XI.

Pienessä tuvassa nummella olivat kipu, vaivat ja levottomuus turtuneet,

ja rauha laskeunut kiusaantuneisiin jäseniin ja väsyneisiin mieliin.

Kaikki nukkuivat. Isäukko oli uinahtanut raskasmielisestä

viinatuskastaan, August ei enää tuntenut kipua jalassaan, jota

kylmänvihat kalvoivat, äiti ja Edvin kuorsasivat vuoteessa, missä

molemmat makasivat vierekkäin. Kylmässä huoneessa oli pimeää; uutimen

raosta loi niukkaa valoaan puolikuu, joka kirkkaana ja pikkuisena

loisti korkealta taivaalta.

Mutta heti keskiyön mentyä kuului vihlova huuto Wettingin sängystä.

Ukko -- hän ei ollut vielä viittäkymmentä, mutta tukka oli harmaa ja

silmät kuoppiinsa painuneet kuin vanhuksen -- ukko nousi istualleen

vuoteellaan, tömähytti kovasti jalkansa permantoon ja huusi:

-- Herätkää -- herätkää! Nyt on saatana irti taas. Valoa, äiti, että

saamme katsoa paholaista silmiin. Joudu! Hän lähenee lähenemistään. --

Ettekö näe, miten häijyt hänen silmänsä ovat -- kamalimmat pimeässä.

Joudu -- joudu!

Kristin Wetting heittäytyi puolipökerryksissä vuoteesta, raapasi tulta

tikulla ja sytytti pulloon asetetun kynttilän, joka oli pöydällä

ikkunan luona. August ja Edvin heräsivät myös isän huutoon ja

katselivat puoli-unisina ja pelästyneinä ympärilleen.

-- No, nyt se taas alkaa, mutisi August, ei edes viimeisenä yönä ole

rauhaa.

-- Rukoilkaa -- rukoilkaa! huusi Wetting, pannen kätensä ristiin ja

katsoen tuskaisin silmin vuoroin vaimoaan, vuoroin lapsiaan, rukoilkaa

kaikki, että minä pelastuisin! Ettekö kuule, rukoilkaa -- rukoile,

poika, ylös, laiskuri, etkö kuule, rukoile isäsi puolesta.

Ja hän tarttui Edvinin käsivarteen ja paiskasi hänet sängystä

permannolle.

Unenkohmelossa ja hämillään, unesta hoippuen, tuijotti poika parka

tyhmänkysyvin katsein isään.

-- Etkö kuule, nulikka, rukoile! huusi tämä ja häristi kädellään

poikaa.

Väristen kylmästä sekä pelosta alkoi poika pomista: "Herra, lasten

ystävä" j.n.e.

-- Lisää -- lisää! huusi isä, ja poika jatkoi, yhä väristen ja

unenpökerryksissä:

-- "Enkeli kotoa vartioi" j.n.e.

Sillä välin oli Kristin heittänyt ylleen saalin ja seisoi nyt siinä:

jalat pistivät kuin kaksi tikkua esiin likaisen paidan alta, ja harmaa,

kampaamaton tukka ympäröi kuin sammaleinen risukko laihoja, kellertävän

kalpeita kasvoja.

-- Rakas ukkoseni, hän alkoi vavisten, mutta Wetting keskeytti hänet

käskevästi karjaisten:

-- Rukoile, Kristin, sanon minä sinulle! Tuolla -- tuolla, ja hänen

värisevä kätensä osotti vanhaa kulmakaappia, tuolla on saatana piilossa

-- rukoile, että voitamme hänet.

Kapeat tikut liikkuivat pienin kompastelevin askelin kaappia kohden.

Kristin aukaisi kaapinoven, ja hänen laihat sormensa puristuivat

viekottelevan pullon ympärille.

-- Särjemme sen, ukko, hän sanoi äkillisestä mielijohteesta, emme anna

sen olla täällä sinua kiusaukseen johtamassa.

-- Ei! huudahti Wetting tuskaisesti, kuka mieleesi sen saatanan

ajatuksen johti? Ei se auta -- voiman pitää tulla sisästäpäin -- niin

sanovat kaikki, jotka ymmärtävät asian.

-- Rakas ukkoseni, väitti Kristin väsyneesti, ettet ole jo oppinut

ymmärtämään, ettei sisästäpäin mitään voimaa tule.

-- Ja miksi ei? huudahti ukko ja väänsi käsiään, niin että suuret

punasiniset rustot rutisivat, miksi ei tule voimaa sisästäpäin, miksi,

miksi? Muistatko katovuotta, Kristin? ja hänen katseensa kävi

kauaskatsovaksi ja ääni helläksi ja itkuiseksi, muistatko, kuinka...

-- Niin, niin, keskeytti vaimo, siitä olet puhunut satoja kertoja,

mutta ei hätä siitä vähentynyt, että sinä juomaan ratkesit,

päinvastoin.

-- Mutta minä unohdin sen, Kristin! huusi mies ja ojenteli ristittyjä

käsiään, unohdin sen, unohdin kaiken, ja se oli ihanaa. Tuli mieleen

niin onnellisia ajatuksia kesken kurjuuden -- unohdin nälän ja

köyhyyden, siksi aloin juoda, näetkös, Kristin.

-- Niin, tiedän -- tiedän.

-- Ja niin on nytkin, jatkoi mies -- rukoile, rukoile -- en ole koskaan

viihtynyt tässä kurjassa tuvassa -- rukoile -- rukoile -- autiolla

nummella -- oi Herra Jumala, rukoile puolestani, lapsi -- kaukana

ihmisistä -- niin autiota, yksinäistä -- rukoile, rukoile, että Jumala

tekee ihmeen -- rukoile, että hän tekee tuvan katon korkeammaksi -- se

tukehuttaa minut -- tupa on niin matala -- rukoile, että hän poistaa

kivut ja vaivat -- rukoile, kuuletko, poika, rukoile.

-- Jumala, tee ihme, pomisi poika, joka juuri oli jälleen

vaipumaisillaan uneen ja pökerryksissään lennähti pystyyn isän

sanoista, tee tuvan katto korkeammaksi -- tee kipuja ja vaivoja...

-- Isä, kuului nyt Augustin ääni nurkkasängystä, tule tänne vähän,

sanon jotain, joka vie tuskat yhdellä iskulla.

Sairas siirsi peiton pois, tarttui toisella kädellään jalkaansa ja

ojensi sen isää kohden.

-- Katsokaa, isä, miten minun on käynyt. Lakatkaa te valittamasta -- on

aika minun valmistautua viimeiselle matkalle -- ja ajattelisin, ettei

ole liikoja vaadittu, jos saan silloin vähän apua isältäni...

Ukko nosti päätään ja heitti aran katseen Augustiin. Mutta kun hän

jalan näki, pääsi häneltä huuto, ja hän karkasi pystyyn. Jalka oli

kamala katsella, sinervän musta, kurttuinen kuin vanha, mädännyt

puunoksa. Kylmänvihat ulottuivat kauas yli polven.

-- Jumala armahtakoon, poika! huudahti Wetting, Kristinin ja Edvinin

itkun säestäessä hänen sanojaan, tämähän menee aivan päin honkaa,

meidän täytyy saada lääkäri, vaikkapa vain keskellä yötäkin.

Ukko oli yht'äkkiä selvä; hän tuli Augustin luo, tarttui varovasti

jalkaan, veti peiton sen päälle ja pudisti päätään.

-- Ei se auta -- minä heti paikalla haen tohtorin.

Ja hänen katseensa etsi takkia ja housuja.

-- Liian myöhään, rakas isä, vastasi August, lyhyesti nauraen, minua

eivät auta lääkärit, kuolema on jo jalassa, se nousee nousemistaan,

kohta se ennättää sydämeen, ja silloin se murtuu.

-- Oi Herra Jumala, Herra Jumala! huudahti ukko, rukoilkaamme --

rukoilkaamme. August lapseni -- August lapseni! Rukoilkaa, rukoilkaa --

anna meille syntimme anteeksi -- anna meille jokapäiväinen leipämme,

älä johdata meitä kiusaukseen. -- Eukko, etkö kuule, että poika on

kuolemaisillaan, rukoile -- rukoile. Poika hoi! Ota esimerkkiä isästäsi

ja veljestäsi. -- Jollei Auqust olisi ollut juovuksissa, ei hän olisi

taittanut jalkaansa ja nyt makaisi tuossa kuin särjetty ruoko, jota ei

kukaan voi auttaa. -- Niin -- _yksi -- yksi_ voi auttaa -- eikö jossain

puhuta särjetystä ruovosta -- sano, eukko, muistatko, miten se oli --

särjettyä ruokoa...

Mutta kukaan ei auttanut häntä; vaimo vain nyyhkytti, ja Edvin oli

kaatunut sänkyyn ja nukahtanut. Wettingin kasvoihin tuli tuskaisen

etsimisen ilme, niinkuin sen, joka on eksynyt tieltä myrskyssä ja

pimeydessä.

-- Särjettyä ruokoa -- särjettyä ruokoa, hän mutisi pariin kertaan ja

väänteli käsiään, eikö kukaan osaa sanoa, miten se oli?

August huokasi syvään ja ähkyen ja käänsi kasvonsa seinään päin.

-- Ole vaiti, isä, ja levätään hetkinen. Äiti, anna siemaus vettä.

Muuta en enää maista. Minusta tuli raitis lopultakin.

Hän naurahti, lyhyttä, katkeraa nauruaan, äidin tukiessa hänen päätään

ja kaataessa vesitilkan kuiville, kuumille huulille.

Hiljaa mutisten ryömi ukko vuoteeseen. Hän mietti yhä salaperäisten

sanain jatkoa; hän tiesi, että jatko oli olemassa, hän kaipasi sitä

nääntyvänä -- miksei kukaan voinut hänelle sitä sanoa?

Kristin laskeutui myös levolle, mutta kynttilä sai pullossaan palaa, ja

aina silloin tällöin nousi vaimo ja kostutti Augustin huulia vedellä.

Päivänkoitteessa nukahtivat kaikki, kuolevakin, ja kynttilänpätkä

sammui pullosta. Pistävä katku levisi pieneen ummehtuneeseen

huoneeseen, johon aamuaurinko sattui, valaisten kalpeita,

kiusaantuneita kasvoja.

Askelet ulkoa ja lukon koperoiminen saivat Kristinin kavahtamaan

pystyyn unestaan ja nousemaan. Sverker tuli opettajattaren keralla.

-- Hyvänen aika, huudahti Kristin ja paiskasi hameen ylleen -- tekö,

neiti -- -- se nyt oli aivan...

Mutta Wetting jäi liikkumatonna sänkyyn makaamaan ja kiinnitti

Gertrudiin pitkän, läpitunkevan katseensa. Huulet liikkuivat hiljaa, ja

hymy lennähti kasvojen yli. Nyt hän tiesi saavansa kuulla noiden

ihmeellisten sanain jatkon.

-- Päivää, rakkaat ystävät, sanoi Gertrud ja nyykäytti päätään tuvan

asukkaille, miten voitte tänään? Augustin jalan ei ole hyvin laita,

kuulin minä --

Hän meni vuoteen luo ja ojensi kätensä, johon sairas veltosti tarttui.

-- Miten on, August?

-- Hyvin, vastasi tämä, tai ainakin kohta on kaikki hyvin. Muutaman

tunnin päästä, luullakseni, on kipu tauonnut.

Augustin välinpitämätön ääni näytti liikuttavan ukkoa, sillä hän nousi

nopeasti, vetäen housujaan, ja tuli pojan luo.

-- August lapseni, hän kuiskasi levottomin, harhaavin katsein, rukoile

-- rukoile -- rakas neiti -- rukoilkaa hänen puolestaan -- meidän

kaikkien puolesta -- me olemme kaikki särkyneitä -- kuinka se olikaan?

-- Särjettyä ruokoa -- miten se oli? -- Olen unohtanut jatkon.

Ja hän katsoi Gertrudiin, katse kerjäävänä.

-- "Särjettyä ruokoa ei Hän muserra ja suitsevaista sydäntä Hän ei

sammuta", -- sanoi Gertrud juhlallisesti.

-- Niin se eli -- nyt muistan kaikki, huudahti ukko ja hänen kasvonsa

kirkastuivat, on toivoa sinua varten -- minua varten -- meitä kaikkia.

-- Mutta rukoilla sinun täytyy -- rukoile -- rukoile henkesi edestä.

-- Mitä minä rukoilen? kuiskasi August aroin, pelokkain äänin.

-- Rukoile kuolematonta sielua -- ijäistä elämää -- rukoile -- rukoile,

August lapseni -- Hän, joka on luvannut, ettei hän murra särjettyä

ruokoa, hän on kuuleva -- rukoile, rukoile...

Ja juoppouteen vajonneeseen mies parkaan tuli äkkiä jotain suuremmoista

ja juhlallista, hänen siinä seisoessaan lujasti ristiin puristetuin

käsin ja ylöspäin luoduin, sumein katsein, johon äkkiä puhkesi

ijäisyyskaipuu.

Gertrud lankesi polvilleen ja alkoi ääneen rukoilla.

-- Jeesus Kristus -- ole kanssamme tänä hetkenä -- tee se, mikä meistä

näyttää ihmeeltä -- pyyhi pois synnit -- anna anteeksi rakkautesi

tähden -- sytytä uutta elämää kärsimyksen voimattomuuteen -- kuoleman

pimeyteen -- sinun edessäsi ei ole suurta eikä pientä -- suuria eikä

pieniä ihmiskohtaloita ei ole olemassa sinulle, sinä ainoa hellä,

rakastava -- sinä aina laupias, ota tämä haparoiva sielu -- nämä

haparoivat sielut ja sytytä heihin uutta ijäistä elämää rakkautesi

ihmeellisestä liekistä.

Kalpeana ja liikkumattomana makasi August, pelästynyt, ihmettelevä

katse kiinnitettynä Gertrudiin. Vuoteen ympärillä seisoivat vanhemmat

ja siskot, aina silloin tällöin nyyhkyttämällä toistaen Gertrudin

sanoja. Ulkona oli aurinko noussut ja sirotti aamukultaansa nummelle,

jokunen sädekimppu valahti myös sisään tomuisen ikkunan läpi ja valaisi

kuolevan vääntyneitä piirteitä, likaista vuodetta, puutetta ja

köyhyyttä, jotka niin räikeinä pistivät silmään kirkkaassa

aamunkoitteessa. "Ijäinen elämä", "kuolematon sielu". Sanat kaikuivat

kuin mahtava kellojensoitto kaukaisista avaruuksista. -- Mutta kuin sen

kaikuna soivat hapuilevassa, kuoleman kouristamassa sydän parassa

ihanat, salaperäiset sanat: "särjettyä ruokoa en minä murra,

suitsevaista sydäntä en sammuta". --

Tähän ajatukseen, jota koriseva, puolisammunut ääni kangertain lausui,

nukkui kuoleva vaivoista, köyhyydestä, kiusauksista. Rajut väristykset

puistattivat hänen ruumistaan, kasvot vääntyivät, hän haparoi käsillään

ilmaa, ikäänkuin taistellen hirveän tuskan kourissa. Hetkinen kovaa

hengenahdistusta, viimeisten elonilmausten kamppailu, sitten oli kaikki

hiljaista, ja kuoleman rauha tuli, liittyen ikäänkuin lempeäksi

loppusoinnuksi hädän, synnin ja katumuksen lyhyeeseen, sydäntä

viiltävään satuun.

-- August lapseni, August lapseni, huudahti Kristin, vaipuen polvilleen

ja painaen itkien kasvonsa pojan ruumista vasten. Tänä hetkenä muisti

hän äkkiä hetken, jonka oli ennättänyt unohtaa elämän raadannassa,

kevään ja rakkauden iloisen hetken, jolloin hän ensi kerran laski

esikoisensa rinnoilleen. Hän nyt makasi tuossa jäykkänä ja kalpeana,

hän, pikku August -- joka oli hänen rintojaan imenyt -- jota hän niin

monta kertaa oli kantanut nummen poikki. -- Oi Herra Jumala -- Herra

Jumala!

Ja äidin viiltävä tuskanhuuto halkaisi mahtavana köyhyyden ja

raatamisen harmaan arkitunnelman. -- Hän itki pientä Augustiaan,

niinkuin hän olisi vielä ollut äitinsä kaunis, viaton lapsi, ja äiti

itse rohkea nuori nainen, joka voimakaskäsivartinen, lämminsydäminen

kuin oli, odotti niin paljon elämästä.

Aurinko oli nyt noussut korkealle yli taivaanrannan; nummen suuri

hiljaisuus alkoi särkyä äänistä ja liikkeestä; lehtokurppaparvi lensi

suhisten kanervikon yli ja katosi metsänlaitaan; kaukaa tuli hevosia

nelistäin, niiden mustat varjokuvat piirtyivät selvinä kirkasta

taivasta vasten; yksitoikkoisesti viheltävä ääni viilsi halki

avaruuden: joitakuita rantasipejä lensi aivan pitkin vedenpintaa

pienellä järvellä vuoren etelärinteellä. Päivä, meluisa, uuttera

työpäivä lähestyi, elämän todellisuus karkotti yön juhlallisen

tunnelman.

Gertrud auttoi väkeä kantamaan ruumiin liiteriin ja jätti sitten

jäähyväiset, luvaten tulla taas hautajaispäivänä "laulamaan ruumista

ulos". Hän antoi tämän lupauksen toista lupausta vastaan: ettei mitään

väkijuomia saisi olla hautajaisjuhlassa. Wetting ojensi juhlallisesti

kätensä ja vannoi, ettei talossa saanut olla tippaakaan väkeviä, niin

kauan koin pojan ruumis oli maan päällä, eikä senjälkeenkään, jos

Jumala tahtoi kuulla hänen rukouksensa ja antaa voimaa vastustaa

kiusausta. Kristin ei ollut yhtä valmis luopumaan ajatuksesta, ettei

olisi väkijuomia. Hän vihasi "väkeviä", jotka olivat hänen elämänsä

kurjuuteen syypäät, mutta hän ei kuitenkaan voinut tyytyä ajatukseen,

että ukot veisivät kirkolle ruumiin, sitä ennen ottamatta vähän

"tuimaa" nahkoihinsa. Ei olisi oikein kunnialliset hautajaiset muutoin,

hän arveli, ja sanottakoon August parasta mitä tahansa, mutta

kunnialliset hautajaiset hänen tuli saada.

-- Rakas Kristin, kyllä me parhain "kunnioitamme" Augustia siten, että

hänen hautajaisensa ovat kaiken kaikkiaan raittiit, väitti Gertrud.

-- Raittiit, tietysti, emmehän muuta ole ajatelleetkaan. Mutta eihän

silti täytyne olla ehdoton, vastasi eukko nyrpeänä.

-- Täytyy, sanon minä, akka! huudahti Wetting ja löi kätensä pöytään,

nyt olen voittanut saatanan, pois pullot, ei yhtäkään saa jäädä.

-- Tottakai voi meillä olla pisara lääkkeeksi, väitti vaimo jurosti.

-- Ei, sanon minä, ei pisaraakaan, kas niin, pois kaikki

perkeleenkojeet!

Ja hän otti kaksi pulloa kulmakaapista ja singahutti ne ulos vuorta

vasten, niin että lasisirut ja olut lentelivät.

-- No, nyt se on selvänä! Ei pisaraakaan pidä täällä oleman Augustin

kunniapäivänä.

Ja niine lupauksineen ja tietoineen jätti Gertrud Wettingin perheen.

Pieni torppa vuorella sai nyt jonkun aikaa olla koko kylän huomion

esineenä. Sillä olipa väki miten köyhää tahansa, oli paikkakunnan tapa,

että kuollutta kunnioitettiin ja ruumis vietiin hautaan prameudella ja

komeudella.

-- Näetsen, sanoi Lotta Stål, joka aina tällaisissa tilaisuuksissa oli

päähenkilönä, ei ihmisillä ole niin usein varaa pitää hauskaa, siksi

pitää olla vähän niinkuin kunnollista, kunnollista, kun vanhat pannaan

hautaan ja nuoret liittyvät yhteen.

Heti kuolemantapauksen jälkeen ilmestyi myös Lotta torppaan. Nyytti

kädessä hän ontui mäkeä ylös, tärkeän ja juhlallisen näköisenä,

tietäen, että hänestä riippui, voitiinko seuraavana sunnuntaina

kirkolla sanoa, oliko päivä ollut Wettingeille kunniaksi vai ei. Ja

siinä oli paljon ajattelemista, pitkin päätä pitämistä, uskokaa pois.

Ruumis piti vaatettaa, kuolinhuone koristaa, "tuomiset" tarkastaa ja

laskea, oli ruuat, oli pöydän kattaukset, kirkkomatka y.m. Ja Lotan

puolukkapää heilui vartensa nenässä, ja pikku silmät vilkuivat ja

hymyilivät, kun hän tervehti Kristin Wettingiä, joka hiljaa nyyhkytti

ja ahkeraan pyyhkieli silmiään esiliinan nurkkaan.

-- Hyvä ystävä, älä nyt ihan murru ja sorru, arveli Lotta lohduttain,

eipä tiedä, olisiko hänestä teille ollut koskaan mitään iloa.

Siihen ei Kristin voinut mitään vastaan väittää. Jumala tietää, että

näihin asti oli August ollut surunlapsi, eikä ollut juuri luultavaa,

että hän olisi koskaan muuksi muuttunut.

-- Lapsi, lapsi, jatkoi Lotta, nyt pidän minä huolta, näetkös, nyt on

minun päiväni -- nyt on minun päiväni, näetkös -- sinun ei pidä

ajatella mitään eikä huolehtia mistään, sillä kyllä minä pidän

virastani vaarin. Katsotaanpas -- täytyy vähän laskea, näetkös -- vähän

laskea. Tulee monta vierasta, näetkös, ja tulevathan sitä paitsi kaikki

Hövekalaiset, eikä ole missään semmoisia ahmatteja...

"Hövekalaiset" olivat Kristin Wettingin lähimmät sukulaiset, enot ja

serkut, ja hänen täytyi tunnustaa, että Lotan käsitys heidän

ruokahalustaan oli oikea. Voi, miten monasti hän oli saanut kurittaa ja

masentaa omaa haluaan hyviin ruokiin, kunnes se oli kutistunut ihan

yksinkertaiseksi toivoksi syödä kyliänsä.

-- No, jatkoi Lotta, tottunein käsin järjestäen tilapäisesti siistittyä

keittiötä, onko jo tuotu tuomisia?

-- On, Håfit juustokakkuja ja Tingbomit muutamia leivospahasia.

Lotta naurahti ylenkatseellisesti.

-- No, niillä ei pitkälle päästä. Mokomia ihmisiä, aina kaltaisiaan

niin häissä kuin hautajaisissa. Lasketaanpas nyt vähän -- lasketaan

vähän.

-- Voileivoksia Östergårdista Svaneilta -- kelpo voileivoksia ne

tavallisesti lähettävät -- sitten Emelie Lagerin oikeita

pursorinkilöitä -- ihan ehtaa -- sitten Hövekan muorin sokerikakku ja

Krökesan Heddan ostonamuset. Sitten tuodaan koululta täytettyjä

leivoksia, se on nyt jotain kunnollista -- kunnollista. -- Nyt

lasketaan hiukan -- lasketaan hiukan.

Ja Lotta nojasi pientä hytkyvää päätään kättä vasten ja vilkuili

syvämietteisesti Kristiniin, sillä välin mielessään luoden silmäyksen

talon koko asemaan. Ääneen hän ei enää mitään puhunut, tärkeimpiä ja

ratkaisevimpia toimenpiteitään hän ei muille ilmaissut.

-- Näetsen, kaiken pitää olla omaan laatuunsa, laatuunsa, hän sanoi,

merkitsevästi nyykäyttäen Kristinille, joka syvästi tunsi halpuutensa

"kalaasi-Lotan" suuren kokemuksen edessä. On mulla taitoni tallella,

tiedän minä vähän, miten herrasväessä eletään, usko pois.

Näin sanoen otti Lotta esiin salaperäisen, läkkisen koneen, jota hän

tarkoin ja hellästi pyyhkieli, ja asetti sen sitten hyllylle.

-- Se on "klassia" varten, näetkös, sitä laitamme

hautajaispäivällisiin, hän sanoi ja nyykäytti rohkaisevasti

Kristinille.

-- No eipä vaan, niinkö hienoa, ihmetteli tämä hämillään.

-- Se on jotain kunnollista, selitti Lotta, jotain kunnollista -- kyllä

tässä tiedetään, mitä tuodaan, ja "klassia" käyttävät sekä ylhäiset

että alhaiset.

Pitojen keittäjättären moniin tehtäviin kuului myös ruumiin pukeminen

ja kirstun koristaminen. Mitkä terveydenhoidon viholliset tämän tavan

ovat keksineet, on hyödytöntä tutkia, yhtäkaikki, tapa oli olemassa, ja

Lotan eläessä ei kukaan olisi rohjennut sitä ruveta muuttamaan. Niin

pian kuin oli suorittanut tarpeelliset valmistelut keittiössä, hän

kiiruhti Wettingin muorin seuraamana kuolinhuoneeseen ja siirtyi

joustavasti miellyttävästä puuhastaan kakkujen ja jäätelökoneitten

parissa synkempään ja epämiellyttävämpään toimeensa liiterissä. Tosin

häntä värisytti, kun hän sai nähdä Augustin kamalan muodottomaksi

käyneen, jo kalmanhajuisen ruumiin, mutta hän hillitsi itsensä ja

pakotti kasvoihinsa tilaisuuteen sopivan ilmeen. Huolestuneina ja

synkkinä kurtistuivat kasvojen rypyt, silmät vilkuilivat kuin

levottoman kanan, eikä itse Wettingin muorikaan olisi voinut sen

syvemmin ja tuskaisemmin huoata.

-- Oi Herra Jumala -- rakas taivaallinen Isä, miten pahannäköiseksi on

mennyt...

Arvelematta hän ryhtyi kuitenkin työhönsä, Kristinin avustamana. Hän

pesi ja kampasi ruumiin, puki sen puhtaaseen paitaan, pani sen ylle

kovetetun "yönutun", ja hetken päästä makasi August valmiiksi puettuna

arkussaan sypressinoksa sinertävänkalpeassa kädessä ja toinen

samanlainen pää- ja jalkopuolessa.

-- Näetsen, sanoi Lotta, "eksressi" on vähän niinkuin juhlallinen.

Kyllä tiedän, että se sopii hyvin kuolleille ja haudoille, on niinkuin

vähän kunnollista, kunnollista, kun annetaan tuollainen oksa mukaan

hautaan.

Iltapuolella tulivat koululapset ja koristivat kuolinhuoneen vihreillä

oksilla ja valkoisilla lakanoilla, hajottivat kuusenhakoja ja

pystyttivät pieniä latvastaan katkaistuja kuusia pitkin tietä, jota

hautajaissaaton oli määrä kulkea kirkolle.

Edellisinä päivinä ennen hautajaisia tulivat naapurit ja ystävät

tuomisineen. Juustokakkuja, sokerikakkuja, "ostonamusia", leivoksia,

täytettyjä tai ilman täytettä y.m. tulvaili pikku keittiö täyteen, niin

että se oli kuin oikea varastohuone. Sen lisäksi pöytä huojui lihan,

silavan ja juustojen painosta, jotka Kristin oli saanut lahjaksi

Svanilta ja muilta rikkailta talollisilta. Ei ollut talo koskaan ollut

niin hyvin varustettu kuin Augustin "kunniapäivänä". Lotta hymyili ja

nyykytteli päätään, niijaili ja kursaili, kaikki oli käynyt hänen

"laskujaan" myöten, tulisi oikein kunnolliset hautajaiset, joita ei

tarvinnut hävetä, se oli varma.

Kirkkaana nousi aurinko hautajaispäivänä. Nummen ja metsän ja lakeuden

oli runsas kevätsade pessyt puhtaaksi, ilma oli niin häikäisevän

kirkas, että silmä oli näkevinään korret, jotka pistivät esiin

peltosaroista Månbergin juurella, jonka reunat terävinä kuvastuivat

kylmänsinistä taustaansa vasten.

Jo kello kahdeksan aamulla tulivat vieraat. He saapuivat miltei

kaikki yht'aikaa: Svan vaimoineen, joiden torpparina Wetting

oli, Tingbomilaiset, Emelie Lager, kätilö, sekä useita muita

"toisenpuolisia": Hövekan väki, Wettingin muorin sukulaiset, ja

Krökesan Hedda, muuan hänen nuoruudenystävänsä. Josefina Asp,

"pito-emäntä", joka oli kuitenkin tullut aikaisemmin, lausui nyt

vieraat tervetulleiksi ja kursaili heidän edessään, arvoa ja

yhteiskunta-asemaa myöten. Kristin itse istui vain penkillä, vastasi

vierasten tervehdykseen, huokasi ja pyyhki silmiään kokoonkäärittyyn

nenäliinaansa. Sekin kuului hää- ja hautajaistapoihin, ettei talon

emäntä itse saanut mistään huolehtia, vaan jätti kaikki juhlamenot ja

hommat pitojen emännän ja keittäjättären asiaksi.

Syvän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan jalkojen rapina ja

naisten huokaukset keskeyttivät, kokoontuivat nyt vieraat ja

istuutuivat kukin paikalleen, joka heille kerta kaikkiaan määrättyä

arvojärjestystä noudattain osotettiin. Kaikki kursailivat toisiaan:

"ei, rakas ystävä, ole niin hyvä" -- "enhän nyt minä" -- "eihän toki",

kuuli lakkaamatta muijain toisilleen puhelevan; mutta voi sitä, joka

olisi pitänyt moiset kohteliaisuudet totena, voi Krökesan Heddaa, jos

hän olisi astunut askeltakaan ennen rouva Tingbomia, voi rouva

Tingbomia, jos hän olisi rouva Svanin edellä mennyt! Mitään sellaista

ei kuitenkaan tapahtunut, kaikki tiesivät asemansa, kohteliaisuus vain

vaati kursailua, ja kun se oli suoritettu, asettuivat kaikki

paikoilleen, ja katseet rupesivat ikävöimään kahvitarjotinta.

Mutta se viipyi.

Asianlaita oli nimittäin niin, ettei Hövekan Petter, Wettingin muorin

veli, vielä ollut tullut, eikä ollut Josefina Aspin yhtä vähän kuin

Lotankaan mielestä sopivaa alkaa kahvinjuontia ennen hänen tuloaan.

Neljännes toisensa jälkeen vieri, vieraat istuivat eteensä tuijottain,

mutta kahvia vain ei näkynyt. Viimein rohkaisi Kristin mielensä, läksi

keittiöön, missä Lotta seisoi lieden luona, ja kysyi kuiskaten:

-- Eikö voisi tuoda kahvia nyt? Odotus alkaa käydä pitkälliseksi.

Lotta kääntyi ja silmäili Kristiniä paheksuvin ja hämmästynein katsein.

Sellaisiin sekaantumisiin ei Lotta ollut tottunut, eikä hän niitä

sietänytkään.

-- Lapsi, lapsi, hän sanoi ja säesti jokaista sanaa ruumistaan hiukan

huojuttamalla, mitä siihen asiaan tulee, niin ole hyvä äläkä sekaannu

-- ei kukaan ole vielä puuttumat minun asioihini -- minä määrään -- nyt

on minun päiväni -- se tulee, milloin tulee -- kuolleen eno ei ole

vielä tullut -- me odotamme häntä.

Ja siihen täytyi Kristinin tyytyä; vielä neljänneksen saivat hän ja

vieraat odottaa ja tirkistellä kahvin tuloa, vasta kun Hövekan Petter

oli saapunut, se tuotiin sisään ja juotiin suurella mielihalulla,

huolimatta siitä, että Lotta oli valinnut runsaista tuomisista

kehnoimmat kakut. "Näetsen", oli hän uskonut Kristinille, "ei nyt ole

niin väliä, kun miehetkin ovat muassa, parhaat säästän myöhemmäksi, kun

miehet ovat kirkossa, ja me naisväki istumme kotona suremassa".

Kahvin jälkeen tarjottiin maitoa ja korppuja ja n.s. "jätelihaa",

salaperäistä ruokalajia, joka oli valmistettu vanhoista tähteistä, ja

jota Lotta piti kyllin hyvänä näin aamutuimaan, mutta jota Svanin muori

ei voinut syödä, ja jonka Krökesan Hedda, kun Lotta kääntyi selin,

heitti taaksensa nurkkaan. Lotta hyvin pahastui, kun ei Svanin muori

pannut oikeaa "väärtiä" hänen ruokaansa. "Näetsen, näetsen", hän

kuiskasi keittiössä Josefina Aspille, "ylpeys käy lankeemuksen edellä

-- Karolina Svan on aina ollut niin ylpeä naamastaan, ja pitänyt

itseään muita parempana -- sen minä tiedän varmasti, että

hienoimmissakin hautajaisissa on jäteliha kelvannut. Kun Axelin Stina

Riåsta piti haudattaman, ja se oli sellainen suru, että mies oli ihan

järjiltään ja väänteli käsiään ja vaan itki, niin söi hän kuitenkin

jätelihaa halusta, sanon minä."

Mutta vaunujen eteen oli jo hevoset valjastettu, ja ne odottivat

miehiä, joiden piti viedä ruumis kirkolle; naiset jäivät kotiin, vain

suurissa hautajaisissa he seurasivat saaton mukana.

-- Olkaa hyvä, neiti, ja lukekaa ulos ruumis, kuiskasi Kristin

Gertrudille ja antoi hänelle avatun virsikirjan. Tahtoisimme, että

olisitte hyvä ja lukisitte tämän, hän jatkoi ja osotti numero 492:ta,

sillä meistä se on niin kaunis ja sopiva -- "Jo vaietkoot

valitusäänet".

Gertrud koetti panna vastaan, hänestä ei nimittäin tämä virsi ollut

oikein "tilaisuuteen sopiva". Mutta Kristin ei hellittänyt, juuri se

virsi piti "opettajan" lukea, hän, Kristin, oli sen valinnut, koska se

oli niin kaunis ja siinä oli kolmetoista värssyä, oli vähän niinkuin

kunnollista ja kunniallista, kun oli niin monta värssyäkin. Gertrudin

täytyi siis täyttää hänen toivonsa; syvän hiljaisuuden vallitessa

vaelsivat hautajaisvieraat kuolinhuoneeseen, minne oli sytytetty neljä

kynttilää, kaksi molemmin puolin arkkua, ja asettuivat sitten,

väistellen ja kursaillen, kuolleen ympärille, jonka jälkeen Gertrud

rukoili lyhyen rukouksen ja luki kolmetoista virrenvärssyään. Yhtä ja

toista oli hänen vaikea saada suustaan; sanat takertuivat kurkkuun, kun

hänen piti sanoa: "Täss' uskossa eronnehelle" juoppouteen vajonneesta

poika parasta. Mutta sitten hän ajatteli, että sen, mikä totuudesta

puuttui, sai Jumalan laupeus täyttää, ja se, mikä hiipaisi

naurettavuuden rajaa, sai peittyä kyyneliin, kyyneliin äidin silmistä,

jotka ahnaasti ahmien riippuivat lukijan huulissa kiinni.

Nyt seurasi juhlallinen hetki: kirstu oli kannettava ulos ja saattue

järjestettävä. Kevättuuli tempoi Lotan ohuita harmaankeltaisia

hiussuortuvia, kun hän, köyryselkäisenä ja pientä päätään huojuttain,

seisoi katsomassa, että kaikki tuli oikeaan järjestykseen. Saattueeseen

kuului neljät ajoneuvot; ensin oli kärryt, joissa oli haudalle pantava

risti. Se oli suuri, valkoinen ja äskenmaalattu ja pani takana seisovat

ruumisvaunujen hevoset hypähtelemään ja korviaan levottomasti

heristämään. Ristiä, johon oli kaiverrettu pienin, ahtaalle kasatuin

kirjaimin: "August Wetting, rakastettu, kaivattu", ja jonka ympärillä

riippui tekokukista sidottu seppele, kannatti Edvin Sverkerin

avustamana, joka samalla oli ajajana. Heidän takanaan istui kaksi muuta

poikaa, nuorison "huomattavimmat": Eskil Svan ja Hövekan Petterin

vanhin.

Svan kunnioitti torppariaan lainaamalla vaunut ja hevoset kirstua

varten. Neljä sukulaista kantoi arkun ulos, asettivat sen vaunuille,

ajaja istuutui kirstun päälle ja tempasi lujasti ohjaksista. Hevoset

kävivät levottomammiksi, risti pelotti niitä, niin että ajajalla oli

täysi työ niitä hillitessä.

Nyt oli saattue järjestynyt, ja kärryt vierivät mäkeä alas pienten

taittolatvaisten kuusten välillä, jotka tietä reunustivat. Ensin

mentiin tavallista kulkua, mutta sitten vauhti lisääntyi; päristen

tuijottivat Svanin varsahevoset valkoista ristiä, niiden sieraimet

laajenivat ja korvat heristyivät, välistä ne läksivät nelistämään, ja

viimein mentiin puoli laukkaa kirkolle. Ihmiset, jotka vastaan tulivat,

pysähtyivät ja ällistelivät hämmästyneinä; eivät he koskaan eläissään

olleet nähneet ruumissaaton sellaista jumalatonta vauhtia mennä

rämistävän.

Mutta tuvassa istui naisväki pitkin seiniä, liikkumatta, kädet ristissä

helmassa. Silloin tällöin kuului kuiskaus, nenäntuhistusta tai lihavain

kärpästen surinaa, jotka kevätaurinko oli herättänyt talvi-unesta;

muutoin vallitsi hiljaisuus, jossa kahvikuppien kalina kuului selvänä

keittiöstä, tunnelmaa keventäin. Krökesan Hedda pyyhkieli suutaan ja

laajensi sieraimiaan. Hän ymmärsi kahvin laadun, ja keittiöstä tuleva

lemu ilmaisi, että Lotta nyt oli ottanut käytäntöön puodin hienoimman

kahvilajin. Ohhoh, nämäpä olivat hautajaiset, joita kelpasi kadehtia.

Nyt tuli Lotta kuppeineen, kermoineen ja sokerineen, Josefina Asp

asetti pöydälle kaksi koria täynnä mitä hienointa pikkuleipää, ja

lopuksi tuotiin sisään juuri kiillotettu, höyryävä kahvipannu.

-- Olkaa hyvät -- pitäkää hyvänänne! tyrkyttivät Lotta ja Josefina

vuorotellen, kaataen kuppeihin ruskeata juomaa. Muijat nousivat,

katselivat toisiinsa, suoristivat hameitaan ja siirtyivät hitaasti

pöydän luo. "Pitäkää hyvänänne -- olkaa hyvät" kuului lakkaamatta ja

tarmokkaasti Lotan ja Josefinan ääni, samalla kun he rohkaisevasti

nyykyttelivät oikealle ja vasemmalle. Nyt alotti Svanin muori, Hövekan

Petterin Lisa ja "opettaja" seurasivat esimerkkiä, lusikat kalisivat,

kahvinlemu levisi väkevänä ja suloisena tupaan, muijat ottivat

lautasensa kukkuroilleen leipää, puhaltelivat kahvia, kastoivat

vehnästään, imivät sokeripaloja ja pyyhkivät tyytyväisinä suutaan

kokoon käärittyyn nenäliinaan. "Kiitoksia paljon" -- "olkaa hyvä,

pitäkää hyvänänne -- vielä yksi kapillinen" -- "kiitos, kiitos, se nyt

on ihan liikaa", kuului lomatusten, ja kakkuvadin kukkura luhistui

luhistumistaan, ja kahvipannu täytettiin kerta toisensa perästä

uudelleen keittiössä. Tunnelma kävi rattoisaksi, kuiskailtiin ja

juteltiin, luettiin raamatunlauseita ja virrenvärssyjä kahvitilkkojen

välillä. Puhuttiin kuolleesta, miten "huomattava" hän oli lapsena,

urhea ja korea katsella. Kristin Wetting huokasi, rauskutti

sokeripalaansa ja kertoi aina luulleensa, että Augustista tulee

metsästäjä tai "inspehtuor", sillä ei hän ollut kuin seitsenvuotias,

kun jo ampui harakoita, niin että silmiä huikasi. Voi minun poikaani,

minun poikaani! Sitten hän kuvasi hänen viimeisiä elinpäiviään

ja -tuntejaan, hänen vaikeita vaivojaan, hänen mustunutta jalkaansa,

kaikkea, mitä hän oli puhunut. Ja niin kärsivällinen oli poika parka,

hän vain valitti hiljakseen: "ai, ai, äiti", sanoi. Eikä hän mitään

väkeviä tahtonut kuolinvuoteellaan, eipä vain, ei pisaraakaan. "Anna

vettä, äiti", kuiskasi viimeisillään. "Nyt minä olen raitis, äiti", ja

"Jumala suokoon, etten olisi muuta juonut kuin vettä", niin, ne olivat

hänen viimeiset sanansa. Niin raitis ja kunnollinen hänestä lopulta

tuli. Ja niin hartaasti hän rukoili Jumalaa: "suitsevaa sydäntä älä

sammuta äläkä särjettyä ruokoa murra" -- Poikani, poikani, kyllä Jumala

kuuli rukouksesi, kyllä sielusi on pelastettu.

Ja muijat hänen ympärillään huokailivat ja nyyhkyttivät, ja kahvi valui

pannuntorvesta, ja Lotta pisti aina väliin: olkaa hyvä -- olkaa hyvä!

Viimein asettui Lottakin ja joi hyvällä omallatunnolla kaikki neljä

kuppiaan. Sen ohessa parpatti hänen kielensä, ja pää nytkyi innokkaana

ja tärkeänä. Alkain kuiskimalla kertoa Augustin kuolinvaatetuksesta ja

Kristinin surusta ja omista lohdutusyrityksistään, hän siirtyi muihin

samanlaisiin tapauksiin, kuvaili tapaturmia, jalankatkeamia,

halvauskohtauksia ja vatsanvaivoja, joita oli omin silmin nähnyt pitkän

elämänsä varrella.

Muijat nyykyttelivät päätään, surkeilivat ja värisivät; kakut ja

sokeripalat rouskuivat enemmän tai vähemmän hampaattomissa suissa, ja

hyvä kahvi maistui kahta paremmalta kurjuuden kuvat silmäin edessä.

"Ohhoh, ei voi kyllin kiittää Jumalaa, niin kauan kuin on ehjät

jäsenet", huokasi Krökesan Hedda, "Jumala tiesi, kuinka kauan ne saa

pitää?"

Nyt kääntyi keskustelu yleisiin asioihin, tarinoitiin vanhoja juttuja,

kerrattiin sanoja, joita oli lausuttu kuolinvuoteilla kolme-,

neljäkymmentä vuotta sitten, ja jotka alituisesti toistettuina, puhujan

mielikuvituksesta huomaamattomasti vuotaneine lisäyksineen, lopulta

olivat piirtyneet kansan tietoisuuteen kuin kivikirjotus, joka

muuttumattomana siirtyi perintönä polvesta polveen.

-- Niin, kyllä minä hyvin muistan, kun Petterin isä meni pois, sanoi

Krökesan Hedda, katsokaas, sillä oli keuhkotulehdus sekä keuhkoissa

että vatsassa, sanoi tohtori, siihen se kuoli. Sillä _yhden_ sellaisen

sairauden voi läpäistä, sanoi tohtori, mutta ei kahta, Se oli kauhean

kipeä, se ihmisparka. "Anna minulle henkeä, Hedda, anna henkeä", hän

huusi. Mutta enhän minä sille raukalle voinut henkeä antaa.

-- Ei niin, kun loppuu, niin loppuu.

-- Ruumis palaa maahan, josta se on tullut, ja henki Jumalan luo, joka

sen antoi, pujahutti Karolina Svan juhlallisesti väliin.

Kristin huokasi, meni ikkunan luo ja tuijotti tielle.

-- Missähän ne nyt ovat? Ehkä Öjevikin mäellä.

-- Ohoh, hyvä ystävä, täytyyhän ruumista kuljettaa kirkolle ihmisiksi

eikä laukkaa ajaen, eivät ne ole voineet ennättää kuin vasta Krökeniin.

-- Krökeniin? Kyllä Svanin varsahevoset jo siitä ohi ovat.

Kristin huokasi taas, ja hänen silmänsä katselivat yhä uneksien

ikkunasta, hän ei enää ajatellut arkkua ja saattuetta, hän ajatteli

Augustinsa sielua: miten hänen nyt mahtoi olla? Ah, kyllä Herra varmaan

oli armahtava, _hän_ kyllä oli säästävä suitsevaista sydäntä.

-- Lukekaa meille jotain, neiti, hän sanoi ja kääntyi Gertrudiin,

ihminen kaipaa niin kuulla vähän Jumalan sanaa, kun lapsi on

viimeisellä matkallaan.

Nyt tuli tupaan kuolemanhiljaisuus, ristityin käsin istuivat muijat ja

kuuntelivat hartaasti, kun Gertrud luki kappaleen raamatusta ja rukoili

vainajan sielun puolesta.

Juuri kun Gertrud sanoi aamen, tuli pieni lintu, napahutti pari kertaa

ruutua ja lensi heti pois. Kaikki säpsähtivät, Kristinin kasvot

kalpenivat. Augustin vapautunut sielu toi jäähyväistervehdyksen,

samalla hetkellä, kun ruumis laskettiin multaan! Nyt hän ei enää

epäillyt poikansa pelastusta, ilonkyynelet virtasivat hänen poskiaan,

ja hän kohotti kiitollisena ristiin liitetyt kätensä.

-- Ajatelkaas, mikä armo tapahtui Kristin Wettiugille, kuiskasi Lotta

keittiössä, no, se nyt on sanottava, että tosi on sana: Jumala korottaa

nöyrät.

Heti oltiin kuitenkin taas vajottu maallisiin hommiin. Tottunein käsin

kattoivat Lotta ja Josefina päivällispöydän hevosenkengän muotoon,

paikkakunnan tavan mukaan. Kapeita lautoja kannattavia pukkeja

asetettiin sen eteen istumasijoiksi. Keskellä pöytää oli krokaani, se

oli "ruumiin enon", rikkaan Hövekan Petterin, lahja, joka oli tilattu

kaupungin sokerileipurilta. Krokaanin huipussa oli suuri "A", jonka

latvassa oli avosiipinen paperienkeli. Se oli olevinaan kuolemanenkeli,

joka sulki vainajan rauhansa suojiin.

Sitten asetettiin lautanen kunkin paikan kohdalle, joukko

voileipäruokia ja mahtava voikulho, ja niin oli kaikki valmiina

kirkkoväen tulla.

Heitä ei tarvinnutkaan odottaa; tuskin oli Lotta pannut viimeisen

voilautasen pöydälle, kun kuului kärryjen vyörinää mäestä, ja muutama

minuutti sen jälkeen astuivat kirkkomatkalaiset toinen toisensa jälkeen

sisään. Hiljaisina ja juhlallisina he tervehtivät kotona olijoita kättä

antain ja lyhyesti kumartain; Wetting näytti tavallistakin

kokoonlysähtäneemmältä ja kurjemmalta, kylmä tuuli oli sinistänyt hänen

kasvonsa, ja silmät olivat itkusta punaiset. Svan oli ainoa, joka

jotain sanoi. "Terveisiä muorille pojaltanne", hän sanoi, puristain

Kristinin kättä, "nyt hän nukkuu haudassaan, ja Herran siunauksen on

tomu saanut". -- Kiitos, kiitos, vastasi Kristin arasti ja niijasi,

kiitoksia paljon poikani puolesta.

Nyt alkoi tarjoilu. Tavanmukaista, ankaraa arvojärjestystä noudattain,

naisille ensin, miehille sitten, kannettiin vieraille tarjoksi

tuumanpaksuisia leipäviipaleita, joille he sitten levittivät voita ja

toimittivat itselleen silliä, makkaraa tai muita leikkeleitä. Tämä eli

ensimmäinen voileipäpöytä. Kun se oli korjattu, tuotiin uusia ruokia,

ja n.s. toinen voileipäpöytä tyhjennettiin yhtä juhlallisesti. Sitten

istuuduttiin pöydän ääreen, missä toinen ruoka seurasi toistaan.

Lihalientä voileivoksien keralla -- se tarjottiin kupeista ilman

lautasta, jottei olisi pestäviä kerääntynyt -- lihamöykkyjä, suolattua

lampaanlihaa, ruususoppaa, juustokakkuja, hentasia ja lopuksi "klass"

ja krokaani. Kokonaista yhdeksän juustokakkua oli pöydällä, ja

vieraiden täytyi ottaa pala kustakin, pidettiin näet loukkauksena

antajaa kohtaan, jos joku jäi maistamatta, ja jokainen piti tarkkaa

vaaria omasta juustokakustaan. Samoin sokerikakuista ja leivoksista.

Suuria kasoja ladottiin päivällisvieraitten viereen, kasoja, jotka

vähitellen tukittiin ristikkäisiin kaulaliinoihin, niin että jokainen

vieras vei hautajaistalosta runsaat tuomiset.

Päivällisen jälkeen auttoivat eukot Lottaa ja Josefinaa pöydän

korjaamisessa ja astiain pesussa, ja ukot kerääntyivät jonnekin tuvan

nurkkaan ja puhuivat tammain hinnoista, kevättouvosta, markkinoista

j.n.e.

"Niin, kyllä nyt tulee rehusta puute tänä vuonna", sanoi Svan; vaikka

niin hän sanoi aina keväisin, ettei esiintyisi suurisuisena, ennenkuin

tiedettiin, miten kävisi. "Niin", vastasi Hövekan Petter; "kun vaan

kevät lämpenisi, että saa laskea elukat varhain ulos. Tietäähän sen,

ettei kukaan tahdo myydä härkiään ennen kevätkylvöä, mutta kyllä niitä

käy hankalaksi ruokkia".

Timeon Tingbom oli oikealla hautajaistuulella ja näki kaikki mustana.

Hankala ruokkia! Jos kellä oli syytä niin sanoa, niin toki hänellä,

jolla oli kahdeksan lasta elätettävänä. Ei ollut liioin mitään toivoa

saada heitä "laitokseen"; ne kävivät kiltisti koulua, kuluttivat

vaatetta, ahmivat ruokaa, mutta eivät muutoin antaneet mitään

tyytymättömyyden aihetta. "Onnellinen August", filosofoi Tingbom. "sinä

pääsit raatamasta ja ahertamasta ja saat levätä mullassa rauhassa. Kun

ihmisen, niinkuin minun, pitää kestää vuosikausia elämän kirjavalla

niinimatolla..."

-- Älkää nyt, Tingbom, sillä lailla pilkatko, keskeytti Svan ankarasti,

kiittäkää sen sijaan Herraa, niin kauan kuin armonaikaa kestää ja

kaikilla on tilaisuus katua ja parantua.

-- Armonaikaa! huudahti Tingbom ja aikoi heittää Svaniin halveksivan

silmäyksen. Mutta sitten hän muisti kaikki ne kengät ja puolipohjaukset

ja korkojen korjaukset, jotka Svan vuosittain tilasi ja heti maksoi

käteisellä rahalla, ja hän muutti kohta liukkaasti esitystapaansa.

"Armonaika", niin, siitähän meidän pappi aina puhuu, hän jatkoi,

tietäen aina varmasti saavansa kuulijoita, kun hän näin iski

pappissäätyyn, niin että onhan sitä asiaa aina tullut ajateltua. Mutta,

nähkääs, ei hänellä saarnalahjaa ole, se on varma, mihin hän muutoin

kelvanneekin. Paperia hän käyttää saarnastuolissa, niin että kahisee

ympärillä, ja kun hän sanoo aamenensa, on niinkuin olisi ihminen saanut

nahkoihinsa vetisiä perunoita. Ei, kunnia ja kiitos olkoon saarnaaja

Söderinin, joka oli täällä Laurinpäivän aikaan, se oli mies, se, joka

aina piti paikkansa! Sellaiset lahjat! Kuulitteko häntä? Hän puhui

niin, että luut rutisivat, ja ihmiset itkivät ihan korvon täydeltä. Ja

sitä herätystä, mikä siitä syntyi! Kolmekymmentä sielua pelastui ihan

yhdellä iskulla! Jaa-a, se oli mies, jolla oli mieltä päässä ja

hengellisiä rivileekioita!

Ukot pudistivat päitään, ja Lotta, joka kuuli hänen pärpätyksensä

keittiöön, hypähteli harmista.

-- Senkin mörökölli Tingbom! Puhuu korvosta, vaikka tietää, että jo

lusikkaankin mahtuu kaksikymmentä pisaraa. Hölyn pölyä! Pötyä se on, ei

siihen ole luottamista! Näetsen, pitää olla oppia, oppia sanaa

julistaakseen, se on niinkuin kunnon perusta, mutta Jumala meitä

varjelkoon moisista armeijalaisista, jotka eivät osaa isämeitää eikä

Herran siunausta kunnolla lukea!

Josefina Asp nyykäytti hyväksyvästi; hän oli kaikissa suhteissa

Lotan vastakohta, suuri ja lihava, ujo ja hiljainen, mutta

maallikkosaarnoista he olivat samaa mieltä. Kirkkoa oli kannatettava,

oppineitten, eikä suutarien ja räätälien, tuli sanaa julistaa.

Kankeasti ja hitaasti kului iltapäivä; eukot vilkuilivat unisina

toisiinsa, nyykäyttelivät silloin tällöin, haukottelivat ja huokasivat.

Rouva Svan puhui hiukan ajan pahuudesta, Svan luki harvakseen ja

juhlallisesti erään hartauskirjotuksen.

Tingbom alkoi kuorsata, niin että naapurin täytyi häntä survaista

kylkeen pelastaakseen hänelle Svanin tilaukset, piiput ja tupakkamällit

otettiin esiin, Svanin suuri kullattu nuuskarasia kiersi ukkojen

kesken. Kello yhdeksän aikaan juotiin taas kahvia, ristikkäiset

kaulahuivit, joihin tuomiset kätkettiin, tukittiin niin täyteen, että

ne tuskin saattoi sitoa nyytiksi juustokakkupalojen, rinkiläin ja

krokaanikappalten ympärille, ja lopuksi vieraat nousivat ja sanoivat

hyvästi. "Kiitos paljon tuomisista", sanoivat Wetting ja hänen vaimonsa

jokaiselle kätellessä.

Mutta kun vieraat ennättivät mäelle, tuli Josefina Asp heidän

perässään, niijasi ja sanoi juhlallisesti:

-- He kysyvät, ettekö tule huomenna aamupäivällä heitä vielä katsomaan?

-- Eihän toki -- meitä on jo niin kestitty -- eihän toki, se on liikaa,

kuului joka taholta.

Josefina toisti kuitenkin pitomenojen mukaisesti kysymyksen, ja

vastaukset olivat nyt hiukan suostuvampia. "No, kiitos sitten vaan,

mutta kyllä se on liikaa, aivan liikaa."

Seuraavana päivänä tulivat kuitenkin kylän muijat, joivat kahvia ja

söivät piparjuurilihaa aamiaiseksi. "Näetsen", kuiskasi Lotta

Kristinille, "eivät ne nyt ole enää niin hienosuisia, että kyllä tänään

lämmitettykin liha kelpaa." Tunnelma oli hyvin rattoisa, juteltiin

näistä "huomattavista" hautajaisista, kudottiin ja rauskutettiin

sokeripaloja. Vasta päivällisaikaan erottiin ja kiitettiin ja

kosteltiin kaikesta kestityksestä. Mutta pitkin viikkoa oli pieni tupa

kuin mikäkin kestikievaritalo; Lotta hallitsi yhä keittiössä, ja ukkoja

ja mummoja tuli kahvia särpimään ja kuulemaan kaikesta siitä

ihmeellisestä, mitä näinä päivinä oli torpassa tapahtunut. Ja

sunnuntaina kirkolla jäi yleiseksi arvosteluksi, että Wettingien

hautajaiset olivat olleet kunnolliset, ja ettei kukaan voinut toivoa

sen suuremmalla kunnialla tulevansa haudatuksi kuin August Wetting.

Väkeviä ei ollut liioin käytetty, ei vähintäkään; olihan sentään

kaunista, että Wetting, vanha patajuoppo, pysyi niin raittiina pojan

juhlapäivänä.

Seuraavana viikkona hautajaisten jälkeen ei liioin voitu sanoa, että

Wettingiä oli nähty muuten kuin selvänä päästään ja ripeänä töissään.

Hän teki päivätyönsä Svanille ja ennätti sentään kaivaa omaa pientä

peltotilkkuaan. Kristin itki onnenkyyneliä ja ajatteli: "August

taivaassaan puhuu hyvää hänen puolestansa." Sverker kävi kunnolla

koulua, katseli Gertrudia suoraan silmiin, tuli erityisittä

kehotuksitta tiistaikokoukseen ja kuunteli tarkkaavana Gertrudin ja

pastori Malinin esitelmiä. Kaikki osotti, että veljen kuolema oli

tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja että hän viimeinkin oli hyvillä

teillä. Gertrud iloitsi ja kiitti Jumalaa -- koulutyökin sujui

tavattoman hyvin, lapset olivat kiltit ja tottelevaiset, oli kuin olisi

hyvä tuulahdus puhaltanut nuorten keskuudessa.

Mutta sitten eräänä päivänä -- noin kolme viikkoa hautajaisten jälkeen

-- tuli Sverker myöhään kouluun, ja kun Gertrud häntä siitä nuhteli, ei

hän vastannut, vaan mutisti suutaan ja katseli kulmainsa alta.

Seuraavana päivänä hän jäi kokonaan pois; kun vielä oli kulunut pari

päivää eikä Sverkeriä kuulunut, ymmärsi Gertrud, että jokin oli

hullusti, ja lähti nummelle ottamaan selkoa Sverkeristä.

Hän tuli perille hämärissä, ja himmeästi valaistusta ikkunasta hän näki

kohta, miten oli asiain laita. "Väkevät" olivat taas löytäneet tiensä

tänne. Wetting ja pari hautajaisvierasta istuivat pöydän luona pullo ja

lasi edessään, Sverker seisoi vieressä, katseli kulmainsa alta, ja

hänen kasvonsa vääntyivät aina silloin tällöin naurunirvistykseen.

Miten raa'alta ja kyynilliseltä hän näytti: kyömyniskainen, vanttera

olento, jonka pienet terävät silmät tirkistivät ulkonevan otsaluun alta

Ja miten liikuttavan kaunis ja uskollinen voi hänen katseensa olla, kun

hyvät aikeet ja päätökset olivat hänessä vallalla! Gertrud huokasi

syvästi ja raskaasti. Hetken aikaa hän viipyi ikkunan luona,

kurottautui varpailleen ylettääkseen tarpeeksi korkealle ja katseli

likaisen lasin läpi inhottavaa kohtausta tuvassa. Wettingin

silmät paloivat outo-ilmeisinä, samalla sekä tuskaisina että

nautinnonhimoisina. Joka kerta, kun lasit toisiinsa kilahtivat, kuului

milloin typerää naurunpihinää, milloin raakaa, terävää hohotusta. Yksi

miehistä veti taskustaan muutamia rasvaisia kortteja; silloin

välähtelivät Sverkerin silmät uteliaisuudesta, ja hän kumartui

halukkaana kortteja katsomaan. Kristin istui nurkassa paikaten

vaatteita haikuavan öljylampun valossa, pikku Edvin piti sormiaan

korvissa ja luki ääneen katkismusläksyään; Gertrud saattoi ulos asti

kuulla lapsellisen, pomisevan äänen: "Rakasta Herraa Jumalaasi kaikesta

sydämestäsi" j.n.e. sekaantuvan miesten nauruun ja kirouksiin. Kaikki

oli ennallaan, aivan sellaista, mitä hän niin monta kertaa ennen oli

nähnyt tässä kodissa, kun väkijuomaperkele oli irti.

Vielä kerran väsyneesti, masentuneesti huoasten, hän kääntyi ja läksi

mäkeä alas.