XVIII.

Hanna Myhre oli juuri lopettamaisillaan päivän opetuksen, kun Karin

Blomin pikkukoululaiset ilmestyivät pihalle.

Hannalle, joka katseli ikkunasta, tuotti tuo muutoin niin hupaisa näky

heti outoa ahdistusta; oppilaisiin se vaikutti sitä sähköisemmästi.

"Toisenpuolelaiset ovat täällä, niillä on lupa", kulki kateellinen ja

utelias kuiskaus pitkin penkkirivejä.

-- Hiljaa! jyrisi Hanna, teidän ei tarvitse yhtään sekaantua siihen,

mitä ulkona tapahtuu!

Ja hän jatkoi levollisesti opetustaan, kunnes tunti oli lopussa ja

lapset panneet pois tavaransa.

Sitten hän meni ulos uteliasten lastensilmäin seuraamana.

-- Mitä tämä on? Miksi olette täällä? Eikö teillä ole tuntia?

-- Neiti ei ollut siellä, vastasivat jotkut pelokkaat äänet.

Hanna kalpeni, niin että hänen poskiensa ja otsansa ruskettumat olivat

kuin kahvipilkkuja valkealla pöytäliinalla.

-- Mitä? Ei ollut siellä? Mitä se tietää? hän kysyi järeästi ja

käheällä äänellä.

-- Kun tulimme kouluun oli se tyhjä. Odotimme hetken, mutta hän ei

tullut. -- Otimme hänen avaimensa ja etsimme kaikkialta, mutta häntä ei

löytynyt. -- Koko tunnin etsimme. -- Sitten löysimme tämän kirjeen

pöydältä.

He antoivat Karinin sinetillä suljetun kirjeen.

-- Antakaa tänne, kuiskasi Hanna värisevin äänin ja meni koulutaloon.

Lapset katsoivat ällistyneinä toisiinsa. Miten sukkelanmoista oli

kaikki tänään! Ja minkä näköinen oli neiti Myhre, suuttui niin kovasti

kirjeestä!

-- En tahtoisi nyt olla neidin sijassa, sanoi pessimisti nenäviisaasti.

-- Oi Jumala, anna voimaa, anna voimaa! kuiskasi Hanna, istuutuen

tuolille ja vapisevin käsin murtaen kirjeen auki. Sillä hän tiesi

edeltäpäin sen sisällön.

Lopetettuaan lukemisen, hän istui pitkän aikaa kasvot käsiin

kätkettyinä, ja ruumista vavahduttivat kyynelettömät nyyhkytykset.

Talonnurkkausta myöten kiipesi pieniä jalkoja, ja uteliaat lapsensilmät

tuijottivat pelästyneinä huoneessa näkemäänsä näkyyn.

Viimein Hanna nousi. Katkera tuska puristi kapeita huulia yhteen, ja

siniharmaat silmät olivat täynnä kyyneliä.

-- Kuka on syypää? hän sanoi murtuneella äänellä. Ehkäpä me kaikki

täydellisen rakkauden silmäin edessä.

Hän meni lasten luo ja kehotti heitä kutakin lähtemään kotiin.

-- Neiti ei tule enää koskaan takaisin, hän sanoi juhlallisesti,

hänelle on tapahtunut onnettomuus, muuta en voi sanoa, sillä enempää en

itsekään tiedä. Menen papin luo ilmottamaan tapahtumasta. Menkää te

hiljaa ja kiltisti kotiin, niin saatte sitten tietää, milloin koulu

alkaa.

Hiljaisina ja pelästyneinä lapset tuijottivat Hannan liikutettuihin

kasvoihin, ja pienimmistä tyttösistä kaksi alkoi nyyhkiä.

-- Menkää kotiin, lapset, toisti Hanna lempeämmin, jääkää hyvästi.

Menkää hiljaa ja kiltisti, menkää äänettömästi yli nummen, niinkuin

kulkisitte haudan ylitse.

Hannan ääni särkyi kyyneliin, ja hän ajoi pienokaiset kokoon parveksi

ja lähetti heidät pois.

Lapset katsoivat yhä ihmetellen neitiin, eivät he käsittäneet hänen

tarkotustaan, mutta se, joka talvi-illan takkavalkean ääressä oli

kuullut äitinsä laulavan vaikeroivaa kansanlaulua, hän tunsi nyt

mielensä aivan sellaiseksi kuin silloin.

Hiljaa ja nolona lähti pieni joukko kotimatkalle.

Mutta hetken kuljettuaan, näkivät lapset linnun, joka suhisten pyrähti

pakoon mättäältä. Pienokaiset seisahtuivat ja huusivat: "kas, lintu,

lintu!" Nyt tuli toinen, kolmas, nyt lensi kokonainen lintuparvi

metsään päin. Lasten kasvot kirkastuivat, he unohtivat kulkea hiljaa,

nauraen he juoksivat yli mättäiden.

Pian sen jälkeen he näkivät paimen-Pellen lampaineen. Nyt katosi

viimeinenkin pelästyksen varjo heidän kasvoiltaan, nyt pääsivät jalat

kokonaan ikeestään irti. "Pelle, Pelle!" he huusivat yhteen ääneen,

"hoi, Pelle, halloo, Pelle!"

Ja hypellen, laulain, lörpötellen temmelsi lapsilauma huolettoman

elämäniloisena yli tietymättömän haudan.

Mutta kun Hanna Myhre oli jäänyt yksin, puki hän hatun ja nutun ylleen,

sulki koulun ja läksi pappilaan. Hänen oli kuljettava puoli

peninkulmaa, ja hän tuli perille vasta iltapuolella, jolloin hänet

vastaanotti tieto, että kirkkoherra lepäsi huoneessaan eikä saanut

tulla häirityksi.

-- Ei auta, vastasi Hanna, minun täytyy heti tavata häntä.

Palvelustyttö tuijotti hämmästyneenä pitkään opettajattareen, joka

vinoine nuttuineen ja kuluneine huopahattuineen ei lainkaan ollut niitä

ihmisiä, joihin on pantava huomiota. Jolleivät vain hänen silmänsä

olisi olleet niin terävät -- mutta nehän ihan katsoivat toisen läpi!

-- Niin, jatkoi Hanna, elämässä on asioita, jotka eivät siedä

viivytystä, vaikka olisi kysymys itse papin päivällisunesta. Olkaa

hyvä, menkää heti herättämään kirkkoherraa, muutoin teen sen itse.

-- Vai niin -- niin vai -- vastasi palvelustyttö ja meni isäntänsä

ovelle ja koputti epäröiden.

-- Mikä nyt? kysyi nyrpeä ääni.

-- Täällä on muuan vaimo-ihminen, joka tahtoo sisään, sillä olisi

tärkeää asiaa, selitti palvelustyttö äskeiseen epäröivään tapaansa.

Sisältä kuului epäselvää mutinaa, palvelustyttö jouduttautui pois

näkyvistä, ja ovi avautui järeään: "Olkaa hyvä!"

Hanna meni sisään ja sulki oven jälkeensä. Kirkkoherra säpsähti, ja

kasvojen väsyneeseen kalpeuteen ilmestyi punertava vivahdus.

Kaksikymmentäneljä vuotta sitten seisoivat nämä kaksi vastatusten,

polttavin, liikutetuin katsein tuijottaen toistensa sieluihin

jäähyväishetkenä. Kirkkoherra oli silloin nuori mies, pitkä ja solakka,

piirteet hienot ja silmät tummat ja samettimaiset. Hanna oli pitkä

hänkin, solakka ja hoikka, iho raikas ja lämpöinen, ja silmissä, joita

jo silloin oli vaikea kohdata sen, kenen omatunto ei ollut puhdas, oli

syvä orvokin väri. Mutta siihen aikaan saattoivat nuo viisaat ja

läpitunkevat silmät näyttää lempeiltäkin, niin lempeiltä ja

haaveellisilta, kuin olisi tuolla sydämen pohjissa päilynyt kokonainen

meri naisenrakkautta ammennettavaksi.

Sellaisena oli kirkkoherra nuoruudenpäivinä hänet nähnyt; ei ollut

kukaan luonut häneen sellaista rakkauden katsetta kuin tämä nainen,

joka nyt seisoi kylmänä ja jäykkänä ja läpitunkevin katseinensa pakotti

hänet arasti katsomaan sivulle.

Mutta kohta hän taas pääsi omaksi herrakseen. Nuo muistot olivat niin

etäisiä, hän oli jo aikoja tehnyt tilinsä niiden kanssa, ne eivät

saaneet enää tulla esiin tällä hetkellä, jolloin heidän täytyi seisoa

vastatusten, hän itse arvokkaana pappina, Hanna vaatimattomana

kansakoulunopettajattarena, joka tuli hänen luokseen jollekin asialle.

Sellainen oli elämän kulku -- sydämetön, käsittämätönkin joskus, mutta

mahdoton järkyttää.

-- Mikä teidät -- hän kysyi arvokkaasti.

Hanna katsoi häntä yhä kylmästi ja levollisesti silmiin.

-- Kuinka olet sinä, Rikard Henningson, hoitanut niitä sieluja, jotka

Jumala huostaasi uskoi? hän kysyi viimein, ja pidätetty mielenliikutus

teki äänen kumeaksi.

Kirkkoherra säpsähti, mutta ei vastannut. Tuttavallinen sinä-sana

Hannan kysymyksessä sattui häneen lähinnä. Hanna toisti kysymyksensä

samanmuotoisena.

-- Olen koettanut heitä hoitaa, vastasi kirkkoherra viimein kylmästi ja

epävarmasti.

-- Et, sinä et ole edes koettanut. Tulin vaatimaan sinulta erään

hukkaan menneen, ei -- hän keskeytti ja kohotti ristityt kätensä -- ei,

ei hukkaan menneen, Jumala on ihmisiä laupiaampi -- mutta erään

kärsimysten merellä haaksirikkoontuneen henkeä -- Karin Blom on eilen

tehnyt itsemurhan.

Kirkkoherra peräytyi askelen, ja väri hänen kasvoillaan vaihtui.

-- Se ei ole mahdollista, hän änkytti, puhuin hänen kanssaan joku aika

sitten, ystävällisesti -- rohkaisevasti -- tarjosin apuani -- minä --

minä --

-- Se tuli liian myöhään, se, niinkuin kaikki muu. Sinä, te, niin ehkä

me kaikki olemme usuttaneet hänet kuolemaan. Kuka rohkenee pestä

kätensä? Kuka voi sanoa kyllin rakkautta antaneensa? Kuinka voit sinä

-- kuinka te -- kuinka voimme me antaa lapsiparan asua yksin autiossa

koulutalossa, missä hän sai pelätä itsensä kuoliaaksi, missä häntä

rääkättiin, missä hän taisteli ylivoimaisia kiusauksia vastaan ja

viimein usutettiin kuolemaan? Jumala auttakoon meitä kaikkia, koko

seurakuntaa, kouluneuvostoa ja pappia, ja antakoon meille anteeksi.

Sinulle ennen kaikkea, Rikard Henningson, sinulle, joka olisit voinut

avata kotisi, olisit voinut tukea ja auttaa häntä hänen vaikeassa

asemassaan, mutta joka laiminlöit velvollisuutesi. Jumala sinua

auttakoon.

-- Te saatte tehdä muut vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut,

eikä minua, neiti Myhre, vastasi kirkkoherra epävarmalla äänellä ja

kohtaamatta Hannan katsetta -- minäkin voin tosin olla syypää

puolestani, kuten äsken sanoitte; kuka uskaltaa väittää rakastaneensa

_kyllin_? Mutta tehän tiedätte, että valtio ja kunta määräävät

kansakoulunopettajain elinehdot.

-- Tiedän sen. Mutta tiedän myös, että kouluneuvostollakin ja sen

puheenjohtajalla on sana joukkoon sanottavana. Sitä paitsi, jos Karin

olisi saanut kodin ja suojan sinun ja vaimosi turvissa, jos olisitte

kohdelleet häntä rakkaudella, niin -- Mutta en tahdo syyttää sinua sen

enempää, omantuntosi tuomio -- Jumalan tuomio on kyllin. Mutta

tahtoisin olla mies -- tai nainen -- jolla olisi kynä ja sana

vallassaan, ja tahtoisin huutaa yli koko maan: Katso, katso, kuinka

sinä, Ruotsin kansa, kohtelet niitä, joiden käsissä on lastesi

kasvatus! Kurjissa, kosteissa tuvissa annatte meidän asua,

yksinäisyyteen ja kiusauksiin jätätte meidät. Terveinä, voimakkaina,

nuorina ryhdymme työhömme ja toivomme niin paljon elämästä ja uskomme

niin hyvää ihmisistä. Ja miten meidän käy? Tuossa makaa yksi

raajarikkona -- tuossa toinen vapaaehtoisesti etsii kuolemaa -- tuolla

muuan väkivalloin raiskataan yön pimeydessä -- ei kukaan kuule

hätähuutoja, tupa on kaukana ihmisasunnoista -- tuolla taistelee toinen

tuntikausia kunniansa pelastaakseen, ja voittonsa palkaksi hän on

antanut terveytensä ja nuoruudenilonsa. -- Tuolla sortuu muuan

köyhyyteen, hänellä on vanha äiti elätettävänään, ja noiden molempain

naisten elämiseen täytyy 350:n tai 400:n kruunun riittää. Tuossa

toinen, joka on saanut keuhkotaudin vetoisessa ja kosteassa

koulutalossa. Ah, jos kaikki pienet koulutalot voisivat kertoa

surullisen tarinansa köyhyydestä, yksinäisyydestä ja pelosta, niin

siitä kasvaisi hätähuuto, joka kajahtaisi yli maan ja herättäisi ne,

jotka nyt nukkuvat turvallista unta tätä ajatuksenarvoista asiaa

näkemättä!

Juuri kun Hanna leimuvin silmin ja käsi koholla singahutti nämä sanat,

avautui ovi kiivaasti, ja rouva Henningson astui sisään. Hän oli

kuullut Hannan kovan äänen ja kiiruhti sisään osaksi uteliaisuudesta,

osaksi levottomuudesta.

-- Mikä nyt -- mitä on tapahtunut?

Ja hänen pyöreät, mustat silmänsä lentelivät kysyvinä kirkkoherran ja

Hannan väliä.

-- Neiti Myhre on tullut tuomaan meille sitä surullista sanomaa, että

Karin Blom, tyttö parka, on tehnyt itsemurhan, sanoi kirkkoherra

lyhyesti.

Ja mielenliikutus, jota hän ei itse huomannut tai käsittänyt, muutti

äkkiä hänen piirteensä -- niissä heijastui jotain Hanna Myhren

syyttävästä ilmeestä, kun hän puhui vaimolleen.

Punaiset täplät rouvan poskipäillä kävivät mielenliikutuksesta

keltaisen sinipunerviksi, ja kaula korahti, kun hän vastasi:

-- Oo -- niin surullista -- kuka olisi voinut sellaista ajatella --

siitä ei ole kauan, kun puhuin hänen kanssaan -- tapani mukaan

ystävällisesti ja rohkaisevasti.

Hanna hymyili hymyä, joka sai rouvan keltaisen sinipunervat täplät taas

punaisiksi, ja kirkkoherra kääntyi nopeasti poispäin. Miksi vaimot aina

käyttivätkin samoja lausetapoja kuin heidän miehensä!

-- Niin, sanoi Hanna, nyt ei minulla ole muuta sanottavaa. Olen

kertonut, mitä Karin raukka kirjotti minulle; nyt saavat pappi ja

kouluneuvosto tarttua asiaan. Hyvästi!

Hän teki lyhyen kumarruksen rouvalle ja kirkkoherralle ja jätti

huoneen. Mutta kasvoihin oli tullut pehmeä, liikutettu ilme.

Juuri hänen mennessään, kohtasi hänen katseensa kirkkoherran katseen,

ja hän näki silloin noiden silmäin pohjassa synkkää epätoivoa, joka

pani hänen läpitsensä valahtamaan jotain, joka oli miltei kuin iloa.

"Hän kärsii", hän ajatteli, "silloin hän ei ole vielä aivan hukassa".

Tavallisin, pitkin askelinsa hän kiiruhti eteenpäin vuorta ylös. Miten

kamalalta nummi näytti -- oli kuin olisi pimeys lainehtinut sen

päällitse mustina aaltoina, joiden syvyys kätki kauhua ja kuolemaa

helmassaan. -- Silloin tällöin hän oli kuulevinaan hillittyä,

vaikeroivaa huutoa, joka kulki kuin eksyneen linnun kirkaus yli mustain

aaltojen.

Pelko, niin outo hänen voimakkaalle luonteelleen, jonka tunnesäikeet

olivat lujasti yhteenpunotut, hiipi häneen, kun hän, niin nopeaan kuin

jaloistaan pääsi, kiiruhti poikki nummen. Harhailiko ehkä Karinin

henkiruumis rauhatonna täällä -- tapaisiko hän jonakin tällaisena

iltana vainajan ja saisi häneltä tietää viimeisten elonhetkien

salaisuuden, jonka nyt vain nummi ja yö ja yksinäisyys tunsivat?

Rauhatonna? Miksi oli se sana hänen mieleensä juohtunut?

Niin -- niin -- onhan synti, raskas synti surmata itsensä -- väistyä

paikaltaan -- pettää se tehtävä, jonka Jumala meille jokaiselle antoi

pyhässä taistelussaan. --

Mutta eikö Karin ollut tullut ajetuksi kuolemaan, niinkuin hätyytetty

eläin? Eihän hän ollut _ottanut_, sammuttanut elämää itsestänsä, eikö

hän pikemminkin ollut antanut sitä pois, uhrautuvasti rakastain? --

Jumalan kiitos, tässä ei kenenkään tarvinnut tuomita. -- Jumalan

kiitos, että voitiin jättää lapsi parka laupeuden käsiin, jonka

syvyyttä ja leveyttä ja laajuutta ei ihmisajatus aavista!

Ja Hanna Myhren sielu ojentui äärettömällä rakkaudella kuollutta

ystävää kohden, ja rukoillen se kutsui rauhaa hänen tuntemattoman

hautansa yli laskeumaan.

* * * * *

Karinia ei koskaan löydetty. Hän ehkä nukkuu salaperäisen järven

syvyydessä, mistä ei kukaan palaa, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin

kaikki kätkössä piilevä tulee esiin todistamaan ja syyttämään.

Mutta vanha koulutalo oli vaatinut uhreja kyllin. Ei kukaan pannut

vastaan, kun kirkkoherra, kouluneuvoston puheenjohtajana, esitti

ehdotuksen uuden rakentamiseksi, joka ei olisi niin kaukana

ihmisasunnoista kuin entinen.

Nyt seisoo tämä suljettuna ja hyljättynä. Kauan se on sellaiseksi

jäävä, lahoova ja luhistuva, vieriväin vuotten kutoessa sen

kallistuvain seinäin ympärille tuskaansa ja yksinäisyyteensä murtuneen

sydämen synkkää tarua.