IX.

Ei ole milloinkaan marraskuun taivas niin synkkä ja syksynraskas kuin

harmain, repaleisin pilvin kaartuessaan lakeuden yli. Vuorella ulvoo

tuuli pauhaavan voimakkaana, pahanilkisinä lakaisevat vihurit

kuihtunutta kanervikkoa, kuilut ja halkeamat kertaavat sen viheltäviä,

huokaavia ääniä, ja metsän pohjasta vastaa tuskanpelokas kaiku. Mutta

lakeuden yli laskeutuu pimeys raskaana ja harkitsevana kuin ajatus,

joka syvemmälle ja syvemmälle kaivautuu yhäti samaan tuskantäyteen

ongelmaan, ja myrskyn yksitoikkoinen ulvonta on kuin elinkautisen

kärsimyksen alati toistuvaa huokausta. Ei keskeytystä, ei liikettä,

etäisyyteen katoavat vuoret ja kirkontornit, pimeyden tai usvain ja

lumipilvien nieleminä. Ja kun yksin ponnistelet liejuuntuneita teitä,

missä vain harvoin tulee vastaasi rattaat tai yksinäinen kulkija,

silloin tunnet, kuinka lakeuden äärettömyyttä hiipii kaihomielisyyteen,

joka ajatuksillesi laskeuu.

Ja kun myrsky täyttä totta puhkeaa, kun lumi pyörteleikse valkoisina

pylväinä, tai sade vinona pieksee pehmittyneitä peltoja ja niittyjä,

kun keskiyön pimeys tai tähditön hämärä loihtii esiin pelottavia

näkyjä, ja synkät tarinat kohoovat muistiin, silloin on lakeus yhtenä

ainoana suurena kauhuna, kiitäväin varjojen ja vaikeroivain, pakenevain

haamujen lumottuna vilinänä. Silloin avautuu Månberg, ihmevuori

kohtalonraskaine sfinksinpiirteineen, ja sen uumenista astuvat urhot,

jotka siellä ovat nukkuneet rauhattomia aikoja odottain; kuullaan,

kuinka he tahdikkain askelin teitä polkevat, ja aseiden kalske yhtyy

tuulen ulvontaan, joka heidät houkutteli heidän tuhatvuotisesta

unestaan. Silloin heräävät myös lakeuden salaperäiset olennot,

"menninkäiset", pieni häijy kansa pakana-ajoista asti, joka asustaa

maan alla ja hävittää sadon, mutta ei koskaan näyttäydy muille kuin

pahaa hautoville ihmisille ja tulee esiin vain myrskyllä, raju-ilmoilla

ja onnettomuuden aikoina. Silloin kiitää sysimusta hevonen pitkin

nummea Ljungbergin huipulla, ei tiedä kukaan, mistä se tulee ja minne

katoaa, mutta se näyttäytyy vain silloin, kun yö on täynnä kauhuja,

silloin se ilmestyy kuin luonnon sielusta putkahtanut tuskantäysi

ajatus.

Mutta julminta on, kun se, mikä todella elämässä on tapahtunut,

tulee hiipivinä haamuina, laahaten perässään verisiä muistojansa

marraskuunyön pimeydessä, kun huudot ja tuskankirkaisut, jotka kerran

ovat päässeet hätääntyneiden ihmisten huulilta, heräävät taas eloon.

Kuule, kuinka viiltävät vaikerrukset tunkevat läpi tuulen vinkunan!

Kuule, kuinka tyttö raukka huutaa, joka joutui väkivallan uhriksi

torpassa Ulandan metsän laidassa. Hän ei saa rauhaa haudassaan, sillä

viettelijää ei koskaan rangaistus kohdannut, ei yksikään katumuksen

kyynel koskaan sulattanut helvetinjäätä hänen sielustaan. Kuule, kuinka

valittavat ja vaikertavat vanhukset, jotka surmattiin yksinäisessä

mökissään juuri tällaisena yönä! Etkö kuule väkivallantekijäin ja

ryövääjäin askeleita, jotka risahtelevat keskellä yön monia

kauhistuttavia ääniä!

Sellaisena yönä ei ole hyvä olla hento, kaksikymmenvuotias tyttö, jonka

mielikuvitus värisee, ja jonka sydämen suuri suru on haavottanut

veriseksi. Sellaisena yönä ei ole hyvä asua yksin pienessä

koulutalossa, takanaan korkea vuori, ympärillään ryskivä, huokaava

metsä, edessään lakeus kaikkine ihmeellisine kauhuineen.

Sairas sydän ei enää tunne ikävöimistä eikä kaipausta, sillä se on

kuoliaaksi pelästynyt, pelon jääkylmyys on laskeutunut sen kaikille

tunteille ja ajatuksille. Nuori opettajatar istuu kyyristyneenä syvälle

nurkkaan, suojatakseen selkäänsä sanomattomalta kauhulta, joka häntä

ympäröi; hän lukee ja ompelee vuoroin, mutta miten uutterasti hän

pistelleekin neulaansa edes takaisin ja tirkistelee kirjaansa, elää

hänessä oikeastaan vain yksi tunne, johon hän aina uudelleen palautuu:

pelko. On niin ihmeellistä, aivan kuin koko ympäristö eläisi ja silmin

katsoisi; vanha tuoli paukkuu, ja kun hän sinne päin silmänsä kääntää,

on hänestä aivan kuin katsoisi tuoli häntä. Niin, kaikki häntä

katsovat, tuolit, pöytä, vanha seinäkello, joka lyö kaksitoista

lyöntiään, vaikka on vasta yhdeksän aika -- kaikilla on silmät, kaikki

elää -- kaikki pelottaa häntä tänä kamalana, yksinäisenä syys-iltana.

Nyt hän äkkiä kuulee askeleita ulkoa -- väkivallantekijäin --

ryövärien? Ne lähestyvät varmasti, silmänräpäyksessä hän laskee, että

jos vain jalat kantavat, hän ennättää juosta ikkunan luo, särkeä sen ja

syöksyä ulos, sillä välin kuin roistot murtavat oven rikki ja tunkevat

sisään. Sillä hän ei tahdo sortua väkivallan jalkoihin, kuten tuo nuori

tyttö, joka vieläkin huutaa ja valittaa menetettyä elämäänsä -- jos

jotain maailmassa, niin juuri tätä hän kauhistuu. Hän on kuullut siitä

niin monta hirveää tarinaa; mielemmin kuolla -- murskautua -- ruhjoutua

-- mitä tahansa -- ei vain elinijäksi turmeltua -- ei nähdä pedon

himokkaita silmiä itseensä kiinnitettyinä -- ei tuntea pedon

käsivarsien syleilyä.

Mutta askelet katosivat; se oli kai vain mielikuvitusta -- tai myrsky.

Nyt napsahtaa taas tuoli, mitä se on? On kuin tahtoisi äidin vanha

tuoli jotain sanoa. Oi yksinäisyys -- yksinäisyys -- hirvittävä

yksinäisyys!

Kas, nyt kuuluu taas askeleita ulkoa, se on päivänselvää, ei

mielikuvitusta, joku nousee portaita ja tömisyttää porstuan permantoa.

Ja nyt kaksi lyöntiä ovelle; Karinin pelästyneessä mielikuvituksessa,

hänen korvissaan, joihin tuska ja pelko ajavat soivia veriaaltoja,

kajahtavat nuo lyönnit kuin kohtalon kolkutus. "Avaa", sanoo ääni, jota

hän ei lainkaan tunne, ei ihmisellinen, vaan omituisen viiltävä ja

kuiskaava ääni. Haamuko, kummitusko pyrkii sisään, vai elävä olentoko

seisoo oven takana, väkivalta ja häijyys mielessä?

Hän nousee, mutta polvet pettävät, niin että hän on vaipua maahan.

Silmät loistavat kuumeenkiiltoisina kalpeista kasvoista, ja hän

nieleksii ja läähättää saadakseen ilmaa. Nyt jälleen kaksi lyöntiä,

kaksi kovaa, hirmuista lyöntiä, jotka ukkosenjyrinänä kohahtavat läpi

koko talon. Armias, laupias Jumala, Jeesus Kristus, kaikkien

sorrettujen, kaikkien yksinäisten vapahtaja, auta, auta!

Ojennetuin käsin hän horjuu ovelle.

-- Kuka siellä? hän sanoo, ja hän itse luulee kuiskaavansa, mutta sen

sijaan hän huutaakin ääneen, kaiken hätänsä, tuskansa hän antaa puhjeta

tuoksi kysymykseksi.

Silloin hän kuulee läpi myrskyn pauhun ja sydämensä ja aivojensa

meluisan kohinan äänen vastaavan:

-- Avaa, höpäkkö! Minähän täällä olen, Hanna Myhre.

Siinä tuokiossa pelko hänet päästää irti, vapautuksentunne valahtaa

suurena, levollisena, hyväilevänä aaltona läpi koko hänen olentonsa,

hän painaa kättään sydäntä vasten, naurahtaen iloisesti, lapsekkaasti,

ja avaa oven.

-- Hanna, rakkahin Hanna! Oletko ulkona tässä ilmassa?

-- Onko sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle? kysyi Hanna,

pudistellen itseään, ja pisti vettä valuvan päänsä ovesta sisään.

-- Hanna rakas, miten kiltisti tehty!

-- Kiltisti, mutisi Hanna, riisuen hatun ja päällysnutun, jotka ojensi

Karinille. Ei tässä ole puhetta "kilttiydestä". Minähän kysyn, onko

sinulla sijaa yksinäiselle vaeltajalle?

-- Tietysti sijaa on! huudahti Karin nauraen, otti Hannan vaatteet ja

työnsi esille äidin tuolin, paraimpansa -- istu, rakas Hanna. Uh, miten

hauskaa!

-- Hauskaa, toisti Hanna äskeiseen juroon tapaansa, kohtalaisen hauskaa

olla väsynyt ja viluinen. Kahvipannu tulelle tuossa tuokiossa, tyttö!

-- Heti, heti, huudahti Karin iloisesti ja lennähteli kuin vallaton

lapsi ruokakaapin ja lieden väliä. Kas niin, kohta se kiehahtaa minun

kattaessani pöydän; kunpa minulla vain olisi oikein hyvää leipää. Hanna

kulta, miten oikeastaan olet ulkona tällaisessa koiranilmassa?

-- Minusta on aina ollut hauska taistella myrskyä ja raju-ilmaa vastaan

-- siihen on syynä itsepintainen luontoni, näet, Karin pienokainen,

vastasi Hanna ja nyykäytti Karinille.

Ja Hannan kasvoille valahti äkkiä vieno, veitikkamainen hymy, joka loi

pehmeyttä tylyihin piirteisiin.

-- Voi, Hanna kulta, minun on ihan päinvastoin, vastasi Karin, yhä

hääräillen Hannan ympärillä ja ottaen esiin parhaimpansa pienestä

nurkkakaapistaan, minä niin pelkään myrskyä ja raju-ilmaa ja -- minä

olen sellainen jänis. Etpä usko, Hanna, miten peloissani olin äsken,

myrsky niin rynnisteli --

-- Sen kyllä uskon, mutisi Hanna.

-- Ja sitten niin ilostuin, kun kuulin sinun äänesi.

-- Sen kyllä uskon, toisti Hanna.

-- No, Hannaseni, nyt juomme kahvia, ja sitten valmistan sinulle

vuoteen. Saat pikku äidin parhaat raidit. Ääni värähteli, ja silmät

kostuivat, kun hän katsoi Hannaan. Hän ei voinut vielä liikutuksetta

mainita äidin nimeä ja muistella onnenaikaa, jolloin hänellä oli, kelle

tuhlata lämpimän naisensydämensä tunteita.

-- Sepä ihanaa! huudahti Hanna, tarttuen yhteen kupeista, ja ojensi sen

Karinin eteen, joka tuli höyryävine pannuineen lieden luota, täysi

kuppi, tyttö, noin, -- ääriä myöten.

-- Mutta pitäähän jäädä tilaa kermallekin!

-- Sitten perästäpäin, ensin pieni kulaus pelkkää kahvia. Ah, niin

suloista!

Ja hän kasteli kahvissa pari sokeripalaa ja tyhjensi kuppinsa pohjaa

myöten, jonka jälkeen Karin taas sai sen täyttää.

Sitten istuutui Karin Hannan viereen ja kaasi itselleen. Sillä välin

hän puheli ja nauroi; pieniin kalpeisiin kasvoihin oli ilmestynyt

väriä, silmät heloittivat lapsellista iloa, kukaan ei olisi tuntenut

häntä vapisevaksi, tuskan täyttämäksi olennoksi, joka äsken horjui

ovelle.

Niin he istuivat jutellen ja ajatuksia vaihtaen, myrskyn yhäti ulvoessa

ja tähdettömän marraskuunyön päästäessä hurjain, ihmeellisten tarujensa

henget vuorille ja tasangoille valloilleen. Mutta nyt ei tuossa

kaikessa enää kauhu väijynyt; nyt oli kaikki tyyni vain tenhoavaa ja

salaperäistä, nyt saattoi väristä, ei kauhusta, vaan pikemminkin

mielihyvästä, kun "menninkäisten" räkitys kuului vuoren alta. Nyt voi

itkeäkin Ulandan Lena parkaa ajatellessa, mutta toisin tavoin --

säälistä, hänen vuoksensa -- ei jäisestä pelosta. Ah, miten helppo on

kuorma kantaa, kun on kaksi kantamassa; miten hirveä on yksinäisyys,

miten kauhistava!

-- Hanna, rakas Hanna, sanoi Karin, kun tunnelma oli käynyt

tuttavallisemmaksi, sano, eikö sinusta yksinäisyys ole tuntunut

vaikealta?

-- Ei koskaan, vastasi Hanna jurosti.

-- Miten se on mahdollista? jatkoi Karin, pannen päänsä kallelleen ja

katsellen eteensä alakuloisesti miettivin katsein. Aina äidin

kuolemasta asti on elämä painostanut minua kuin painajainen. Ja sinä,

sinä olet elänyt yksin niin monta vuotta.

-- Niinpä niin, aivan yksin noin kaksikymmentäkolme vuotta.

-- Oi Hanna, Hanna!

Ja nuorta tyttöä puistatti värähdys.

-- Sano, Hanna, -- etkö koskaan, koskaan ole ketään rakastanut?

Karin punastui. Hän tunsi itsekin kysymyksensä sopimattomuuden, mutta

hetki niin kiihotti sellaisiin.

-- En koskaan, -- en ikinä.

-- Ja olet ollut onnellinen?

-- No niin -- miten kuten -- kohtuullista onnea.

-- Tarkotan, Hanna, etkö ole koskaan ikävöinyt muuta onnea kuin...

-- En -- en ole koskaan ikävöinyt -- en koskaan. Ja hetken päästä hän

sanoi hiljaa: -- Olen vain kaivannut.

-- Hanna! -- Olet siis...

Ja mielenkiinto ja osanotto pani Karinin silmät loistamaan.

-- Kerron sinulle, mitä tarkotan, lapsi, vastasi Hanna äkkinäisen ja

syvän totisena; rakkaus on sitä, että ihmiset rakastavat toisiaan ja

ovat uskollisia läpi elämän ja kautta kuoleman, sillä rakkaus on onnea

ja ehjyyttä ja sopusointua; mutta jos toinen pettää, silloin ei ole

enää rakkautta, ei edes ikävöimistä, silloin on vain surua ja kaipausta

ja muuta sellaista tyhmää.

Hannan ääni siirtyi äkkiä tavalliseen puolijuroon, puolileikilliseen

sävyynsä, samalla kun hän torjuvin liikkein ojensi kättänsä Karinia

kohti.

-- Voi, rakas Hanna kulta, huudahti Karin äkkiä ja tarttui Hannan

vastahakoiseen käteen, minun olisi pitänyt ymmärtää.

Ja hänen lempeät tähtisilmänsä tulivat täyteen kyyneliä.

-- Ymmärtää; niin, ehkäpä -- sellainenhan on kohtalon tavallinen

kulku -- meidän kohdallamme -- vietelty tai hyljätty -- ne ovat

arkitarinoita. -- Kas, niinhän on asian laita, ettei kukaan tule

nuoremmaksi ja kauniimmaksi vuosien vieriessä. -- En ainakaan minä. --

Harteilleni kerääntyi kaksikymmentäkahdeksan vuotta -- ja

kansakoulunopettajat saavat kyllä laskea palvelusvuotensa

kaksinkertaisina -- No, hänen rakkautensa, luullakseni, sammui --

sairastuipa hän erääseen tautiinkin -- ja silloin särjin sopimuksen.

-- Hanna -- Hanna -- sinäkö särjit?

-- Niin, se oli sukkela tauti, johon miehet usein sairastuvat, usko

pois, Karin. Hän rupesi haluamaan rahaa, s.o. tyttöä, jolla oli rahaa,

siinä hänen tautinsa. No, enhän minä tahtonut lisätä kiviä hänen

tautikuormaansa; siksi sanoin, että hän oli vapaa, ja hän otti kyynelin

ja kiitoksin tarjouksen vastaan. Sitten tietysti minä olin purkanut

kihlauksen -- ja niinhän asia olikin -- kirjaimenmukaisesti. Niin, ja

sitten hän nai ikävöimisensä esineen.

Hanna pysähtyi ja silmäili eteensä syvin, synkin katsein, rypistettyjen

kulmainsa alta.

-- Oletko sittemmin koskaan häntä tavannut? ihmetteli Karin, epäröiden.

-- Pikku Karin, vastasi Hanna, ja hänen äänensä muuttui hyväilevän

lempeäksi, hänen silitellessään kädellään edes takaisin Karinin poskea,

ei puhuta enää tästä asiasta, joka on jo aikoja kuollut ja haudattu.

Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että hän on päässyt korkealle

maailmassa, hän on ylhäinen ja mahtava herra, minä olen köyhä ja

halveksittu, mutta kuitenkin olen mielemmin köyhän Hanna Myhren

asemassa kuin hänen. Ja vielä lisäksi: kun tapaamme toisemme Herran

tuomioistuimen edessä, olen kohtaava hänet katkeruudetta ja sanova

hänelle, että olen unohtanut ja antanut anteeksi.

Hänen kasvojensa tylyt piirteet saivat jälleen kauniin, valoisan

ilmeensä, tuskaisa, terävä hymy levisi huulille, ja ankarat siniset

silmät kiilsivät kosteina.

-- Oi Hanna, Hanna, se on suurta, kuiskasi Karin ja kumartui ikäänkuin

palvoen Hannan käden yli, minä en koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Antaisit, lapsi, antaisit, sinä et tiedä, mitä elämä -- ihmeellinen

elämä -- voi opettaa, tai oikeammin, mitä Jumala opettaa meille

elämänkoulussa. Siellä hän pehmittää vaskiotsat ja taivuttaa

rautaniskat ja -- mikä ihmeellisintä kaikista -- katkerin suru muuttuu

Hänen kädessään suurimmaksi voitoksi. Mitä olisi minusta tullut, jollei

minulla olisi ollut surua, joka johti minut elämän ja rakkauden

arvoituksen eteen -- jollei minulla olisi ollut kärsimystä, joka

pakotti ryömimään, niin, Karin, _ryömimään_ -- sillä liian ylpeä olin

käydäkseni -- ristin juurelle anteeksiantoa kerjäämään.

-- Voiko suru selittää elämän arvoituksen? ihmetteli Karin pitkin

uneksuvin katsein.

-- Ei, ei, ei selittää -- ei mikään voi arvoitusta selittää --

ihmeellisemmäksi, suuremmaksi se käy, kuta lähemmä päämäärää ennätämme.

Rakkaan Welhavenin keralla sanon:

ti alt mer mit Hjerte banker

af usigelige Tanker

ved den store Livets Gaade.

[Sillä yhä kiivaammin sykähyttävät sydäntäni sanomattomat

ajatukset elämän suuren arvoituksen vuoksi.]

Ei koskaan, sen voin sanoa, Karin, ole elämä minusta ollut niin

ihmeellinen kuin nyt, kun näen päivän alkavan painua mailleen. Yhden

vain tiedän: kärsimys minut opetti elämän suuruutta ymmärtämään.

-- Täytyykö kaikkien kärsiä? kysyi Karin vapisevin äänin.

-- Niinpä luulisin, pikku Karin, vain kärsinyt osaa rakastaa.

-- Mutta äsken sanoit...

-- Ei, ei, en puhu _siitä_ rakkaudesta -- se on vain unelmia, jotka

syntyvät ja katoovat kuin taivaan pilvet. Ei, lapsi, vaan siitä

rakkaudesta, jonka opimme tuntemaan, kun makaamme maassa ristin

juurella ja kerjäämme sen salaisuutta ymmärtääksemme. Hän, joka rakasti

enemmän kuin kukaan muu kuolevainen, kärsi myös enemmän. Ei meillä ole

osaa hänen rakkauteensa, jollemme ota osaa hänen kärsimykseensä.

-- Voi Hanna, Hanna, kuiskasi Karin, siirtyen lähemmä Hannaa ja pannen

päänsä hänen olalleen, pelkään niin kärsimystä -- olen niin väsynyt

siihen -- kaipaan niin rajusti -- onnea -- iloa -- rakkautta...

Ja hänen huulensa avautuivat säteilevään, kiihkeään hymyyn.

Hanna ei vastannut, hän vain silitti kädellään Karinin poskea, hiljaa

mutisten: "lapsi parka!"

Mutta Karin ei kuullut; hän kuunteli hajamielisenä Hannan sanoja, ja

kiihkeä, ikävöivä hymy viipyi yhä hänen huulillaan.

Hetken perästä hän nousi ja alkoi järjestellä yötä varten. Oli

myöhäistä, Hannan ja Karinin tuttavallinen puhe vaikeni, ja he

paneutuivat levolle. Ja pian nukkuivat molemmat naiset rauhallisesti,

myrskystä huolimatta, joka yhä kiisi yli lakeuden ja vinkui tuvan

nurkissa.

Talvikuukaudet ennen joulua kuluivat jotakuinkin siedettävinä Kariniin

nähden. Hanna Myhreen oli tarttunut omituinen tapa juuri pahimpina

myrskypäivinä tulla käyden vuoren poikki, pyytäen yösijaa Karinilta.

Hänestä oli niin hauskaa lähteä myrskyyn, hän sanoi, kuuntelemaan

kaikkia ihmeellisiä ääniä, jotka myrskystä puhuvat, ja katsomaan

luonnon taistelua; mutta sitten tapahtui hänelle useimmiten, että hän

väsyikin eikä jaksanut kulkea pitkää kotimatkaa, vaan koputti Karinin

ovea. Joskus valtasi myös Gertrudin sama kummallinen halu päästä

myrskyyn ja raju-ilmaan. Voi sattua, että hän juuri niinä päivinä,

jolloin hän oli enin tehnyt työtä ja tunsi itsensä oikein

kuolemanväsyneeksi, niin että kohtuullisinta olisi ollut, jos hän mitä

pikimmiten olisi kiiruhtanut vuoteeseen, sen sijaan pani hatun ja

päällysnutun ylleen ja ponnisteli lumikinosten läpi, vasten vihuria,

pienelle tuvalle, missä Karin istui yksin lamppunsa ääressä, seuranaan

vain omat arat, pelokkaat, surulliset ajatuksensa.

Mutta sitten tapahtui, että Hanna Myhre sairastui tammikuun

puolivälissä, juuri kun Gertrudilla oli niin paljon tehtävää, etteivät

edes pahimmat vihurit kyenneet houkuttelemaan häntä ulos iltasin.

Karinille alkoi yksinäisyyden aika; Hanna makasi sairaalassa, Gertrud

oli niin kiinni työssään ja näytti niin väsyneeltä ja rasittuneelta,

että olisi uskonut hänenkin joutuvan samaan paikkaan; ja kirkkoherran

luo, missä Karin muutoin ei koskaan viihtynyt, oli häntä pyydetty vain

kahdeksi sunnuntai-iltapäiväksi kahville. Talonpojat ja torpparit,

joiden lapsia hän luetti, lähettivät hänelle joskus "tuomisia" ja

kutsuivat luokseen. Muutoin hänellä ei ollut, kenen kanssa seurustella,

paitsi lapsiansa ja kirjojaan.

Oli myöhäinen tammikuun-ilta. Kaupungissa oli ollut markkinat;

aamupäivällä olivat talonpojat tulleet ajaen, elukat hyppimässä rekien

perässä, ja torilla, koulutalot pohjoispuolella, kaupungin toisessa

ulkolaidassa, mistä lakeus alkoi, olivat, niinkuin tavallisesti

tällaisissa tilaisuuksissa, enemmän tai vähemmän loppuun ajetut

hevoskonit, väkijuomain piristäminä, tehneet temppujansa tai juosseet

mäkeä ylös ja alas, vakuuttaakseen kaupanhierojia voimastaan ja

vilkkaudestaan. Markkinoilla oli tuimasti oteltu; kaupat tehtiin

mieluimmiten väkijuomain avulla, tingittiin ja huijailtiin myöhään

iltaan, ja kun talonpojat ajoivat kotiin, suuremmassa tai vähemmässä

määrin petettyinä tai pettäneinä, saivat hevoset yleensä juosta omin

valloin, miten halusivat, ja jalan käyvä osa markkinaväestä sai enemmän

vaistoaan kuin tajuntaansa kiittää siitä, etteivät valinneet

ensimmäistä lumikinosta yösijakseen.

Yksin istui Karin tuvassaan pienen kirjotuspöytänsä ääressä ja

valmistautui seuraavan päivän tuntia varten. Mutta vain murto-osasen

mielenkiinnostaan hän kykeni työhönsä kiinnittämään. Milloin lentelivät

ajatukset kuin pelästynyt lintuparvi lakeudelle, ihmetellen, mitä

kamalaa ulvontaa sieltä kuului, tai seisahtuisivatko räyhäävät miehet

hänen tuvallensa, kääntyisivätkö syrjäpolulle ja tulisivat ikkunan luo,

pelästyttäin hänet kuoliaaksi siihen lyömällä. Milloin ne taas

surullisina ja kaihoisina painuivat menneisiin aikoihin, aikoihin,

jolloin äiti hääräili tuvassa, Karinin istuessa lukemassa; milloin taas

arkoina ja haaveksien kiertelivät muuatta kaunista kesämuistoa...

Markkinaväen rähinä alkoi nyt tauota; silloin tällöin kiisi reki

ohitse, joku ääni karjasi, sekottuen kulkusten kilinään, jonka soitto

vähitellen sammui etäisyyteen. Mutta yö kävi yhä äänettömämmäksi;

lopuksi lakkasi kaikki melu, suuri hiljaisuus laskeutui lakeudelle, ei

yksikään ihminen enää häirinnyt tähtiyön majesteetillistä rauhaa.

Karin oli laskenut alas kaihtimen ja tukkinut tarkoin joka raon,

etteivät ohikulkijat näkisi valoa hänen tuvastaan. Nyt, kun kaikki oli

hiljennyt, pani hän pois kirjansa, meni ikkunan luo ja veti ylös

kaihtimen, liikkumatta hän seisoi hetken ja katseli taivasta ja suurta

lakeutta, joka lumivalkoisena loisti tähtien valossa.

Sitten hän jälleen veti alas kaihtimen, istuutui pöydän ääreen ja luki

raamattua, niinkuin hänen ja äidin aina oli tapana yhdessä tehdä, ja

aikoi sitten valmistua levolle menemään. Äkkiä hän säpsähti räyhäävää

ääntä, joka ilkeästi viilsi halki yön syvän hiljaisuuden. Hän kävi

kuolemankalpeaksi ja seisoi hetken liikkumattomana kuunnellen, kampa

pitkissä, avatuissa hiuksissaan. Nyt loittoni raaka ääni, kuului

kumeana, pahanilkisenä murinana, nyt se häipyi yhä enemmän. Hän huoahti

helpotuksesta; mutta samassa hän kuulee toiselta taholta juuri saman

raa'an äänen kaiun. Kaksi ääntä huutelee ja vastaa toisilleen; nyt ne

lähestyvät, niitä tuntuu olevan useampia, nauru ja kiroukset sekottuvat

toisiinsa. Varmaankin joukko päihtyneitä miehiä, jotka hoippuivat sinne

tänne ja huusivat toisilleen. Kas niin, nyt ne viimeinkin läksivät

edemmä, huuto ja rähinä siirtyi poispäin pitkin maantietä, heikkeni,

kuoli pois.

Mutta mitä tämä on? Hän kuuli selvästi askelia ja kuiskausta juuri

ikkunansa alta. Nyt ne vaikenivat, mutta itse hiljaisuus täyttää hänet

jäätävällä vavistuksella. Mikä on tulossa, mistä ne neuvottelivat

tuolla ulkona? Ne eivät ole menneet, siitä hän on varma, ne seisovat

vielä ikkunan alla. Hän puhaltaa nopeasti valkean sammuksiin ja hiipii

tirkistämään kaihtimen lomasta.

Mutta silloin hän kuulee ruudun helähdyksen ja samassa hän, pimeydestä

huolimatta, huomaa, että kierrekaihdin pullistuu sisäänpäin. Kauhun

jähmettämänä hän tuijottaa kaihtimeen. Joku tempoo ja repii sitä, kylmä

ilmavirta tulvaa huoneeseen, hän kuulee jälleen käheät, kuiskivat

miesäänet. Nyt temmataan kaihdin irti ja se putoo räiskähtäin

permantoon. Pari kättä ojentuu rikkilyödystä ruudusta ja kopeloi

ikkunanhakoja, pörröisen pään ääriviivat vilahtavat pimeydestä

näkyviin. "Peto", tuo hirvittävä, jota hän koko elämänsä on pelännyt!

Hän näkee sen silmäin himosta hehkuvan, hän ymmärtää hetkensä tulleen,

nyt määrätään hänen tuhokohtalonsa, ei ole apua, ei pelastusta. Ja

hänet valtaa sama ihmeellinen, kivettävä tunne kuin sen, joka on

pyörtymäisillään. "Minun täytyy luisua, ei ole apua, minä olen

hukassa."

Liikkumatta hän seisoo ja tuijottaa ikkunaan, jota kömpelöt kädet

haparoivat, kirousten ja tyhjänpäiväisten sanain tunkeutuessa

huoneeseen. Tuossa näkyy vielä yksi pää, laupias Jumala, neljä

pedonsilmää polttaatuu häneen, neljä käsivartta on syleilevä häntä,

häpäisevä. Laupias oikeuden Jumala, älä anna sen tapahtua, herpaise

heidän kätensä, tee ihme, pelasta, vapahda! Äiti, äiti!

Pimeä yö-ilma lainehtii veripunaisin aalloin hänen ympärillään, ohimot

ja sydän lyövät raskaita, kumeita vasaraniskujaan, jäsenet ovat

lyijynraskaat ja kylmät, hän ei voi liikahtaa, permanto väistyy jalkain

alta, seinät keinuvat ylös, alas, veltosti hän ojentaa toisen

käsivartensa ja huojuu pari askelta eteenpäin.

Samassa hypähtää toinen väkivallantekijöistä avonaisesta ikkunasta

sisään, ja toinen seuraa heti perässä.

-- Tulta! rähisevät he vuorotellen ja höystävät käskyjään kirouksin ja

sadatuksin. Toinen raapaisee tulta ja valaisee Karinia. Raaka, himokas

nauru puhkeaa molempain huulilta. Toinen tarttuu kynttiläjalkaan ja

sytyttää tulen, sen heikko valo valaisee huonetta ja kalpeaa, vapisevaa

tyttöä, joka liikkumatonna seisoo heidän edessään.

-- Sinä...! Ja taas korahtaa joukko siivottomia, kiroilevia sanoja läpi

yön hiljaisuuden, ja toinen miehistä hoippuu ojennetuin käsivarsin

Karinia kohden.

Silloin koskettaa laupeuden enkeli hänen otsaansa, ja ajatukset sen

takana huumaantuvat, veripunaiset aallot lysähtävät kokoon hänen

silmäinsä edestä, tulee yö hänen sisässään ja ulkopuolellaan. Hän ei

tiedä enää, mitä tapahtuu, siinä maatessaan pitkänään lattialla,

rääkättynä ja raiskattuna, kylmän talvi-ilman jäädyttäessä hänen hentoa

ruumistaan. Yön kauhuja ei ole enää hänelle olemassa, niinkuin ei tiedä

elämän kauhuista se, joka ikuista unta nukkuu.

Kun hän viimein herää, kohtaa hänen etsivä katseensa ensimmäiseksi

tutut, ystävälliset kasvot, jotka kyynelsilmin katsovat häntä. Tuska ja

kauhu, joka pyrkii tunkeutumaan läpi tajuttomuuden usvain, saa

taka-iskun; hän tuntee itsensä äkkiä miltei onnelliseksi, kyyneleisten

silmäin katse on täynnä rakkautta -- mitä sitten muusta kärsimyksestä?

-- Hanna, rakas Hanna, hän kuiskaa puolisammuvin äänin ja kietoo

kätensä Hanna Myhren kaulaan, älä mene, jää, jää, minä pelkään, ja hän

nojaa päätään Hannan rintaa vasten ja tuntee samaa ääretöntä lepoa ja

turvallisuutta kuin äidin sylissä.

Pari kuukautta sai Karin maata sairaalassa, missä Hanna Myhre oli

toipumassa keuhkokuumeestaan, jonka oli itselleen hankkinut pakkasessa

ja myrskyssä vuorella kävellessään. Pari kuukautta hän sai taistella

vaivain ja tuskantunteen kourissa, mutta hän ei valittanut koskaan,

ja kun hän näki Hanna Myhren laihan olennon siniharmaassa

sairaalapuvussaan tulevan vuoteensa luo, kun hän sai pitää tämän kättä

omassaan ja kuulla hänen tutun, ystävällisen, lohduttavan äänensä,

silloin lennähti onnenhymy hänen hivuttuneille piirteilleen.

Niin he taistelivat yhdessä pahimmat taistelut, ja kun Karin viimein

läksi sairaalasta, voivat lääkärit sanoa, että miten vaikeasti hän

olikin vahingoittunut, ei hän ollut tulevaisuudessa kärsivä mitään

haittaa siitä. Ja tämä kirvotti raskaan taakan koko pitäjän sydämeltä,

jos yleensä voi otaksua pitäjällä sydäntä olevan. Tapahtumahan oli

kauhea, mutta roistojen perille oli mahdoton päästä -- Karin ei

itsekään tietänyt, minkä näköiset he olivat -- ilmenihän siinä

vallan ihmeellisesti Jumalan suojeleva käsi, ettei Karin ollut

tulevaisuuteensa katsoen saanut mitään vahinkoa j.n.e. Niin, jopa

siellä täällä alettiin kysyä, eikö koko tapaus liene ollut vilkkaan

mielikuvituksen keksimä. Rouva Henningson uskoi "syvimmässä

salaisuudessa" ystävilleen, ettei hän puolestaan uskonut moisia

kauheuksia. Neiti Blom oli luultavasti itse, vetäessään alas kaihtimen,

särkenyt ruudun ja sitten pyörtynyt pelästyksestä. Tietysti ei hän

tahtonut puhua Karinista halventain, mutta muutamista naisista on

mieluista tehdä itsensä mielenkiintoa herättäviksi; olihan jokainen

kuollut kerrottavan, mitä hullutuksia hysteeriset naiset keksivät.

Ja papinrouvan "salaisuudet" levisivät pitkin pitäjää ja muodostuivat

niille, joissa tapaus oli synnyttänyt surua ja levottomuutta, niin

runsaaksi lohdutuksen lähteeksi, että kaikki aikeet tehdä jotain

opettajatar raukan tulevaisuuden turvaamiseksi siihen vähitellen hiljaa

ja huomaamatta hukkuivat.