XII.

Oli Maarianpäivä.

Vanha mies tuli maantietä Östergårdin suureen talonpoikaistaloon, jonka

Svan vaimoineen omisti. Ukon selässä oli pussi, kädessä kiiltäväksi

kulunut keppi, johon hän raskaasti nojausi. Köyhä ja kurja oli vanhus,

vaatteet riippuivat repaleina hänen yllään, selkä eli koukkuinen kuin

onkivapa kalan nykäistessä, ja kasvot syvine uurteineen muistuttivat

äsken kynnettyä peltoa. Eivät ne liioin väriltään siitä eronneet,

mustat ja likaiset ne olivat, kuin olisi ukko noussut suoraan

maakuopasta. Mutta vanhain kasvojen silmät olivat kuin kynnetyn pellon

yli valahtavaa päivänpaistetta; ne hymysivät kuin ystävällisen,

onnellisen lapsen silmät, ei köyhyys, ei yksinäisyys eikä nälkä, ei

mikään voinut sammuttaa kurttuisista piirteistä tätä ihmeellistä

auringonvälkettä.

Oli kevättä ilmassa, vaikka päivä oli pimeä ja pilvinen ja maan kaikkia

voimia vielä kahlehti jää ja kylmä. Mutta ojat porisivat jään alla, ja

kenen korva kuunteli kaipauksen kiihkeydellä, hän kuuli avaran lakeuden

yli ikävöivän, salaperäisen suhinan käyvän -- muuttolintujen tulon

enteen.

Östergårdin pihalla oli kaivo vintteineen, jonka varsi vinona viivana

piirtyi maaliskuun harmaata taivasta vasten. Kaivosta oli vuotanut

vettä maahan, muodostaen suuria jääpahkuroita, kovia, yrmeitä ja

epäystävällisiä, aivan kuin ei kevätaurinko koskaan niille mitään

mahtaisi. Epäystävällisinä ne myös asettuivat ukko paran tielle, joka

vain vaivoin pääsi kompuroimaan yli liukkaan, jäisen pihan. Kun hän

ennätti lähelle sisäänkäytävää, hyökkäsi häntä vastaan koira, pieni

sukupuuton talonpoikaiskoira, ja päästi pitkän, häijynilkisen ulvonnan.

Sitten se nuuski ukkoa, nosti kapean kuononsa ilmaan ja antoi taas

kuulla halveksivaa, taistelunhaluista ulvontaansa.

-- Vaiti, koiraseni, vaiti, sanoi ukko ja koetti taputtaa koiraa, joka

vastasi hänen ystävällisyyteensä iskemällä hampaansa repaleisiin

housuihin, älä hauku köyhää miestä, joka ei tahdo mitään pahaa --

vaiti, vaiti, koiraseni.

Mutta koira haukkui yhä häijymmin kutsuakseen talonväkeä apuun

taisteluunsa epäilyttävää ukkoa vastaan.

Samassa tuli kaksi pientä lasta, Johannes ja Maria, juosten.

-- Olle Bull, Olle Bull! he huusivat vuorotellen, päivää, Olle Bull,

kuinka hauskaa, nyt saamme kuulla satuja! Eikö niin, Olle Bull?

Pieni koira rauhottui ja masensi ulvontansa kumeaksi murinaksi, läksi

haistelemaan rikkatunkiota ja jätti vaarallisen vieraan rauhaan.

-- Tule sisään, tule, Olle Bull, tule! huusivat lapset ja tahtoivat

kiskoa vanhuksen sisään, mutta tämä pudisti päätään ja hymyili.

-- Ei, rakkaat lapset, ei vielä, ensin täytyy minun tehdä työtä, sitten

syödä, ja sitten vasta on tarinain aika.

Ja hän nyykäytti lapsille ja näytti niin ihmeellisen ystävälliseltä ja

veitikkamaiselta kuin satujen hyvä noitaukko itse.

Sitten hän meni keittiön ovelle, jäljissään Johannes ja Maria, jotka

satunälkäisinä ja innokkaina tarkoin seurasivat hänen liikkeitään.

Keittiössä istuivat renki ja piika päivällistä syömässä; Olle Bull

koperoi tupaan, tervehti ja hymyili ystävällistä hymyään.

Renki ja piika katselivat toisiaan ja naurahtivat. Piialla oli suuri

lihapala suussa, hän nyykäytti päätään, jatkoi pureksimistaan ja

nieleksimistään ja sanoi sitten ottaen vadista taas uuden palan:

-- Päivää, Olle Bull, vai olette te taas näillä mailla? Tähän ei

suinkaan ylen ystävälliseen tervehdykseen vastasi Olle Bull vain

säveästi:

-- Onko teillä työtä minulle?

Taas katsoivat renki ja piika toisiinsa ja virnistelivät.

-- Älkää naurako, rakkaat lapset, älkää naurako, sanoi Olle Bull

vapisevin äänin, ja varjo lennähti ystävällisille kasvoille, kirjotettu

on: "joka ei työtä tahdo tehdä, ei hänen syömänkään pidä". Antakaa

Herran tähden vähän työtä ja sitten palkaksi hitunen ruokaa.

-- Menkää sitten puuliiteriin, sanoi renki ja pyyhkäsi suutaan

kädenselällä, tyytyväisenä ja kylläisenä, mäellä on puita, sahatkaa ne

poikki, niin saatte sitten muutaman suupalan työn palkaksi.

-- Kiitos, kiitos! toisteli Olle Bull, ja nyt säteilivät jälleen

kurttuiset kasvot, hänen koperoidessaan pihan yli liiteriin, missä hän

hitaasti ja kömpelösti sahasi poikki puita. Sen tehtyään hän hengähti

pari kertaa ja läksi pihan poikki keittiöön työnsä palkkaa saamaan.

Ei ainoakaan paikkakuntalaisista tietänyt, kuka Olle Bull oli, mistä

hän oli tullut tai minkä perusteella hän kantoi kopeaa nimeään. Joskus

menneinä aikoina hän oli ilmestynyt paikkakunnalle, milloin hän oli

siellä, milloin täällä herraskartanoissa ja talonpoikaistuvissa,

milloin taas hän katosi jäljettömiin, aivan kuin hän olisi jonkun aikaa

maannut talvi-unta. Eikä liioin kukaan välittänyt tiedustella hänen

menneisyyttään. Hän oli muitta mutkitta paikkakunnan yhteistä

omaisuutta, josta kerran tulevaisuudessa oli jäävä tarina puolittain

yliluonnollisesta olennosta, joka oli metsän pimennosta tullut, missä

menninkäiset ja peikot olivat hänen kehtonsa äärellä kummeina

seisoneet. Sillä metsän lumo ja sadun ihme loisti hänen pienistä,

tuikkivista silmistään ja kaikui hänen hiljaisesta, salaperäisestä

naurustaan. Siksi pienokaiset niin hänestä pitivät, siksi he

riemastuivat, kun rääsyinen, likainen vanhus tuli, tuo ihmeellinen

uneksija, joka kulki suuren ihmisvirran äärtä ja puoliksi arkana ja

kummastellen, puoliksi säälivästi hymyillen kuunteli sen levotonta

kohinaa. --

Kun Olle Bull palasi keittiöön, oli piika lopettanut syömisensä ja pesi

juuri astioita.

Olle Bull istui nöyrästi pöydän päähän ja kertoi kuiskaten, että nyt

olivat puut hakatut ja hän itse työn perästä nälissään.

Piika nauroi, työnsi esiin lautasen, jolla oli luita ja silakoita, ja

sanoi ystävällisesti:

-- Siin' on, syökää, Olle Bull!

Olle Bull katsahti alakuloisesti ruoka-annokseensa. Sitten risti hän

kätensä, söi silakat ja kalusi läpikeitetyistä luista niin paljon lihaa

kuin irti sai. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin pyyhkiä ja nuoleksia

suuta. Kun se ei auttanut, alkoi hän hiljakseen naurahdella.

-- Mitä nauratte? ihmetteli piika.

-- No, katsokaas -- minä vain kerroin niin hauskan jutun tässä tuonnoin

Lars Andersin tuvassa.

-- Millaisen? kysyi piika uteliaasti.

-- Niin, olipa muuan muija puoloja poimimassa metsässä. Jopa näkee

maassa edessään ihmeellisen esineen. -- "Jumala varjelkoon, mikä se

on?" sanoo ja kumartuu sitä ottamaan. Se oli hieno ja siisti ja ihka

uusi laastarilappu. "Jumala varjelkoon", sanoo muija, "en nyt maar

tohtoria kiitä, kun jalkani paransi. Jumala suokoon, että taas

kirvelisivät, kun löysin niin komean laastarilapun!" Piika pärskähti

nauruun, otti lihapalan ruokasäiliöstä ja heitti sen Olle Bullin

kulhoon.

-- No, onko vielä juttuja? Sellainen eukko, onkos mokomaa kuultu --

ha-ha-ha!

Olle Bull nielasi ahnaasti hyvän lihapalasen, pyyhkäsi suutaan ja

jatkoi silmät loistain:

-- Niin, tiedän minä jutun Olof Olsonista ja Per Personista. Olivat

olleet yhdessä markkinoilla ja tehneet huonot kaupat ja nukkuivat

sitten samassa huoneessa kestikievarissa. Sydänyöstä nousee Olof

istualleen vuoteessaan ja lyö kädellään peittoa. "Sepä nyt oli" -- hän

mutisee katkerana -- "kuuleks Per, etkö lainaa mulle kymmentä riksiä

parempiin aikoihin asti? Kuuletko sinä, nukutko?" "Minä nukun", vastaa

Per levollisesti, ja siihen vastaukseen Olof tyytyi ja kömpi

vuoteeseensa.

-- Pässinpää, huudahti piika, vielä äänekkäämmin nauraen, ja pani Olle

Bullin eteen lautasellisen mehulientä.

Nyt tuli Svanin muori keittiöön silittääkseen hienouksiaan, niin kauan

kuin oli tulta liedessä.

-- Päivää, Olle Bull, hän sanoi, tapansa mukaan alakuloisesti hymyten,

oletteko täällä taas?

Niin, Olle Bullin oli mahdoton sitä tosiasiaa kieltää, että hän todella

istui rikkaan Svanin muorin keittiössä. Hän nyykäytti päätään

vakuudeksi ja tervehti tavalliseen ilomieliseen tapaansa.

-- Mitenkä nyt voitte? kysyi Karolina ja koetti silitysrautaa --

huonosti ja kurjasti, kuten aina?

Olle Bull myönsi epäröimättä tämänkin asian.

-- Niin, pahassa ja syntisessä maailmassa elämme, Olle hyvä, jatkoi

Karolina, varmoin käsin antaen raudan liukua hienoa kaulahuivia, Jumala

auttakoon, miten paljon syntiä ja kurjuutta on joka puolella.

Olle Bull pudisti päätään ja hymyili keksimättä sopivaa vastausta. Ei

ollut kenelläkään enemmän syytä kuin hänellä pitää maailmaa kurjana;

mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan parantumaton optimisti, jonka

päivänpaisteluonne itsepintaisesti pani hänet näkemään elämän

kirkastetussa valossa.

-- Niin, paras on valvoa ja rukoilla, jatkoi Svanin muori,

tyytymättömänä Olle Bullin huolettomaan hymyyn, suuremmaksi yhä vaiva

kasvaa, eikä kukaan tiedä, milloin tuomio ja hävitys on meidän kaikkien

päämme päällä.

Nyt huomasi Olle Bull, ettei Svanin muorin tuvassa sopinut ottaa elämää

niin kevyesti kuin hän sen otti. Hän huokasi, rypisti kasvonsa

kurttuihin ja alkoi laulella matalalla, särkyneellä äänellä:

"Mies vanha tietä vaeltaa,

maasta maahan kulkee hän,

lumivalkoisna tukka tuivertaa,

käsi vapisee kerjääjän.

Mut syli on avoin ja pohjaton:

hätä, murhe nimensä on.

"Jumal' auttakoon meitä armossaan,

kun vanhuksen kohtaamme.

Sinä, Jeesus, meitä voit auttaa vaan,

joka kuolitkin eestämme.

Hätä, murhe niin raskas, raskas on,

vaan voimasi rajaton!"

Rämeät sävelet sammuivat hiljaisuuteen. Olle Bull istui tuijottain

eteensä ja huokasi pari kertaa surullista lauluaan. Hän oli sen itse

sepittänyt monta vuotta sitten, jolloin pieni runoilijankipinä, joka ei

koskaan päässyt tuleksi leimahtamaan, ei jättänyt häntä rauhaan, vaan

teki hänet työhön kelpaamattomaksi ja ajoi kulkuriksi.

-- Niin, se on totta, Olle Bull, sanoi Karolina, hyväksyvästi hymyten,

niin on, juuri niin. Hätä ja murhe on raskas; mitä tulisi meistä ilman

Herran Jeesuksen apua? Ja yhä pahemmaksi käy. Jumala meitä auttakoon

viimeisten aikain ahdistuksissa. Britta sinä! Pane kahvi tulelle! Ukko

voi kaivata jotain lämmittävää näin maaliskuunkylmässä. Tulkaa, Olle

Bull, tulkaa istumaan lähemmä valkeaa!

Mutta Olle Bull risti kätensä ja ajatteli: "Kiitos, Jumala, kaikista

lahjoistasi! Miten minun kävisikään, jos olisin tavallinen pöllöpää.

Alimpana pöydän päässä olisin saanut istua ja syödä pilaantuneita

silakoita ja kaluta kuivia luita. Nyt minua kunnioitetaan, saan lihat

ja sopat ja kahvit. Jumalalle kiitos järjen lahjasta ja muista

lahjoista!"

Nyt tulivat Johannes ja Maria juosten ja huusivat:

-- Rakas Olle Bull, kerro meille menninkäisistä!

-- Hiljaa, lapset, hiljaa! varotti Svanin muori. Sepä nyt ihme, miten

vallattomiksi ja villeiksi lapset kävivät aina, kun Olle Bull tuli!

Mutta lapset asettuivat Olle Bullin eteen, katselivat häntä uteliaasti

silmiin ja huusivat yhä: "kerro, kerro!"

-- Niin, alkoi Olle Bull, ja hänen satusilmänsä loistivat yhtä

halukkaina kuin lasten, entisaikaan hallitsi täällä lakeudella pieni

häijy, ilkeä kansa, nimeltä menninkäiset. Pakanakansaa ne olivat,

täynnä noituutta ja kavaluutta, ja kun kristityt ihmiset rupesivat

tänne muuttamaan, syntyi suuria taisteluita heidän ja menninkäisten

välillä. Niin, siitä on kerrottu historiassa, niin että siitä saatte

molemmat, Johannes ja Maria, lukea, kunhan kasvatte. Niin, heidät

sitten lopuksi karkotettiin luoliin ja maakuoppiin, ja siellä he

vieläkin elävät. Sieltä he koettavat vahingoittaa ihmistä niin paljon

kuin voivat, turmelevat pellon oraat ja tekevät yöt kolkoiksi ja

kamaloiksi räkityksellään. Ihmeellisiä temppuja he osaavat myös tehdä

-- kerran muuan menninkäinen veti ison Måns Månsonin kuoppaansa ja

opetti häntä valmistamaan viljasta viinaa leivän asemesta. Måns Månson

perusti tänne ensimmäisen kapakan, ja sinä yönä, jolloin kapakka

avattiin, jymisi maa, ja vuorenrinteestä kuului semmoinen räkitys, että

ihan kammotti.

-- Mutta eivätkö ne koskaan tule esiin -- oikein niin, että voisi

nähdä? ihmettelivät lapset, pelosta ja ihastuksesta vavisten -- ne

menninkäiset -- menninkäiskansa!

-- Tulevat, katovuosina ja pahoina aikoina ne tulevat esiin, ja pahat

ja häijyt ihmiset ja sellaiset, joita kiusaus kalvaa, voivat nähdä ne!

-- Oletko sinä koskaan nähnyt, Olle Bull?

-- Olen, vastasi ukko ja tuijotti eteensä miettivin katsein, kerran,

yhden ainoan kerran. Se tapahtui katovuonna kolmekymmentä vuotta

sitten, jolloin nälkä vei köyhän kansan kirkkomaan kuoppaan, ja

suurtilalliset teurastivat elukoita kuin kärpäsiä. Vain Bullingin

patruuna eli pulskasti, sillä hän möi viljaa korkeisiin hintoihin. Sinä

vuonna näin menninkäiset joulukuun kuudennen iltana, uudenkuun aikana.

Kuljin tietä Bullingin ja Markevikin välillä, ja olin niin nälissäni,

että sydämeni oli kiveksi muuttunut! "Antakaa leipää -- antakaa

leipää!" huusi ääni sisässäni, mutta Herra Jumala ei kuullut huutoani,

sillä en anonut oikealla mielellä. Silloin näin koko menninkäiskansan

tulevan tietä pitkin naurain ja räkittäin ja hypäten, aivan kuin

harmaat tontut. Tuperruin ojaan, sillä nälkä ja pelästys oli tehnyt

minut heikoksi, ja minä näin niiden kulkevan edelleen; viimein ne

olivat pieniä, niin pieniä, että näyttivät vain matojoukolta,

kieriskellessään maan sisään. Sinä yönä paloi Bullingin kartano

poroksi; ei kukaan tiedä, kuka sen sytytti, ei kukaan saa sitä

tietääkään, ennenkuin tuomiopäivänä, jolloin oikeammat tuomiot

langetetaan; mutta varma on, että sinä yönä liikkui maan päällä paljon

pahaa ja moni kiusaava ajatus.

-- Häijyt, ilkeät menninkäiset! huudahti Johannes ja pudisti pientä

nyrkkiään ilmassa, miksi ne saavat elää? Tapetaan ne, Olle Bull!

-- Voi lapsi, niitä on vaikea tappaa, ne ovat kovia ja sitkeähenkisiä.

-- Saavatko ne sitten aina elää?

-- Eivät, niin sanovat hyvät ihmiset: ikuisen kevään maasta hävitetään

ainiaaksi menninkäiset, pimeyden häijyt henget.

-- Missä on ikuisen kevään maa? ihmetteli pikku Maria.

Olle Bull pani kätensä ristiin, ja silmissä välkkyi haaveellinen

loiste.

-- Lakeuden tuolla puolen, pienokaiset, lakeuden ja vuorten ja metsäin

takana.

-- Millaista siellä on?

-- En tiedä -- en tiedä -- vain yhden asian tiedän --

-- Minkä sitten?

-- Ettei Olle Bull siellä enää ole likainen eikä repaleinen, vaan käy

hienoissa herrasvaatteissa, että se on maa, missä maitoa ja hunajaa

virtaa, ja Jumala itse on vanhurskasten aurinkona ja valona.

Johannes ja Maria seisoivat ääneti ja katsoivat miettien Olle Bullia,

jonka koko kasvot loistivat ja sädehtivät. Sitten heidät taas valtasi

satunälkä, ja he huusivat innokkaina kilpaa: "kerro vielä -- kerro

vielä, Olle Bull!"

-- Niin, pienokaiset, sanoi Olle Bull ystävällisesti, oletteko

kuulleet, miten tänään ovat ilmassa torvet törähdelleet?

-- Emme -- emme -- missä?

-- Näin ne toitottivat.

Ja Olle Bull pani molemmat kätensä suun eteen ja huusi:

-- Tututuu -- tu -- tuu!

Lapset katselivat toisiaan ja nauroivat.

-- Vielä, Olle Bull, vielä?

Olle Bull uudisti temppunsa, ja lapset nauroivat vielä äänekkäämmin.

-- Hiljaa, hiljaa, sanoi äiti ja kääntyi, älkää naurako kuin harakat!

Svanin muori huokasi, sylkäsi silitysrautaan koettaakseen, vieläkö se

sähisi, antoi sen liukua vaatekappaletta ja huokasi taas.

-- No, tiedättekö, kuka niin toitottaa? jatkoi Olle Bull, tottelevasti

alentaen äänensä kuiskaukseksi.

-- Emme, vastasivat lapset uteliaina.

-- Kurjet niin huutavat: kevät on tullut, tututuu, kevät on tullut!

-- Niin, mutta eihän kevät ole tullut --

Svanin muori hymyili kalpeaa, hyväksyvää hymyä ja katsahti harmaisiin

pilviin; ne tuntuivat olevan täyteen ladotut raskaita lumikasoja, jotka

vain halusivat vyöryä yli maan, Ah niin, pitkältä oli todella

kevääseen, ennenkuin tulisi aurinko ja lämmittäisi vetiset pellot ja

niityt.

-- Kyllä nyt kevät on, rakkaat lapset, sanoi Olle Bull ja nyykäytti

vakuudeksi, tänään on, näet, Maarianpäivä; Jan Jansonin keittiössä

paistettiin vohveleita, sain kolme kaunista vohvelia, sokeria oli

niille sirotettu. Niin, varmaa vaan on, että nyt on kevät tullut. Ja

tiedättekö, mitä tänä iltana tapahtuu?

-- Emme.

-- Tänä iltana tulee kurki luoksenne ja tuo valoa vuoteeseenne --

laittautukaa vain varhain nukkumaan, sillä hän tulee juuri illan

hämärtyessä.

-- Mistä sen tiedät, Olle Bull?

-- Sain kuulla sen metsässä talvella. Tie oli liukas, niin että

luiskahdin kumoon. Kun siinä äreänä makasin, pahotellen pitkää talvea,

joka imee kurjista raukoista lämpimän ja voimat kuiviin, kuulin pienen

linnun puussa visertelevän: "tirlit -- nyt on kurki kotimatkalla ja

hänen siipiensä alla on paljon valoa, jonka hän panee pienten lasten

sänkyyn." Niin että kyllä nyt on kevät, oikea kevät, vaikk'ei siltä

vielä näytä.

Olle Bull nauroi, ja kasvojen jok'ikinen kurttu kimmelsi kuin kostea

vako auringonpaisteessa, kun hän siirteli katsettaan edes takaisin

Johanneksen ja Marian välillä. Ja lapset nauroivat vastaan ja

taputtivat käsiään ja huusivat: "nyt on kevät -- nyt on kevät -- tänä

iltana tulee kurki ja kantaa valoa sänkyihin."

Mutta Svanin muori pudisti päätään, hymyili raskasmielistä hymyään ja

sanoi:

-- Ei ole kevät, rakkaat lapset, huomenna on talvi, pilvet riippuvat

niin alhaalla Ljungbergin yllä ja reumatti olkaluissani ennustaa lunta.

Ei kuitenkaan kumpikaan lapsista kuunnellut äidin "pahoja" ennustuksia.

Sadun lumous oli heidät vallannut: taivas Ljungbergin huipun yllä

sinerti, ilma suhisi, kurjen siipein alta tulvi valoa ja välkettä --

oli Maarianpäivä -- he tahtoivat vohveleita, niinkuin Jan Jansonilla

oli -- vohveleita ja sokeria -- he tahtoivat sänkyyn, mutta ei nukkua

-- vain maata valveillaan ja katsella, kuinka kurki tuli lentäen ja

kevään suuri ihme tapahtui.

Maaliskuun hämärässä, kun aurinko laski vuoren taa ja kultajuova

kimalsi säröisten pilvien lomasta, jätti Olle Bull talon,

kyömyselkäinen, kompuroiva olento pieneni pienenemistään

kiemurtelevalla tiellä ja katosi viimein mustana pilkkuna etäisyyteen.

Mutta huoneessa, joka sijaitsi vierassuojan takana, siinä kamarissa,

missä oli isän ja äidin aukivedettävä sänky toista seinää vasten,

siellä makasivat vastakkaisella seinällä Johannes ja Maria kyyryksissä

sohvassa ja odottivat sitä, minkä tänä iltana piti tapahtuman. He

olivat rukoilleet äidin johdolla, joka sitten oli mennyt keittiöön, isä

ja Eskil, isoveikko, olivat vielä työssä, lapset makasivat yksinään ja

odottivat silmät selkoselällään, täynnä ikävöimisen hurmausta.

Silloin tällöin he nousivat vuoteessaan istumaan ja kuiskailivat

hiljaisin, salaperäisin äänin. Hiljaa -- nyt kuului jotain ulkoa --

siivet rapisivat kattoa vasten -- nyt -- nyt tuli kurki! Eivätkä he

uskaltaneet hengittää, vaan istuivat liikkumatta, suuret lapsensilmät

täynnä satuhohteista intoa.

Mutta kaikki oli hiljaa ja ennallaan, ei tapahtunut mitään ihmettä;

keittiöstä kuului, miten äiti kolisteli lieden luona, ja isän ääni

kajahti ikkunan takaa, kun hän antoi renkiensä tuntea isännän

tyytymättömyyttään. Mutta satulinnut ja satuvalo viipyivät.

Ulkona haipui päivä haipumistaan, hämärä levisi raskaana yli lakeuden,

isä ja äiti tulivat levolle. Sipp, pieni pihavahti, päästi pari

haukahdusta, jotka kimeinä kajahtivat illan hiljaisuuteen, sitten

sammuivat kaikki äänet, ja yön äänettömyys hiipi tuvannurkkia.

Mutta sen mukana tuli muuan, jota lapset eivät lainkaan kaivanneet,

muuan, jota vastaan he taistelivat tuijottavin, ilmeettömin silmin ja

unisin puhein, jonka silloin tällöin pitkät haukotukset keskeyttivät.

Häijy uni, kun tulit silmäluomia kiskomaan ja suupieliä kutittamaan

juuri nyt, kun tahdoimme niin kernaasti valvoa! Itsepintaisesti he

taistelivat vihollistaan vastaan, mutta ei auttanut; hän kävi yhä

voimakkaammaksi, lyijynraskaana tuntui hänen hengityksensä puhallus

heidän luomillaan. Kuin etäisen pimeyden helmassa uivat huoneen

esineet, isän ja äidin äänet kuuluivat mehiläisten surinalta

kesäpäivänä. Nyt painuivat silmät kiinni -- nyt avautuivat taas --

samassa kulki loistava kimallus halki ilman -- kurki tuli viimeinkin!

Ja tämän ajatuksen keralla sammui heidän tajuntansa, silmäluomet

painuivat syvälle, syvälle yli unisten silmäin, ja he häipyivät unen ja

unelmain maahan.

Mutta nyt tapahtuikin se ihmeellinen, jota he olivat koko illan

odottaneet.

Avaruudesta kajahti kimeä torventorahdus, suuret siivet liehuivat

pimeässä yö-ilmassa, ikkuna avautui taikavoimalla, salaperäisesti, ja

suuri satulintu -- jota ihmiset sanovat kurjeksi, mutta joka oikeastaan

ei muistuta mitään todella olevaa -- lentää huoneeseen. Ja sen mukana

valahtaa kokonainen valovirta; valoa on sillä nokassaan,

auringonsädekimput värähtelevät siipien alta, selässä on tukku

auringonliekkejä, se tulee Etelän mailta, missä kukat loistossaan

komeilevat, missä aallot keinuvat sinervähohteisina.

Samassa tapahtui jotain outoa luonnossa. Purot ja vesiuomat murtavat

jääkahleensa, heittävät ne yltään, syöksyvät alas vuorenrinnettä,

muodostavat koskia ojiin, roiskahtavat yli kivien, kohisten laulain ja

poristen lakeudelle.

Taivasta peittäneet lyijynharmaat pilvet särkyvät -- hattarat riippuvat

avaruudessa keveinä, kimaltavina harsoina, jotka milloin kohoavat,

milloin painuvat, milloin tempautuvat sivulle päin, milloin repeytyvät

rikki. Sitten näkyy äkkiä niiden yläpuolella kapea, tummansininen

juova: se kasvaa kasvamistaan, kosteankiiltoiset pilvet ahtautuvat

yhteen pehmeiksi, valkeiksi villahöytyviksi, jotka yhä pienenevät ja

vaipuvat, aivan kuin tuon tummansinisen juovan puristuksesta,

taivaanrantaa kohti, sulavat sulamistaan ja katoavat. Kuin

taika-iskusta on koko taivas häikäisevän sininen.

Ihmiset kiiruhtavat tuvistaan, varjostavat silmiänsä kädellään ja

katselevat taivaalle. "Kuulkaa, kuinka leivo livertää korkealla ilmassa

-- nyt on kevät tullut!" Koivumetsä verhoutuu vaaleanvihreisiin

harsoihin, räikeänpunaisia käpykukkia puhkee kuusiin, taivaanvuohet ja

sorsat lentävät suhisevin siivin yli kaislikkojen, sirriäinen keinuu

mättäällä, kaislakerttu, alakuloinen mietiskelijä, hakee pesäänsä.

Vuoren etelärinne, joka kylpee kevätauringossa, on kuin sinivalkea

vuokkomatto, niityllä huojuttavat kevätesiköt kultakruunujaan,

satumaisen kauniina lepää vuori, peittyneenä milloin väräjävän siniseen

kevätilmaan, milloin auringonlaskun purppuraväreihin. Metsässä

narskahtaa ja porisee ja ratisee tuhat näkymätöntä, jälleen herännyttä

elämää, havuneulaset lemuavat, kostea sammal on kuin kaikki aistit

huumaavaa kevätjuomaa.

-- Äiti, äiti, huutavat pienokaiset, aamulla herätessään, kurki oli

täällä yöllä! Se toi valoa muassaan -- se tuli tuosta ikkunasta -- ja

siitä se lensi ulos taas -- nyt on kevät -- kevät! Onhan kevät, äiti?

Svanin muori veti ylös sinisen kierrekaihtimen, johon oli kuvattu

valkoinen maisema ja valkoisia ihmisiä, katseli ikkunasta ja pudisti

päätään.

-- Ei, lapset, ei ole kevät. Taivas on yhtä harmaa ja raskas, kuin se

on ollut koko tämän viikon.

-- Se on vain harmaa esirippu, arveli Johannes.

-- Sen takana on kevät, sanoi pikku Maria, ratkaisevasti päätään

nyykyttäin. Sillä kurki jo tuli ja toi valoa.

Mutta päivät vierivät, eikä harmaa esirippu katoa, se näyttää

päinvastoin käyvän yhä paksummaksi, myrsky ulvoo pitkin nummea vuoren

laella, puskuu lakeuden yli ja heittää sateensekaisia lumijoukkoja

ojiin, yli peltojen ja niittyjen. Mutta lapset tietävät sittenkin, että

on kevät; valo, jonka kurki toi, vilkuttaa harmaiden usvain väliltä. Ja

maamies iloitsee, sillä hän kuulee porinaa ja kasvua likaisten,

lokaisten nietosten alta.

Sitten eräänä päivänä ihme tapahtuu; harmaa esirippu kohoaa, ja

kaunis taulu, jonka lapset näkivät Maarianpäivän yönä, muuttuu

todellisuudeksi. Kevät on tullut aurinkoineen, valoineen ja iloineen;

synkät, toivottomat ajatukset se karkottaa; yli vuorten ja metsäin ja

lakeutten se kietoo kauniin unelmansa. Ja ihmismielet uudistuvat --

lapset riemuitsevat -- nuoret tahtovat väkirynnäköllä vallottaa taivaan

ja repiä onnen itselleen -- ja vanhuksia hivelee muistojen auvo.

-- Näetkös, äiti, se oli vain harmaa esirippu! huutaa Johannes.

-- Nyt on kevät -- nyt on kevät! huutaa Maria ja taputtaa käsiään. Ja

pienokaiset laulavat kilpaa lintusten kanssa ja tanssivat ja porisevat

kuin kevätpuroset.

Mutta Svanin muori huokaa katsellessaan hymyävää, uudestisyntynyttä

luontoa. Hänen on, raukan, niin vaikea unohtaa "maailman pahuutta". Hän

ei voi olla ajattelematta, että pian taas harmaa esirippu laskeutuu ja

peittää ihanan taulun.