntyi pappiin ja katseli tätä, kaksi kertaa kiihkeästi

ja pontevasti toistaen: "ei -- ei!" Epämieluisa tuntemus, katumus

värähti puistatuksena hänen lävitseen; miksi hän sen liikkeen teki,

miksi hän noin katsoi kirkkoherraan? Oli kuin olisivat he tähdänneet

toisiinsa paljastetuin miekoin, niin teräviksi hän tunsi sekä

kirkkoherran katseen että omansa. Ja hänestä tuntui kuin olisi hänen

sieluunsa syntynyt haava, ei kirkkoherran terävän katseen iskemänä,

vaan alhaisen voitonriemuisen kostontunteen, joka hänessä itsessään

kuohahti. -- Kuin unessa hän kuuli äänten vihman ympärillään. Lotta

Stålin pieni terävä ääni näpähytti käheästi: "jaa!" Lotta piti kiinni

raittiudesta, "järjestelmästä", mutta ei millään muotoa tahtonut

"poistaa" kestien pienoista kohtuudenryyppyä. Hanna Myhren jyrisevä

altto päästi kuuluviin voimakkaan "ei" sanan, ja Emelie Lager ja

Josefina Asp kuiskasivat arasti: "jaa". He olivat molemmat ankaran

kirkollisia, heistä soti kerrassaan seurakuntakuria vastaan äänestää

vastoin papin ja sielunpaimenen mielipiteitä.

Pari tuntia kesti äänestystä; lämpö kohosi salissa yhä suuremmaksi,

tympeä ilma, levottomuus ja mielenliikutus kuumetti kasvot, ja silmät

paloivat uteliaasta innosta.

Ulkona alkoi keskipäivän kirkkaus sammua, auringonsäteet lankesivat

vinoina, ja varjot ryömivät vuoren juurelle. Tupasissa ja taloissa

istuivat vaimot odottain pata tulella ja päivällispöytä katettuna; ei

ollut heidän muistiinsa ollut niin pitkää kunnankokousta.

Äkkiä kuului remuavaa sorinaa käräjätuvalta, se kasvoi kasvamistaan,

yksityisiä huutoja kuului maantielle asti, ovet avattiin, ihmiset

virtasivat ulos, kaikkien piirteissä oli liikutuksen ilme, ilo leikki

vanhain kasvojen uurteissa, kyynelet kimalsivat nuorissa, säteilevissä

katseissa. "Eläköön, eläköön!" huusivat iloiset äänet, hatut ja

nenäliinat viuhtoivat ilmassa. "_Hän_ auttoi kuitenkin", sanoo vanha

sairasjalka mies ja ristii kätensä, "kiitetty olkoon Hänen nimensä!"

"Nyt on seutumme vapauden tyyssija!" huutaa Eskil Svan ja heilahuttaa

lakkiaan päänsä päällä. Ja punastuen kohtaa hänen katseensa tyttösen

ruskean silmäparin, joka koko ajan on etsinyt Eskilin katsetta, mutta

arasti kääntyy pois, kun etsimänsä tapasi.

Iloiset, onnelliset ihmiset kiiruhtivat koteihinsa kertomaan suurena

uutisena, että kylän kapakka, joka niin kauan on ollut väestön elämää

myrkyttämässä, on tänä siunattuna kevätpäivänä äänestetty pois suurella

äänten enemmistöllä.

Sunnuntairauha ja pyhäpäivänilo vallitsee koko pitäjässä. Ei koskaan,

siltä tuntuu kotiin kulkevista ihmisistä, ei koskaan ole ilma

välkkynyt niin läpikuultavan sinisenä Ljungbergin huipulla, ei

koskaan ole avaruus ollut korkeampi tai leivon sävelet leijailleet

niin laajoja kaaria. Kuule, miten pikku laulaja visertää, se on

näkymättömäksi häipynyt ilman sineen, piiloon kuin sydämen syvimmät

riemunhelkähdykset. Aavana, loppumattomana leviää lakeus; on kuin se

tänään olisi suurempi kuin konsanaan, ääriä vailla kuin rakkauden

ajatukset. Vuoret ovat kuin siirtyneet kauemmaksi, on kuin keinuisivat

niiden pehmeät aaltoviivat rytmeinä, kuin kajahtaisi riemunsävel

huipulta toiselle.

Kaikki on onnea ja toivoa ja voitoniloa, ilmassa helähtelevät nuoruuden

ja kevään fanfaarit. Siltä ainakin tuntuu niistä kahdesta, jotka

suurelta tieltä ovat pujahtaneet polulle, vuoren juurelle, missä he

käsi kädessä viivyttelevät niin kauan kuin kotona odottavalta isältä ja

äidiltä suinkin uskaltavat. Hetken tunnelma palaa jalona huumeena

nuorukaisen sydämessä, hän on unohtanut kaikki päätöksensä välttää

Brittaa, uhrata oma onnensa ja vain työskennellä Jumalan viinimäessä,

hän on unohtanut kaiken tänä kevätriemun siunattuna hetkenä, joka on

vallannut koko hänen sielunsa. Hän on niin nuori, niin riemuitsevan

onnellinen. Hänen ruiskukkasilmänsä kimaltavat, väreilevän katseen

etsiessä rinnalla astelevaa tyttöä, ja ennenkuin hän on ennättänyt

tointua, on hän tunnustanut rakkautensa ja kysynyt, tahtooko Britta

olla hänen sydämensä ystävä. Ja Britta punastuu yhä syvemmin ja luo

maahan katseensa, huulten hiljaa liikahtaessa. Eskil ei kuule, mitä hän

sanoo, mutta Brittan ujona säteilevästä hymystä hän ymmärtää sen

suostumukseksi. Niin hän sen olisi joka tapauksessa ymmärtänyt,

vastasipa tyttö miten tahansa, näyttipä miltä tahansa; sillä jo ammoin

ilmaisivat Brittan ruskeat, lempeät silmät hänen nuoren sydämensä

salaisuuden. Silloin kietoo Eskil kätensä tyttönsä uumille ja kuiskaa:

-- Britta sinä! Se ennustaa hyvää tulevaisuutemme varalta, että

vannoimme uskollisuutta tänä päivänä!

Ja Brittan koko kasvot, silmät, huulet ja pienet kuopat poskissa ja

silmäin kohdalla hymyilevät vastaan, kun hän puristaa Eskilin vankkaa

työkämmentä yhtä tanakalla, ruskealla pikku kourallaan.

Nyt he ovat laskeuneet metsäpolulta kylätielle, missä ihmisiä

virtailee, missä nuoriso seisoo parvissa rattoisaa iloa pitäen, missä

Ruotsin lippu liehuu kevätilmassa täynnä ylpeätä ja riemuisaa

tunnelmaa.

Ja Eskil herää äkkiä huumeestaan ja tuntee itsensä niin hämilliseksi ja

nöyryytetyksi. Missä on raittiussaarnaaja, missä Jumalan valtakunnan

voimakas soturi? Hänestä on tullut tavallinen rakastunut nuorukainen,

joka uneksii pienestä tuvasta ja peltotilkusta ja tyttösen kauniista

ruskeista silmistä. Mutta sitä ei voi auttaa -- voimakkaampi kärsittyä

nöyryytystä on nuoruudenilo, joka täyttää hänen sydämensä. Ja hän

puristaa taas Brittan kättä, niin kovasti, että pienet jänteiset sormet

rusahtavat, ja he yhtyvät muihin nuoriin ja liittyvät lauluun:

"Nyt saapuvat Ruotsin nuoret,

rivit vankkana niinkuin vuoret,

Koitteessa vuossadan taistoon

he käyvät vapauden!"

Tällä lakeudella on muinaisina aikoina suoritettu mahtavia taisteluita

kamppailevien valtojen välillä, ja isänmaan kunniaksi ja pelastukseksi

on saavutettu ylpeitä voittoja. Mutta ei koskaan ole taisteltu

tärkeämpää taistelua, ei kauniimpaa voittoa saatu kuin sinä päivänä,

jolloin nuorison usko ja innostus voitti kovat, kohmettuneet,

epätoivoiset mielet, aivan kuin raikkaat silmukat elinvoimaisina ja

voittoisina lopuksikin putkahtavat vanhan tammen kuivuneesta rungosta.

Mutta ne, jotka kulkivat side silmillä, ne, jotka eivät olleet

uskaltaneet tarttua lapion varteen kapakan maahan sortamiseksi, ne ovat

nyreinä ja pahantuulisina vetäytyneet kukin omiin oloihinsa päästäkseen

kuulemasta kyläläisten melua, päästäkseen näkemästä sinikeltaisia

lippuja, jotka liehuvat ilmassa elämän kevätiloa.

Pappilassa istui varatuomari Jaksander ja tuumaili kirkkoherran keralla

pitäjän pimeää tulevaisuutta.

-- Tästä seuraa sisäinen, salainen turmelus, sanoi kirkkoherra

synkästi, turmelus, joka muutaman vuosikymmenen viertyä on kokonaan

myrkyttänyt kansan henkisen elämän.

-- Tietysti. Ennen pitkää on salakapakoiminen täydessä kukoistuksessa

paikkakunnalla. Tietysti, niinhän aina käy. Kolmekymmentä vuotta olen

tulkinnut lakia itsepintaisille talonpojille eri osissa Ruotsin

maaseutua, enkä vielä koskaan ole nähnyt, etteivät tällaiset

väkivaltaiset sekaantumiset persoonalliseen vapauteen olisi saaneet

aikaan katalaa taantumusta. Miten kävi Rydalin pitäjässä, missä minä

nuoruudessani istuin käräjiä vanhan Hallstenin keralla. Jumal'auta,

raittiuskiihkoilijat saivat tahtonsa läpi, kapakka suljettiin,

rukoushuoneet avattiin, heränneet lauloivat virsiä aamusta iltaan, ja

kansa oli juoda itsensä kuoliaaksi salakapakkapesissä. Ei ole

milloinkaan sattunut niin monta rikostapausta kuin juuri kapakan

sulkemisen aikoina. No, sen sanon, emme me, ukko Hällsten ja minä,

juuri siunanneet raittiusprofeetoita siihen aikaan!

Kirkkoherra pudisti päätään, ja molemmat herrat istuutuivat pelaamaan

lautaa johtaakseen synkät ajatuksensa muille aloille.

Herra ja rouva Luft eivät puhuneet paljoa keskenään loppupäivänä.

Syötyään yhdessä päivällistä -- lapset olivat täyshoidossa kaupungissa,

missä kävivät alkeiskoulua -- kulkivat he kumpikin itsekseen synkkine

mietteineen. Herra Luft tunsi iloisen "taiteilija-ajan" nyt

loppuneeksi, nyt hän taas sai tarttua käsiksi käytännöllisen työn

aherrukseen, joka ei lainkaan ollut "hänen alansa". Rouva Luft istui

"salissa" ja tuijotti eteensä katsein, joka ei suinkaan ollut vähemmän

synkkä kuin kirkkoherran. Mitä voi tehdä? Ei mitään. Vain kärsiä ja

vaieta ja yrittää toisaalla.

Huoaten hän nousi, laskeusi alas portaita, jotka narisivat hänen

raskaitten askeltensa alla, ja astui kapakkaan. Siellä näytti hauskalta

ja miellyttävältä, pöydillä oli valkeat vahakankaat, tiskillä kaunis

kukkavihko ja tarjoilijattarella valkea, puhdas esiliina edessä. Kuinka

saattoivat ihmiset, jos heissä oli kipenekään totuutta tallella,

väittää tätä hauskaa paikkaa paheen tyyssijaksi?

Erään pöydän luona istui Timeon Tingbom, söi voileipää ja valutti

itseensä toisen olutpuolikon toisensa perästä.

-- No, sepä jotakin! hän huudahti, rouva Luftin nähdessään, sepä

jotakin, sanon minä! Tässä istuu kunnon ihminen ja kostuttaa hiukan

suupalojaan. Mutta, hyvänen aika, se on syntiä, ruuan pitää rutikuivana

vatsaan, tai mene ja lipitä sokerivettä ja kahvia koko päivä, niinkuin

Björki "kultamuruineen". Jaa-a, sepä jotakin! Ja sitten pakotetaan

kunnialliset ihmiset perustamaan salakapakoita yleisöä tyydyttääkseen!

Ja sellaisia sanotaan uskonnollisiksi! Jah, se on siivoa

kansantaloutta, tiemmä! Hyi, suutari!

Hän löi kätensä pöytään, niin että sali kajahti.

-- Ja ketä on meidän kiittäminen tästä? Jaha, Björkiä, Björkiä, ei

ketään muuta. Tingbom levähytti kätensä sivulle, kaikki kymmenen sormea

harallaan. Eikös hän ole kulkenut ja kulkenut ja ollut ynseä lapsille,

kunnes ne raukat ovat tulleet pyörälle päästä? Mutta onko hän

kertaakaan ajatellut heidän tulevaisuuttaan? Niin totta kuin elän, niin

eikös olekin vain Björkin syy, ettei kunta ole ottanut hoitoonsa

lapsiani ja pannut niitä laitoksiin, johon he kyllä ansiosta olisivat

kelvanneet? Se on kovaa, rouva Luft, se on kovaa, kun on kahdeksan

lasta, joita on kunniallisesti elättänyt. Eihän hänellä ole ollut

ainoatakaan, mokomallakin pörriäisellä, mutta sellaiset asettuvat

kuitenkin toisten tuomareiksi ja yllyttävät lapsia ja opettavat ne

tottelemattomiksi sekä vanhemmilleen että esivallalle. Pois hänen pitää

täältä, sen hän on ansainnut, niin totta kuin olen Timeon Tingbom!

Kahdeksan lasta, rouva Luft, se ei ole leikin asia, se, siinä on

kysytty työtä ja kieltäymisiä ihan maahan sortumiseen asti. Ja sen olen

rehellisesti tehnyt, rouva Luft, monta monituista kertaa olen maahan

sortunut, monta monituista kertaa! Ja näin on minua palkittu!

Hän haarotti taas kaikki kymmenen sormeaan rouva Luftia kohti ja

katseli häntä pontevan kysyvästi.

Rouva Luft ei tosin voinut huomata mitään yhteyttä päivän tapahtuman ja

Tingbomin lastensa hyväksi uhraaman työn välillä, mutta hän lausui

kuitenkin hänelle ylimalkaisin sanoin osanottonsa.

-- Niin, tietysti, niin, tietysti! sanoi Tingbom, sitähän olen aina

sanonut. Pois sen ylpeän letukan pitäisi asrakaaneineen ja

solvauksineen!

Ja hän näpähytti ylenkatseellisesti sormiaan, ja katseeseen ilmestyi

kavalaa vihaa.

-- Ettekö haluaisi, Tingbom, hiukan pistäytyä meillä? kysyi rouva Luft.

Ukko kyllä mielellään juttelisi vähän asiasta.

Tingbomin kasvot kirkastuivat, hän nousi, oikoi jäseniään, horjui

pariin kertaan, ennenkuin saavutti tasapainon, ja seurasi sitten rouva

Luftia yläkertaan.

Täällä he istuivat myöhään yöhön, kuiskaillen, kertoillen ja tuumien.

Tingbom lörpötti ja puheli niinkuin tavallisesti, rouva Luft oli täynnä

suuttumusta, mutta ei kukaan raivonnut niinkuin laiska, kelvoton

kapakoitsija itse.

-- Vahinkoeläin hän on! hän huusi ehtimiseen, ja hänen typerät,

mulkoilevat silmänsä säkenöivät, sitä mieltä olen aina ollut,

tappelupukari, joka tahtoo itse kirkkoherraakin hallita! Jos hän tänne

jää, saa jok'ikinen kunnon ihminen tehdä vararikon!

-- No, no, rauhotu, ukkoseni.

-- Rauhotu! Miksi pitäisi minun rauhottua, eikö minulla ole oikeus

raivostua, kun...

-- On, on -- arvelin vain sinun itsesi vuoksi -- voit sairastua, jos...

-- Lorua, se on yhdentekevää, vararikko tästä tulee kuitenkin... Mutta

hänet pitää leimata...

-- Jaa-a, niin pitää.

Ja jonkinlaisen sielullisen välttämättömyyden perustalla, joka vaatii,

että raivon hetkinä, jonka syvimpiä syvyyksiä ei voi tarkoin rajoin

määrätä, on valittava joku uhri vimman purkimeksi, suuntautui

vähitellen kaikki kiihko ja kostonhalu Gertrud Björkiin, sen taistelun

alkajaan, joka oli niin surullisesti päättynyt "Luffin kapakan"

ystäville. Herätettiin hänestä henkiin juttuja, jotka olivat kolmen

ennakkoluulottoman mielikuvituksen värittämiä. Tapahtumat, jotka olivat

sattuneet kymmenen, kaksikymmentä vuotta ennen Gertrudin paikkakunnalle

tuloa, kaivettiin esiin, lisäiltiin epävarmoja piirteitä, ihmiset ja

asiayhteys järjesteltiin pitämättä lukua kuivasta todellisuudesta.

Kertojat kiihottivat toinen toistaan, kilpailivat uhrinsa

kaikinpuolisessa mustaamisessa, puhuivat poskensa polttaviksi jalossa

suuttumuksessaan nuorison viekottelemisesta tottelemattomuuteen ja

laittomuuteen. Niin, kauniita aikoja! Ajatelkaas, että hän heitti

katkismuksen ikkunasta pihalle, kun ei Bartolomeus Tingbom tahtonut

oppia ulkoa hänen vanhaa raittiusesitelmäänsä! Sen oli Bartolomeus itse

nähnyt ja itse kertonut, ja hän ei valehdellut, se oli varma, ei

yksikään Timeon Tingbomin lapsista valehdellut, mitä vikoja heissä

muuten olikin, mutta rehellisiä ja totuudellisia he olivat, siihen

olivat vanhemmat otsansa hiessä heidät kasvattaneet. Tai että hän pani

lapset perunoitaan maasta nostamaan, sen sijaan että olisi opettanut

heitä lukemaan, josta hän maksunkin kunnalta sai! Tai että hän keskellä

tuntia lähetti heidät monen penikulman päähän rakkaudenkirjeineen.

Siivoja juttuja! Ja sellaista piti siedettämän! Sellaista ihmistä, joka

kehottaa lapsia pahaan, riistää heidät kodeistaan ja ajaa

epäsiveellisiin yhdistyksiin! Sillä ei suinkaan kukaan uskonut, että

oli laita menoa noissa "Kanervakukan" kokouksissa, missä pojat ja tytöt

olivat yhdessä illoin keskenään mellastamassa? Ohhoh, kyllä sen

jokainen tiesi, miten silloin kävi -- todella siistiä juttuja

kerrottiin "Björkistä" ja "hänen pojistaan"!

Yhä kirpeämmäksi juoruiluhalusta kävi puhe, päät painuivat vastakkain,

ja kuiskivat äänet kaivoivat esiin toisen jutun toisensa perästä. --

Niin, tietysti se oli niin -- ettei tuota jo ennen ymmärretty --

ajatelkaas, sellainen teeskentelijä -- niin jumalinen oli aina

olevinaan ja olikin niin kavala! Jaa-a, ne ne osaavat, ne heränneet!

Mutta pois hänen piti, se oli vain oikeus ja kohtuus. -- Eihän nuoriso

toki saanut turmeltua ajallisesti ja ijankaikkisesti?

Kun Timeon Tingbom aamupuoleen lähti "Luffin kapakasta", oli hänellä

muassaan kolme kirjettä, jotka oli kirjotettu väännetyllä, varmalla

naisen käsialalla. Kaksi hän pisti kirjelaatikkoon postin ohi

mennessään, kolmannen hän vei kotiin, piilotti työpöytänsä laatikkoon

ja pisti avaimen taskuunsa.