II.

Sinä iltana ei talollinen Svan puhunut sanaakaan vaimolleen ja

lapsilleen. Ei liioin kukaan heistä uskaltanut sanoa mitään; hiljaisina

he istuivat pöydän ympärillä ja söivät illallistaan, silloin tällöin

heittäen aran, kysyvän katseen toisiinsa; kun isä oli tuollaisella

tuulella, tuntui ilma niin tuskallisen painostavalta aivan kuin

ukkosilman edellä. Hän vastasi vain hampaitten välistä mutisten, kun

lapset sanoivat hyvää-yötä, ja Karolinan varalta oli hänellä vain

äreä vastaus, kun tämä, heidän laskeuduttuaan levolle leveään

aukivedettävään sänkyynsä, toivotti hänelle hyvää yötä ja levollista

unta. Mutta pöytä- ja iltarukouksen hän toimitti tavallisella

painokkuudella. Ääneen ja pontevasti hän luki: "vaikka minä antaisin

ruumiini poltettavaksi, ja minulla olisi usko, joka vuoret siirtää,

mutta ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi".

Seuraavana päivänä näyttivät hänen kasvojensa rypyt vielä syvemmiltä ja

synkemmiltä, ja hänen teräksensiniset silmänsä olivat ulkonevan

otsaluun varjossa kuin kaksi myrskypilveä vuorenharjaa kiertämässä.

Innokkaammin kuin koskaan hän hoiti toimiaan, kulki pitkin peltoja,

piti huolta, että aura kunnolla iski kosteaan multaan, korjasi

särkyneen vinttaustangon, sahasi puita ja kantoi ne itse keittiöön ja

pesutupaan, missä Karolina ja palvelustyttö par'aikaa kevätpesua

pesivät.

Kahden aikaan tulivat kaikki keittiöön syömään päivällistä, renki,

piika, Eskil ja pikkusiskot, joilla tänään oli lupa koulusta. Pöytä oli

katettu; vadista, jossa oli perunoita ja koljia, nousi pitkiä

höyrypyörteitä, jotka suloisesti kutittivat työntekijäin nenää. Svan

risti kätensä ja siunasi ruuan niin jyrisevällä äänellä, että

kuuntelijain sydänpohja vavahti. Jumala suokoon, että vain

ennättäisimme pistää hyvät ruuat poskeemme, ennenkuin isännän viha

puhkeaa! Renki ja piika ahmivat niin nopeaan ja paljon kuin voivat ja

vilkuilivat sillä välin varovasti isäntäänsä; mutta Eskil saattoi

tuskin palaakaan niellä, hänhän tiesi mistä syystä ja keneen isä oli

tyytymätön.

-- Äiti, sanoi Svan äkkiä, pane pöydälle olutpuolikko, minua janottaa

peltotyön jälkeen.

Ei kukaan vastannut, renki ja piika pelästyivät käskystä niin, että he

suin päin upposivat lautasiinsa päästäkseen näkemästä, ja Karolina

tuijotti hämmästyneenä herraansa ja mieheensä. Mitä kummia tämä

merkitsi? Svan ei nykyään enää koskaan maistanut "väkeviä", paitsi

juhlatilaisuuksissa, ristijäisissä, häissä ja hautajaisissa. -- Hän ei

edes tietänyt, oliko olutta lainkaan kotona.

-- Etkö kuule, mitä sanon, vaimo! toisti Svan, anna tänne puolikko,

minua janottaa työn perästä.

Renki nuoleksi suutaan, hänkin tunsi itsensä janoiseksi, pahemmin kuin

koskaan, kun kuuli puhuttavan "puolikoista". Mutta mistä nyt tänään

tuulee? Ei hän ollut koskaan Svanin kodissa saanut pisaraakaan

"väkeviä", ja nytkö juuri hän joutuisi kiusaukseen, kun oli vähällä

ruveta raittiiksi?

Karolina nousi, meni ruokasäiliöön ja tuli muutaman sekunnin päästä

kädessä olutpuolikko, jonka hän asetti pöydälle miehen viereen.

-- No, ja missä on korkkiruuvi, uppiniskainen vaimo?

Karolinan täytyi taas pyydettyä hakemaan.

Svan avasi nyt pullon ja kaatoi olutta laseihin itselleen ja Eskilille.

Renki ei saanut pisaraakaan, miten halukkaasti hän suutaan

nuoleksikaan.

-- Juo, poika! sanoi Svan ilkeä ivanvirnistys kapeilla huulillaan, juo,

se karkasee työn jälkeen.

Näin sanoen hän tyhjensi oman lasinsa, puhkui ja maiskutti

teeskennellysti ja laski lasin rämisyttäin pöydälle.

-- No, etkö juo? hän jatkoi ja tarkasti Eskiliä, joka istui kalpeana ja

liikkumatta.

-- Älä nyt, isä, kiusaa poikaa, tiedäthän sinä, ettei hän koskaan

maista väkeviä, huomautti Karolina pelokkaana.

-- Mutta minä hänet siihen opetan, minä! huudahti Svan ja löi nyrkkinsä

pöytään, minä opetan hänet mestaroimaan isäänsä ja pöyhkeilemään

siittäjäänsä vastaan, niinkuin raittiuslampaat tahtovat heitä tekemään.

Mitä isäsi tekee, sen voit sinäkin tehdä, poika; koko elinikäni olen

ollut kunniallinen, kelpo mies, jota ei kukaan ole voinut moittia,

Jumalan käskyt olen pitänyt, Herran tietä kulkenut hamasta

nuoruudestani, eikä sinun tarvitse olla minua parempi. Kun talollinen

Svan sanoo: juo! niin sinä juot, ettäs tiedät!

-- En juo, isä, te tiedätte hyvin, ettei olut eikä viina koskaan ole

pääsevä huulteni yli, vastasi Eskil levollisesti ja varmasti ja loi

isäänsä katseen, joka ihmeellisen sinisenä ja kimaltavana loisti

kalpeista kasvoista.

-- Rakas isä! pyysi pikku Johannes ja risti kätensä, älä opeta veikkoa

juomaan, hän turmeltuu, hän turmeltuu!

Nyt kuohahti isän viha yli laitojensa.

-- Ylpeys hänet turmelee, poika! hän huusi ja löi nyrkkinsä pöytään,

ylpeys ja farisealaisuus, jotka ovat synneistä pahimmat, sillä ne

turmelevat koko sydämen. Se, joka on kelvollinen ja pitää Jumalan

mielessään, ei _koskaan_ juo liikoja, ja joka ei taas sellainen ole,

häntä ei auta ulkonainen paikkaileminen ja parsiminen. Sisältäpäin,

lapset, pitää sen lähteä, omasta vakaumuksesta eikä raittiuslampaitten

käskystä. Nyt sinä juot, poika! Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja kun

isäsi, jossa et koskaan ole nähnyt muuta kuin hyvää, sanoo jotain,

pitää sinun tietää huutia ja totella!

-- En, vaikka tappaisitte, isä! Teillä on oma uskonne, minäkin pidän

kiinni _omastani_, niin kauan kuin puhua voin.

Svan hymyili ylenkatseellista pilkkahymyä. -- Omastasi? Opettajasi,

tulisi sinun sanoa, jos totta puhut. Hän sinuun on ajanut kaiken

ulkokultaisuutesi ja ylpeytesi. Mutta nyt siitä tulee loppu, tiedä se!

Vain hyvää esimerkkiä olet nähnyt kotonasi, ei sinun tarvitse kulkea

toisia teitä kuin isäsi ja iso-isäsi ovat ennen sinua kunniallisina ja

jumalaapelkäävinä kulkeneet.

-- Te tiedätte, isä, etten ole juomatta itseni tähden, en ylpeydestä

enkä kerskailunhalusta, vaan kaikkia heikkoja auttaakseni.

-- Sepä se! keskeytti Svan voitonriemuisena. Heikkoja auttaaksesi!

Tuhmaa kerskausta, poika! Luuletko, että se, joka ei itse pysy

pystyssä, sillä tulee autetuksi, että muut häntä tukevat? Ehei,

sisältäpäin pitää voiman lähteä, meistä itsestämme, ei muista! Anna

niiden tupertua, jotka eivät voi seisoa, siten teet heille vain

palveluksen. Sillä ennemmin tai myöhemmin he sittenkin hoipertuvat

kumoon, ja silloin ei heistä tarvitse tulla lupauksensa rikkojaa.

-- Ja lupaukseni rikkojaksi tahdotte juuri nyt minut tehdä, isä?

huudahti Eskil, katkerasti hymyten, tiedättehän, että olen luvannut

olla koskaan maistamatta väkeviä?

-- Siitä lupauksesta päästän sinut! huusi Svan yhä kiihtyneempänä, et

ole vielä täysikäinen, nulikka olet, jolla ei vielä ole korvantaustat

kuivana, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitoumuksia ilman vanhempain

suostumusta. Ja nyt tehdään loppu kaikesta kerskailusta ja

tottelemattomuudesta. Minä olen isäntä, ja minä näytän teille kaikille,

että täällä eivät muut lait vallitse, kuin isän, iso-isän ja omat

säätämäni. Juo lasista, johon isäsi sinulle kaasi, äläkä sitten enää

minun kuulteni puhu ulkokultaisista raittiusmetkuista.

Eskil ei liikahtanut. Hän oli noussut, seisoi aivan kuolemankalpeana ja

tuijotti isäänsä rohkeasti silmiin. Renki ja piika olivat kuin

pelokkaat kissat hiipineet ovelle, mihin pysähtyivät ja salavihkaa

katselivat ihmeellistä kohtausta. Karolina pani kätensä ristiin ja

huojutteli itseään vaikeroiden edestakaisin, ja pikku Johannes uudisti

aina vähän päästä, aivan kuin laulun kertoa toistaen: "isä, isä, älä

opeta häntä juomaan, hän turmeltuu!"

-- No, miten käy?

Isä ja poika katsoivat toisiinsa, katseessa sama raudanluja

tahdonvoima. "En koskaan anna myöten", sanoi Eskilin suuri sininen

lapsenkatse. "Taivu tai murru" salamoivat isän syvät, tummansiniset

silmät.

Nyt tarttui Svan Eskiliä niskaan toisella kädellään, otti toiseen

olutlasin ja painoi sen pojan yhteenpuristettuja huulia vasten.

-- Näin tehdään pahantapaisille lapsille, jotka eivät tottele.

Hän rimpuili ja rimpuili, äiti ja pienokaiset huusivat, palvelusväki

seisoi vavisten, silmät seljällään. Eskil kiemurteli ja vääntelihe

päästäkseen irti, mutta isä ei päästänyt, hän pakotti pojan huulet

aukenemaan, olut kuohui hänen päälleen, juosten pitkin suuta ja nenää

alas kaulalle ja poskille. Hänen silmänsä veristyivät, ja hän nieleksi

ilmaa kuin tukahtumaisillaan.

-- Apua, apua! huusi äiti poissa suunniltaan, turmelet pojan -- Svan --

Jumala auttakoon -- anna hänen olla.

Ja lapset ja palvelijat yhtyivät häneen itkien ja huutaen.

Mutta Svan ei järkkynyt, hän oli päästänyt irti rajut intohimonsa, ja

nyt hän ei voinut niistä irrottua. Monivuotinen kuohuva viha tulvi

tällä hetkellä esiin hänen sisimmästään.

-- Päästän hänet ylpeyden perkeleen pauloista, Karolina! hän huusi ja

kaasi yhä olutta Eskilin suulle ja nenälle. Hänen pitää oppia, ettei

pyri luulemaan itseään vanhempiaan paremmaksi vain siksi, että kantaa

sininauhaa rinnassaan. Kas niin, hän jatkoi, pannen tyhjän lasin

pöydälle, ja lennätti puolitukahtuneen, ryvettyneen nuorukaisen ovelle,

mene nyt työhön ja muista oppia, minkä sait isältäsi, ja älköön minun

korvani enää koskaan kuulko tässä kodissa raittiuslörpötyksen ja

raittiustekopyhyyden inahdustakaan!

Eskil ei vastannut; hän läähötti, tulipunaisena häpeästä ja surusta hän

läksi ulos ja tarttui heti työhön pellolla. Mutta silloin lankesi hänen

sieluunsa suuri ajatuksen siemen: hän jättää isänkodin, hän pakenee

sitä tyttöä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, hän omistaa koko

elämänsä synnin kukistamiseen. Ei hän ollut koskaan, niinkuin nyt,

huomannut, miten kietova ja vaarallinen sen valta oli. Ja samalla kun

hän tunsi nöyryytettynä aivan maahan vaipuvansa hän samalla tunsi,

kuin olisi hänen sielunsa kohoutunut, liitänyt Jumalan luo palavin

rukouksin: "tee minusta soturi, joka rohkenee taistella ja kaatua sinun

valtakuntasi taistelussa!"

Koko päivän painoivat katkerat ja tuskalliset ajatukset Svanin kotia.

Isäntä ja muut perheenjäsenet eivät vaihtaneet sanaakaan, ja jos

jälkimäisillä oli jotain toisilleen sanottavaa, puhuivat he matalalla

äänellä ja kuiskien kuin talossa, missä kuolema on käynyt.

Karolina ei huoannut tänään; hän oli ihmeellisen äänetön ja hiljainen,

vain pari kertaa kuului tukahutettu nyyhkytys lieden luota tai

ompelukoneen äärestä, missä hän ahkerana ahersi.

Yö tuli, ja ihmiset sanoivat toisilleen lyhyesti ja arasti hyvää-yötä.

Ensi kerran ei talossa luettu iltarukousta. Svan viipyi pellolla

myöhään iltaan, hän pysytteli tahallaan poissa, sillä hän ei tahtonut

ketään tavata, ja Karolina oli niin poissa tasapainostaan, niin täynnä

tutkivia ajatuksia ja sitä paitsi liian ujo miehen asemesta lukeakseen

tavanmukaisen luvun raamatusta. Hän jätti kuitenkin pihanpuoleisen oven

auki ja laskeutui sitten lapsineen levolle.

Päivän työstä ja levottomuudesta väsyneenä hän nukkui rukouksiinsa,

jotka kohosivat hänen sydämestään, hänen siinä maatessaan pimeässä,

kädet ristissä rinnalla. Useita tunteja hän nukkui työläisnaisen

levollista, unelmatonta unta eikä huomannut, kuinka ovi hiljaa aukeni

ja sulkeutui, ja Svan riisuutui, paneutuen hänen vierelleen.

Äkkiä hän heräsi outoihin, kamaliin, ähkiviin ääniin. Mikä nyt? Hänestä

ne tuntuivat tulevan kaukaa, kaukaa, lakeuden toiselta puolen;

murhattiinko joku, vai hyökättiinkö taas jonkun tyttö paran kimppuun,

vai mitä se oli, mitä se oli? Hänen uniset aivonsa ahersivat

tuskalloisesti, sillä välin kuin ääni hänen mielestään yhä läheni, ja

kun hän viimein kokonaan heräsi, huomasi hän, että Svan makasi ähkien

hänen rinnallaan. Oi, hyvä Jumala, niitä kauheita huokauksia! Kyllä hän

oli monta kertaa eläissään huoannut, mutta tuohan kuului ihan siltä,

kuin sydän olisi haljennut ja huokaukset tulleet tuosta murtuneesta

sydämestä.

-- Isä, mikä nyt, mitä on tapahtunut? hän kuiskasi ja koetti tarttua

miehen käteen, sinähän olet ihan järjiltäsi -- oi, laupias Jumala, mikä

sinun on, sinä olet märkä kuin uitettu!

Hän silitteli kädellään Svanin otsaa, se oli märkä raskaista kylmistä

vesipisaroista, ja hampaat, joiden välitse ähkinä lakkaamatta pusertui,

kalisivat tuskallisesti vastakkain.

-- Sano, Herran nimessä, oletko sairas?

Silloin kääntyi Svan häneen päin ja kuiskasi, sanoihinsa kompastellen:

-- Olin helvetissä, Karolina, näin hornan kauhut silmäini edessä --

Jumala itse johti minut sinne -- en tahtonut, mutta hän laahasi minut

kerallaan ja sanoi vihastunein äänin: "katso!" -- Ja minä katsoin --

-- Mitä sinä näit? kysyi vaimo tuskasta ja uteliaisuudesta vavisten.

-- Ei sitä voi kertoa -- se oli kielin kertomatonta. Vain yhden asian

sanon.

Ja hänen äänensä kuului aivan kuin sammuvalta, kun hän lisäsi:

-- Minä näin, Karolina, että koko elämäni on ollut tähän asti syntiä --

syntiä -- syntiä! Oi, Herra Jumala, mikä näky! Olenko armon saanut,

kuulunko valittujen joukkoon, että näin puhut minulle unen ihmeiden

kautta? Toisenkin näyn näin, jonka kieleni on kertova, vaan ei nyt --

toiste sen kerron, vaikka maa altani revetköön ja minut häpeään ja

nöyryytykseen haudatkoon. Oi, Herra Jumala -- syntiä -- syntiä --

syntiä!

Hän lysähti ähkien kokoon ja vaikeni. Vavisten vaimo makasi hänen

vierellään -- mitä näkyjä oli mies nähnyt, mitä sanoja kuullut? Hän oli

sydänpohjia myöten pelästyksissään Svanin kummallisista puheista; oli

kuin olisivat helvetin kauhut kuiskineet ja suhisseet pimeistä

nurkista, ja kuin pelokas lapsi hän risti kätensä ja huusi ja rukoili

vuoroin raamatunlauseita, virren- ja rukouksenpätkiä.

Samalla hän tunsi onnenväristystä; niinkuin mies, hänkin kyseli:

olemmeko löytäneet armon, olemmeko valittuja, kun niin suuria ja

hirvittäviä asioita meille ilmotetaan? Yöllä oli Jumala johtanut hänen

miehensä hornan partaalle, synnintunnustukseen ja katumukseen --

toisena yönä hän ehkä näytti hänelle taivaan ihmeet. Ja silloin

selviäisi suuri arvotus, hän, Karolina Svan, saisi nähdä, mitä hänen

tuskainen, levoton sielunsa aina oli halunnut, aina siitä asti, kun hän

oli pieni lapsi: vilahduksen Herran kunnian kirkkaudesta. -- Karolina

vapisi ilosta, miehensä rinnalla maatessaan, ja uskalsi tuskin

hengittää pelosta, ettei häiritsisi häntä.

Svan itse makasi liikkumatta, Karolina kuiskasi pari kertaa hänen

nimensä, mutta kun hän ei vastannut, luuli hän hänen vaipuneen uneen.

Mutta mies oli hereillä koko yön ja katseli silmät selällään pimeyteen,

joka alkoi valjeta aamunkoitoksi. Silloin hän nousi, pukeutui ja läksi

vainiolle.

Hänessä oli tapahtunut outo muutos. Kului useita päiviä, eikä hän

puhutellut vaimoa eikä lapsia, ei hän liioin pitänyt yhteistä rukousta,

mikä muutoin oli hänen tapansa aamuin ja illoin. Hän oli kuin itseensä

vajonnut; hänen luonteeseensa kuului mystillisyyden piirre, jonka niin

usein tapaa yhtyneenä itsevaltaiseen ja suljettuun luonteeseen, ja

mullistus, joka hänessä oli tapahtunut, oli kohottanut hänet

jonkinlaiseen hurmauksentilaan; hänen oma sisäinen murtumuksensa ja

riemu, jota hän tunsi sieluansa koskettaneita jumalallisia voimia

nähden, huumasi häntä. Niin hän kulki kodissaan hajamielin ja uneksien,

kuin näkyjen näkijä; hänen huulensa olivat käyneet vielä kapeammiksi,

silmät olivat painuneet sisään, ja valkuainen, joka näkyi leveänä

mustain silmäteräin alta, sai katseen kiiltämään oudoin loistein.

Elämä talossa kulki tavallista kulkuaan; pellot kynnettiin, jyvät

heitettiin multaan kuolemaan, Svan tarkasti pilvien kulkua, pudisti

päätään ja ennusti kuivuutta, kun hän tarvitsi sadetta, ja päinvastoin,

ja hänen vaimonsa huokaili noita ennustuksia, aivan kuin ennen;

keittiön pöytä katettiin, kahvipannu porisi liedellä, lapset kävivät

koulua, Sipp haukkui äreästi ja käheästi kulkijoita, jotka menivät

Östergårdin ohi -- kaikki oli niinkuin tavallisesti.

Mutta suuressa, ihmeellisessä maassa, jonka rajoja ei kukaan ole

merkinnyt, jonka laajuutta ei kukaan ole mitannut, maassa, joka piilee

kätkössä elämän touhun ja puuhan alla, siellä haparoivat sielut kukin

yksinäistä, hämärää polkuaan eteenpäin kohti suurta usvapeittoista

päämäärää.