XIV.

Eräänä päivänä elokuun lopulla kutsuttiin Gösta Scheffer juhlallisesti

kirkkoherran huoneeseen. Hän aikoi ensin uhmata käskyä, jonka syyn hän

niin hyvin ymmärsi, pakata tavaransa ja muitta mutkitta lähteä talosta.

Mutta tarkemmin ajateltuaan hän muutti päätöksensä; pako antaisi vain

aseet vihollisen käteen. Ensin hän tahtoi ainakin hiukan purkaa

katkeruutta, joka hänessä kuohui.

Göstan astuissa sisään istui kirkkoherra keinutuolissa ja luki

sanomalehtiä; kun hän näki nuoren miehen, laski hän lehden kädestään,

korjasi silmälasejaan ja tarkasti tulijaa, pyytämättä istumaan.

Kalpeana ja synkkänä seisoi Gösta ja kohtasi rohkeasti terävän katseen,

joka tuli silmälasien takaa. Kun äänettömyyttä jatkui, kysyi hän

viimein kumeasti:

-- Mitä teillä on minulle sanottavaa?

-- Kolme kertaa olen varottanut, kaksi kertaa neiti Blomia, kerran

teitä, maisteri. Kehotan teitä nyt jättämään kotini, joka minun,

suoraan sanoen, olisi pitänyt jo aikoja tehdä. Mutta olen tahtonut

menetellä rakastavasti ja hienotunteisesti, koettaen pelastaa,

varottaa. Ja miten olette palkinnut hyvyyteni, sääliväisyyteni?

Gösta ei vastannut, hän puristi huulensa vain lujemmin yhteen, ja

silmäin katseeseen tuli valkohehkuisen raudan vihlovaa kiiltoa.

Kirkkoherra jatkoi, tällä kertaa lempeällä, surullisella äänellä:

-- Teidän suhteenne neiti Blomiin on ollut kotini häpeäksi, niiden

asianomaisten luokkain häpeäksi, joihin te ja hän kuulutte. Häpeää

olette tuottaneet itsellenne, suvullenne ja ystävillenne. Ja

kaksinkertaiseksi kasvaa vikanne sen kautta, että molemmat olette

olleet hentojen sielujen johdattajia, sielujen, joille teidän olisi

kaikessa tullut olla hyvänä esimerkkinä. Oletteko ajatelleet

hairahduksenne hirmuisuutta, kun te, velvollisuuksianne, varovaisuutta,

kainoutta uhmaten, olette valinneet itse koulutalon rauhotetun alueen

lemmenkohtaustenne sijaksi? Toden totta, minusta tuntuu kuin olisi koko

seurakuntani saanut tahran, jota ei voida poistaa.

-- Eikä se ole koskaan poistettavissakaan! huudahti Gösta kiihkeästi.

-- Mitä tarkotatte, nuori mies?

-- Tarkotan, että orvon, hyljätyn tytön elämä yksinäisessä, kosteassa

luolassa, kaukana metsässä -- jota te, kirkkoherra, sanotte

"rauhotetuksi alueeksi" -- on seurakunnalle, teille itsellenne

häpeäpilkku, ja minä olen kyllä huolehtiva siitä, ettei se koskaan

hälvene.

Hän puhui niin rajusti, että viime sanat tulivat huulilta käheänä

korinana.

-- Ja tämäkö kaikki, mitä teillä on vastattavana rakastavaan

nuhteeseeni? Tosiaan, nyt on laittomuuden ja eksymyksen ajat,

jolloin...

-- Ei, keskeytti Gösta, vielä on vähän, se nimittäin, että siveydestäni

pidän itse huolen; tulin opettamaan poikianne, ja sen olenkin

tunnollisesti tehnyt, mutta yksityisasioihini en siedä sekaannuttavan.

Kirkkoherra pudisti päätään ja katseli surullisesti Göstan kalpeita

kasvoja, joissa otsa leimusi punaisina liekkeinä. Hän tunsi

voittaneensa sen mieluisan etuisuuden, jonka toisen kiivaudenpuuska

tarjoo levollisemmalle vastustajalle.

-- Säälin teitä, nuori mies, säälin teitä. Sitä, joka noin alkaa

elämänsä, sitä, joka ottaa vanhemman miehen neuvot ja nuhteet teidän

laillanne, ei odota onnellinen tulevaisuus.

-- Sitä ei teidän tarvitse minulle sanoa! huudahti Gösta,

mielenliikutuksesta vavisten, ei ainakaan tällä hetkellä! Jos teillä

olisi ollut ihmistuntemusta, olisitte ymmärtänyt, että sana "onni" on

nyt minulle vieras -- jos teillä olisi ollut sydän, ette olisi syytänyt

soimauksia ylitseni, vaan sen sijaan sanonut: Jumala teitä auttakoon!

Niin olisitte sanonut, jos teillä olisi ollut ihmistuntemusta ja

sydäntä.

-- Käytöksenne ja esiintymisenne eivät ole sellaisia sanoja voineet

aiheuttaa, huomautti kirkkoherra. Mutta Gösta ei kuunnellut, hän

kääntyi nopeasti, kiiruhti huoneeseensa, veti auki piirongin laatikot,

tyhjensi vaatesäiliön ja paiskasi vaatteet matkalaukkuun.

Göstan sanat olivat sattuneet kirkkoherran sielunelämän arkaan kohtaan.

Niin kauan kuin nuori mies kohteli häntä uhkamielisesti, oli hän

kokonaan kunnianarvoisa prelaatti, joka oli valmis pitämään kuria ja

järjestystä seurakunnassaan; mutta Göstan äänen epätoivoinen sävy,

sanojen taa peittynyt armahduksen huuto, pani kirkkoherran sanomaan

itselleen, että hän oli väärältä puolelta koskettanut onnettoman

nuorukaisen sieluun.

Ja hänen siinä istuissaan ja miettiessään, syntyi hänessä kiusottava

tyytymättömyys, joka vähitellen muuttui raskasmielisyydeksi, joka

säännönmukaisen pappismiehen ulkomuodon takana piili hänen olemuksensa

varsinaisena perussävelenä. Sielun syvyyksiin peittynyt minä, epäröivä,

epäilevä, tunteellinen, kateellinen olento, jota ei kukaan tuntenut,

vaivasi häntä epäselvine ja samalla läpitunkevine kuiskauksineen: "nyt

olit sydämetön, etkä vain sydämetön, vaan epäpsykolooginen,

ahdasmielinen, kuin hölmö takerruit ulkonaisiin tapahtumiin, ottamatta

selkoa vaikuttimista, näkemättä lieventäviä asianhaaroja. -- _Sillä_

tavalla menetät suosion -- kadotat valtasi sielujen yli." Ja hän

kiemurteli säälintuskan ja ylpeyden kalvavan harmin painon alla, harmin

siitä, että oli erehtynyt, juuri silloin kun oli tahtonut esiintyä

esikuvana ja sielunpaimenena.

Tavallista synkemmältä hän näyttikin, kun hän hetkistä myöhemmin kellon

kutsumana tuli saliin juomaan kahvia omaistensa kanssa. "Huh", ajatteli

Estrid, "aikoneeko isä hukuttaa itsensä -- on kerrassaan luvatonta

pitää tuollaista hautajaisilmettä kuin isä." Rouva päästi pienen

vapauttavan huokauksen, taputti miestään olalle, kaatoi hänen kuppinsa

tavallista täydemmäksi ja otti vielä uuden lajin äsken leivottuja

pikkuleipiään ruokakaapista.

-- Niin, se on surullista, enemmän kuin surullista, mutisi kirkkoherra,

kastaen kahvissa vaimonsa tuoreita pikkuleipiä.

-- Mikä nyt on surullista, ukkoseni? ihmetteli rouva rohkaisevasti,

meillähän on niin paljon, mistä kiittää.

Estrid tukahutti hymyilyn.

-- Isästä on kaikki surullista, jopa iltapäiväkahvin juontikin.

-- Asia on pitemmällä kuin aavistin, jatkoi kirkkoherra, yhä kastellen

leipäänsä, koetin varottaa, hillitä, nuhdella, mutta... Nämä nuoret,

maisteri Scheffer ja Karin Blom, jotka molemmat ovat antautuneet

kalliiseen opettajakutsumukseen ovat käytöksellään häpäisseet niinhyvin

sen kuin itsensä. Siitä näkee, mihin uudet opit vapaasta rakkaudesta

vievät -- perikatoon, henkiseen ja ruumiilliseen, yksilön ja

yhteiskunnan perikatoon.

-- Se ei minua lainkaan kummastuta, isä kulta, huomautti Estrid

kylmästi, minusta on aina tuo tyttö ollut -- niin, suoraan sanoen,

lutka, jo hänen kiemurtavat, epämiellyttävät liikkeensä ja teeskennelty

äänensä -- minua ihan ylenannatti. Minua ei kummastuta, että hänen on

käynyt huonosti -- hänellä oli niin silmiinpistävät taipumukset.

-- Niin, en koskaan pitänyt hänestä, sanoi rouva -- hän oli niin

hysteerinen ja kummallinen, ei lainkaan minun mieleiseni.

-- Ja maisteri oli myös hävytön ylioppilasnulikka, joka luulee voivansa

tehdä mitä tahansa, jatkoi Estrid, ja hänen silmiinsä tuli kiukkuinen

kiilto, on tosiaankin sellaisille oikein, että saavat kuritusta.

-- No, no, pisti kirkkoherra väliin vaivaantuneena Estridin kovista

sanoista, emme saa niin puhua -- kuka tietää, emmekö ehkä itse ole

jossain määrin syypäät -- ehkä emme ole pitäneet Karin Blomista niin

tarkkaa vaaria kuin olisi tullut.

Rouvan poskille kohosi punaiset täplät, ja hänen silmänsä synkistyivät.

-- Mitä siihen tulee, niin pesen tosiaankin käteni. Olen aina ollut

ystävällinen Karin Blomia kohtaan; mutta _hän_ on näyttänyt siltä, kuin

olisi pitänyt pappilaa maailman ikävimpänä paikkana. Olen koettanut

lisätä hänen pieniä tulojaan antamalla hänelle työtä, ja olen maksanut

kelpo lailla; merkitsemisestä, jonka räätälin Lena teki 25:stä örestä

kappale tai, jos niiksi tuli, vähemmästäkin, annoin hänelle jopa 75

öreä. -- Ja koko talven hän on ollut joka sunnuntaiksi kutsuttu tänne.

Niin että siinä suhteessa tunnen itseni lumivalkeaksi.

Ja koska rouva tunsi, ettei ollutkaan niin "lumivalkea", hän puhui

kovalla ja innokkaalla äänellä ja pani painoa joka sanaan.

-- Niin, kyllä teillä on siihen syytäkin, äiti, sanoi Estrid, eihän

häntä huvin vuoksi tänne sunnuntaisin käsketty, vaan pelkästä

armeliaisuudesta. Jumala tietää, ettei ollut haaska nähdä hänen pieniä,

teeskenneltyjä, nyreitä kasvojaan!

Kirkkoherra ei vastannut, ja tästä epämieluisasta aineesta ei sen

enempää puhuttu. Mutta kun Estrid hiukkasta myöhemmin meni huoneeseensa

ja istuutui kirjottamaan sulhaselleen, rikkaalle tehtailijalle, valtasi

hänet ihmeellinen kylmän voitonriemun tunne. Hän ei välittänyt lähemmin

tutkia näitä tuntemuksiaan, hän vain antautui nauttimaan pitkää,

kiusallista, kaikilta aavistamatta jäänyttä tappiota seuranneen koston

makeutta.

Pakattuaan tai, oikeammin sanoen, haalittuaan kokoon matkalaukkunsa

sisällön ja tämän suljettuaan, Gösta huusi palvelustytön luokseen,

antoi hänelle juomarahaa sekä käskyn lähettää hänen tavaransa asemalle.

Sitten hän kiiruhti, pappilalaisille hyvästi jättämättä, Karinin luo.

Kun hän sinne saapui, oli hän pois suunniltaan vihasta ja

mielenliikutuksesta, niin että tuskin voi puhua. Sanat eivät olleet

päästä huulilta, ne pysähtyivät kuristuneeseen kurkkuun ja tulivat

kuuluviin katkonaisina, ähkyvinä ääninä.

-- Siellä he -- he -- istuvat -- hyvin syötettyinä -- suoja-aidat joka

puolella -- ja tuomitsevat -- tuomitsevat -- sitä -- joka --

Karin veti hänet viereensä, hyväili häntä ja painoi hänen kuuman,

leimuvan päänsä rintaansa vasten.

-- Rakkaani, rakkaani, rauhotu, älä huoli -- etkö tiedä, etteivät

ihmiset armahda?

Ja hänen äänensä kaikui niin hivelevänä, niin suloisena väsyneessä

alistuvaisuudessaan, että Göstan sydämen myrsky tyyntyi hiljaiseksi

itkuksi. Karin katseli Göstan väriseviin kasvoihin ja tunsi itsensä

tällä hetkellä niin vanhaksi hänen rinnallaan, aivan kuin äidiksi, joka

viihdyttää hyljättyä, kokematonta lastaan.

Kun Gösta oli hiukan tointunut, oikaisihe hän istumaan, painoi Karinia

rintaansa vasten ja pyyhki nenäliinalla kalpeita, punatäpläisiä

kasvojaan ja paisuneita silmäluomiaan.

-- Kiitos, rakkahani, kiitos, hän kuiskasi, nyt tahdon taas olla mies.

Mutta se tulvahti niin hirmuisena, niin kamalana ylitseni. Papinrouva

ja Estrid eivät tervehtineet minua tänään, ja kirkkoherra... No niin,

sehän on yhdentekevää, olen pudistanut tomun jaloistani, täyttänyt

matkalaukkuni ja matkustan tänään junalla.

Karinilta pääsi huuto, ja hän pyyhkäsi kädellä otsaansa.

-- Matkustatko -- lähdet luotani -- jätät minut?

-- Mitä sinä sitten tahdot minut tekemään -- minun täytyy -- tahdon

kotiin äidin luo kertoakseni hänelle kaikki ja pyytääkseni hänen apuaan

-- hän on ymmärtävä -- antava anteeksi -- hän ei ole työntävä meitä

pois.

-- Ja miten käy minun, kun sinä matkustat? Tiedän, että minut erotetaan

virasta, ehkä heti ajetaan pois. Oi Jumalani -- oi Jumalani --

Ääni oli kyynelten murtama, ja silmät leimahtivat tuskantummina.

-- Rauhotu, rauhotu, kuiskasi Gösta, jos pahin tapahtuisi -- niin eikö

sinulla äitisi kotiseuduilla ole ketään, jonka luo voisit lähteä,

kunnes minä ennätän järjestää asiat?

-- Ei, ei ketään, ei ketään -- minulla ei ole koko maailmassa ketään

paitsi sinua, Karin sanoi ja väänteli pieniä laihoja käsiään.

-- Entä Anstrinin mummo, jonka luona asuit viime vuonna?

-- En voi nyt mennä hänen luokseen, kuiskasi Karin synkkänä, en voi

minnekään mennä, panettelu on ennättänyt kaikkialle ennen minua.

Gösta ei vastannut. Hänen katseensa oli yhtä rakkauden- ja

myötätunnontäysi kuin äsken, ja hän puristi lujasti Karinin kättä;

mutta suun ympärille oli ilmestynyt väsyneen katkeruuden piirre, joka

kertoi, että hänen sielunsa oli niin kärsimyksestä turtunut, ettei hän

enää voinut Karinin tuskia tuntea.

-- Mitä tahdot, että minun pitää sanoa? Gösta vastasi kumeasti, järkeni

on seisahtunut -- olen yhtä onneton ja avuton kuin sinä. Minunkin

edelläni ratsastaa panettelu.

-- Mutta sinä -- sinä -- sinun on toista -- mutta miten käy minun, jos

-- jos -- etkö ole ajatellut tulevaisuutta?

-- Olen, olenhan ajatellut, ajatukseni repaleiksi. Kai joku neuvo tähän

keksitään. Ehkei pahin tapahdukaan -- ehkä ei ole niinkuin luulet --

ehkei sinua ajetakaan pois.

-- Ajetaan -- ajetaan, minun on jo käsketty muuttaa. Eihän _se_ muutoin

ole pahin puoli asiasta -- mutta tulevaisuus -- tulevaisuus.

-- Niin, enhän minä vielä tiedä.

-- Sinun _täytyy_, Gösta.

Hänen lempeään ääneensä ilmestyi jotain mustaa, uhkaavaa.

-- Täytyy? kertasi Gösta poissa suunniltaan, sitä olisi meidän pitänyt

ennemmin ajatella.

Karin säpsähti, aivan kuin olisi hän saanut iskun.

-- Tuntuu -- kuin tahtoisit syyttää minua, hän kuiskasi.

-- En, en syytä sinua, en -- en! Mutta en liioin tahdo, että _sinä_

syytät minua, ja tuossa sanassasi; _täytyy_, piili jotain sellaista.

Tahdon, että ymmärrät minun olevan yhtä onneton ja neuvoton ja kurja

kuin sinä.

He loivat hetkiseksi toisiinsa syvän ja terävän katseen, aivan kuin

olisivat punninneet toistensa tuskaa; sitten Gösta jatkoi:

-- En tahdo kuulla sinun suustasi edes etäisintä kaikua niistä

sanoista, joita täällä päin on minua vastaan singahutettu. Torjun ne

kaikki, tulevat mistä tulevat. Jos pudistaisin harteiltani heikkoutemme

seuraukset, silloin olisi ihmisillä oikeus sanoa minua viettelijäksi.

Mutta nyt otan ne kantaakseni yhtä hyvin kuin sinä, vaivun maahan

niiden painon alla, ja kun vastaan: "en tiedä, mitä meidän en tehtävä",

sanon niin siksi, etten tosiaan tiedä, siksi, että olen epätoivoinen ja

neuvoton, enkä siksi, että aion sinut hyljätä. Tulkoon mitä tulee,

vaikkapa panisin koko elämäni alttiiksi, äitisi kohtaloa et koskaan ole

saava.

Hänen sanojensa vaikutus Kariniin oli ihmeellinen; Karinista tuntui,

että Gösta oli, sitä itse käsittämättä, surmannut hänessä jonkin, ja

raju tuska, joka äsken poltti hänen sieluaan, muuttui äkkiä tunteeksi,

joka oli miltei iloa. Kuin näkynä hän näki vilahduksen kohtalonsa

kehityksestä, nyt hän oli saavuttanut kärsimyksen huipun -- tästä lähin

vei tie alaspäin --

-- Ymmärräthän sinä, Karin rakas, kuiskasi Gösta, vetäen tytön

puoleensa, ja äänen ärtynyt sävy muuttui hyväileväksi, kaikki teen

tähtesi -- en tiedä vain mitä. Yksi ajatus on kuitenkin välähtänyt

mielessäni. Jollei muuta neuvoa ole, jätän kaiken kotoisen, annamme

vihkiä itsemme ja lähdemme Amerikkaan. Me olemme nuoret ja työkykyiset,

kyllä me pääsemme eteenpäin, joskin alku olisi hankala.

Karin katsahti ylös, katkerasti hymyten.

-- Entä äitisi?

Gösta päästi hänet irti ja löi nyrkillään otsaansa.

-- Äitini -- niin, äiti parkani. Se murtaa hänen sydämensä. Kaikkialla

on muureja, joihin pää kolahtaa -- köyhyyttä -- sydämettömyyttä --

suruja ääriä myöten.

Hän vaipui tuolille ja peitti kasvot käsiinsä. Karin seisoi hänen

edessään ja katseli häntä; mutta hänen kasvoissaan oli aivan toinen

ilme kuin äsken; ei katkeruutta, ei vihaa, ei epätoivoa, vaan

kohtalonraskautta. Äkkiä Gösta hypähti pystyyn.

-- Ei, rakkaani! hän huudahti, ja hänen katseensa ilmaisi, että hänen

mielessään oli syntynyt uusia ajatuksia, ei näin -- ei epätoivoa -- ei

tällaisia pieniä kavaloita kuiluja, joita toivottomuus aukaisee

rakastavia sydämiä erottamaan. Kaikki on kirkastuva! Äitini, juuri

äitini on meitä auttava; tiedän, etten ole kenellekään maan päällä

tuottanut sellaista surua kuin hänelle, tiedän hänen surevan. -- Oi

äiti -- äiti! Mutta hän on meitä auttava -- meitä molempia.

Ja hän veti Karinin povelleen ja peitti hänet helliin hyväilyihinsä ja

lohduttaviin sanoihinsa. Ja Karin hymyili vastaan; hänen kasvoilleen

levisi Göstan toivovain sanojen valoisa heijastus. Mutta hänen

sydämessään ajelehtivat mietteet synkkinä ja raskaina, ja syvällä

sielun pohjassa iti jo se mieleenjohtuma, joka äsken oli herännyt eloon

ja kerran oli kasvava ajatukseksi ja teoksi.

Viimein heidän täytyi erota, jotta Gösta ennättäisi junalle. Yhä

uudestaan hän lupasi heti kirjottaa, hän oli järjestävä tulevaisuuden,

kaikki, kaikki oli hän tekevä Karinin vuoksi. Ja Göstan kauniit silmät

olivat täynnä kyyneliä, kun hän puristi tytön rintaansa vasten ja

kuiskasi rakkauden suloisia sanoja hänen korvaansa.

Sitten he jättivät toisilleen hyvästi kyynelsilmäisin hyväilyin. Kun

Gösta oli ennättänyt mäen alapuolelle, hän kääntyi ja viittasi

Karinille. Tuolla hän seisoi kuistissa, niin hentona ja hienona,

molemmat käsivarret ojennettuina Göstaa kohden. Ijäti haihtumattomaksi

kuvaksi polttautui hän Göstan mieleen: suuri, ruskeakiharainen tukka,

joka niin raskaana ja kauniin huolettomasti riippui niskalla, verhotut,

uneksivat silmät, pieni, värisevä suu.

Kyynelten sokaisemana Gösta syöksyi eteenpäin. Milloin ja minkälaisissa

oloissa hän taas oli näkevä sen, joka oli kaikista ihmisistä maan

päällä häntä lähinnä -- sen, jota hänen oli suojeltava, autettava,

kannettava läpi elämän, ja josta hänet nyt syvä kuilu erotti?

Ja nyyhkien hän juoksi tietänsä, ajatusten lakkaamattomassa

kiertokulussa vilistessä hänen aivoissaan.

Sielunpohjia myöten rikkirevittynä, kasvot kyyneltahroissa ja puku

epäjärjestyksessä hän ennätti, juuri kun juna vihelsi lähteäkseen,

heittäytyä vaunuihin mennäkseen kotiin äidin luo ja vihkiäkseen hänet

heidän, Karinin ja hänen, surulliseen salaisuuteen.