_Karinin kirje Göstalle._
Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos
he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta
ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun
muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta,
miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista
kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja
matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden?
Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi
asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo,
että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän
minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se
tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen
lapsemme, _meidän_ lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja
jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö
sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä
teemme?
Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi,
mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden
osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut
kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt -- köyhyyttä ja
häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä,
kyyneleitä -- olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan
pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että
se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee
siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät
toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut,
kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja
kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti,
kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka
olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen.
Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä -- se
tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki
tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. -- Mietin ja mietin, ja
kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti
Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua:
"Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule,
pelkäävä"... Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä
pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!
Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen,
mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on
niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se
jotain auttaisi -- rakastan sinua -- en kadu. Ei tunnu lainkaan
siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat,
sydämettömät ihmiset. Kirjota pian
Karinillesi.
_Göstan vastaus._
Rakas tyttöni!
Minäkin olen miettinyt -- miettinyt, niinkuin miettii se, joka
seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun
tieni, tuoko -- tuoko -- tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja
uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut
vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja
silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät,
itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme,
silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla:
"daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi,
erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani
sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo
ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se
tie on _velvollisuuden_. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta
alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta
tietä vei mennä.
Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut
ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja
meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin
tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle
tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa
sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä
äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut
koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda
silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut
hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja
hän -- hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi
kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni.
Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa
siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi
parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa.
Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat
yhdeksi!
Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän
tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan -- enempää minun ei tarvinne
sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan
-- vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu
äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!
Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut.
Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni
Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät
suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini
luona -- siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään
ystävänsä luo -- me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista
ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten
kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät
kaikki puheet -- pahansuovat tai hyväntahtoiset -- jotka
kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun
käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi
mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa
Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.
Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on
vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta.
Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin,
tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä -- jopa ilollakin. Ja
tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on
korvaava kaikki uhraukseni.
Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja
tule -- kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja
minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki
nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys
jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun
taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on
kiusannut ja rikki raastanut.
Oma Göstasi.