Läntisen taivaan valojuova oli yön kuluessa laajennut, pilvet olivat
kohonneet, hajoutuneet ja viimein väistyneet suurten, syvänsinisten
kaistojen tieltä. Aurinko ja kuu taistelivat aamunkoitteessa keskenään;
mutta viimein aurinko voitti, pitkinä, untuvaisina juovina pilvet
purjehtivat pois, ja yli lakeuden niitettyjen peltosarkojen kaartui
avaruus kirkkaana ja syksyisen kylmänä, täynnä säteilevän
päivänpaisteen hohdetta.
Torppien, muonamiesten ja puolen penikulman päässä Ljungbergistä
sijaitsevan suuren tehtaan työmiesten pienokaiset varustautuivat
kouluun lähtemään. Milloin hätyytti äiti lapsia: "kas niin joutukaa
nyt, mitä siinä vetelehditte, myöhään vielä tulette!" Milloin taas
huusivat lapset, jotka oli lähetetty perunamaalle: "äiti, äiti, nyt
meidän täytyy lopettaa -- opettaja vihastuu, jos myöhästymme." "Kyllä
te vielä lukemaan ennätätte oppia, se on varma -- kas niin, tuon korin
pitää olla täynnä -- pitäähän olla jotain hyötyä ihmisellä kuudesta
vesasta, jotka on maailmaan saattanut, tiemmä!"
Ja perunat vyörivat ja lapset vaikeroivat ja äiti torui, kunnes
taalaalaiskello, joka toi varottavan puolituntisensa, lähetti tuvasta
muistutuksensa. Silloin saivat perunat vieriä kaiken maailman tietä,
lapset ryntäsivät tupaan, sieppasivat pienet nyyttinsä kirjoineen ja
eväslaukkunsa ja lähtivät kouluun.
Tänään oli niin kaunista joka puolella! Kaikki kimmelsi ja loisti
auringonpaisteessa, ja metsässä tuntui niin hyvä kostean mullan haju.
Ja kuinka paljon sieniä oli noussut maasta yöllä, ja niin koreoita!
Katsokaas, tuollahan oli koko "Kantarellin perhe", josta neiti oli
lukenut lapsille eräänä päivänä, se oli hauskinta, mitä he ikinä olivat
kuulleet! Nyt piti heidän ottaa selkoa heistä kaikista, isästä,
äidistä, Kallesta ja pikku siskosta! Tuollahan olikin Kalle, pieni
kantarellinulikka ja näytti niin nyreältä ja häijyltä. "Hyi, Kalle
Kantarell, kun löit pikku siskoasi, kyllä me sinulle kyytiä annamme!"
Ja he kiskaisivat pienen rauhallisen kantarellisienen maasta ja
heittivät sen korkealle ilmaan, kirkuen ja riemuiten.
Ei, nyt oli lähdettävä eteenpäin! Mutta katsokaas, miten komeita
puoloja -- muutama kahmalollinen piti niitäkin saada. -- Ja pienet
ahnaat kädet kopeloivat risukossa, vanhempain lasten korottaessa
varottavan äänensä: "tullaan myöhään, neiti niin suuttuu, niin kovasti
suuttuu." Silloin jätettiin puolukkamaa, ja pienet jalat luiskahtelivat
ja lätisivät märillä, liukkailla metsäpoluilla tai lakeuden yli
vievällä savisella maantiellä, ja pienet lastenäänet helähtelivät ja
räkittivät lintujen asemesta, jotka olivat siirtyneet etelämmäksi tai
istuivat vaiti ja uneksien pesissään, odottaen talven vaivoja ja
vastuksia.
Niin tulivat varhaisena aamuhetkenä kansanlapset idästä ja lännestä,
pohjoisesta ja etelästä, tulivat pieninä poika- ja tyttöparvina, toiset
iloisina ja vallattomina, täynnä elämänhalua ja kurittomuutta, toiset
vaiteliaina ja miettien elämän vakavuutta "piplianhistorian ja
katkismuksen" vaikeaoppisten kysymysten ja vastausten muodossa.
Koulun ympäristö oli tänään niin omituisen hiljainen, "opettajaa" ei
näkynyt, ovi oli kiinni, ikkunat kiinni, jotka aina muulloin olivat
avoimet. No, sepä sukkelaa, oliko "opettaja" mennyt tiehensä,
vai eikö heillä tänään ollenkaan ollut oppitunteja? Helpotuksen
huokaus oli kohota niiden rinnasta, jotka eivät olleet selvillä
katkismuskysymyksistä; mutta hiljaisuus ja suljetut ovet tekivät niin
ahdistavan vaikutuksen, että kaikilta jäi huokaus kesken. Ajatelkaas,
jos neiti olikin sairas, koska häntä ei näkynyt!
Yksi pojista nousi portaita ja väänsi lukkoa. Se aukeni, samoin
koulusalin lukko. Hiukan epäröiden ja pelokkaina he menivät sisään,
panivat nyyttinsä eväslaukkukaappiin, istuutuivat paikoilleen ja
odottivat.
Kärsivällisinä he istuivat neljänneksen, puhellen ja nauraa tirskuttain
saadakseen ajan kulumaan, vetivät toisiaan palmikosta ja hihoista
j.n.e., mutta neitiä ei vain kuulunut.
Huh, tämäpä kävi liian ikäväksi! Jotain hauskaa piti keksiä, koska
neiti niin kauan viipyi. Pojat juoksivat pihalle, jotkut tytöistä
seurasivat; muutamat tytöt jäivät paikoilleen ja kuiskailivat
pelokkaasti: "neiti on varmaan sairas, emmekö mene häntä katsomaan?"
Lapset kävivät pihalla yhä vallattomammiksi. Pojat kieriskelivät sikin
sokin, ja tytöt kiisivät heidän välitseen. Kaikki muodostui lupapäivän
tapaiseksi; aurinko nousi yhä korkeammalle, syksyn raikas ilma sai
pikku posket punottamaan kuin omenat, tämäpä oli toista kuin istua
antamassa vastauksia, joita ei oikeastaan osannut antaa! Miten kiltti
neiti oli, kun antoi luvan, varmaankin siksi, että oli niin kaunis
ilma, nyt voitiin mennä metsään puoloja poimimaan ja sieppaamaan kiinni
koko Kantarellin perhe. Hihhei, niin hauskaa!
Mutta koulusaliin jääneet pikku tytöt, ne, jotka osasivat katkismuksen
vastaukset, kuiskailivat yhä innokkaammin ja yhä tärkeämmän näköisinä
keskenään: "Hän on varmaan sairas -- mennään katsomaan -- tulkaa,
kolkutetaan ovea."
Käsikädessä hiipivät nyt kaikki kolme pikku tyttöä hiljaisin askelin
porstuan kautta Karinin huoneelle ja koputtivat varovasti ovea.
Seitsemän kertaa he koputtivat, viimeisellä kerralla jymisytti ovea
kolme käsiparia, mutta kukaan ei vastannut. Silloin huomasi yksi heistä
pienen kohopaikan räsymatossa, joka oli oven edessä. "Siinä on varmaan
avain, hän on mennyt pois!"
Mennyt pois, ilmottamatta heille, etteivät tulisi! Nuo kolme pikku
tyttöä katsoivat ihmetellen toisiinsa. Ei neiti ollut koskaan ennen
niin tehnyt! "Minä luulen, että hän on kuollut," kuiskasi lopuksi yksi
heistä, joka oli pessimismiin taipuva, "emmekö tirkistä sisään, ehkä
hän makaa siellä kuolleena. Muutamat kuolevat nukkuissaan, mummu sanoi
niin."
Ja hän otti esiin avaimen, avasi ja astui sisään.
-- Hui, emme me uskalla, sanoivat toiset ja tulivat innokkaina ja
uteliaina perässä.
Varpain he hiipivät sohvan luo, tutkivat sen yltä ja alta, mutta siihen
ei ollut edes tehty vuodetta, ja opettajaa ei näkynyt missään.
Pessimisti kurkisti tarkoin kaikkialle, kaappiin, piirongin alle, mutta
turhaan. Viimein katsahti hän kirjotuspöytään; pöydällä oli sinetillä
suljettu kirje. Hän otti sen käteensä ja tavasi ääneen ja selvästi:
Neiti Hanna Myhre!
Omakätisesti.
Omakätisesti! Niin kummallinen sana! Mitähän se merkitsi? Sitäkö ehkä,
että opettaja oli matkustanut pois? Omakätisesti! Kuulkaas, minäpä
tiedän, mitä se merkitsee!
-- Mitä sitten?
-- No, tietysti sitä, että hän aikoo jotain saada käsiinsä --
omakätisesti, ymmärrättekös.