XIII.

Kalpeana ja riutuneena palasi Karin sairaalasta. Hän tunsi itsensä

elämään väsyneemmäksi kuin koskaan; väristen hän katsoi menneisyyteen,

velttona ja välinpitämättömänä tulevaisuuteen. Eikö hänen elämänsä

ollut lopussa? Eikö hän ollut ainaiseksi tullut murretuksi? Ei mikään

maailmassa voinut häntä parantaa kuin vain jokin, jota ei maan päällä

ollutkaan: suuri onni, suuri rakkaus, joku, joka rakasti häntä niin,

että hän saattoi unohtaa kauhean muistonsa, joka nyt alati häntä

kiusasi ja pelotti. Ja yksinäisyyden ja ikävän hetkinä hän toisinaan

voi puhjeta huutoon: "äiti -- äiti", viiltävään, tuskaisaan, kuin

yksinäisen linnun huuto yössä.

Mutta hän oli palannut pieneen tupaansa ja alkanut väsyttävän työnsä

juuri sinä päivänä, jolloin "harmaa esirippu" kohosi, ja kevät

osottautui elämän ja luonnon valtiaaksi. Ja silloin tapahtui, että

niinkuin kevään voima voitti taistelussa kylmää ja pimeyttä vastaan,

pääsi myös nuoruus hänessä oikeuksiinsa ja voitti surun ja

kuolemanväsymyksen. Hän oli ajatellut, että kaikki muu oli lopussa

paitsi suru, mutta nyt alkoivat hänessä herätä kokonaan toiset

ajatukset ja tunteet, herätä kilpaa vuokkojen kanssa, jotka avasivat

sinisilmänsä rinteessä ikkunain alla. Kalpeisiin poskiin toivat väriä

lakeuden raikkaat tuulet -- toivo, kuihtunut, hävitetty toivo alkoi

taas versoa hänen sydämessään, hän unohti olevansa köyhä, halveksittu,

häväisty, hän unohti kaiken kauniitten unien vuoksi, joita kevätaurinko

hänelle kutoi. Ah, olihan hän vain kaksikymmentäkolme vuotta -- elämä

tarjosi niin paljon mahdollisuuksia -- menneisyyden voi unohtaa -- pois

pyyhkiä -- oudot kohtalot häntä ehkä odottivat. Ja hän alkoi taas

haaveellisesti, kiihkeästi kaivaten kehittää uutta elämänsatua.

Silloin tapahtui, että muuan kuva nousi hänen mieleensä niin eloisan

lämpimänä, että hän punastui oman mielikuvituksensa temmellystä. Oi,

miten hullu hän sentään oli -- mitä huoli hän Karinista, vähäpätöisestä

tyttö parasta. Mutta hän oli niin iloinen, niin säteilevä, aivan kuin

"kevään prinssi", siksi varmaan täytyi Karinin häntä ajatella, nyt, kun

kaikki niin nuorena ja kauniina hymyili hänen ympärillään. Ja kun hän

työnsä lopetettuaan harhaili mäkiä, poimien kukkasia, tai kun hän läksi

vuoren poikki Hanna Myhreä tervehtimään, silloin voi sattua, että hänen

kirkas äänensä yhtyi suureen keväthymniin, joka kohosi metsistä ja

mailta.

Sairaalasta palattuaan oli Karin äkkiä tullut rouva Henningsonin

erikoisen ystävällisyyden esineeksi. Häntä, joka talven kuluessa oli

tuskin pari kertaa käynyt pappilassa, pyydettiin nyt hartaasti sinne

joka sunnuntaiksi. Häntä vaivasi ja ihmetytti tämä äkillinen

hyväntahtoisuus, eikä hän suinkaan kaihon siivin kulkenut, kun hän

sunnuntaisin yksinkertaisessa, mustassa puvussaan lähti pappilaan. Hän

tunsi itsensä niin kiusallisen kehnosti puetuksi ja hämilliseksi

loistavan Estridin rinnalla, joka juuri oli tullut kotiin Pariisista

matkalaukku täynnä komeita pukuja ja puhe höystettynä vieraskielisillä

lausetavoilla, joita Karin ei ymmärtänyt. Hiljaisena ja umpimielisenä

istui nuori opettajatar pöydässä ja katseli Estridin kauneutta ja

kuunteli hänen hienoa puhettaan uteliaisuuden ja kateuden sekaisin

tuntein, jotka kiihottivat mielikuvitusta ja puristivat sydäntä,

niinkuin puristaa katkera ajatus.

Mutta vielä enemmän kuin Estrid, vaivasi häntä rouva Henningsonin

merkillinen hyväntahtoisuus. Ensi kerralla hänen siellä ollessaan,

puhui rouva melkein koko ajan luulosairaudesta ja kääntyi silloin

ehtimiseen Karinin puoleen, vedoten häneen: "eikö niin, pikku neiti?"

Karin ei tietänyt, mitä vastata, mutta hän punastui joka kerta, kun

rouva iski häneen pienet, pyöreät, tummanruskeat silmänsä, ja vieläkin

punaisemmaksi hän kävi, kun rouva samalla salaperäisesti vilkutti

silmää Estridille ja kirkkoherralle. Karin toivoi silloin, että hänellä

olisi ollut rohkeutta kaataa kumoon vesilasi tai läikähyttää

puolahilloa pöytäliinalle, tai jotain muuta hirmuista, vain

kääntääkseen rouvan huomion kiusallisesta punastumisestaan. --

Seuraavana sunnuntaina tarjottiin uusia juttuja ompelijoista, jotka

luulivat ruumiissaan olevan nuppineuloja, naisista, jotka luulottelivat

käärmeen nielleensä j.n.e. Karin istui kuin kivettyneenä: mitä rouva

Henningson tarkotti? Samassa hän huomasi Estridin suuret, mustat silmät

itseensä kiinnitetyiksi, pilkkaa, vahingoniloa loistavina. Nyt ei Karin

punastunut, hän kalpeni mielenliikutuksesta ja oli vähältä pyörtyä.

Niin, täällä voi tosiaan kuvitella saaneensa ruumiinsa täyteen

nuppineuloja -- tai ainakin nuppineulanpistoja, kaikilta tahoilta,

minne kääntyikään! Ei, tänne hän ei enää tahtonut tulla -- mielemmin

istua yksin kehnoine päivällisineen kuin syödä papinrouvan hienoa

ruokaa ja olla kavaloitten neulanpistojen esineenä, joita vastaan ei

voinut puolustautua.

-- Tervetuloa ensi sunnuntaina taas, rakas neiti, sanoi rouva

Henningson hyvästellessään ja hymyili omituista, imelänkatkeraa

hymyään, teidän on hyvä vähän tulla ihmisten joukkoon, yksinäisyys

antaa aihetta niin moniin mietteisiin ja kuvitteluihin.

-- Niin, huomautti Estrid, olkapäitään kohauttaen, la fantaisie, c'est

la folle de la maison!

Rouva Henningson heitti tyttäreensä ihastuneen silmäyksen. Mikä käsitys

ja mikä ihastuttava pariisilaisääntäminen!

Karin puri huultaan eikä vastannut. Hän vain tervehti jäykästi, mikä

toi Estridin hymyyn häijyä terävyyttä. Mutta kun Karin lähti

pappilasta, oli hänen pienissä kalpeissa kasvoissaan kova, katkera

ilme. Oli kuin olisi hänen veressään kiehunut sähisevä kupla; kaikki ne

kerrat, jollain hänet oli työnnetty pappilassa syrjään, häntä

haavotettu, kulkivat äkkiä hänen sielunsa silmäin ohi, ja äänettömässä,

kuohuvassa katkeruudessaan hän puristi pieniä nyrkkejään. Ja niinkuin

aina silloin, kun hän tunsi joutuneensa elämän poljettavaksi, näki hän

tuntemattoman isänsä kuvan ja huusi hänelle samalla sekä

kostonhimoisesti että rakkautta kaivaten: "miksi teit minulle näin --

sinä olet syypää."

Seuraavana sunnuntaina hän ei mennyt kirkkoon, hän ei tahtonut nähdä

pappilalaisia, joita hänen katkeroitunut sydämensä nimitti

ulkokullatuiksi ja farisealaisiksi. Hän istui yksin koko aamupäivän;

sitten hän meni Hanna Myhren luo, jäi sinne yöksi ja tuli vasta

seuraavana aamuna kotiin.

Mutta rouva Henningson ei hellittänyt; niinkuin kaikilla pikkumaisesti

yksinvaltiailla luonteilla oli hänelläkin rajaton epäystävällisyyden

tai tyytymättömyyden sulattamiskyky. Karinin nyreät ilmeet ja kieltävät

vastaukset eivät häntä vaivanneet, hän pyysi tai käski Karinia, miten

tahdotaan sanoa, tulemaan pappilaan, ja ilman että Karin itse ymmärsi,

miksi, pakotti rouvan tahto hänet taas sinne päivällisille värisemään

neulanpistoista, joita oli tulossa.

Mutta tällä kertaa ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen. Rouva

Henningson oli jonkinlaisen tyytyväisyyden hurmauksen vallassa, joka

ilmeni milloin hajamielisyytenä, milloin lyhyenä, aiheettomana nauruna;

kirkkoherra oli tavallista juhlallisemman ja ylhäisemmän näköinen, ja

Estrid sekotti myös tavallista enemmän ranskalaisia lauseparsia

puheeseensa. Vain pojat olivat kaltaisensa: nälkäiset ja ahneet kuten

aina. Päivällisen ajan Estrid enimmiten piti puhetta yllä. Hän kertoi

uutisia, teki pilaa ihmisistä, arvosteli kirjoja ja tauluja ja puhui

koko ajan niin kaikuvalla ja innokkaalla äänellä kuin olisivat kaikki

häntä vastustaneet, sen sijaan että he istuivat hiljaa ja ihaillen.

"Miten voi ihminen tietää noin paljon?" Karin ajatteli, puoliksi

kadehtien, puoliksi ylenkatseellisena, "ja miten voi noin huutaa, kun

ei kukaan ole kuuro?"

Muiden uutisten ohella kerrottiin, että maisteri Scheffer, jonka oli

määrä tulla viikon päästä, oli seuraavaksi syksyksi saanut apurahan.

"Niin, kyllä sillä pojalla päätä on", sanoi Estrid ylimielisenä,

"jolleivät vain hänen mielipiteensä olisi niin vanhanaikaiset." Onneksi

ei kukaan katsonut Karinia; heikko puna, joka Göstan nimeä mainittaessa

nousi hänen poskilleen, häipyi siksi heti hänen tavalliseksi

kalpeudekseen, joka niin räikeästi pisti silmiin Estridin

purppuranpunaisten huulten ja poskien rinnalla.

Seuraavana päivänä, kun Karin tuli postitoimistoon pientä postiaan

hakemaan, jätettiin hänelle kirje, jonka päällekirjotuksessa hän tunsi

Göstan käsialan. Gösta oli kirjottanut pari kertaa talven kuluessa,

viimeksi sen jälkeen, kun Karinin kimppuun oli hyökätty, kirjeen täynnä

myötätuntoista osanottoa, joka ei ylpeintäkään mieltä loukkaa. Niin,

kirje oli tehnyt hänet niin onnelliseksi, se oli tuonut hänelle kuin

tervehdyksen auringon ja ilon mailta, jotka hän vain unelmistaan tunsi,

ja kun hän nyt tämän kirjeen vastaanotti, sykki hänen sydämensä, ja

käsi vapisi sitä avatessa, ja hitaasti käyden tietänsä, hän ahmi sen

sisällön.

-- Päivää, neiti, sanoi Olle Bull, joka tuli vastakkaiselta taholta ja

ystävällisesti nyykäytti lukevalle Karinille, te saatte kai kohta

sulhasen, tiemmä?

Karin nauroi ja punastui ja nyykäytti vastaukseksi.

-- Ei, rakas Olle Bull, ei suinkaan. Sellaiset köyhät, vähäpätöiset

tytöt kuin minä -- johan nyt.

-- Lorua! vastasi Olle Bull ja kopahutti keppiänsä maahan. Ettekö te

ole silmistänne kaunis kuin ruusu? Odottakaa vain, kohta tulee

Blombackan patruuna.

Ja Olle Bull nyykäytti ja iski veitikkamaisesti silmää. Blombackan

patruuna oli ijäkäs vanhapoika, jonka luona Olle Bullin oli joskus

tapana asustaa viikkomääriä yhtämittaa, ja palkaksi tästä

vieraanvaraisuudesta hän kihlasi patruunan kaikkien seudun

naimakuntoisten tyttöjen kanssa. Mutta tähän asti olivat kaikki

kosimayritykset kokonaan epäonnistuneet.

Karin nauroi, ja Olle Bull jatkoi matkaansa, tyytyväisesti hymyillen.

Ettei se ennen ollut juolahtanut hänen mieleensä! Kiltimpää vaimoa kuin

pikkukoulun opettajatar Karin Blom ei patruuna voinut saada, koskei

postineidin tai Gertrud Björkin naimisesta mitään tullut.

Kotiin tultuaan Karin istuutui ikkunan luo ja luki kirjeen vielä

kerran. Se oli aivan lyhyt, sisälsi oikeastaan vain ilmotuksen, että

Gösta viikon perästä tulee pappilaan ja toivoo heidän usein kesällä

toisiaan kohtaavan. Mutta mikä taikavoima piili riveissä? Kuin kukka,

jonka sade ja myrsky on maahan kaatanut, mutta aurinko suudelmallaan

taas kohottaa, niin nousi nuori tyttökin, reippaana ja joustavana, ja

hymyili kohti tulevaisuutta, joka äsken oli hänestä näyttänyt niin

synkältä. Yksinäisyyden kauhut pakenivat, niinkuin pakenevat varjot

tasangolta taivaan kirkastuessa. Leukaansa käteen nojaten hän istui

ikkunan luona ja katseli vuoren yllä leijaavia kultaisia pilviä ja

nautti illan hiljaisuudesta. Se ei enää häntä pelottanut, se oli täynnä

unelmia, jotka häntä ympäröivät kuin ystävälliset, salaperäiset

olennot,

Siitä päivästä alkain hän läksi joka ilta suurelle maantielle, joka

lakeuden poikki vei pappilaan. Hitaasti ja epäröiden hän kulki --

kenties se näytti liian lähentelevältä -- kenties pitäisi hänen kääntyä

takaisin --

Mutta hän ei kääntynyt, tien joka mutkassa hän toivoi kohtaavansa

Göstan, jokaisessa kulkijassa, joka etäältä vilahti silmään, hän toivoi

erottavansa tämän kauniit kasvot ja nuoren, miehekkään vartalon. Ah,

jospa tuo olisi hän -- ah, jospa hän pian tulisi! Läheiseltä niityltä

pyrähti leivo pesästään ja lensi livertäin pilviin. Karinia halutti

seurata mukana, hänen sydämensä kurottautui ylöspäin -- jalka

tuntui niin tanssivan kevyeltä hänen kulkiessaan ensimmäiseen

lemmenkohtaukseensa.

Niin hän sitten tuli eräänä päivänä, aivan sellaisena kuin Karin oli

ajatellut, iloisena, säteilevänä, avomielisenä ja vaaleakutrisena, ihan

kuin "kevään prinssi".

Ja kun Karin hänet näki, ja Gösta jo kaukaa hymyillen nosti lakkiaan,

tapahtui Karinissa omituinen muutos. Arka pikkukoulun opettajatar,

vietellyn ja hyljätyn palvelustytön lapsi, katosi, ja isänveren

ylpeyttä kuohui hänen suonissaan, se sytytti loisteen suuriin, tummiin

silmäteriin ja aukaisi huulet säteilevään hymyyn. Hän ei enää tuntenut

itseään poljetuksi ja sorretuksi, koittavan rakkaudenonnen ensimmäinen

salaperäinen kosketus vapautti hänet itsensäalentamisen painajaisesta,

askelet kävivät joustaviksi ja keveiksi, pieni pää sai toisen ryhdin,

oli kuin olisi hän, sitä itse ymmärtämättä, vaatinut käyttääkseen

persoonallisuutensa oikeuden, oikeuden elää ja olla oma itsensä.

-- Miten suloinen hän on -- miten viehättävä, Gösta ajatteli, kun sai

hänet nähdä, niin kauniiksi hänet tuskin muistin -- hieno ja ilmava

kuin keijukainen -- miten ihmeelliset hiukset!

Ja outo muutos, joka Karinissa oli tapahtunut, heijastui ihailuna

Göstan piirteissä, kun hän tuli tyttöä vastaan ja innokkain liikkein

ojensi tälle kätensä:

-- Terve, neiti! Tämäpä oikea onnenkohtaus tänä ihanana kesä-iltana. --

Saitte toivoakseni kirjeeni?

-- Sain -- kiitos.

Karin puristi puolestaan hänen kättään ja ajatteli samoin kuin Gösta:

"Mutta miten kaunis hän on -- kauniimpi kuin luulinkaan -- niin

valoisa, niin sädehtivä!"

Sen illan perästä he tapasivat miltei joka päivä koulutalon ja pappilan

välisellä tiellä. Joskus he menivät metsään, joskus seurasi Gösta

Karinia tämän pieneen kotiin, istui kuistissa ja puhui ja laski leikkiä

tai piti pieniä esitelmiä tarkkaavasti kuuntelevalle kuulijalleen. Tai

istui hän vaiti ja hymyillen ja nautti Karinin aroista, notkeista

liikkeistä tämän laittaessa tulta ja valmistaessa teetä heille

molemmille. Ei kumpikaan välittänyt muistella sanaa: varovaisuus. Sitä

ei ollut heidän heräävän rakkautensa sanakirjassa. Jo alkoivat huhut

hiiviskellä, jo alkoi panettelu heidän laskuunsa viljellä pieniä

myrkkysieniään, mutta heitä häikäilemättömässä, myrskyävässä

kevätonnessaan vain huvitti uhmata näitä huhuja ja nauraen kertoa niitä

toisilleen. "Ajattelepa, että Lisa kertoo Svanin muorin sanoneen, että

minut erotetaan virasta, syystä että vierainani käy nuoria herroja,

ylioppilaslakki päässä!" sanoi Karin, ylimielisen iloisesti nauraen. Ja

Gösta vastasi samaan tapaan: "Silloin panen pois ylioppilaslakin,

ehkäpä rouva Svanin siveellinen suuttumus sitten asettuu."

Pappilalaisista ei kenelläkään ollut aikaa kiinnittää huomiota Göstaan

ja Kariniin. Gösta sai tulla ja mennä, miten häntä halutti, ilman että

kukaan häntä piti silmällä. Estrid ei enää häneen päin katsellutkaan

muutoin kuin jonkun häijyn huomautuksen tehdäkseen. Hänet näytti

vallanneen jonkinlainen vastenmielisyys Göstaa kohtaan, jonka tämä, nyt

vapautuneena Estridin kauneuden kiusallisesta lumousvoimasta,

rehellisesti maksoi samalla mitalla. Muutoin oli Estridillä muuta

tehtävää kuin panna huomiota Göstaan ja Kariniin; hän oli nimittäin

mennyt kihloihin erään rikkaan perijän kanssa, jonka hän oli oppinut

tuntemaan Sveitsissä, ja hänen kihlauksensa julkaistiin heti Göstan

tultua pappilaan. Koko perhe kulki ylpeyden ja ilon hurmauksen

vallassa, kirkkoherra kylpi raskasmielisessä tyytyväisyydessään, rouva

oli näköjään pakahtua onneensa, ja pojat kulkivat kerskaten tulevan

lankonsa rikkaudesta. Estrid itse otti kaiken: rikkauden, lahjat,

rakkaudenilmaisut, hyvin levollisesti. Eihän se ollut muuta kuin hänen

kauneutensa ja sivistyksensä kohtuudenmukaista kunnioitusta! Oikeastaan

oli sulhanen sekä typerä että tietämätön, mutta hän, Estrid, kyllä

osaisi hänet kasvattaa omain aatteittensa mukaiseksi!

Niin saivat Karin ja Gösta, pappilalaisten asiaan sekaantumatta,

antautua pitkäin, valoisain kevät-iltojen haaveelliseen onneen.

Avomielisyys, joka edellisenä kesänä oli alkanut versoa heidän

välillään, ja jota ero ja suru ja myötätunto olivat kypsyttäneet,

puhkesi nyt täyteen kukkaan. "Minusta on kuin olisin aina tuntenut

teidät, neiti", sanoi Gösta, ihastuneena hymyillen, ja Karin vastasi

samaan tapaan: "minusta olette te, maisteri, kuin veljeni, voin sanoa

teille kaikki, mitä ajattelen." Göstan oli tapana tuoda mukanaan

kirjoja Karinille -- tällä ei ollut varoja niitä ostaa -- sitten hän

joko luki ääneen tai jätti ne tytölle, joka niitä ahmi myöhään yöhön.

Sitten he keskustelivat niistä, ja Karinin vilkas, kehittymätön mieli

imi janoovana kaikki Göstan ajatukset. Miten hän tiesi paljon, ymmärsi

kaiken! Ja kuitenkin sisältyi elämään paljon, jonka hän, Karin, luuli

tuntevansa ja ymmärtävänsä paremmin kuin Gösta. -- Hän oli niin paljon

kärsinyt, Gösta niin vähän, siksi tämä tiedoistaan huolimatta oli niin

lapsellinen. -- Hän tunsi itsensä niin vanhaksi ja edelle

ennättäneeksi, kun he puhuivat elämänsä erilaisista kokemuksista.

Kerran hän kertoi Göstalle äitinsä tarinan. Tämä oli köyhä

palvelustyttö, joka oli tullut vietellyksi ja hyljätyksi, jätetty yksin

itseään ja pienokaistaan elättämään. Gösta puristi kätensä nyrkkiin, ja

hänen iloiset silmänsä säihkyivät tummina. "En käsitä sitä -- kuinka

voi mies niin menetellä -- minusta se on pahempaa kuin murha" -- hän

mutisi.

-- Vaiti, vaiti, sanoi Karin kiihkeästi, älkää sanoko niin, en voi sitä

kuulla -- hän oli kuitenkin isäni.

Gösta katsoi kummastellen hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.

-- Hän -- mikä hän? Ettehän tunne häntä!

-- En, se on totta, Karin vastasi hiljaa, en tunne häntä, en ole edes

koskaan saanut tietää hänen nimeään -- ja kuitenkin -- niin, se on

ihmeellistä, pidän hänestä, joka minut hylkäsi. -- Se on ehkä

heikkoutta -- mutta välistä kaipaan häntä tuskaisesti -- häntä, joka

teki niin paljon pahaa äidille -- jota niin rakastin -- niin, se on

sukkelaa -- ihmissydän on niin monimutkainen.

-- Ettekö tunne mitään katkeruutta häntä kohtaan?

-- Oi tunnen -- hirveää katkeruutta -- aina, kun olen onneton, syytän

häntä -- mutta rakastan sittenkin. Katsokaas, minulla on ollut niin

ihmeellinen tunne siitä, että hän on katunut -- näin hänet kuolevana --

kuulin hänen huutavan äitiä ja minua ja rukoilevan anteeksi. Voi,

olisin antanut anteeksi -- ja äitikin olisi -- jos vain olisin hänet

löytänyt. -- Tiedän hänen kerran olleen kovassa hädässä ja tarvinneen

minua. -- Katsokaas, kun sen tunsin, oli minusta kuin olisin voinut

kerjäten kulkea kaupungista kaupunkiin, talosta taloon, kysyen: missä

on isäni, näyttäkää minulle isäni, hän on yksin ja onneton ja täynnä

omantunnontuskaa! Ah, minunhan pitäisi häntä vihata, ehkä on kurjaa,

etten sitä tee -- mutta minä en vihaa -- siksi, että verisiteet ovat

niin voimakkaat, ja siksi, että hän on niin paljon kärsinyt syntinsä

vuoksi.

-- Miten sen tiedätte?

-- En osaa sanoa. Meissä on ääniä, jotka puhuvat varmemmin kuin kaikki

ulkonainen -- löytyy näkymättömiä siteitä -- tuntemuksia -- joista emme

ikinä pääse irti -- vaikka synti ja suru ja aika ja paikka meitä niistä

erottavat. Olen sentään tuntemattoman isäni tytär -- ja olisin niin

mielelläni rakastanut häntä.

Gösta ei vastannut, hän vain katseli Karinia ihmettelevin, läpitunkevin

katsein, siinä hänen istuissaan portailla, päätä käteen nojaten. Ei,

Karin ei ollut kansanlapsi -- hän oli perinyt enemmän tuntemattoman

isänsä vaistoja ja hienostusta kuin äitinsä, palvelustytön,

alkuperäistä voimaa. Pienet, hienot kädet, ohimojen suoniverkko,

värisevät sieraimet, kaikki tuo hauras, hento ja hieno, joka

kohta oli pistänyt Göstan silmiin, siinä perintö, jonka Karin oli

saanut aseekseen elämän taisteluun. Lapsi parka, niin arka, niin

pehmeä, ja niin armottomasti hyljätty! Göstan valtasi sanomaton

hellyydentunne; hänen oma voimakas, nuori, terve ruumiinsa, hänen urhea

elämänrohkeutensa, joka kuvasi hänelle tulevaisuutta voitokkaiden

taistelujen sarjaksi, täytti hänet verrattuna Karinin turvattomaan

hentouteen, rakkaudella, joka pakotti kyynelet silmiin ja sai hänen

vapisevan kätensä etsimään Karinin kättä.

Karin punastui keveästi, mutta antoi hänen pitää käden.

-- Ei, hän jatkoi, seuraten äskeistä ajatustaan, ei ihminen pääse irti

verisiteistä. Ei hän liioin voi voittaa kohtaloaan. Minunlaisillani

lapsilla, joilla ei ole syntymisen oikeutta, ei liioin ole elämisenkään

-- heille ei oikeastaan ole sijaa -- he ovat leimatut -- leimatut

kärsimään -- sen olen aina tuntenut ja ymmärtänyt.

Ja kyynelharso peitti hänen suruiset, kauas katsovat silmänsä.

-- Ei! huudahti Gösta kiihkeästi ja veti hänet luokseen, te erehdytte

-- sinä erehdyt, rakas tyttöni! Ei ole mitään kohtaloa olemassa --

sillä ei ole mitään, jota ei rakkaus voisi parantaa. Et kanna muuta

leimaa kuin tenhon ja runouden. -- Sinun kaltaistesi täytyy tulla

onnellisiksi, jos rakkaus lie onnea.

Ja hän veti hänet myrskyävässä, nuorekkaassa hurmauksessaan sydäntään

vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.

-- Noin, hän kuiskasi, nyt voitin kohtalon, nyt otin pois "leiman", jos

sitä lie ollutkaan!

Karin ei vastannut; kuin taipuisa kukanvarsi kumartui hänen hento

vartalonsa Göstan käsivarren yli ja vastustamatta hän antautui hänen

hyväiltäväkseen; mutta kun Gösta otti hänen päänsä käsiensä väliin ja

hymyillen katsoi häntä, oli Karin kuolemankalpea, ja silmäluomet

peittivät puoliksi suljettuina katseen hehkun. Oliko hän pyörtynyt?

-- Rakkahin, Gösta kuiskasi levottomasti ja pakotti hänet katsahtamaan

ylös.

-- Ei, ei, mutisi Karin, se tuli vain niin valtavana, niin kuohuvan

voimakkaana. Oletko kuullut ihmisistä, jotka ovat kauan nähneet nälkää

ja kuolevat, kun viimein saavat kyliänsä?

-- Rakkahin -- sinä et saa kuolla, et -- et -- juuri nyt tulee sinun

elää.

-- Niin, nyt olenkin elävä!

Ja Karin oikaisihe ja avasi silmänsä suureksi, rakkautta hohtavaksi

katseeksi, jossa tuntui heijastuvan kokonainen onnenmaailma. Käsi

kädessä, sydän sydäntä vasten he istuivat tunnin toisensa jälkeen ja

puhuivat rakkaudestaan ja tulevaisuudesta ja muodostivat tuhansia

suunnitelmia, jotka hetken auvoisuus peitti satumaiseen hohteeseen.

Niin kuluivat päivät, ja vierivät viikot, ja panettelun myrkkysienet

kasvoivat yhä rehevämmin paikkakunnalla. Ne olivat jo kiertyneet

kehäksi Karinin nimen ympärille; niin pian kuin se mainittiin, muuttui

ihmisten kasvojen ilme, paheksuminen, pilkka, ylenkatse, tuska solui

yli kasvonpiirteitten. Mitä ajatteli tuo varomaton, onneton tyttö,

kelvoton heittiö! Aikoiko hän tuottaa koko pitäjälle sen surun ja

häpeän, että opettajatar, jolla oli nuorison johto käsissään, antautui

vapaaseen rakkaussuhteeseen?

Eräänä päivänä kutsui kiivas ja käskevä virkakirje Karinin kirkkoherran

luo. Hän noudatti kutsua ja tuli määrättyyn aikaan pappilaan. Siellä

hänen oli ensin kuljettava kiirastulen läpi, sillä porstuassa hän

tapasi rouvan ja Estridin, jotka tervehdyksen asemesta soivat hänelle

vain myrkyllisesti pilkallisen katseen. Siitä hän ei kuitenkaan

välittänyt; ylpeä onni, joka täyttää sydämen, kun se tietää omistavansa

suuren rakkauden, pani pään pystyyn, ja hän vastasi Estridin katseeseen

levollisin, halveksivin hymyin, hän, joka muutama viikko sitten olisi

sen painosta maahan vaipunut.

Kun hän tuli kirkkoherran huoneeseen, tuulahti häntä vastaan kylmä

kohteliaisuus. Kirkkoherra ei pyytänyt istumaan, vaan alkoi seisaalta

pitkän nuhdesaarnan, jonka lyhyenä sisältönä oli, että jollei Karin

lopettanut rikollista suhdettaan maisteri Schefferiin, panisi hän

alttiiksi pikkukoulun opettajattaren paikkansa. Sillä sellaisten täytyy

ennen kaikkea viettää moitteetonta elämää.

Karin kuunteli puhetta maahan luoduin katsein. Kun se oli lopussa,

katsahti hän ylös ja silmäili levollisesti kirkkoherraa.

-- Maisteri Scheffer on sulhaseni, vaikkemme vielä ole puhuneet

kihlauksestamme. Ja koska minulla ei ole isää eikä äitiä, tai

muuta kotia kuin pieni huoneeni koulutalolla, en voi olla kohtaamatta

häntä siellä. Ja jos sitä pidetään vikanani, että hän tulee

luokseni, ja että aamulla varhain hetken kuljemme yhdessä, riippuu

se siitä, ettei minulla muulloin ole aikaa. Tämä on minun täytynyt

sanoa puolustuksekseni. Pyydän, että olette hyvä ettekä kerro

kihlauksestamme, joka on vielä salainen.

Kirkkoherra ei vastannut; mutta hän karisteli kurkkuaan niin

epämiellyttävän tarkottavasti, että se ajoi veren Karinin poskiin.

Mutta ei hänkään sanonut mitään; Göstan rakkautta ajatellessaan hän

kävi taas levolliseksi ja voimakkaaksi. Miksi hän vihastuisi, miksi

välittäisi puolustaa itseään -- eikö koko maailma ollut köyhä hänen

tulvivan rikkautensa rinnalla?

-- Toistan sanani, sanoi kirkkoherra viimein ankarasti, te ja maisteri

voitte olla kihloissa, se on teidän yksityisasianne; mutta varovaisuus

on aina tarpeen, varsinkin teidän asemassanne, neiti. Sen, jonka tulee

muita johtaa, täytyy ensin pitää vaaria siitä, että hänen oma

käytöksensä on moitteeton. Siis -- varotan, ja toivon, että tämä on

oleva ensi ja viime kerta.

Kirkkoherra viittasi kädellään, ja Karin läksi pois, lyhyesti

jäähyväisiksi tervehdittyään.

-- Ihmisparat, Karin ajatteli, kiiruhtaessaan kotiin Göstaa tapaamaan,

minunko onneni herättää katkeruutta -- kateutta -- kuinka rumaa --

mutta -- mutta... Jos kaikki ihmiset olisivat niin onnellisia kuin

minä, ei kukaan koskaan sanoisi tai ajattelisi pahaa toisista. Ah,

kuinka hyväksi onni tekee. Tahtoisin sulkea syliini koko maailman --

rouva Henningsoninkin ja Estridin --

Ja hän kiiruhti eteenpäin ylpeänä ja hymyilevänä suuressa

rakkaudenonnessaan.

Oli lauantai-ilta, ja kirkonkellot soivat pyhän alkavaksi. Illan

hiljaisuus kantoi sävelet kauas yli lakeuden kaupunkiin, jonka kellot

vastasivat intoisin, kaihoavin soinnuin. Metsissä, jotka

vuorenrinteillä uneksivat, kaikuivat pyhäkellot kuin vespersoitto

korkeassa pylvästössä, ja nummen syvä, auringonpaahteinen hiljaisuus

vapisi värisevistä ijäisyyssävelistä.

Karin kiiruhti askeliaan; hän ja Gösta olivat päättäneet kohdata

nummella, mutta sitä ennen hän tahtoi ennättää kotiin ja hiukan

järjestää huonettaan. Äkkiä hän pysähtyi ja painoi kättä sydäntään

vasten, otsan tuskaisesti kurtistuessa. "Mikä nyt?" hän ajatteli,

"miksi tekee tämä ääretön kauneus minun pahaa?"

Lintuparvi lensi äkkiä avaruudessa hänen päänsä yli ja katosi

etäisyyteen.

-- Kaipaukseni, rakkauteni, hän jatkoi ajatuksiaan, ne tahtoisivat

avaruuden lentääkseen -- ne pakahduttavat rintani.

Ja hän naurahti -- jotain riemun ja tuskan sekaista pääsi hänen

huuliltaan.

Kotiin päästyään hän siivosi nopeasti koulusalin ja koristi huoneensa

kukilla ja vihreillä oksilla. Minne Gösta tuli, siellä piti olla

koristettua; eikö ollut juhla joka kerta, kun hän astui sisään Karinin

ovesta? Hänen katseensa sattui äidin valokuvaan, joka oli pienellä

kirjotuspöydällä ikkunan luona. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä,

ja silloin häntä äkkiä hämmästytti, että hän nyt voi katsella sitä

kyynelittä, jotka aina ennen sumensivat hänen silmänsä, kun hän noita

rakastettuja piirteitä silmäili. "Äiti, pikku äiti, tiedätkö, kuinka

onnellinen Karinisi on?" hän kuiskasi ja suuteli valokuvaa, "tiedätkö,

ettei hän enää ole yksin ja halveksittu, vaan rikas ja onnellinen kuin

kuningatar? Sen tiedät varmaan, on kuin silmäsi minulle hymyilisivät,

ja ennen näytit niin surulliselta, kun sinua katselin -- äiti -- rakas

äiti -- kiitos, että synnytit minut tähän ihanaan, kauniiseen elämään!"

Hän suuteli kuvaa vielä kerran ja pani sen paikoilleen. Sitten hän

katseli itseään kuvastimessa, asetti pienen yksinkertaisen hattunsa

niin, että kaunis ruskea tukka parhain näkyi, ja kiiruhti juoksujalkaa

nummelle.

Oi miten ihanaa, miten suurta ja vapaata täällä korkealla! Pehmeinä

laineina aaltoili kanervakangas taivaanrannalle asti, ja noilla

laineilla välkkyi ilta-aurinko, kirjavoiden ne hehkuvanpunaisiksi,

ruskeiksi, orvokinvärisiksi, vaaleavaloisiksi. Ja etäinnä

kaukaisuudessa oli kaikki sinistä -- siniseen harsoon olivat vuoret

kiedotut, kuin siniset silmät kimalsivat vuorijärvet, sinisenä,

äärettömän sinisenä, lännen puolella purppuraväreissä leimuten, kaartui

taivas avaran kanervameren yllä. Ken saattoi pahaa ajatusta ajatella,

alhaista tunnetta elättää tässä suuressa, vapaassa, riemukkaassa

yksinäisyydessä?

Vähän matkaa polusta, jota hän kulki, kasvoi kunnaan juurella

muutamilla mättäillä valkoisia kanervakukkia, jotka hän oli peittänyt,

ettei kukaan muu enää kuin hän itse niitä löytäisi. Hän rakasti

valkoista kanervaa, pientä, arkaa, salaperäistä, puhtaan lumihohtoista

kukkaa -- tänä iltana hän tahtoi kiinnittää jonkun varvun povelleen, ja

kerran, kun hän morsian olisi, kun hän olisi kokonaan Göstan, oli

valkokanerva koristava hänen hiuksiaan.

Mutta kun hän innosta vavisten saapui paikalle, näki hän, että toisen

käsi oli ennättänyt ennen häntä ja taittanut valkoiset varvut. Ei

ainoatakaan ollut jäljellä, tylysti ja raa'asti ne oli kiskottu maasta;

pienet mättäät, jotka ennen niin pehmeinä ja valkoisina kohosivat

punaisen väririkkauden keskestä, näyttivät nyt syksyisen tyhjiltä ja

raastetuilta.

Häneltä pääsi tuskanhuuto, ja kyynelet kihosivat silmiin. "Nyt ei

minusta koskaan tule morsianta!" hän huudahti ehdottomasti, ja silmät,

jotka äsken säteilivät niin valoisina ja iloisina, tummuivat

surullisiksi. Mutta samassa hän näki iltataivasta vasten kuvastuvan

varjokuvan, jonka hän tunsi Göstaksi, ja toivo ja ilo palasivat taas

myrskyisinä aaltoina hänen sydämeensä. "Kuinka voin epäillä -- kuinka

olla toivoton -- hän ei voi pettää -- omistanhan jo hänen rakkautensa."

Ja juosten kiirehtiessään Göstaa vastaan, hän tunsi niin huimaavan

suurta onnea, että se miltei tuntui muuttuvan tuskaksi. "Miksi kaikki

koskee", hän ajatteli, "suru, onni ja kauneus?"

Gösta sulki hänet syliinsä, painoi huolensa hänen huulilleen, ja

käsivarsin kietoen toinen toistaan he kulkivat nummea.

Aurinko oli jo aikoja laskenut kanervameren taa, kun Gösta ja Karin

saapuivat pienelle koulutalolle, missä he istuivat kuistin portaille ja

jatkoivat kuiskivaa, innokasta puhettaan. Kerta kerran perästä he

yrittivät erota, yö oli pitkälle kulunut, ja he tunsivat molemmat,

ettei heidän tullut istua tässä kauemmin yhdessä. Mutta he eivät

voineet -- milloin irrottui Karin arkana ja vavisten Göstan sylistä, ja

tämä häntä pidätti: "Jää, jää, ei koskaan toiste ole luonto eikä elämä

niin ilmaiseva meille salaisuuttaan. Eikö ole kaikki niin juhlallisen

hiljaista, kuin olisi ihmissuku kuollut, ja me kaksi vain jääneet

jäljelle? Mikä kammottavan auvoisa ajatus -- me yksin lemmessämme

rajattoman autiuden helmassa..."

Ja Karin kuunteli väristen hänen ääntään eikä voinut tempautua irti

kädestä, joka häntä syleili.

Milloin taas Gösta tahtoi lähteä, ja Karin katsoi häntä rukoilevin

silmin, joissa kimmelsivät kyynelet ja kuutamo. Ja silloin hänen täytyi

vielä kerran suudellen särkeä nuo ihanat hohtokivet tyttönsä silmistä.

Ah, he olivat molemmat yhtä nuoria ja kokemattomia. Gösta ei ollut

koskaan ennen rakastanut eikä rakastettu ollut. Hän ei ollut koskaan

tuntenut naisen kiintymyksen hurmaavaa voimaa; mitä olivat lapselliset

haaveilut, joiden esineenä hän oli ollut, tämän intohimon rinnalla,

joka oli niin hirvittävän voimakas ja niin hivelevän suloinen? Mutta

hän tunsi myös vaistomaisesti, että hänen täytyi olla heistä vahvempi,

että pienessä, hennossa olennossa hänen rinnallaan piili synkkä

kohtalo, jolta hänen oli suojeltava sekä itseään että Karinia.

Hän nousi nopeasti portailta, puristi tyttöä vielä kerran rintaansa

vasten ja kuiskasi helliä jäähyväissanoja. Sitten hän kiiruhti alas

mäkeä, kääntyi vielä kerran viittoakseen Karinille hyvästiksi ja läksi

sitten levottomin, kiireisin askelin eteenpäin, Karinin jäädessä

portaille hänen jälkeensä katsomaan.

Mutta kun hän ennätti niin pitkälle, että koulutalo oli peitossa, oli

hän äkkiä kuulevinaan Karinin huutavan hänen nimeään tuskasta värisevin

äänin. Hän pysähtyi ja kuunteli -- oliko se mielikuvitusta? Olipa miten

tahansa, hänen täytyi kääntyä katsomaan, oliko hänelle jotain

tapahtunut. Oikeastaan oli väärin, mieltä kuohuttavaa jättää heikko

nainen -- jättää rakastamansa nainen yksin ja avuttomaksi taloon, missä

häntä kerran oli pahoin pidelty, ja missä hän aina oli päällekarkausten

vaarassa. -- Mieltä kuohuttavaa, sydämetöntä -- hänen täytyi kohta

saada hänet täältä pois -- ehkä hänen äitinsä -- ehkä -- niin, jotain

oli tehtävä.

Ja näitä ajatuksia miettien hän kiiruhti taas Karinin luo. Karin seisoi

yhä portailla, niinkuin hänen lähtiessään, ja kun hän näki Göstan,

ojensi hän käsiään, päästäen riemuhuudon.

-- Huusitko minua, rakkahin? kuiskasi Gösta, läähättäin, minusta oli

aivan...

-- En, kuiskasi Karin, en ääneen. Mutta sydämessäni huusin: oi, että

hän olisi täällä -- vain vielä muutaman sekunnin -- ehkä kuulit sen?

Tule, rakkaani -- istu vielä hetkinen täällä -- katso, kuinka kuu

kimaltaa vuoren yllä -- tule, niin tahdon kertoa sinulle sadun tänä

ihanana kesäyönä.

Ja hän hiipi Göstan syliin ja jatkoi kuiskaavin, kiihkein äänin:

-- Kerron sinulle sadun yksinäisestä tyttö parasta -- hän oli

onnettomin, hyljätyin kaikista -- ja nyt hän on niin rikas ja

onnellinen kuin ihminen olla voi. -- Kerron sinulle elämästä, joka oli

autio ja tyhjä kuin erämaa ja nyt on muuttunut pyhäköksi, puutarhaksi,

missä linnut laulavat ja kukat tuoksuavat. Se on kaunis satu -- kun

eroamme, ja sinä matkustat kotiin, niin viet sen kerallasi, se on oleva

päänalusesi levätessäsi ja unelmasi nukkuissasi. -- Oi, Gösta, sinä et

tiedä, mitä olet minulle -- sinä annoit minulle elämän -- minä olin

kuollut -- nyt vasta elän.

Ja hän purskahti väriseviin nyyhkytyksiin, kun Gösta painoi hänet

rintaansa vasten ja peitti hänet hyväilyillään.

-- Suloinen tyttöseni -- kaunis, ihmeellinen päiväkorentoni, jonka

löysin metsäkorvesta -- miksi itket? Miksi olet kuolemankalpea?

Kuutamoko on syypää?

-- En tiedä, Karin kuiskasi, päätään pudistain, tällainen hetki on niin

mahtava -- se valtaa -- se tarttuu sydämeen -- et tiedä, tuskaako se

lie vai riemua -- se on niin sanoin selittämätöntä...

Suurena ja punaisenkeltaisena riippui elokuinen kuu avaruudessa, kuin

vieno valovirta valahti sen kimallus lakeudelle ja peitti Månbergin

salaperäiseen, tenhoisaan hohteeseen. Juuri vuorenharjan yläpuolella

purjehti pieni, valkea, kultareunainen pilvi, hiljaa uneksien,

ikäänkuin ihmetellen yön juhlallista kauneutta. Suolta, ruovistosta,

kuului kaislakertun hillittyjä säveleitä; oli kuin olisivat sen

kevätmuistot vironneet eloon, kuin olisi se syyskesäyönä niitä

kuuntelevalle puolisolleen hymissyt.

Lauhkeat tuulahdukset kulkivat, kuin hyväilyt, läpi ilman; yön kauneus

oli sanomaton. Toistensa syliin suljettuna istuivat nuoret portailla ja

kuuntelivat luonnon suurta, ihanaa runoa, johon yhtyivät heidän

sykkivän sydämensä unelmat.

Silloin kohosi etäisyydestä musta varjo; tuntemattomista syvyyksistä se

tuli hiipien, kavalana se ryömi esiin, missä pimento oli tihein, siellä

se livahteli runkojen välillä. Ja aikaa myöten se kasvoi, ojentui

ylöspäin, niinkuin olisi jättiläinen vuorelta noussut, kunnes se

viimein, pitkänä ja uhkaavana, seisoi rakastavain takana.

Menneisyyden aaveet tulivat kostamaan -- niinkuin menneisyys aina

kostaa.

Aaveita oli monta, kamalia ne olivat. Ne olivat nimeltään yksinäisyyden

kauhut, jotka olivat tuoneet nuoreen sydämeen niin huutavan

rakkaudennälän, että kun sydän kerran sai kyllänsä, sen täytyi kuolla.

Ne olivat nimeltään metsän ja yön raskasmielisyys, joka oli väijynyt

aution tuvan ympärillä, missä tytär nyyhkien itki äitinsä muistoa ja

tuskassaan huusi isän suojaavaa kättä. Ne olivat nimeltään ilottomuus

ja köyhyys ja ihmisten kovuus, joka oli salaa tuonut vereen

uhkamielisen halun tarttua onneen, kun se tuli.

Mutta oli aaveilla muitakin nimiä. Vielä etäisemmästä

etäisyydestä ne tulivat -- hurjia intohimoja ne toivat esi-isäinsä

hyljätylle, turvattomalle jälkeläiselle, esi-isäin, jotka olivat

tyhjentäneet nautinnonpikarin pohjia myöten ja jättäneet perinnöksi

verisalaisuuksia, jotka tulevat ilmi vasta silloin, kun elämän myrskyt

niiden päällitse kohisten kiitävät.

Kaikki nämä aaveet tulivat hiipien sekottaakseen myrkkyä elämän

jaloimpaan nesteeseen, sydämen juhlahetkenä kajahuttaakseen kärsimyksen

ja kuoleman sävelten ensimmäiset kumeat helähdykset.

Mutta ei kumpikaan huomannut varjoa heidän takanaan. Toisiinsa

vaipuneina he näkivät vain kuutamoyön suloisuuden; sydän sydäntä vasten

he lumottuina tuijottivat sfinksivuorta lakeuden päässä. Ei liioin

kumpikaan huomannut, kuinka omituisen terävinä ja kohtalonraskaina

sfinksin piirteet kuvastuivat yön valossa kylpevää taivasta vasten.