I.

Kirkon läheisyydessä kasvoi vanha tammi. Se oli lakeudella ainoa

laatuaan, vain Ljungbergin rinnemetsissä vilahtivat tammen

kullanvihreät, nyhermäiset lehdet leppäin ja koivujen väliltä.

Mutta vanha puu seisoi yksinäisenä ja ylpeänä -- kuin suuri ajatus.

Mistä se oli peräisin; kuka oli kerran pistänyt pienen terhon multaan;

miten se sai voimaa kasvaakseen, versoakseen, uhmatakseen lakeuden

myrskyjä ja kuumuutta, sillä välin kuin sukupolvi väistyi toisen

tieltä, ihmiskohtalot vaihtuivat, ja metsät raiskattiin, ja kuuset

kuivuivat kesäauringon paahteessa? Tarina kertoo, että puu oli

"siunattu"; siitä johtui sen ihmeellinen elinvoima.

Nyt se oli kyhmyinen ja tummanruskea, rungoltaan paksu ja kurtistunut.

Oksat koukistuivat kuin luuvalon kalvamat sormet. Myöhään keväällä, kun

vuori jo kylpi kevätvihreyden aalloissa, oli tammi paljas, aivan kuin

se olisi ollut äänettömässä, äreässä taistelussa aurinkoa vastaan, joka

halusi herättää eloa sen kuiviin oksiin. Mutta vuosi vuodelta kävi

aurinko voittoisammaksi, mustista kyhmyistä putkahti pieniä

kullanvihreitä lehtinuppuja, jotka kasvoivat ja paisuivat, ja vihreys

tunkeutui esiin, niinkuin nuoruudenajatukset tunkeutuvat esiin

sydämestä, joka ei voi vanheta. Ja pian oli tammi taas niin vihreä,

nuori ja kaunis, että tuntui kuin se olisi hymyillyt, ujostellen

keväistä ihanuuttaan.

Mutta ei vanha tammi ollut ainoastaan lakeuden asukkaiden silmänilona;

jo monta vuotta se oli ollut paikaltaan siirtämätön sanansaattaja, joka

ohikulkijalle kertoi, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut tai tapahtuva.

Kuuluutettiinpa karannutta vankia, olipa joku kadottanut käsineensä,

olivatpa kysymyksessä kokoukset tai esitelmät, niin naulattiin aina

ilmotus siitä vanhan tammen leveään selkään. Sopiva paikka sillä

olikin, juuri tienristeyksessä se seisoi, ja ihmiset olivat tottuneet

käymään sen luo katsomaan, mitä vanhalla, sitkeän uskollisella

palvelijalla oli julistettavana.

Eräänä toukokuunaamuna, juuri kun kyhmyisissä oksissa näkyi pienten

iloisten lehtinuppujen ensimmäiset elonmerkit, seisoi talollinen Lars

Svan otsa rypyssä lukemassa tammeen naulattua ilmotusta. Hän luki sen

tarkoin kahteen kertaan, ja joka kerralta ilmestyi uusi, syvä kurttu

otsaan. Sitten hän kääntyi äkkinäisesti ja lähti kotiin.

Keittiön pöytä seisoi katettuna hänen astuissaan tupaan. Eskil oli

ulkona töissä ja pienemmät lapset koulussa, renki ja piika olivat

tulossa pellolta. Karolina mätti puuron padasta, ja sitten istuttiin

syömään. Ei kukaan katkaissut äänettömyyttä, lusikat kalisivat, renki

särpi ruokaansa, Karolina huokaili tapansa mukaan, ja kärpäset

surisivat auringon kuumentamilla ikkunaruuduilla, muutoin oli tuvassa

aivan hiljaista.

Viimein sanoi Svan järeällä äänellä, työntäen luotaan tyhjän lautasen:

-- Nyt ovat fariseukset ja kirjanoppineet taas liikkeellä.

-- Kutka? ihmetteli vaimo kysyvin katsein, ja renki silmäili kulmainsa

alta isäntää ja otti uuden puuroannoksen.

-- Raittiusväki. Fariseukset, jotka sitovat raskaita ja sietämättömiä

taakkoja ihmisten kannettavaksi. Vapaakirkollisten huoneustossa

pidetään suuri raittiuskokous, ovat haalineet tänne puhujan

Tukholmasta, hieno ja ylhäinen oli nimi. Herrasväkikin, mukamas,

nykyjään harrastaa raittiutta! Pastori Martin ja neiti Björk ovat koko

homman takana, se on selvä.

Svan nousi ja survasi tuolin kiivaasti pöydän alle. Järein äänin ja

otsa rypyssä hän kiitti Jumalaa ruuasta ja meni sitten toimiinsa

pihalle. Vaimo kuuli, miten ärtynyt hän oli; Svan, jonka äänessä

tavallisesti eläimiä puhutellessa oli niin pehmeä sointu, karjui nyt

niille kovasti ja epäystävällisesti. Svanin muori huokasi raskaasti:

kun ei jo Jumalan henki voittanut Svanin pahaa luontoa! Mitä vaikeita

onnettomuuksia täytyikään Herran lähettää masentaakseen hänen

hillittömän ylpeytensä?

Hänen omalta kannaltaan katsottuna oli Svanilla kuitenkin syytä tuntea

kiihtymystä olojen johdosta, sillä oli todella suuria tekeillä

paikkakunnan raittiusväen keskuudessa. Siemenet, joita pastori Martin

ja Gertrud Björk olivat kylväneet lasten ja nuorten mieliin, olivat

versoneet ja kantaneet hedelmää. Gertrud ei hellittänyt pojistaan, ei

edes sittenkään vielä, kun he olivat päässeet koulusta ja lähteneet

maailmalle. Hän kävi heidän luonaan heidän kodeissaan, hän oli

kirjevaihdossa heidän kanssaan, ja hän saattoi olla vallan varma siitä,

että jos he ruumiin- tai sielunhätään joutuivat, he kyllä tulivat

vanhan opettajansa luo uskomaan hänelle huolensa. Sillä tavoin hän voi

pysyttää vireillä koulussa antamiaan vaikutelmia; hän sai myös ilolla

nähdä, miten "Kanervakukka", pieni raittiusyhdistys, jonka Eskil Svan

ja muutamat muut Gertrudin koulupojista olivat panneet alulle, sai yhä

runsaammin paikkakunnan nuorisoa jäsenikseen. Ei ollut enää tavatonta,

että vanhat pujahtivat, nyreinä ja äreinä, kapakkaan, samalla kuin

nuoret menivät kokouksiin, missä pidettiin historiallisia tai

terveysopillisia esitelmiä eikä koskaan juotu muuta kuin kahvia ja

teetä.

Nuorison päivä oli koittanut vanhojen huomaamatta ja nuorten

itsensäkään sitä käsittämättä. Äänettömästi ja yksimielisesti he olivat

keräytyneet uusien ihanteiden ympärille; taistelemassa ei ollut enää

vain halveksittu vähemmistö -- kokonainen sotalauma helähytti kilpeänsä

ja kutsui taisteluun -- taisteluun maan pahinta vihollista, kotien

raiskaajaa, ilon surmaa, väkijuomia, vastaan. Mahtavana aaltona vyöryi

raittiusliike paikkakunnan yli. Niinkuin monessa muussa Ruotsin

seudussa oli lakeudenkin tupasissa entisaikoina juotu oikein

"miesvoimalla", ja nouseva polvi oli saanut perinnöksi synnin

seuraukset: oudon, salaperäisen elämäntuskan poveensa ja selittämätöntä

heikkoutta velttoihin jäseniinsä, jotka oli luotu auran kurkeen ja

lapion varteen. Mutta nyt olivat nuoret heränneet, nousseet karistamaan

yltään vihatun perinnön. Kapakkaan, missä isät ja iso-isät olivat

tuhlanneet voimansa, saaden hellät äidinsilmät itkemään, he eivät

koskaan enää mene! Pois kapakka -- pois vanha, kolkko pesä, jonka

nurkkiin piiloutui niin monta kamalaa salaisuutta -- siinä alkaneen

taistelun sotahuuto!

Niin, pois kapakka! Vuosikausia se oli ollut tuossa tien vieressä, jota

kaikkien tuli kulkea, kun palasivat työstään pellolta tai tehtaalta tai

vuoren kalkkikivilouhokselta. Lämpimänä ja houkuttelevana se oli

avannut ovensa lumen tuiskutessa, kun tasangon tuuli oli kohmettanut

ihmiset. Se näytti niin viileältä ja viekottavalta, kun aurinko paahtoi

ihmisten päälakea ja janoinen kieli tarttui kitalakeen. Kuka voi

vastustaa haluansa astua sisään ruumiillisia vaivojaan lievittämään ja

valoisampaa maailmankatsomusta hankkimaan? Ei ainakaan tämän seudun

kansa; se joi kuin suppiloon, ja kapakoitsija Luft rikastui.

Kapakoitsija Luft vanhempi nimittäin. Hänen aikanaan oli kapakan

loistokausi. Silloin, kun hän seisoi kauppapöytänsä takana, ahneesti

laskien kolikoitaan ja anteliaasti täyttäen viinatuopit, silloin istui

siellä iso-isä ryypiskelemässä ja uneksi ja näki valoisia näkyjä

usvassa, joka levisi silmäin eteen, sillä välin kuin iso-äiti ja

lapset kotona nälkää nähden elää kituuttivat läpi katovuotten ja

pettuleipätalvien. Hänen aikanaan isä pujahti kauppapöydän taa pieneen

huoneeseen, kapakoitsijan ruuvatessa puuluukut ikkunain eteen ja

punertavanaamaisen juomaveikon paiskatessa rasvaiset kortit pöytään.

Hänen aikoinaan iso veikko ensi kerran maistoi väkijuomia,

pahantunteesta väristen, heränneen himon nostama hymy huulilla.

Sellaista oli hänen aikoinaan. -- Ah, talon aikakirja -- pienen

likaisen talon kylätien varrella -- sisälsi niin monta ihmeellistä,

koreaa kummitusjuttua, niin paljon keveitä, tanssivia ajatuksia, niin

paljon hurjia, kiitäviä ajatuksia -- niin paljon tukahutettua,

murtunutta ja särkynyttä! Jos voisimme nähdä kaiken, jos se voisi

jähmettyä muotoihin silmäimme eteen, olisi se kuin virvatulten hurja,

harhaileva karkelo suolla syyspimeässä.

Kun kapakoitsija Luft vanhempi kuoli, peri hänen poikansa

kapakkaliikkeen. Mutta tämä ei ollut toimen mies, ei ainakaan oman

ammattinsa alalla. Hän oli luotu joksikin muuksi eikä kapakoitsijaksi,

hänellä oli taiteellisia taipumuksia, hän maalasi tauluja, joita

myytiin markkinoilla, ja antoi sillä välin liikkeen mennä omia

menojaan. "Luffin kapakassa", niinkuin sitä nimitettiin, käytiin tosin

yhtä ahkeraan kuin ennen, mutta omistaja ei enää laskenut kolikoitaan,

ja seurauksena oli, että vadista virtasi enemmän olutta ja paloviinaa

kuin rahoja tuli kassaan.

Silloin teki kapakoitsija jotain, mikä olikin viisainta hänenlaisensa

miehen asemassa: hän nai nuorenpuoleisen lesken, joka oli soma

ulkomuodoltaan, kavala ja käytännöllinen ja omisti rahoja pankissa. Nyt

tuli toinen "ilma" liikkeeseen. [Sanaleikki -- nimi "Luft" on näet

suomeksi "ilma". Suom. muistutus.] Rouva otti uuden järjestelmän

käytäntöön ja korjautti talon; vanha, kitisevä kauppakilpi otettiin

pois ja sen sijaan kirjotettiin oven yläpuolelle suurin, siroin

kirjaimin: "kahvila". Sali näytti siistiltä ja hauskalta; rouva tarjosi

hyviä aamiaisia olueineen ja viinoineen, ja kalkkilouhoksen työmiehet,

rautatieläiset, talolliset ja torpparit kävivät ahkerasti kapakassa,

söivät pienen aamiaisensa, joivat kapakkapöydän luona ja hiipivät pois

muutamia pulloja kätkössä takin alla. Mutta järjestys oli hyvä ja

tarkka, täsmälleen kello kymmenen iltaisin suljettiin, ja se, joka

rähisi, heitettiin ulos. Kaikki oli niin aivan toisin kuin vanhoina

hyvinä aikoina, jolloin "Luffin kapakassa" saatiin räyhätä ja juoda ja

pelata korttia niin kauan kuin halutti. Rouva piti ankarasti kiinni

"järjestelmästä"; hän ei voinut kyllin paheksuvasti vastustaa kaikkea

juoppoutta ja kohtuuttomuutta. Mutta eihän silti tarvinnut riistää

kansalta kaikkea viatonta iloa ja tehdä ihmisistä happamia ja järeitä,

niinkuin raittiusväki yritti!

Luffin kapakka oli jossain määrin miltei seudun ylpeytenä. Se näytti

niin komealta ja siivolta tuossa heti vuoren juurella: auringonpaiste

tulvi yli äskenmaalattujen seinäin, sali oli niin avara, ja

kauppapöydän takana seisoi korea, lihava rouva.

Mutta kaikista näistä edistysaskelista huolimatta, pysyi tosiasiana,

ettei kansa ollut koskaan niin paljon juonut kuin rouva Luftin

hallinnon aikana. "Järjestelmä" ei auttanut vähintäkään, se vain

määräsi väkijuomavirran kulun, toi "luoteen" väestön ja "vuoksen"

Luftin kukkaroon, hankki rouva Luftille kallisarvoiset oviverhot ja

hänen salinsa kaluihin kauniin päällisen, mutta muuta se ei saanut

aikaan.

Vasta aivan viime aikoina, kun raittiusliike alkoi levitä kasvavan

nuorison keskuuteen, oli muutos tapahtunut. Ei niin, ettei Luftin

herrasväki yhä olisi ollut hyvässä taloudellisessa asemassa, eikä

niinkään, että rouva Luftin olisi tarvinnut tuntea omantunnonpistoksia

ostettuaan itselleen ja tyttärilleen silkkipuserot ja vast'ikään

tuotettuaan saliinsa kauniin soittokoneen; mutta huolettavia enteitä

olivat sittenkin nuorukaisparvet, jotka ylenkatseellisesti

kulkivat hänen "kahvilansa" ohi ja menivät sen sijaan tee- ja

sitruunamehukokouksiinsa. Niinkuin eläin jo kaukaa vainuaa vaaran, niin

rouva Luftkin. Ja sillä välin kuin Luft maalaili pinaatinvihreitä

maisemiaan uhraamatta ajatustakaan raittiusväen töihin ja toimiin,

tutki terävä-älyinen rouva ajan merkkejä ja näki niistä, ettei ollut

kaukana se hetki, jolloin pohja hänen ja hänen perheensä jalkain alla

alkaisi horjua.

Pikemmin kuin hän luulikaan, tapahtui hyökkäys. Ensimmäisen kerran hän

sai siitä huomautuksen eräänä lauantai-iltana, kun Marie, muuan hänen

tarjoilijattaristaan, kertoi erään ravintolavieraan puhuneen, kuinka

edellisenä iltana oli ollut raittiuskokous, jossa neiti Björk ja

pastori Martin olivat pitäneet puheita, ja missä nuori Svan oli niin

mahtavasti singahuttanut sanat: "pois Luffin kapakka!" että kaikki

kuulijat alkoivat taputtaa käsiään.

Siitä hetkestä alkain ei rouva Luftilla ollut öin eikä päivin rauhaa.

Hän mietti ja vapisi, hän vakoili ja teki laskujaan! Pois Luffin

kapakka! Mikä hävyttömyys! Sekö oli kiitos siitä kaikesta, mitä hän oli

tehnyt, siitä, että hän oli pannut kuntoon vanhan hökkelin ja muuttanut

sen hienoksi kahvilaksi, missä ei herrojenkaan tarvinnut hävetä syödä

aamiaista, ja missä "järjestelmää" aina tunnollisesti noudatettiin?

Mutta sellaisia olivat ihmiset, kiittämättömiä ja sydämettömiä; hän oli

todella ollut hupsu toivoessaan palkkaa tekemästään hyvästä.

Nyt oli kuitenkin valmistuttava vihollista kohtaamaan. Rouva Luft laati

siis sotasuunnitelmansa -- omin päin, ei hänen päähänsä edes

hetkeksikään pälkähtänyt kysyä neuvoa Luftilta, tämä oli nyt kerta

kaikkiaan tekeytynyt mahdottomaksi kaikkeen muuhun paitsi markkinakuvia

maalaamaan.

Niin sitten tapahtui, että rouva Luft eräänä päivänä pukeutui

paraimpiinsa, mustaan samettiröijyyn ja summattoman suureen hattuun,

jossa oli sulat edessä ja takana. Kylän kansa kääntyi taakseen ja

katseli hänen jälkeensä, kun hän purjehti eteenpäin. Hän olikin komea

katsoa; samettiröijy kiertyi tiukasti voimakkaan vartalon ympärille, ja

suuret mustat silmät loistivat, kuin olisi hän ne kiillottanut Timeon

Tingbomin paraalla kiillotusmusteella, joka maksoi kaksikymmentäviisi

öreä purnukalta.

Rouva Luft suuntasi askelensa pappilaan, vietiin papin huoneeseen

ja otettiin ystävällisesti vastaan. Läähättäen, vähemmän

mielenliikutuksesta kuin tiukalle vedettyjen kureliiviensä vuoksi, hän

istuutui tuolille, jonka kirkkoherra ystävällisesti hymyten hänelle

tarjosi, ja alkoi heti puhua onnettomuudesta, joka uhkasi häntä ja

hänen lapsiaan. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä ja vierivät,

hikipisaroihin sekaantuen, poskille, hänen kuvaillessaan, mitä kaikkea

hän vuosien kuluessa oli tehnyt väestön siveellisen kannan

kohottamiseksi, ja miten nyt, salaa, viekkaasti ja kavalasti,

koetettiin riistää häneltä anniskeluoikeus. Hän puhui myös lastensa

tulevaisuudesta, miten pimeältä se näytti, jos häneltä riistettiin

kunniallinen toimi, jonka avulla hän tähän asti oli heitä elättänyt.

Kirkkoherra tuli liikutetuksi -- hän tuli yleensä niin helposti

liikutetuksi -- ja nuo kiiltävät, mustat silmät vaikuttivat häneen

hypnoottisesti. "Luottakaa minuun, rouva Luft, luottakaa minuun", hän

sanoi ja puristi rouvan kättä silmät kosteina, "en mitään niin syvästi

paheksu kuin raittiusintoilijain puuhia. Olen tekevä kaiken voitavani

auttaakseni teitä taistelussa salakapakoimisen uudistumista vastaan."

Kirkkoherra hymyili omille sanoilleen, puristi vielä kerran rouva

Luftin kättä, ja onnellisena ja säteilevänä lähti tämä pappilasta.

Seuraavana päivänä pukeutui rouva Luft samaan juhlapukuun ja meni

tapaamaan paikkakunnan tuomaria, herrastuomari Jaksanderia, joka asui

neljännespenikulman päässä pappilasta ja oli jo monta vuotta ollut

perheen hyvä ystävä ja ahkera vieras. Herrastuomari oli ikäpuoli

vanhapoika, itsevaltainen ja jyrkkä, mutta suopea kohtuudenmiehiä

kohtaan eikä suinkaan tunteeton rouva Luftin ulkonaisen olemuksen

sulojen suhteen. Hän puristi rouva Luftin kättä tämän puhuessa, taputti

hänen käsivarttaan ja lupasi, niinkuin pappikin, tehdä voitavansa rouva

Luftin taloudellisen aseman ja väestön siveellisen tilan hyväksi.

Onnekkaana ja voitonriemuisena lähti kapakoitsijan rouva herrastuomari

Jaksanderin luota. Mikä verraton mies! Ei pitänyt itseään liian hyvänä

kuuntelemaan äiti paran valituksia, ja niin oikeudentuntoinen ja viisas

ja kansan parasta ymmärtävä! Sepä oli toista kuin nuo raittiuslampaat,

jotka tahtoivat kaiken ilon surmata ja saattaa häviöön kunnialliset

kahvilaliikkeenharjottajat, salakapakoimista edistääkseen! Nyt hän oli

hankkinut itselleen kaksi mahtavaa suosijaa ja liittolaista, papin ja

tuomarin. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja turvalliseksi -- rääkkykööt

nyt pikkuvarikset niin paljon kuin heitä halutti -- tällaisissa

tapauksissa eivät Eskil Svan ja hänen vertaisensa lopullisesti

ratkaisseet asiata, vaan ne, joilla valta oli. Rauhallisena ja

tyytyväisenä autokraatisen maailmankatsomuksensa turvissa hän kiiruhti

kotiin, silmäillen luottavasti tulevaisuuteen.

Osottautui kuitenkin, että rouva Luftilla oli ollut väärä käsitys

oloista. Ei vähemmistö, eivät ne, joilla "valta oli", tulleetkaan

näyttelemään pääosaa lähestyvässä taistelussa, vaan "pikkuvarikset".

Se, joka on nähnyt metsänpalon, se, joka on nähnyt tulileimun hyppivän

oksalta oksalle, nähnyt liekin sytyttävän toisen, hän tietää samalla,

miten herätys, henkinen liike käy läpi kansankerrosten. Mahtavasti

kohisten kiitää virta eteenpäin; paikoin se valtaa kaikkein mielet ja

kuumentaa ne valkohehkuun asti, paikoin se kohtaa sielunmaita, joihin

ei innostuksen lämpö pysty. Silloin syntyy taistelu -- tuli tahtoo

eteenpäin, sen täytyy eteenpäin, mutta kylmä ja kosteus, sade ja usva

sitä estävät, se lysähtää kokoon, se kiertyy mustiksi liikehtiviksi

aalloiksi, se savuaa, tukahtumatta kohoo taas ja leviää

leimuvahohteisena.

Niin myös kulki raittiusliike yli seudun, sillä välin

kuin Timeon Tingbom istui rouva Luftin kapakan salissa, söi

voileipiään, joi puolipullosiaan, pyyhkieli viiksiään, piti puheita

kansantaloudellisesta väkiviinanhukasta ja mustasi Gertrud Björkin ja

pastori Martinin mainetta. Niin kuohui innostus nuorissa sydämissä,

sillä välin kuin kirkkoherra Henningson ja herrastuomari Jaksander

istuivat pappilan verannalla vastakkain punssipöydän ääressä ja

puhuivat ajan monista huonoista enteistä.

Suuri kokous pidettiin vapaakirkollisten huoneustossa, joka oli juuri

"Luffin kapakan" takana vuoren puolella. Rouva Luftille oli suotu ilo

katsella, kuinka kansa sinne tulvasi hänen ikkunainsa ohitse. "Senkin

apinat", hän ajatteli halveksivasti, "matkia niiden pitää toisiaan.

Siksi sinne mennään, että siellä on hieno herra puhumassa, mukamas."

Aivan väärässä hän ei ollutkaan näin pahansuovasti tulkitessaan

ihmisten heikkouksia. Moni meni kokoukseen vain tunnetun nimen, etevän

puhujan houkuttelemana. Se syy oli kirkkoherrankin sinne johtanut. Hän

istui aivan lähellä puhujalavaa ja hymyili miltei alituiseen, ei

pilkallisesti, vaan ystävällisesti ja säälivästi, niinkuin isä hymyilee

vallattomain lastensa leikkiä.

Vastapäätä häntä istui Gertrud kalpeana ja liikutettuna, mutta,

kuten aina, hillittynä. Pastori Martin seisoi lavalla ja vaihtoi

kuiskaten puhujan kanssa joitakuita sanoja. Salin etualalla olivat

"Kanervakukkalaiset;" pää pään vieressä, nuorine, innokkaasti

tähystävine kasvoineen he täyttivät penkit lähinnä lavaa. Siellä istui

Eskil Svan, nyt pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi kasvaneena,

miehekkäänä ja totisena hienoissa mustissa vaatteissaan; lähellä häntä

oli Sverker Wetting, kehnona pukunaan kuluneet rippivaatteensa,

kumaraselkäisenä ja leveäharteisena; mutta alakuloisten, syvälle

painuneitten silmäin katse oli avoin ja kertoi rajuista taisteluista ja

vaivalla saavutetusta, hauraasta voitosta. Sverker ei ollut enää

pienessä kodissaan, missä köyhyys Wettingin juoppouden ja

kivulloisuuden vuoksi alati majaili; hän oli työssä kalkkilouhoksella

vuoren toisella puolen ja asui sikäläisten ihmisten luona, mutta oli

nyt tullut ottamaan osaa kokoukseen.

Oli siellä vielä useampiakin Gertrudin entisiä koululaisia: Bartolomeus

ja Hilarion Tingbom, jotka koko lapsuutensa olivat huojuneet

kuritushuoneen, raittius- ja herätyskokousten välillä, pikku Britta

Håf, jolle vasta käytäntö selvitti "sanan tekijäin ja kuulijain"

erotuksen, ja monet muut heidän lisäkseen.

Heti nuorison takana, isän ja äidin välissä, istuivat Johannes ja Maria

Svan, kumpikin onnellinen hymy huulilla.

Svan itse näytti synkältä ja nyreältä; mieluinten hän olisi ollut

menemättä kokoukseen; mutta kun Karolina sanoi, että se herättäisi

pahennusta, jos lapset saisivat mennä yksin, sai se riittää tekosyyksi,

jonka varjoon hän peitti harmistuneen uteliaisuutensa saada kuulla

tunnettua kaupunkilaista puhujaa.

Salissa ei ollut ainoakaan sija tyhjänä, kun tämä astui lavalle ja

alkoi esitelmänsä. Hän kääntyi enimmäkseen nuorten puoleen; heille hän

kuvasi väkijuomain historiaa, heidän harteilleen hän laski taistelun

raskaan taakan, heidän käsiinsä hän antoi voittoon johtavat aseet.

"Teihin, nuoret, me luotamme, teille jokaiselle me, vanhat soturit,

tahtoisimme lausua kuningas Kaarle IX:nnen sanat Kustaa Adolfista: ille

faciet, s.o. hän sen tekee. Me vanhat olemme olleet uranaukaisijoita,

vaivalla ja otsamme hiessä, masentumuksen ja tappioiden, pilkan ja

ylenkatseen kohtaamina olemme tietä raivanneet; te, nuoret, olette työn

päättävät voiman ja toivon merkin johdolla. Nyt on teidän päivänne,

voiton päivä koittamassa! Nyt vasta, kun Ruotsin nuoriso on herännyt

tietoisuuteen väkijuomain kirouksesta ja antaa avuksi taisteluun

turmeltumattoman voimansa, iloisen rohkeutensa, nyt uskallamme toivoa

menestystä. Meidän vanhain, meidän täytyy ennemmin tai myöhemmin

vetäytyä syrjään, käsivartemme, vaikkei sydämemme, pettää. Te, nuoret,

te kasvatte; aamunkoitteesta te saatte siirtyä nousseen auringon

leimuvaan punerrukseen, ihmiset kuuntelevat teitä, uskovat teitä,

niinkuin aina pettyneenkin, väsyneen, musertuneen vielä toki täytyy

antautua kevään valon ja ihanuuden valtaan. Muistakaa, nuoret, se,

muistakaa, mihin velvottaa se ylevä asema, mikä teillä on elämässä."

Niin hän puhui, ja hänen tummat, säteilevät silmänsä kulkivat

kehottavina pitkin kaikkia noita nuoria kasvoja, joiden katse riippui

hänen sanoissaan.

Tummana paloi puna Eskil Svanin kauniilla kasvoilla: profiili oli

suora, ja pellavaiset hiukset valuivat raskaana suortuvana otsalle.

Hänen ruiskukansiniset silmänsä loistivat ja kimalsivat kyynelten

takaa, joita lakkaamatta niihin kihosi. Hänen mielensä oli tällä

hetkellä kuin nuoren aseenkantajan, joka polvistuin, nöyrän ylpeänä

ottaa vastaan ritarilyönnin. Kaikki, mitä "neiti" oli puhunut hänelle

hänen lapsena ollessaan, kaikki neuvot ja opetukset, jotka tämä oli

kylvänyt hänen sieluunsa, orastivat nyt täynnä kihisevää, kuohuvaa

elämää. Niin, valon ritari oli hänestä tuleva, kuolemaan saakka hän oli

taisteleva totuuden ja puhtauden puolesta Jumalan valtakunnan tulla;

kaikin voiminsa hän oli taisteleva pahoja voimia vastaan, jotka olivat

niin monta rakastetun isänmaan kotia hävittäneet ja niin monen naisen

silmät saaneet itkemään. Hän tunsi itsensä niin riemuisan onnelliseksi

tänä hetkenä, niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ja kuitenkin oli hänestä

kuin olisi hän voinut ääneen nyyhkyttää, niin hehkui ja kuohui hänen

henkensä. "Auta, Jumala", hän huusi sisimmästään, "auta minua, Jumala!"

Silloin kohtasivat hänen silmänsä Gertrudin katseen. Tämä hymyili

hänelle ja nyykäytti pari kertaa päätään, aivan kuin hän olisi lukenut

Eskilin nuoren sydämen ajatukset. Eskilkin hymyili puolestaan, ja puna

kohosi leimuvana otsaa tavotellen.

Puhujan vaiettua ja astuttua lavalta, kulki liikutuksen hyrsky läpi

salin, ja sadat nuoret, voimakkaat kädet kohosivat raikuviin

taputuksiin, vastustajain äänettöminä ja synkkinä vetäytyessä syrjään

tai lähtiessä salista. Vain kirkkoherra säilytti leppoisan, säälivän

hymynsä. Hän astui puhujan luo, puristi hänen kättään ja lausui

muutaman kohteliaan sanan muodoltaan niin etevästä esitelmästä. Ei

kukaan ollut voiva sanoa, että kirkkoherra antoi jonkinlaisen

puolueellisuuden houkutella itseään olemaan epäkohtelias kuuluisaa

vierasta kohtaan, joka pistäytyi hänen seurakunnassaan. Tulihan ihmisen

sitä paitsi koettaa nähdä paras puoli kaikesta; niinkuin joka mitalissa

on kaksi puolta, niin sisältyy harhaanmenneeseen intoiluunkin totuuden

jyväsiä j.n.e.

Syntyi lyhyt keskustelu; useat puhujat lausuivat mielipiteensä, muiden

muassa Eskil Svan, joka ensi kerran esiintyi julkisesti. Ulkonaisesti

hän oli levollinen ja hillitty, mutta Gertrud, joka hänet niin hyvin

tunsi, huomasi hänen silmäinsä tummasta loisteesta ja kuuli hänen

muutoin eloisan äänensä kumeasta soinnusta, miten peloissaan ja

mielenkuohuinen hän oli. Hän iloitsi kuitenkin Eskilin arvokkaasta

esiintymisestä, ja hänen tekemänsä ehdotus: että pitäjän lähimpänä

silmämääränä oli oleva työskennellä kapakan poistamiseksi, sai lyhyen

keskustelun jälkeen yksimielisen hyväksymisen osakseen. Vastustajat

vaikenivat, tai hukkui heidän "ei" sanansa nuorison meluisiin

hyvähuutoihin.

Kokous loppui siihen päätökseen, että yleisen kansanäänestyksen kautta

oli saatava kuuluviin kansan tahto kapakkaliikkeen pysyttämisen tai

lopettamisen suhteen.

Sitten erottiin; pitkin teitä ja polkuja vaelsivat ihmiset kotiin päin;

useimmat tunsivat, että jotain suurta ja hyvää oli tänä iltana saatu

aikaan, mutta että vielä suurempia oli lähimmässä tulevaisuudessa

odotettavana.