Karin istui ikkunansa ääressä, paikalla missä hän niin usein
yksinäisenä, miettien ja ikävöiden oli istunut. Ikkunalaudalla hänen
edessään oli Göstan kirje; kerran toisensa perästä hän oli sen lukenut,
ja oli kuin olisivat hänen poskensa joka kerralta käyneet entistä
kalpeammiksi ja värisevä tuska yhä lujemmin sulkenut pikku suun.
Velvollisuus! Miksi oli hän valinnut tämän raskaan, kiusaavan sanan?
Joka kerta, kun Karin tapasi sen Göstan kirjeessä, hän värähti; oli
kuin hän olisi kuullut rautakahleen kalisevan, joka oli sitova heidät
toisiinsa ja kihnaava heidät murskaksi painollaan. Eikö Gösta
käsittänyt, että siihen, mistä velvollisuus, pakko, uhraus alkaa,
loppuu rakkaus? Rakkauden siivin lennämme yli suurten vesien, yli
avaran maan, eikä silloin puhuta uhrauksista; sillä kaikki on valoisaa
ja helppoa sille, joka rakastaa. Joka rakastaa, hän sanoo: "en voi elää
ilman sinua." Joka rakastaa, hän sanoo: "enemmän kuin isän, äidin
käsky." Syvimmästi kärsiessäänkin hän tuntee onnea, jos vain rakastettu
on hänen rinnallaan. Autioilla jääkentillä, polttavassa erämaassa --
mitä siitä, missä hän oli -- kunhan hän vain tunsi rakastettunsa käden
omassaan.
Mutta hän -- hän oli puhunut vain velvollisuudesta ja uhrauksesta,
uhrauksesta ja velvollisuudesta kautta koko kirjeen. Itsekkäästi hän
oli laskenut Karinin rakkauden korvaavan hänelle uhraukset. Korvaavan!
Oli kuin olisi hän seisonut vaaka kädessä, lisäillyt hiukan painoa
puolelle ja toiselle ja viimein arvellut vaa'an olevan tasapainossa.
Mutta Karin ei tuntenut katkeruutta häntä kohtaan, ei syyttänyt häntä.
Eikö hänen kirjeessään kuvastunut jalo ja puhdas ajatustapa? Kuvastui
kyllä, kirje oli gentlemanin, ihmisen, joka oli valmis niin suureen
uhraukseen, kuin mies konsa voi naisen tähden tehdä.
Ei, Göstassa ei ollut syytä, syytä ei ollut kenessäkään. Heitä erotti
vain pienoinen, ja kuitenkin niin suuri asia, se, ettei Gösta
rakastanut häntä samoin kuin hän Göstaa.
Hänelle oli Gösta _kaikki kaikessa_; Göstalle oli Karin kuin suloinen
unelma ja raskas kahle, jotain siltä väliltä. Heidän tunteittensa
erilaisuus synnytti hänen kohdallansa traagillisuuden. Ja sen hän
ymmärsi tällä hetkellä niin kiusallisen selvästi -- hän ymmärsi sen, ei
palottelevan ajatuksensa avulla, vaan koko värisevällä, lämpimällä
vaistollaan; hän näki Göstan kohtalon ja omansa, hänen sielunsa ja
omansa, niinkuin kaukonäkijä, hän näki näyn, niin määrätyn,
vastustamattoman, järkähtämättömän.
Ylpeä riemu, jota hän oli tuntenut lyhyissä lemmenunelmissaan, ja joka
oli tehnyt hänen askelensa joustaviksi ja nostanut pään pystyyn, oli
kadonnut kuin häijyn lumouksen kautta, hänen ruumiinsa ja sielunsa
kutistuivat, hän oli taas äitinsä äpärälapsi orjanleima arassa
katseessaan. Nyt hän sen ymmärsi -- kaikki oli ollut mielikuvitusta --
hän ei voinut herättää rakkautta -- ehkäpä sääliä, hellyyttä, mutta
tuota suurta, mahtavaa tunnetta, joka tempaa kaikki kohtalot mukanaan
ja riemuisassa tuskassa katkoo kaikki siteet, sitä hän ei kyennyt
synnyttämään, heikko, vähäpätöinen, perikadon poltinmerkillä leimattu
kuin oli.
Hän luki vielä uudelleen Göstan kirjeen. Hänen sielunsa pimeyteen
valahti heikko valojuova: ehkä hän olikin erehtynyt, kenties, jos hän
tarkoin kuunteli, hänen korvansa kuuli Göstan miehekkään jaloista
sanoista edes kajahduksen hurmauksen sävelistä, joita hän niin kaipasi.
Mutta kun hän pääsi loppuun, peitti varjo vielä synkempänä hänen
kasvojaan.
Sisarelta ei sanaakaan, ei tervehdystä -- luuliko Gösta, ettei hän
ymmärtänyt, mitä sellainen äänettömyys merkitsi? Valehdella ei Gösta
voinut, ei liioin sanoa totuutta. Mutta totuus oli, että sisar, joka
jumaloi veljeään, vihasi sitä naista, jonka vuoksi tuon veljen elämä
oli mennyt piloille, ja joka oli tempaava hänet kodilta ja isänmaalta
ja suvulta ja ystäviltä, _jos_ uhraus tapahtui.
Niin, uhraus oli tapahtuva, mutta ei sillä tavalla kuin Gösta oli
ajatellut.
Ja hänen katseensa sattui "sfinksivuoreen" kaukana lakeudella. Kohtalo
oli hänen edessään, kohtalo, jota ei kukaan voi välttää, kohtalo, jonka
piirteet terävinä ja järkkymättöminä kuvastuvat elämän taustaa vasten.
Hän värähti, mutta samalla hänet valtasi omituinen levollisuus.
Oman mitättömyyden, ennakolta määrätyn perikadon helmasta oli kasvanut
suuri, vapauttava ajatus. Nyt, nyt hän tiesi myös, mitä tietä hänen oli
kuljettava. Täytyi tapahtua uhraus, siinä oli Gösta oikeassa, mutta ei
hän, vaan Karin oli uhrattava. Hän oli päivänpaisteen lapsi, joka oli
voittoisana kulkeva elämän läpi; Karin oli "laps' sydänyön", äpäränä
syntynyt, kyynelten tervehtimä, huokausten ruokkima -- hän oli
uhrattava, se oli vain oikein ja johdonmukaista. Hetken oli hän
hiipaisten koskettanut rakastettunsa valoisaa elämää ja varkain vienyt
häneltä aurinkoa -- nyt erosivat radat, hän kulki edelleen kaunista
tietään, ja hänen surunsa oli oleva vain kuin kastepisaroita kukilla,
jotka hänen tietään kattoivat. Ja Karin palasi takaisin pimeyteensä.
Ei, ei pimeyteen -- lepoon ja rauhaan -- ijäiseen rauhaan.
Ei hän ollut Göstan tiellä tikkuna oleva, ei pilaava hänen elämäänsä,
ei katkaiseva hänen uraansa, ei tuottava hänelle raskaita, huolekkaita
päiviä. Ei, hän, hänen pimeytensä ei saanut päästä Göstan valoisaan
elämään. "Sinä rakkahin, sinä rakkahin -- sinä annoit minulle
aurinkoisen päivän, täyden, ihanan. Kiittäen annan siksi sinulle oman
elämäni --"
Ja hänen kasvonsa vääntyivät nyyhkivään, sädehtivään hymyyn, ja hän
ojensi kätensä kuin uudestaan tavottaakseen kiinni kauniin
päivänpaistemuistonsa.
Sitten hän nousi, suuteli Göstan kirjettä ja kätki sen vaatteittensa
alle povelleen, istuutui sitten kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti:
"Älä sure, rakkaani, älä ajattele tuottaneesi minulle kuolemaa,
ei, sinä annoit elämän, sillä sinä annoit rakkautta, ja rakkaus on
elämää, muu ei olekaan elämää kuin rakkaus. Ihmiset, julmat
ihmiset, jotka antoivat minun istua yksin ja peloissani pienessä
tuvassa ja nauroivat tuskaani ja sanoivat minua luulosairaaksi,
kun kimppuuni karattiin ja minua rääkättiin, he minut tappoivat,
et sinä. Ja ihmiset, jotka eivät mitään ymmärrä, jotka eivät
tiedä, mitä on olla orpo, he minut tappoivat, et sinä. Ja he
tulevat minua tuomitsemaan, he kieltävät minulta haudan, missä
levätä, siksi haen itse haudan, jonka vain Jumala ja minä
tunnemme. Ei kajahda siellä yksikään tyly sana itsemurhaajasta,
siellä on rauhaa, vain tuuli laulaa hautalaulujaan. Ja siellä
nukun levollisena ylösnousemuksen aamuun asti -- nukun sinun
ajatuksesi ja sinun unelmasi sydämessäni. Vain ne otan myötä,
kaikki muu on unohtunut -- ijäiseksi.
"Katso, rakkaani, kun ihminen on tehnyt tilinsä elämän kanssa,
silloin muuttuu kaikki niin toisenlaiseksi, paljon, mikä oli
himmeää, kirkastuu. Menneisyys haihtuu, ja vain muutamat suuret,
valoisat muistot tuikahtavat esiin, aivan niinkuin yön tähdet
välkkyvät lakeuden yllä. Ja silloin saamme 'näkevän' silmän.
Näemme tulevaisuusnäkyjä. Olisin turmellut elämäsi, Gösta; vetänyt
sinut kerallani synkkään kohtalooni, köyhyys ja kurjuus olisi
osamme ollut. Ja sinusta, sinusta tulee suuri mies, sen näen,
suuri, oppinut ja hyvä mies, jonka sanoja ihmiset kuuntelevat.
Silloin muistat pieniä ja halveksittuja ja autat heitä heidän
oikeuksiinsa. Silloin muistat pikku Karinin surullista kohtaloa;
ja jos petät, silloin tulen luoksesi unessa ja kuiskaan: muistatko
-- muistatko Karinin kamalia, yksinäisiä öitä kosteassa pikku
tuvassa, muistatko hänen tuskaansa illan pimetessä, kun askelten
ääniä kuului ulkoa; muistatko, kuinka hän makasi sairaalassa,
raiskattuna ja rääkättynä, muistatko, kuinka hän näki nälkää, kun
pennit eivät riittäneet? Nyt hän on saanut rauhan, mutta on niin
monta, joiden elämä on yhtä vaikea kuin hänen; taistele, puhu
heidän puolestaan, älä hellitä ihmisistä, ennenkuin heidän
sydämensä heltyy meitä kohtaan, meitä, köyhiä pieniä
opettajattaria, joita ei kukaan ajattele. Ja sinä olet voittava
ihmiset, mitä sinä tahdot, sen he tekevät, sillä otsallasi on
voitonmerkki -- sinä olet 'kevään prinssi', ja mistä sinä kuljet,
sieltä jäät sulavat, sulaa lumi ja kylmyys ihmismielistä
ja -sydämistä.
"Tämä on testamenttini; siksi kuolen. Enkä ole elänyt turhaan, jos
muistoni voi sytyttää sydämesi hehkumaan kaikille kärsiville -- oi
Gösta, heitä on niin paljon.
"Jää hyvästi, sinä, jota niin sanomattomasti rakastan! Kuolen
levollisena, varmana siitä, että Jumala armahtaa ja antaa anteeksi
Jeesuksen Kristuksen tähden. Oi, hän on nähnyt yksinäisten hetkieni
tuskat, hän tietää, ettei minulle ole maan päällä sijaa elääkseni.
Hyvää yötä! Älä koeta etsiä minua, ei kukaan ole minua löytävä.
Pimeydestä tulin, tuntematon oli isäni, riihessä epätoivoinen äiti
minut synnytti -- pimeyteen katoan, niin kuuluu laki. Hyvää yötä,
rakkaani! En tahdo voida irrottua kynästä, minusta on kuin
pitäisin sinua sylissäni ja sanoillani hyväilisin. Suloista oli
elää lyhyt hetkinen sinun kauttasi, mutta suloista on kuollakin
puolestasi. Muista nämä sanat, muista tehneesi erään kokonaan
onnelliseksi.
"Karinisi."
Kun Karin oli sinetillä sulkenut kirjeen Göstalle, kirjotti hän toisen
Hanna Myhrelle ja pani edellisen sen sisään. Kirjeensä Hannalle hän
jätti kirjotuspöydälleen, sulki sen lakalla ja käytti sormustinta
sinettinään. Sitten hän hiukan järjesti huonettaan, tarkasti, etteivät
laatikot olleet epäjärjestyksessä, ja irrotti pienen hopeakellonsa,
jota hän kantoi nyöriin kiinnitettynä kaulassaan. Sitten hän otti
äitinsä valokuvan ja pani sen Göstan kirjeen viereen ja lähti huoneesta
taakseen katsomatta. Avaimen hän kätki tavalliseen paikkaansa maton
alle, mutta koulusalin oven hän jätti auki.
Nopein askelin hän kiiruhti nummelle. Oli pilvinen lokakuunilta;
kanervameren loisto oli sammunut, kesäauringon kärventäminä, tuulen
piekseminä makasivat mättäät ja kummut ruskeanharmaina ja risuisina.
Raskaana ja tummanharmaana kaartui taivaankansi nummen yllä, vain
lännessä näkyi taivaanrannalla valojuova, joka loisti syvänkeltaisena,
täynnä sanomatonta kaihoa.
Mutta hän, joka kiirehtäin kulki nummea, ei huomannut lainkaan tuota
kaikkea; hän oli jo kuuro ja sokea elämään nähden; kaukaa hän kuuli
mahtavia ääniä, jotka kutsuivat...
Vasta kun hän ennätti kunnaan luo, mistä hän kerran turhaan etsi
valkoisia kanervakukkiaan ja lapsekkaan epätoivoisena huudahti:
"minusta ei koskaan tule morsianta", vasta silloin hän pysähtyi. Hän
muisti sen nyt, nähdessään pienen, raastetun mättään, ja hän hymyili
hymyä, joka sulautui keltaisen iltaruskon kaihomielisyyteen.
Sitten hän kiiruhti askeliaan; hento olento pieneni pienenemistään
kiemurtavalla polulla, kunnes se viimein katosi illan pimeyteen, joka
verkalleen laskeusi nummelle.