X.

Oli kylmä maaliskuunpäivä. Lumi oli poissa, mutta maa lepäsi vielä

jäisen kivikovana, tuuli puhalteli ahneena lakeuden poikki, ja

sinivuokot, jotka jo alkoivat paisuttaa nuppujaan vuoren rinteillä,

sulkeutuivat taas yrmeinä. Harakkaparvi lensi kömpelösti ilman halki,

laskeutui peltosaroille, joista toiset olivat vaaleanvihreitä, toiset

mustia, hyppeli piennarta pitkin ja siirtyi räkättäin edemmä.

Kirkkoherra Henningson istui taaksepäin nojauneena mukavien

ajoneuvojensa toisessa kulmauksessa, niiden nopeasti vieriessä

yksinäistä tietä ja hevosen kavioiden kapseen kovana jymistessä

jäätynyttä maata vasten.

Kirkkoherra ei tavallisestikaan ollut iloisen näköinen, mutta tänään

oli otsan ryppy syvempi kuin muulloin, ja tummansiniset silmät

katselivat synkkinä silmälasien takaa. Ajatuksissaan hän kertasi

kuluneen vuoden tapahtumat, ja kuta pitemmälle hän tarkasteluissaan

ennätti, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hajaannuksen ja

laittomuuden henki oli seurakunnassa päässyt hirvittävään valtaan.

Kun hän viisitoista vuotta sitten tuli tänne, oli hänen tahtonsa, hänen

persoonallinen panoksensa seurakuntaelämään jotain merkinnyt;

vähitellen oli jouduttu siihen, että kaikkien tahdon tuli päästä

kuuluviin, piammiten tunsi jokainen olevansa kutsuttu saarnaamaan,

kokouksia johtamaan, oppijärjestelmiä muodostamaan ja lakeja laatimaan,

kokonaan subjektiivisia lakeja, jotka riippuivat kunkin tilapäisistä

mielijohteista. Sivistystä, opintoja, kokemusta, kaikkea sellaista

pidettiin yhä enemmän ylellisyytenä, yläluokan matkatavarana, joka oli

paras muitta mutkitta hyljätä. Mihin jouduttaisiinkaan, jos

jatkettaisiin tähän surettavaan suuntaan; mitä oli tuleva kansasta,

jonka kaikki jäsenet luulevat olevansa luodut johtamaan eikä

tottelemaan; toinen huutaa mustaa valkeaksi, toinen valkeaa mustaksi,

ja jokainen on mielestään oikeassa hulluine väitteineen? Tosiaan,

sellainen kansa seisoo, jollei juuri perikatonsa partaalla, niin

kuitenkin hyvin lähellä sitä.

Näiden ajatusten häilyessä hänen mielessään, ne olivat vähitellen

keskittyneet yhteen henkilöön, jota hän tosin piti siksi vähäpätöisenä,

ettei tälle ollut sen suurempaa arvoa annettava, mutta jota hän itse

asiassa oli koko ajan ajatellut aivan kuin lihallistuneena laittomuuden

henkenä, jota hän niin ankarasti tuomitsi. Tämä henkilö oli Gertrud

Björk, kansakoulunopettajatar, tuo uhkamielinen, omavaltainen tyttö,

joka tutustutti koululapset aivan heidän käsityskykynsä ulkopuolelle

jääviin asioihin ja aito naisellisessa johdonmukaisuuden puutteessaan

antautui pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä, joilla ei ollut mitään

tekemistä opettajatoimen kanssa.

Oli aika, jolloin hän ja Gertrud olivat sangen hyviä ystäviä, silloin,

kun opettajatar ensin tuli pitäjään nuorena, tarmokkaana naisena,

intoa ja elämänharrastusta hehkuvana, niin toisenlaisena kuin

kirkkoherran seurustelupiirin arkiaikaiset, mitättömät naiset. Ilman

että he, hän yhtä vähän kuin Gertrud, itse huomasivat, syntyi heidän

välilleen jonkinlainen henkinen yhteys, joka ilmeni mieluisana ja

mielenkiintoisena seurusteluna ja ajatustenvaihtona. Gertrudin rakkaus

koululaisiinsa, hänen kykynsä tunkeutua jokaisen erilaiseen luonteeseen

ja elämänoloihin, hänen tarmokkaat pyrkimyksensä yhteistyöhön kotien

kanssa, ja ennen kaikkea hänen selvästi erikoinen persoonallisuutensa

herätti papin mielenkiintoa, sai esiin hänen parhaimpansa, sytytti

elämää turtuneeseen nuoruudenintoon ja elämänhaluun. Eipä puuttunut,

ettei pitäjällä, tietysti kaikella kunnioituksella, laskettu pientä

pilaa siitä, miten mieltynyt kirkkoherra oli Gertrud Björkiin. Hänelle

oli tullut tavaksi asettaa Gertrud esikuvaksi, ylistää häntä

kaikkialla, kotona ja vieraissa, ja Gertrud puolestaan kiitti Jumalaa

hyvästä suhteesta, joka vallitsi hänen ja kouluneuvoston puheenjohtajan

välillä.

Mutta hiljaa ja salakavalasti rikkoontui tämä ystävyys. Niin kauan kuin

Gertrudin etevämmyys ei pyrkinyt oikeuksiinsa kirkkoherran

kustannuksella, kävi kaikki hyvin; ihailtiin toisiaan molemminpuolin,

sopivan välimatkan päästä. Mutta ensimmäinen ristiriita jo särki hiukan

keskinäistä ymmärtämystä, ja kun kirkkoherra persoonallisesti tutustui

Gertrudin selväpiirteiseen luonteeseen ja hänen lahjakkuutensa

etevämmyyteen, luhistui nopeasti kerran niin hyvä suhde, kunnes ei

siitä enää ollut muuta jäljellä kuin ohut, ulkonainen kuorikiilto, joka

huonosti peitti epäsointuja ja kihnauksia, julkisen taistelun

edeltäjiä.

Tätä kaikkea kirkkoherra ajatteli, kun hän kylmänä maaliskuunpäivänä

kulki tietä pitkin parhaissa vaunuissaan, pappilan parhaan hevosen

vetämänä. Mutta hänen ajatuksensa eivät vastanneet todellisuutta; hän

oli kuohuksissaan siitä, että oli niin erehtynyt Gertrudin suhteen,

siitä, että tämä nuori nainen, josta hän oli uskonut niin paljon hyvää,

itse asiassa oli itsevaltainen juonittelija, johon ei milloinkaan

voinut luottaa, ja jonka riidanhaluinen luonne ja uudistuskiihko uhkasi

todellisena vaarana koko pitäjää. Kuinka monasti Gertrud oli uhmannut

hänen tahtoaan ja toivomuksiaan, kuinka itsepintainen hän oli esim.

ollut vaatiessaan uusia koulutarpeita, kalliita ja aivan hyödyttömiä,

kun pitäjän rasitukset ilmankin olivat suuret. Miten paljon haaveiluja

oli vuoden kuluessa pujahtanut hänen opetukseensa; tuskin kului

kuukauttakaan, ettei hänellä ollut uusia ehdotuksia varalla: kirjasto,

vanhempain kokouksia, veistoa, ruuanlaittoa, ja, Jumala ties, mitä;

oivallisia asioita itsessään, mutta turmiollisia siksi, että oli

sekotettu niin epäterveesti yhteen sellainen lauma harrastuksia,

etteivät mitkään lapsenaivot niitä kyenneet vastaanottamaan ja

sulattamaan. Ja sitten raittiuskysymys, joka esiintyi hänessä melkein

vimmana, jolla hän kiusasi jopa kuus-, seitsenvuotiaita, vaikkeivät

nämä tietysti koko asiasta ymmärtäneet sanaakaan! Tämä jännittyneisyys,

tämä farisealaisuus, tämä alituinen, väsyttävä puuhaaminen nuorten

suhteen, jotka eivät tietysti voineet ymmärtää, että oli synti, jos

heidän raitis, uuttera isänsä joi lasillisen olutta janoonsa; tämä

typerä kainalosauvoihin nojauminen, sen sijaan että olisi opetettu

ihmiset käymään, kehitetty voimakkaita, rohkeita luonteita, jotka ilman

raittiuslupauksia voivat arvostella, mitä sietävät, mitä eivät. Ja

kirkkoherra sai itsensä oikein kuumaksi, siinä istuessaan ja

ajatellessaan, mitä kaikkea pahaa ja mitä ikävyyksiä Gertrud oli

aikaansaanut päästyään pitäjän kansakoulunopettajattaren toimeen. Kun

hän tuli kotiin, hämmästytti häntä samalla sekä mieluisasti että

epämieluisasti seuraava kirje:

_Kirkkoherralle ja kouluneuvoston puheenjohtajalle!_

Täten saan ilmottaa teille, arvoisa kirkkoherra, Ljungbergin

koulunopettajan Björkin suhteista. En vain minä hänestä valita,

vaan on 50 paria vanhempia, joiden kanssa minä olen puhunut,

jotka ovat huolissaan.

Hän ei opeta lapsia lukemaan, vaan kuiskataan kaikilla tahoilla,

kuinka juonikas ja äreä hän on lapsia kohtaan, ei vain meidän

lapsia, vaan kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kantavat hänelle

kaunaa. Minulla on tosiasioita valitusten tueksi, sillä 100 ihmistä

voi ne todistaa oikeiksi.

Pyydän, ettei kirkkoherra neiti Björkin ilmotusten vuoksi näe

vaivaa toimittaa kuritushuonetta lapsillemme, eivät ne ole

tehneet mitään pahaa, kaikki, jotka ne tuntevat, kiittävät,

että ne ovat ystävällisiä ja kilttejä, eivät ne liioin ole

uppiniskaisia meille vanhemmille, vaan jos joku sietäisi

nuhteita uppiniskaisuudesta, niin juuri opettaja. Rohkenin

mennä hänen luokseen ja kehottaa häntä opettamaan lapsia

lukemaan, ja silloin hän äkämystyi niin, että on häpeä sanoa.

Mutta kyllä on niin, kuin yleisö kuiskaa, että neiti Björkillä

on niin paljon muuta hommaa, joka ei yhtään koske koulua,

kesäkursseille hänen on tapa matkustaa ja raittiuskokouksiin

myös ja lapset saavat lukea niin hyvin kuin osaavat, ja lähettää

lapset asioille keskellä tuntia. Minulla on tosiasioita tueksi,

monet lapset voivat todistaa, kuinka saavat juosta itsensä

näännyksiin neiti Björkin asioita. Parasta olisi jos neiti Björk

saisi kaikki lapset laitokseen, josta hän aina puhuu, ja saisi

sentään koko palkan. Mieluisinta olisi, jos pääsisimme koko

opettajasta, ennenkuin hän pelottaa vanhemmat ja lapset järjiltään

kuritushuoneillaan. Tästä lähin valittavat useammat.

Kunnioittaen:

_Timeon Tingbom_.

Kun kirkkoherra oli tämän kirjeen lukenut, vetäytyi hänen otsansa

huolestuneisiin kurttuihin, ja suun ympärille levisi alakuloisen

tyytyväisyyden ilme. Hän pani pois silmälasinsa, silitti päätään ja

huokasi syvään. Niin, tämä kirje yksinkertaisessa naiivisuudessaan

vahvisti juuri sitä, mitä hän -- ja moni muu hänen kerallaan -- oli

ajatellut. Tyytymättömyys Gertrudiin oli silminnähtävästi levinnyt koko

väestöön -- monipuuhaisuus, josta pappi niin terävästi oli häntä

moittinut, oli tehnyt hänet kelpaamattomaksi pikkuvelvollisuuksia

täyttämään -- lasten lukeminen tuli laiminlyödyksi -- että hän rohkeni

lähettää lapset keskellä tuntia omille yksityisasioilleen -- sehän

saattoi ihan mieltä kuohuttaa! Ei niin käsittäin, ettei pappi olisi

nähnyt suutari Tingbomin tiedonantojen epäluotettavuutta, kaukana

siitä, tietysti ne olivat liioteltuja; mutta ne yhtyivät niin

täydelleen sekä papin omiin mielipiteisiin Gertrudista että siihen

moitteeseen, jota hän oli usealta taholta kuullut, niin että hänellä

oli mielestään syytä kyllä panna niihin huomiota. Niin, hän tuli

viimein, yhtä ja toista myöten ja vastaan mietittyään, siihen

johtopäätökseen, että hänen oli kouluneuvoston lähimmässä, pian

pidettävässä kokouksessa esitettävä asia jäsenille ja tiedusteltava

heidän mielipidettään, mikäli ei jo olisi aika antaa neiti Björkille

varotusta.

Viikkoa myöhemmin kokoontui kouluneuvosto varsinaiseen

kokoukseen pitäjäntuvalle. Pöydän luona ihan salin perällä istui

kirkkoherra itseoikeutettuna puheenjohtajana, penkillä hänen

edessään muut kouluneuvoston jäsenet, joiden kaikkien tuli olla

"kansanvalistusharrastuksistaan tunnettuja miehiä": talollinen Svan,

pehtori Kahl, ijäkäs, äreä vanhapoika, opettaja Folkeson, kirvesmies

Håf y.m. Sitten kun kirkkoherra tavanmukaisesti oli toivottanut

läsnäolijat tervetulleiksi, alkoi hän esittää asioita. Ensimmäinen

kysymys koski neiti Björkin pyyntöä saada uusia opetusvälineitä, tällä

kertaa n.s. "helmitaulun", jonka kustannukset nousivat noin kolmeen

kruunuun viiteenkymmeneen öreen.

Pappi esitti asian huolestuneen ja juhlallisen näköisenä. Lopetettuaan

hän laski paperin kädestään ja katseli läsnäolijoita.

-- Hyvät herrat, mitä teillä on vastattavana neiti Björkin pyyntöön?

Kahl nousi: "herra puheenjohtaja". Kirkkoherra kumarsi päätään, ja Kahl

jatkoi:

-- Ajattelin vain kysyä, tuleeko väestö siitä paremmaksi, että joka

kouluneuvoston kokouksessa pyydetään kalliita ja tarpeettomia

opetusvälineitä?

Pappi huokasi ja pudisti päätään.

-- Ei, valitettavasti, pikemmin voisi sanoa huonommaksi.

Talollinen Svan nousi ja sanoi:

-- Herra puheenjohtaja! Pitäjää rasittavat ilmankin suuret menot. Me

olemme korjanneet kirkonkaton.

-- Niin, mutta siitä on, näetsen, kymmenen vuotta, mutisi kirvesmies

Håf ja raapi korvallistaan.

-- Me olemme korjanneet kirkonkaton, jatkoi Svan, ääntään korottaen, me

olemme rakentaneet koulutalon ja laittaneet uusia teitä. Minusta tuntuu

olevan aika ruveta vähän säästämään.

-- Tahtooko vielä joku lausua mielipiteensä? kysyi puheenjohtaja ja

katseli pitkin salia.

Ei kukaan vastannut.

-- Suostuuko kouluneuvosto neiti Björkin anomukseen saada uusia

opetusvälineitä?

-- Ei.

-- Hylkääkö kouluneuvosto hänen esityksensä?

-- Hyljätään.

Vasaranisku vahvisti hylkäyksen, ja siirryttiin muihin asioihin,

sellaisiin kuin sairaan kansakoulunopettajattaren Hanna Myhren

virkavapaus, opettaja Carlsonin huoneidenkorjaus j.n.e.

Puheenjohtaja käytti näissä otteluissa suuressa määrin

puolueettomuuttaan, niin, hän jopa osottautui toisinaan sangen

välinpitämättömäksikin, mihin oli syynä muuan ajatus, joka

yksinomaisesti kiinnitti hänen mieltään. Hän antoi ukkojen kiistellä

Carl Carlsonin kattotiileistä, Hanna Myhren keuhkokatarrista ja Gertrud

Björkin rikkinäisistä seinäpapereista; vasta kun kaikki nämä kysymykset

oli ratkaistu, kun Carlsonille oli luvattu uusi katto, ja Kahl oli

toimittanut niin, että Gertrud sai pitää rikkinäiset seinäpaperinsa,

vilkastuivat rovastin kasvot, ja hän alotti alakuloisen tyytyväisin

ilmein:

-- Niin, se mitä minulla nyt lopuksi on teille, hyvät herrat,

esitettävänä, on sen pahempi kaikkea muuta kuin mieluista laatua. Olen

jo kauan huomannut, että tyytymättömyys vallitsee opettajatar Gertrud

Björkiä kohtaan, ja minun täytyy surulla tunnustaa, että, miten suuria

ansioita hänellä lieneekin, hän on tehnyt itsensä yhteen ja toiseen

syypääksi, mikä varmaan sietäisi pienen muistutuksen. Varsinkin on

häntä soimattu monipuuhaisuudesta, josta on ollut seurauksena,

ettei hän ole tyydyttävällä tavalla voinut pitää huolta lasten

opetuksesta. Vähemmän sopivalla tavalla on hän käyttänyt hyväkseen

opettajanasemaansa; niinpä hän esimerkiksi on tunnin aikana lähettänyt

lapset omille yksityisasioilleen. Valituksia ovat tehneet useammat

vanhemmat. Niin sain esim. eilen kirjeen huolestuneelta isältä, jonka

lapset valitettavasti kyllä kaivannevat ymmärtäväisempää huolenpitoa,

kuin mitä neiti Björk näyttää heille omistavan.

Ja kirkkoherra luki hiukan lausetapoja lievennellen ja kieltä

parannellen Timeonin kirjeen. Sen tehtyään hän pani kirjeen pöydälle,

silitti sitä kädellään ja sanoi, läsnäolijoita silmäillen:

-- Hyvät herrat, pyydän teitä lausumaan ajatuksenne esittämäni

kysymyksen johdosta.

Pitkänä ja suorana kohosi Svan penkistään. Hänen kapeat huulensa olivat

kuin vaakasuora repeämä poskien välillä, ja harmaansiniset silmät

näyttivät painuneen tavallista syvemmälle ulkonevain kulmakarvain alle.

-- Pyydän yhtyä valituksiin opettajatar Björkista. Sen sijaan että

pysyisi lestissään, hän puuhaa muita asioita, jotka eivät häntä

koske...

-- Ehkä tahdotte lähemmin määrätä, Svan, mitä aloja tarkotatte? kysyi

puheenjohtaja lempein äänin.

-- Niin, tarkotan _kursseja_, vastasi Svan jyrkästi ja pannen

ylenkatseellista painoa viimeksimainittuun sanaan, kursseja, joita

oppineet, epäkäytännölliset ihmiset panevat toimeen tehdäkseen kansaa

uppiniskaiseksi ja tyytymättömäksi. Tohtorit ja professorit näyttävät

suurista tauluista, minkä näköisiä ovat sydän ja munaskuut ja maksa,

kun ihminen on ottanut päivällisryyppynsä, ja sitten pitää pölkkypää

opettajatar saman esitelmän sydämestä ja munaskuista lapsivekaroille ja

tekee heidät uppiniskaisiksi vanhempia vastaan. Mitä tapahtui

tässä vast'ikään? Poikanulikkani sanoo minulle, kun otin pienen

kohtuudenryypyn: "isä, sinun täytyy lakata juomasta heikon veljesi

takia!" Onko mokomaa kuultu nokinenäisen poikanulikan suusta! Mitä?

Pitääkö minun luopua ryypystäni siksi, että muiden vatsa on huonossa

kunnossa? Mitä minua liikuttavat Erik Andersonin suolet? Pitäköön itse

niistä huolta, enkä minä rupea siitä hyvästä ulkokullatuksi

goodtemplariksi, että hän otti kymmenen ryyppyä kahden sijasta. Eikö

muka kristityn vapaus oikeuttaisi minua juomaan, mitä siedän, ja

ottamaan päivällisryyppyä, niinkuin tekivät isät ja iso-isät ennen

minua ja voivat hyvin polvesta polveen?

Svan istuutui, vielä suorempana ja kapeahuulisempana kuin ennen, ja

puheenjohtaja nyykäytti päätään alakuloisesti hymyten.

-- Onko jollakulla vielä jotain sanottavana asiasta?

Pehtori Kahl nousi:

-- Tahdon huomauttaa, ettei hän suinkaan opeta puhdasta oppia. Hän

antaa esim. lasten oppia pitkiä kappaleita raamatusta, mutta laiminlyö

kokonaan kysymykset: "mitä se on?" jotka minä osasin lapsena ulkoa

oikein ja nurin, jos niiksi tuli.

-- Hm -- hm -- sanoi kirkkoherra, päätään pudistain, mikä yhtä hyvin

saattoi tarkottaa Kahlin kuin Gertrudin opetusmenetelmää. Hyvät herrat,

tahtooko joku teistä vielä...

Ja hän silmäili ympärilleen kysyvin katsein.

-- Ei hänessä ole tointa eikä taitoa, sanoi Svan ja nousi. Hän ottaa

lähettääkseen lapset kesken opetuksen kääröjä ja kirjeitä viemään.

Sellaista emme siedä, kun palkkaamme ihmisen lapsiamme opettamaan.

-- Niin, mutisi pappi, sama henki: omavaltaisuuden, itsekylläisyyden

henki -- se esiintyy niin suuressa kuin pienessä.

Mutta nyt oli kirvesmies Håfista, Brittan isästä, aika sanoa sana

puolustukseksi.

-- Niin, kyllähän on totta, mitä herrat sanovat, että yrmeä ja tyrnä

hän on, mutta hyvä ja ystävällinen ihminen hän on silti, se on varma.

Kun minun muijani oli tässä kipeänä, ei kukaan niin meitä auttanut

hädässämme kuin juuri neiti Björk, aina hän tuli meille, ja aina hän

toi jotain -- ja --

-- Niin, kyllä hän hyvä on, keskeytti kirkkoherra järjestyksestä

poikkeamalla, kyllä hän on kelpoluontoinen, kunnon ihminen hän on --

sitä ei kukaan tahdo kieltää. Mutta juuri sellaiset helposti joutuvat

harhateille, ja heitä pitää koettaa johtaa taas oikeille poluille. Mitä

te sitä paitsi, hyvät herrat, olette esiintuoneet, on aivan yhtä

pitävää tämän kirjeen kanssa -- kirkkoherra laski kätensä raskaasti

Timeon Tingbomin kirjeelle -- ja muutoin useiden muidenkin

asianomaisten, joiden arvostelua olen pyytänyt. Varotus lienee siis

paikoillaan, ja vakava toivoni on, että hän sen jälkeen parantaa

tapansa. Ehdotan siis, että kansakoulunopettajatar Gertrud

Björkille annetaan varotus monipuuhaisuudesta ja seurakuntaelämän

hajaannuttamisesta, varsinkin nuorten keskuudessa, ja että tämä päätös

pannaan pöytäkirjaan. Suostutaanko siihen, hyvät herrat?

Yksimielinen: "suostutaan" oli vastauksena kirkkoherran kysymykseen,

jonka jälkeen vasara jymähti.

Kun sitten oli vielä esitetty ja käsitelty muutamia kouluneuvoston

kysymyksiä ja valittu sopivat henkilöt pöytäkirjan tarkastajiksi,

hajotti puheenjohtaja kokouksen, ja kukin läksi kotiinsa, tyytyväisenä

päivän toimiin.

Seuraavana päivänä kutsuttiin Gertrud kirkkoherran luo, joka

juhlallisin, mutta isällisen lempein äänin ilmotti hänelle

kouluneuvoston päättämän ja laatiman varotuksen monipuuhaisuudesta ja

seurakuntaelämän hajaannuttamisesta.

Gertrud kuunteli kalpeana ja ääneti, pienoisen pilkallisen hymyn

leikkiessä huulilla. Seurakuntaelämän hajaannuttamisesta! Tarkotettiin

kai hänen pieniä tiistaikokouksiaan ompelemisineen, kahvinjuonteineen,

isänmaallisine esitelmineen, raittiuspuheineen. Monipuuhaisuus! Se

johtui siitä, että hän seurasi ajan kysymyksiä ja käytti loma-aikansa

lisätietojen keräämiseen.

Katkeruus kuohahti hänessä, mutta hän hillitsi itsensä ja istui yhä

liikkumattomana maahan luoduin katsein ja kädet ristissä sylissä.

-- Niin, sanoi pappi, lopetettuaan, ja taputti Gertrudia olalle yhä

isällisesti lempeän näköisenä, toivon, että tämä pikku varotus

vaikuttaa hyvää. Tietysti te tarkotatte hyvää "monipuuhaisuudellanne",

neiti, epäilemättä vilpitön, mutta mieletön into ajaa teitä tekemään

propagandaa raittiusliikkeen puolesta, joka, paha kyllä, useimmiten

synnyttää fariseuksia, fariseuksia, jotka lyövät rintoihinsa, arvellen

kaiken vanhurskauden täytetyksi, jolleivät juo olutta, tai lupauksensa

rikkojia, jotka toisena päivänä sitovat sininauhan napinläpeensä,

toisena sen kiskaisevat pois.

-- Se ei ole totta! huudahti Gertrud kiivaasti ja katsahti ylös,

päinvastoin vahvistuu ja kehittyy luonne pahan tuntemisesta, kansan

täytyy oppia tuntemaan väkijuomain vaarat, ihmisten täytyy tukea

toisiaan taistelussa...

Kirkkoherra teki halveksuvan viittauksen kädellään.

-- Erehdystä, erehdystä, pikku neiti. Likipitäin samaa olisi sanoa:

ihmisten on opittava tuntemaan sähkön vaarat ja tuettava toisiaan

taistelussa sitä vastaan. Kaikessa voi piillä vaara, ei pidä vain

väärinkäyttää -- on käytettävä voimia oikealla tavalla. Koko ehdoton

raittiusliike farisealaisine vaatimuksineen on kerran luhistuva

mahdottomuutena, suorastaan loukkaavana hyökkäyksenä persoonallista

vapautta vastaan.

Gertrudin silmät välähtelivät, ja huulten pilkallinen hymy muuttui

teräväksi ja halveksivaksi. Hän tunsi, ettei hänen olisi tullut lausua

niitä sanoja, jotka kohosivat hänen mieleensä, hän oli kuulevinaankin

varottavan äänen korvissaan: "vaikene, vaikene!" Mutta varottavaa

ääntä tottelematta hän huudahti kiivaasti ja ylenkatseellisesti:

-- Tuossa kaikessa piilee vain kieltäymisen halun puute, ei tahdota

mistään luopua auttaakseen; vain itsekkyys vastustaa maamme suurta,

mahtavaa raittiusliikettä!

Kirkkoherra karisteli kurkkuaan. Hän kävi tulipunaiseksi otsaa myöten,

niin että oli kuin olisivat hiusjuuret sähisseet kuumuudesta.

-- Neiti Björk, te unohdatte itsenne, hän sanoi terävällä,

juhlallisella äänenpainolla, unohdatte puhuvanne vanhalle miehelle ja

Herran palvelijalle.

Gertrudkin punastui. Hän huomasi, että oli ollut äkkipikainen, ja että

hänen siis tuli pyytää anteeksi. Mutta hän taisteli kovan taistelun,

ennenkuin sai suustaan:

-- Siinä tapauksessa pyydän, että annatte anteeksi --

-- Tietysti, tietysti, keskeytti kirkkoherra alentuvaan, juhlalliseen

tapaansa. Kehottaahan Herra meitä antamaan anteeksi, ei yhden, vaan

monta kertaa, mitä tahansa veljemme tai sisaremme meitä vastaan ovat

rikkoneet. Tunnustan, että esiintymistapanne, neiti, sekä suututti että

suretti minua. On kiusallista nähdä, ettei se, jonka tulisi johtaa

nuorisoa ja olla esimerkkinä ja esikuvana, voi ohjata omaa mieltään;

mutta, kuten sanottu, kun vika on tunnustettu ja anteeksi pyydetty, on

se myös jaloista sydämistä pois pyyhitty. Sallikaa minun kuitenkin,

ennenkuin eroamme, liittää saamaanne julkiseen varotukseen toinen,

yksityisluontoinen. En tosin epäile, että voi löytyä pätevä syy

moninaisiin toimiinne, neiti, mutta -- tunnen ihmissydämen kavaluuden

ja varotan teitä, neiti: tutkikaa itseänne, eivätkö ylpeys ja

kunnianhimo näyttele sangen suurta osaa teidän näköjään niin

uhrautuvassa toiminnassanne. Te haluatte jotain merkitä, haluatte, että

teistä puhutaan ja teitä ihaillaan, ihmisten kiitos ja ylistys on niin

houkuttava. Mutta muistakaa, ettei Jumala ole asettanut teitä

saarnaamaan eikä esiintymään sellaisten asioiden puoltajana -- suokaa

anteeksi, puhun totuuden peittelemätöntä kieltä -- joita ette lainkaan

käsitä. Teidän tehtävänne, neiti, on opettaa lapsia, se on suuri ja

ihana, joskin vaatimaton kutsumus, täyttäkää se ilolla ja innolla,

tehkää siitä parastanne ja jättäkää raittiusliike ja saarnavirka

niille, jotka Jumala on siihen kutsunut. Olkaa uskollinen vähässä:

siten parhain pysytte Herran mielisuosiossa!

Näin sanoen kirkkoherra nousi ja nyykäytti päätään merkiksi, että

keskustelu oli päättynyt. Gertrud nousi hänkin, kumarsi samoin päätään

ja poistui posket yhtä kalpeina, kun ne äsken olivat olleet punaiset.

Ulos tultuaan hän kiiruhti niin nopeasti eteenpäin, kuin olisi tahtonut

juosta sitä kiusallista vaikutelmaa pakoon, jonka pappilassa oli

saanut. Miten väärin, miten kavalaa kaikki, valkaistu hauta oli tuo

juhlallinen varotus, kaunis ja kiiltävä muodoltaan ja sisältä täynnä

kuolleitten luita! Toden totta, hänellä oli syytä kuohahtaa, hän teki

oikein vastatessaan niinkuin vastasi. Hän katui katkerasti

anteeksipyyntöään, hän oli tehnyt tyhmästi, vain jaloilta ja suurilta

luonteilta voi pyytää anteeksi, pikkumaisille antaa tuollainen pyyntö

vain aseet käteen nöyryyttää muita ja riemuita voitostaan.

Hän tiesi niin hyvin, miten kirkkoherra oli käyttävä tätä asetta, hän

tiesi, että kulovalkeana oli kulkeva pitkin pitäjää tieto, että

kansakoulunopettajatar Björk oli saanut kouluneuvostolta varotuksen, ja

että hän oli vastannut kirkkoherralle niin hävyttömästi, että hänen eli

täytynyt pyytää anteeksi. Niin, niin kertoisi koko pitäjä, ja

kirkkoherra hymyilisi juhlallista, alakuloista hymyään ja

puhuisi vapaakirkollisesta kurittomuudesta ja kristillisestä

suvaitsevaisuudesta ja velvollisuuden laiminlyömisestä, ja rouva

Henningson siristäisi mustia silmiään ja lavertelisi juttuja, jotka

Timeon Tingbom hänelle kokoon keittää. Ja ihmiset uskoisivat kaikki, ei

auttaisi se, että hän, Gertrud, uhrasi aikaa, voimia ja rakkautta

lapsilleen, että hän tahtoi pelastaa heidät juoppoudesta ja turmiosta,

hän oli joka tapauksessa huono opettaja, uhkamielinen, uppiniskainen

nainen, joka oli niin hairahtunut, että hänen täytyi nöyrtyä

rukoilemaan.

Ja hänen eteenpäin samotessaan ja näiden kuvitteluiden ajellessa hänen

aivoissaan, hän kävi kovaksi, katkeraksi ja kapinoivaksi. "Mitä

hyödyttää kaikki tyyni?" hän ajatteli. "Panet itsesi alttiiksi,

ponnistat öin päivin, ja kiittämättömyyttä, väärinymmärrystä, kateutta

kohtaat kaikkialla, ja juuri ne, joiden tulisi tukea ja auttaa, joiden

tulisi ymmärtää toisten pyrkimyksiä, ne juuri tekevät voitavansa

katkeroittaakseen toisen elämän. Oi jos voisin jättää, irtautua..." Ja

hänen sielussaan kajahti kaikuna profeetan epätoivo: "jo on kyllin,

ota, Herra, sieluni!"

Hän oli kulkenut niin kiivaasti ja ajatellut niin hurjia, myrskyisiä

ajatuksia, että hän lopulta aivan uupuneena vaipui kivelle metsäpolun

laitaan. "Ota, Herra, sieluni", hän toisti ja ojensi ristittyjä

käsiään. "Eihän siitä ole mitään hyötyä, kaikki epäonnistuu, lapset

eivät tule kouluun, vanhemmat ovat epäluuloisia, kouluneuvosto tahtoo

saada minut viralta, kirkkoherra vihaa minua, en voi enää taistella

näitä vaikeuksia vastaan, jo on kyllin, jo on kyllin, Herra --"

Mutta hänen siinä istuessaan metsän yksinäisyydessä, katkeruuden ja

epätoivon kyynelten virratessa poskia, asettui vähitellen hänen

sielunsa myrsky, ja hän alkoi kuunnella sydämestään nousevia uusia

ääniä.

Kunnianhimoa -- huomionhalua, halua olla jotain, halua saada ihmisten

kiitosta? Jos olikin kirkkoherra oikeassa sanoessaan, että sellaiset

tunteet olivat hänen innokkaan toimintansa kannustajina? Jos olikin

hänet, jota Gertrud piti niin matalana, jonka jumalanpelkoa hän sanoi

ulkokultaisuudeksi, ja jonka siveellisiä käsityksiä hän niin

ylimielisenä halveksi, Jumala valinnut sanomaan Gertrudille, totuutta?

Mikä nöyryytys, musertava, ääretön nöyryytys!

Ja kuitenkin hän tunsi tällä hetkellä, että niin oli. Jumala oli

valinnut kirkkoherra Henningsonin sormellaan osottamaan mätähaavaa

siinä elämässä, josta hän itse, Gertrud, oli ollut niin farisealaisen

ylpeä! Niin, farisealaisen ylpeä! Koko hänen elämänsä oli ollut

kiihkeää pyrkimystä kehittymään täydelliseksi, toimimaan oikein,

antautumaan alttiiksi rakastavin ja uhrautuvin mielin --

vastalahjanaan toisten kiitos ja rakkaus! Siksi hän oli tuntenut

itsensä niin muserretuksi, kun ihmisten suosio ja lasten rakkaus oli

häneltä riistetty.

-- Minä olen hyljätty, arvoton, hän ajatteli, minä, joka äsken sanoin

kirkkoherraa valkaistuksi haudaksi, mitä olen itse? Olen todella saanut

nähdä selvemmin kuin koskaan, miten koko sisin itseni on täynnä

kuolleitten luita: ylpeyttä, kunnianhimoa, närkkyyttä -- Olenko

hetkeäkään ajatellut lapsiani, tuntenut _heidän_ vuokseen surua

epäonnistumisestani?

-- En, olen vain kierrellyt oman itseni ympärillä -- voi, aivan

vastakkaisesti olen menetellyt Fénélonin sanoihin nähden: "uskollisena

kutsumukselleni, menestyksestä huolehtimatta". Minä olen vain ajatellut

menestystä -- olen tehtävääni arvoton, lasten edessä arvoton, on

parasta, että ainiaaksi luovun -- sydämeni kiusauksesta en koskaan

vapaudu -- parasta etsiä jotain vaatimattomampaa -- kätkeytyä --

piiloutua kaikkien silmistä.

Mutta päästyään näin pitkälle sairaalloisissa itsesyytöksissään, hänen

parempi itsensä nousi, ja ääni hänen sisimmästään huusi: Ei! -- ei,

nämä ovat pahain voimain vaikutuksia -- tämä on kiusausta

toivottomuuteen, johon en lankea. Hän on oikeassa, olen etsinyt omaa

kunniaani, olen pyrkinyt rakastetuksi ja ihailluksi; mutta ei edes

nöyryyttävä tietoisuus tästä voi estää minua, niin kauan kuin elän,

sillä paikalla, jonka Jumala minulle antoi, taistelemasta hänen

valtakuntansa tulemisen puolesta! Väisty, saatana, älä kiusaa minua

niin kavalin asein. Olen heikko, kelvoton taistelija, sen tiedän, mutta

viimeiseen asti olen taisteleva!

Hän nousi kiivaasti ja kiiruhti eteenpäin. Silmät säihkyivät, ja miltei

voitonriemuinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Suuttumus ja katkeruus,

jotka keskustelu kirkkoherran kanssa oli hänessä kuohuttanut pinnalle,

olivat kadonneet, hän tunsi itsensä kevyeksi ja vapaaksi, nöyryytyksen

ja itsensätutkistelun tulessa puhdistuneeksi. Kun hän lähestyi kotia,

oli jo hämärä, pilvet, jotka riippuivat vuoren yllä, olivat jo

tavallista aikaisemmin kietoneet koulutalon nurkat hämyn peittoon.

Portaitten juurella seisoi pieni vanttera olento nyytti kädessä;

liikkumatta, miltei jurona hän seisoi, kuin koira, joka odottaa

herraansa, ja joka on päättänyt pysyä alallaan, kunnes tämä saapuu.

-- Sverker! huudahti Gertrud, ja koko hänen kasvonsa välähtivät ilosta.

Juron, ruman pojan nähdessään, oli Gertrudin niinkuin sen, joka kulkee

raskain ajatuksin ja äkkiä huomaa kevätkukkasen.

-- Rakas, rakas Sverker, hän sanoi, vetäen pojan luokseen ja pannen

kätensä hänen päälaelleen, sinä tahdot siis taas tulla -- tahdot

yrittää, alkaa taistelusi uudelleen, tahdot olla hyvä ja tottelevainen

poika?

-- Tahdon.

Ja pojan sanoessa tämän sanan puhkesi hänen parhain itsensä kauniiksi

ja kirkkaaksi katseeksi pieniin, syvälle painuneisiin silmiin.

-- Voi Sverker, teet minut niin iloiseksi, niin onnelliseksi. Rakas

lapsi, Gertrud jatkoi, ja loppuun taisteltua sielun kamppausta

seurannut vapauden ja riemun tunne vuodatti hänen sanoihinsa

innostuksen voimaa, seuraa aina sitä ääntä, joka nyt sinussa puhuu. Luo

katseesi suureen päämäärään, Sverker -- miten ulkonaiset ja sisäiset

kiusaukset sinua houkuttelevatkin, älä usko niitä, pakene, kiinnitä

silmäsi ainoaan pysyvään, ainoaan toteen: Jumalan rakkauteen,

sellaisena kuin se ilmeni Jeesuksessa Kristuksessa. Tahdothan kuulua

niihin joukkoihin, jotka taistelevat, taistelevat Jumalan valtakunnan

puolesta, oikeuden ja totuuden tulla, tahdothan, Sverker?

-- Tahdon.

Ja taas puhkesi kaunis, lempeä ilme katseeseen, jonka hän kohotti

Gertrudiin.

He läksivät nyt sisään, Gertrud edellä, Sverker aivan hänen

kintereillään kuin alakuloinen, uskollinen villakoira. Gertrud sytytti

lampun, teki valkean lieteen ja asetti kahvipannun tulelle.

-- Tässä on kakku, äiti leipoi sen teille, neiti, sanoi Sverker ja

ojensi kömpelösti lautasta, joka oli kääritty ristikkäiseen

kaulaliinaan.

-- Kiitos, vastasi Gertrud, ystävällisesti nyykyttäin. Hän tiesi, mitä

tuollaiset pienet kunniatervehdykset merkitsivät: sovitusuhria tai

avunpyynnön valmisteluja tai myös molempia. -- Olipa äitisi kiltti. Ja

miten voitte? Miten on veljesi jalan?

-- Oh, se on vähän sukelanmoinen, vastasi Sverker ja nuhisti nenäänsä,

niinkuin hänen aina oli tapana tehdä; se on musta polveen asti.

-- Jumala varjelkoon, huudahti Gertrud pelästyneenä, mitä sanot, poika,

onko jalka musta?

-- Onko se sitten jotain vaarallista? ihmetteli Sverker.

-- On, tietysti on. Onko hänellä ollut vaivoja?

-- On kyllä, eilen hän huusi enimmäkseen koko päivän -- ja sitten

musteni jalka.

-- Oi niin hirmuista! Nyt ovat asiat aivan hullusti, poika. Miksi ette

kutsuneet lääkäriä?

-- Niin, näetsen, me aioimme kyllä, mutta sitten tahdoimme odottaa

katsoaksemme, eikö kipu hellittäisi. Illan suussa hän tuli vähän

paremmaksi, ja tänään hän on huutanut vain pari kertaa, niin että kyllä

kai se ohi menee.

-- Niin kyllä, pikemmin ja perinpohjaisemmin kuin luulettekaan. Mutta

huomenna varhain täytyy teidän saada lääkäri luoksenne.

-- Niin, mutta me ajattelimme pyytää teitä olemaan hyvä ja tulemaan,

neiti. August sanoo tahtovansa tavata teitä.

-- Se ei estä tohtorin tuloa. Mutta me lähdemme sinne huomisaamuna

varhain. Voit olla yötä täällä keittiössä, Sverker, niin lähdemme

vuorta kapuamaan kohta auringonnoususta.

He joivat kahvia yhdessä ja laskeutuivat sitten levolle. Mutta Gertrud

rukoili ensin hartaasti oman sielunsa, Sverkerin sielun, nummella

makaavan sairas paran ja kaikkien niiden puolesta, joilla on tuskaa ja

kärsimystä. Ja hän tunsi niin ihmeellistä vapautumista kaikista

näivettyneistä tunteista, jotka hänen keskusteltuaan kirkkoherran

kanssa olivat häntä raadelleet.