XV.

_Karinin kirje Göstalle._

Kouluneuvosto on osottanut minua kohtaan suurta "laupeutta". Jos

he olisivat "vanhurskautta" noudattaneet, olisi minut kohta

ajettu pois; nyt he ovat olleet niin armeliaat ja käskeneet minun

muuttaa kuukauden päästä, kun uusi opettajatar tulee. Mutta,

miten minun sitten käy? Palkastani on jäljellä viisitoista

kruunua. Sen lisäksi omistan sohvani ja tuolini ja piironkini ja

matkalaukullisen vaatteita. Muuta ei minulla ole. Ja minne lähden?

Hanna ja Gertrud ovat niin rakkaita minua kohtaan; mutta enhän voi

asua kummankaan heidän luonaan, en jäädä tänne. Gertrud tahtoo,

että asuisin hänen tätinsä luona Bergslagenissa, mutta ei hän

minusta enää sitten huoli. Minne joudun? Ja kerran, kun se

tapahtuu, mikä on tapahtuva, miten silloin käy? Jätämmekö pienen

lapsemme, _meidän_ lapsemme, joka on osa sinusta ja minusta, ja

jota jo rakastan niin, että voisin sen puolesta kuolla, jätämmekö

sen taivasalle löytölapseksi vai annammeko lastenkotiin, vai mitä

teemme?

Mietin yöt ja päivät, niin että aivoni ovat särkeä säpäleiksi,

mutta en ymmärrä elämää. Minusta on niin ihmeellistä, että yhden

osaksi on tullut niin paljon kärsimystä, vaikkei hän ole tahtonut

kenellekään pahaa tai edes matoselle pahaa tehnyt -- köyhyyttä ja

häpeää ja yksinäisyyttä ja sairautta. Ja kyyneleitä, kyyneleitä,

kyyneleitä -- olen itkenyt niin paljon, että silmäni kohta ihan

pilaantuvat. Muistatko, että kerran sanoin: "voi tapahtua, että

se, joka kauan näkee nälkää ja sitten saa syödäkseen, kuolee

siitä." Niitä sanoja olen usein ajatellut, ja minusta ne käyvät

toteen minun suhteeni. Elämä oli minut niin nälistänyt, piinannut,

kohmettanut, silloin tulit sinä auringonpaistein ja lämmöin ja

kukin, toit kaiken kauniin ja valoisan, ja onni minut päihdytti,

kaikki kauneus, joka vastaani tulvi, huumasi minut, minut, joka

olin tottunut yksinäisyyteen ja köyhyyteen ja kurjuuteen.

Kiusaantuneet ihmisparat, joita onni kohtaa niin äkkiä -- se

tuottaa heille kuoleman. Niin, se on niin ihmeellistä, kaikki

tyyni, en ymmärrä elämää enkä ihmisiä. -- Mietin ja mietin, ja

kaikki on pimeää. Muistelen laulua, jonka herra Berg ja neiti

Molin yhdessä lauloivat kirkkoherran luona, "Crusifix" laulua:

"Käy, surun lapsi, luokseni, käy luokse Armahtajan, oi tule,

pelkäävä"... Se soveltuu minulle, minä olen surun lapsi, ja minä

pelkään ja minä itken. Ah, jos saisin lohtua!

Kirjota minulle pian, rakas Gösta! Auta minua, sano, minne menen,

mitä teen. Älä ole vihainen pikku Karinillesi siksi, että hän on

niin avuton ja köyhä ja kurja. Tahtoisin kuolla puolestasi, jos se

jotain auttaisi -- rakastan sinua -- en kadu. Ei tunnu lainkaan

siltä, että Jumala on vihainen minulle, vain ihmiset kovat,

sydämettömät ihmiset. Kirjota pian

Karinillesi.

_Göstan vastaus._

Rakas tyttöni!

Minäkin olen miettinyt -- miettinyt, niinkuin miettii se, joka

seisoo elämänpolun risteyksessä ja kysyy itseltään: mikä on minun

tieni, tuoko -- tuoko -- tuoko? Olen miettinyt kapinoiden ja

uhmaten, tuskaisena ja epätoivoisena, mutta en ole saanut

vastausta. Sitten mietin myös nöyränä ja itseäni tutkien, ja

silloin minun kävi, niinkuin meidän käynee kaikkien: kun ylpeät,

itsekkäät äänet vaikenevat ja hiljaisuus laskeuu sisimpäämme,

silloin kuulemme sen äänen puhuvan, jota voisimme osottaa sanalla:

"daimon", tai nimittää omaksitunnoksemme tai Jumalan ääneksi,

erilaisesta maailmankatsannosta riippuen. Minä puolestani

sanoisin, että se ääni on sen, mikä meissä on jumalallista. Tuo

ääni on nyt puhunut ja sanonut, mitä tietä minun on kuljettava. Se

tie on _velvollisuuden_. Se on kova ja kivinen, se vaatii suurta

alttiiksiantaumista, sitä en kiellä, mutta tiedän, etten muuta

tietä vei mennä.

Vastaukseni on viipynyt muutamia päiviä, mutta en ole voinut

ennemmin kirjottaa. Täytyihän minun ensin puhua äitini kanssa, ja

meni monta unetonta yötä ja tuskaista päivää, ennenkuin rohkenin

tunnustaa hänelle kaikki. Tiesin, miten suurta surua hänelle

tuotin, ja vaaditaan rohkeutta, jotta hennoisimme murehduttaa

sitä, jota suuresti rakastamme ja kunnioitamme, niinkuin minä

äitiäni rakastan ja kunnioitan. Nyt olen kuitenkin tunnustanut

koko suhteemme, mitään en ole salannut, olen antanut hänen luoda

silmäyksen raskaaseen, yksinäiseen elämääsi, olen osottanut

hänelle, miten heikko ja hentomielinen hänen poikansa voi olla, ja

hän -- hän kuunteli tunnustustani, niinkuin vain äiti voi

kuunnella, hän ymmärsi sydämenkipuni, tuskani ja myös heikkouteni.

Hän oli jumalallisen armahtavainen, sillä hän käänsi katseensa

siitä, mikä elämässäni oli raiskattua, ja tarttui siihen, mikä voi

parantaa ja nostaa, ja näytti minulle tien, joka siihen johtaa.

Niin, hänen äänensä ja se, mikä minussa on Jumalasta, ne sulavat

yhdeksi!

Hän lähettää sinulle tervehdyksensä ja pyytää sanomaan, että hän

tahtoo ottaa sinut tyttärenään vastaan -- enempää minun ei tarvinne

sanoa, jotta ymmärtäisit, millainen hän on. Ei nuhteen sanaakaan

-- vain syvintä, sydämellisintä ymmärtämystä. Oi, rakastettu

äitini, et ole koskaan silmissäni ollut niin jalo ja ylevä!

Lähimmästä tulevaisuudestamme olen selvillä. Näin olen ajatellut.

Pienestä summasta, jonka kaksi vuotta sitten perin tädiltäni

Gunillalta, on minulla jäljellä viisisataa kruunua. Ne riittävät

suunnitelmaini toteuttamiseen. Sinulle avautuu heti koti äitini

luona -- siskoni luopuu huoneestaan ja matkustaa maalle erään

ystävänsä luo -- me menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista

ja lähdemme sitten Amerikkaan alkaaksemme uutta elämää ihmisten

kesken, jotka eivät meitä tunne. Täällä tukehuttaisivat meidät

kaikki puheet -- pahansuovat tai hyväntahtoiset -- jotka

kutoutuvat nimiemme ympärille. Lopetan opintoni ja antaudun

käytännölliselle alalle. Olen voimakas enkä pelkää tarttua käsiksi

mihin tahansa; olen varma siitä, että voin tieni murtaa

Amerikassa, missä uutteruus ja työkyky niin paljon merkitsevät.

Tämä on velvollisuuden tie, Karin. Se on kivinen ja raskas; on

vaikea luopua suvusta ja ystävistä ja elämänurasta ja isänmaasta.

Monta kovaa taistelua kysyttiin, ennenkuin voin sanoa: niin,

tahdon sitä astua. Mutta nyt voin sen tehdä -- jopa ilollakin. Ja

tiedän, että rakkauteni sinuun ja sinun rakkautesi minuun on

korvaava kaikki uhraukseni.

Suostuthan ehdotukseeni, rakas tyttöseni? Laittaudu kuntoon ja

tule -- kirjota tulostasi; olet tapaava äitini sylin avoinna ja

minun sydämeni ikävöiden sykkivänä. Sitten käy kaikki

nuolennopeasti, kohta olemme poissa, ja panettelu ja sydämettömyys

jäävät yhtä makupalaa vaille, minkä ääressä herkutella. Ja kun

taas suljen sinut syliini, olen unohtava kaikki, mikä minua on

kiusannut ja rikki raastanut.

Oma Göstasi.

Valkoisia kanervakukkia · 第 20 / 35 题