-- Ehkä -- mutta mitä sitten?
-- Nyt minä tiedän! huudahti voitonriemuisena yksi heistä, joka oli
optimismiin taipuva, hän on mennyt markkinoille, tiemmä!
-- Ei, sanoi pessimisti, hän on taittanut kätensä -- vaari sanoi, että
vanhoille se niin helposti tapahtuu -- viedään kirje neiti Myhrelle,
niin saamme kuulla, mitä hän sanoo.
Sanottu, tehty. Nuo kolme järkevää menivät ulos telmivän lapsilauman
luo, kertoivat, mitä olivat löytäneet opettajan huoneesta ja ilmottivat
päättäneensä mennä kirjeineen neiti Myhren luo. Kaikista se oli hyvä
ehdotus, leikki jätettiin kesken, ja koko parvi läksi vuorta kapuamaan.
Nuo kolme olivat retken johtajina; pessimisti puristi kirjettä lujasti
käsissään. Silloin tällöin pysähdyttiin; nummen houkutukset: lintu,
joka lennähti yli mättäiden, kaukana nelistävä hevonen, paimenpoikain
huudot, ne vaimensivat hetkeksi uteliaisuuden, joka olisi tahtonut
tietää, mitä tuo salaperäinen sana: "omakätisesti" oikeastaan merkitsi.
Kun oltiin puolitiessä, niin oltiin saavuttu varsinaisen kanervakankaan
päähän. Vuoren luonne muuttui nyt, kuusi- ja lehtimetsäin sijasta,
jotka peittivät itäisen rinteen, näki täällä vain suuria
liuskakivilohkareita, halkeamia ja kuiluja, joissa syksyn tulvavesi
koskina kuohui, lumivalkeana mustaa liusketta vasten. Vesi oli
oikeastaan omituisesta, pienestä järvestä peräisin, jonka nimenä oli
Stupet eli Stupsjö. Pystysuorina laskeusivat kalliot, ja syvyydessä
kimalteli pieni tumma lampi kuin sadun jättiläissilmä, joka
salaperäisin katsein houkuttaa ja viekottaa. Stupetin rannalle piti
pienokaisten mielestänsä seisahtua hetkeksi huvittelemaan. Syvyyden
jättiläissilmä samentui veteen heitetyistä kivistä; loiske herätti
ympäröiväin kallioitten kaiun. "Miten se soi", kuiskattiin, ja uusi
kivisade vyöryi rapisten syvyyteen.
-- Hah, miten se on musta, huudahti pieni pessimisti ja tuijotti, ahnas
ihmetys katseessaan, jättiläissilmään; ajatelkaas, jos putoisimme
sinne!
-- Silloin emme ikinä pääsisi sieltä, huusi joku pojista
voitonriemuisena.
-- Pääsisimmepä, kiipeäisimme tuosta, ja tuosta, ja tuosta, sanoi
toinen.
-- Ei, emme me voisi, sanoi pessimisti, ei kukaan pääse koskaan
Stupetista takaisin.
-- Mistä sinä sen tiedät? ihmetteli poika epäluuloisesti ja uteliaana.
-- Stupet pitää, minkä se saa, jatkoi tyttö, ääntään alentaen ja
katsellen ympärilleen tyytyväisin, kauhuisin katsein, se imee, imee, ja
kaikki, jotka se saa, jäävät sen pohjiin tuomiopäivään asti. -- Silloin
ne nousevat ylä-ilmoihin takaisin, sillä silloin pitää kaikkien
tuomittaviksi ja todistamaan.
Lapset seisoivat hetken vaiti ja tuijottivat syvyyteen.
-- Mistä sinä sen kaiken? kysyi viimein muuan heistä hieman hämillään.
-- Olle Bull kertoi.
-- O-o!
Hyväksymisen ja ihmettelyn sorina kävi kautta pienokaisparven. Olle
Bull oli niin sanonut, no niin, se oli vallan toinen asia. Ja taas
katsottiin syvyyteen, ja selkää karmi sadun tuttu, suloinen väristys.
Varmuuden vuoksi heitettiin vielä suuri kivi syvyyteen, kiven sai
Stupet mielellään pitää hallussaan tuomiopäivään asti!
Mutta silloin tapahtui jotain kummallista. Juuri kiven vaipuissa
pohjaan ja ratisevan kaiun kuollessa kallioihin, nousi vesisuihku
korkeuteen, aina kallion reunaan asti, ja kun aurinko siihen sattui,
loisti se niin kumman punaisena, kuin olisi ollut veren värjäämä.
Pienokaiset kirkaisivat pelästyksestä ja juoksivat, minkä jaloistaan
pääsivät, pois Stupetin rannalta, sillä välin kuin salaperäinen
vesisade väristen vaipui syvyyteen.