VIII.

Aina siitä asti kuin Nils Martin keväällä tuli pitäjään, ei hän ollut

tavannut ketään, jota kohtaan hän olisi tuntenut sellaista kiintymystä

-- toverillista, avomielistä kiintymystä, ilman erotiikan sivumakua --

kuin Gertrud Björkiä kohtaan. Nuori opettajatar samalla sekä

aatteellisine että käytännöllisesti järkevine maailmankatsomuksineen

oli vaikuttanut häneen omituisen rauhottavasti ja voimistuttavasti. Ei

hän vielä koskaan ollut puhunut kenenkään kanssa niin avomielisesti, ei

koskaan tuntenut itseään niin sopusointuiseksi, niin levolliseksi, ei

ollut koskaan hänen parhain ja rikkain itsensä niin päässyt

oikeuksiinsa kuin Gertrudin seurassa. Ilman että hän itsekään huomasi

miten, muodostui heidän suhteensa vähitellen sellaiseksi, että hän

sälytti Gertrudin harteille sielunsa rauhattomuuden, mietiskelynsä ja

hermostuneen ärtyisyytensä taakan, Gertrudin koskaan antamatta hänelle

pienintäkään kiveä kannettavaksi.

He tapasivat usein, molemmat tunsivat itsensä yksinäisiksi ja

väärinymmärretyiksi, eikä heidän ollut vaikea keksiä sopivia

kohtaamisen aiheita. Gertrudille oli uutta tavata ihminen, joka

kuunteli hänen suunnitelmiaan nuorisokirjaston järjestämisestä,

raittiusyhdistyksen perustamisesta, kokouksien pitämisestä vanhemmille

y.m. ja oli niistä huvitettu. Tähän asti oli hän aina ehdotuksistaan

puhuessaan saanut kylmyyttä ja epäluuloa osakseen johtavien

henkilöitten puolelta; kouluneuvosto piti häntä miltei anarkistina, ja

pienet vaatimattomat ompelukokoukset, joita hän talvi-illoin pani

toimeen kodissaan, ja joihin otti osaa kahdeksan, kymmenen

talonpoikaisvaimoa, olivat antaneet aihetta huhuun, että hän muka

koetti levittää "harhaoppeja".

Mutta nyt oli Nils Martin tullut, tuoden muassaan myötätunnon ja

ymmärtämyksen tuulahduksen; hän oli antanut useita hyviä kirjoja

kirjastoon ja pari kertaa puhunut ompelukokouksissa, joka ei voinut

olla muutamain silmissä heti luomatta vissiä "harhaopin" epäluuloista

tunnelmaa hänen ympärilleen.

-- Ettekö tulisi, pastori, luokseni tiistaina puhumaan jostain

isänmaallisesta aiheesta? kysyi Gertrud eräänä sunnuntaina, kun hän

jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Nilsin kirkon edustalla.

-- Mielelläni, tämä vastasi, onko teillä joku erityinen aihe

ehdotettavana?

-- On, ettekö kuvaisi esim. Engelbrektiä ja tämä aihe lähtökohtananne

siirtyisi meidän aikaamme, sen edesvastuuseen ja uhrautumisen

vaatimuksiin? Koettaisin saada niin paljon nuoria kokoon kuin suinkin.

Heitä huvittavat aina tosihistorialliset kuvaukset -- sitten, kun

harrastus on viritetty, on persoonallisen sovituksen aika. Voi,

kansamme on ravistettava hereille, sekä nuoret että vanhat. Oi,

välinpitämättömyyttä, uneliasta ihmetystä, jota kaikkialla kohtaamme,

kun tulee puhe isänmaasta, sen onnesta ja onnettomuudesta -- miten olen

siitä kärsinyt!

Hän katsahti nopeasti Nilsiin, kauniit tummat silmät täynnä kyyneliä,

ja pudisti surullisesti päätään.

-- Olette oikeassa, vastasi Nils Martin, tämä välinpitämättömyys on

hirmuinen -- eikä sitä karkota muu kuin suuri, kansallinen hätä.

Välistä tuntuu isänmaanrakkautta mainitessa kuin kajahtaisi huutomme

avaruuteen saamatta muuta vastausta kuin omat ajatuksemme.

-- Niin, lisäsi Gertrud, on melkein kuin häpeä puhua

isänmaanrakkaudesta, on kuin ajattelisivat monet ihmiset, ettei se,

joka lämpimästi rakastaa omaa maataan, voi rakastaa myös muiden

maiden asukkaita. Joku kirjailija on sanonut, että vasta rakastettuamme

_yhtä_ syvästi ja voimakkaasti, voimme sitten rakastaa monia.

Uskon sen todeksi. Ensin koti -- vanhemmat, siskot; se joka on ollut

heihin syvästi kiintynyt, hän rakastaa myös syvästi maataan -- ne

kuuluvat yhteen -- ja siitä rakkaudesta pulppuaa sitten rakkaus

_kaikkeen_ Jumalan luomaan. Surkuttelen niitä, jotka eivät ymmärrä

isänmaanrakkautta. Oi, minusta tuntuu, että tahtoisin suudella näitä

kiviä, syleillä näitä puita -- kuolla tämän ihanan, kauniin maan

puolesta, jonka vuoksi niin moni jalo isänmaan poika on vuodattanut

verensä! Se rakkaus on voimakas kuin meren kaipuu -- kodinkaipuu --

ijäisyyskaipuu. Hän katsoi uneksien eteensä; he olivat jo jättäneet

taakseen kirkkomaan ja kirkkoväen ja kulkivat yksin vuoren alitse

johtavaa tietä. Heidän edessään lepäsi avara lakeus. Keskipäivän

aurinko paistoi sen pehmeälle, äsken levinneelle lumipeitteelle; ilma

oli häikäisevän kirkas, talojen ja vuorenhuippujen varjot lankesivat

terävänä sinertäin, ja kirkonkellot helähtelivät mahtavina

ijäisyyssointuina avaruuden halki. Gertrud tunsi sanomattomain

tunteiden laajentavan sydäntään; eivät ne olleet vain tyhjiä sanoja,

hän olisi todella tänä hetkenä voinut kuolla ihanan maansa puolesta.

-- Tahtoisin kertoa nuorille, mitä olen uhrannut pikku tyttösestä

alkain, jolla tuskin oli penniäkään, jatkoi Gertrud innokkaasti,

kertoisin heille, että tuskin on ollut sitä isänmaallista yhdistystä,

jonka jäsen en minä, varaton tyttö, olisi ollut.

Hän punastui äkillisesti kuin olisi hävennyt sanojaan. Ehkä Nils Martin

luuli hänen tahtovan kerskata?

-- Niin, tehän ymmärrätte, hän lisäsi anteeksi pyytäin, ettei

tarkotukseni ollut kiittää itseäni.

-- Ei, ei, tiedän sen, keskeytti nuori pappi ja katseli hymyillen hänen

kiihtyneisiin kasvoihinsa, minä vain ihmettelen, miten saatte rahanne

riittämään kaikkeen, mihin otatte osaa. Mitä minuun tulee --

Hän lopetti lauseensa kevyeen olkapäiden kohautukseen ja huokaukseen.

-- Niinkö, vastasi Gertrud ja katseli häntä veitikkamaisesti ja

lapsellisen ujosti, minun ei kai pitäisi siitä puhua -- mutta on niin

hauska kerran jutella todellisen isänmaanystävän kanssa -- olen aina

ollut niin yksin ajatuksineni ja tunteineni. -- Niin, tiedättekö, mitä

esim. tein viime vuonna? Minun _täytyi_ saada kokoon rahoja,

sanomalehdissä oli ollut valtava kehotus meille naisille uhrata

voitavamme maan puolustukseen, ja minulla ei tosiaankaan ollut, mitä

antaa, mitä uhrata. Ajattelin ja tuumin, ja viimein keksin keinon.

Kolmeksi kuukaudeksi panin toimeen nälkäkuurin, s.o. laskin tarkoin,

paljonko munanvalkuaista ja muuta sellaista ruumiini tarvitsi, jotta ei

kärsisi pahempia vaurioita, ja sitten söin mahdollisimman vähän, juuri

niin paljon, että henki pysyi. Tänä paastoaikana sain kolmekymmentä

kruunua talousrahoistani säästetyksi. Sitten keksin sen, että öisin

ompelin pieniä ompelulaukkuja, jotka möin, saaden kaksikymmentä öreä

voittoa kappaleelta. Pienet laukkuni herättivät mieltymystä

paikkakunnalla, jokaisen eukon piti saada ompelulaukkunsa, ja niin

ansaitsin noin kaksikymmentä kruunua -- yhteensä viisikymmentä, jotka

lähetin puolustusyhdistykselle. Mutta kun tämä "kieltäymysviikko" oli

lopussa, näytin kyllä hiukan rasittuneelta. Toinnuin kuitenkin hyvin

pian, aloin nukkua ja syödä tavalliseen tapaan, ja pian olin

entiselläni.

Nils katsoi häntä ihailevin silmin. Sellaista puuta pitäisi Ruotsin

kaikkien tytärten olla -- silloin se oli maista onnellisin ja ihanin.

-- Niin, se oli kelpo teko, hän sanoi ääneen, mutta -- sellaista voivat

tehdä vain vahvat ja terveet ihmiset.

-- Olette oikeassa. Minulla on todella rautainen terveys. Se on ollut

rikkauteni. Jollei minulla sitä olisi ollut -- ja hän katsahti ylös

alakuloisesti hymyten -- olisin aikoja sitten sortunut, niin paljon

kuin olen elämässäni tehnyt työtä ja kieltäytynyt aina lapsuudesta

asti.

Nils huokasi.

-- Mahtaa olla ihanaa tuntea omaavansa sellaista sielun ja ruumiin

voimaa kuin teillä on. Miten helppo on silloin elämä! Siitä, jonka aina

täytyy luovia väsymyksen ja pahoinvoinnin pikku karien ja murtumuksen

ja taudin suurten kalliopaatteen väliä, tuntuu teidän puheenne miltei

sadulta.

Gertrudia halutti tarttua hänen käteensä ja kuiskata ystävällisiä,

rakastavia sanoja. Mutta hän ei voinut mitään sanoa, vain katsoa häntä

kyyneleisin silmin.

-- Kyllä te tulette täällä terveemmäksi, hän mutisi viimein hämillään.

-- Kenties, vastasi Nils Martin lyhyesti. Mutta nyt puhutaan

tiistaista. Siis pieni, isänmaallinen esitelmä?

Heidän sovittuaan aiheesta ja ajasta ja ehdotettuaan toisilleen sopivia

kuulijoita, sanoi Nils hyvästi ja lähti kappalaisen asuntoonsa,

Gertrudin jatkaessa matkaansa kotiin.

Niin tuli tiistai.

Gertrud antoi hyväilevän katseensa tarkastaa toimenpiteitä, joihin oli

ryhdytty kokouksen varalta. Miten hauskalta ja miellyttävältä koko

hänen huoneensa näytti -- jollei muun niin lämpimän kahvitilkan ja

suloisen takkavalkean ja hyvän leivän takia olisi heidän pitänyt tulla,

kaikkien niiden, joille hän oli antanut pienen "sysäyksen", niinkuin

suutari Tingbomin, Wettingien, Håfien y.m. paikkakunnan perheiden.

Niin, täytyi olla kavala kuin käärme, täytyi käyttää jos jonkinlaisia

syöttejä, jos mieli saada väkeä kokoon ja herättää heidän harrastustaan

sellaisiin outoihin asioihin ja äärimmäisyyksiin kuin isänmaanrakkaus

ja raittius. Hän hymyili, muistellessaan kaikkia käyttämiään pieniä

tepposia huomaamatta kylvääkseen jonkun hyvän siemenen koviin ja

välinpitämättömiin mieliin.

Nyt piti heidän joka tapauksessa tulla, kello oli jo lyönyt kuusi,

kahvipannu porisi, Anna, palvelustyttö, pisti ovesta vaaleakutrisen

päänsä ja kysyi, joko sai kaataa kahvin kuppeihin. Niin, heti, kunhan

vain joku kuului olevan tulossa -- kahvi ei saanut kylmetä.

Ja Gertrud meni ikkunan luo ja katseli tielle. Ei, ei näkynyt yhtään

ihmistä. Hän palasi pöydän luo ja siirsi hermostuneesti kuppeja. Hänen

otsansa vetäytyi syviin ryppyihin silmäkulmain väliltä, ja väsymyksen

ja vanhuuden piirre, joka aina ilmestyi hänen kasvoihinsa hänen

pahastuessaan, alkoi pilkistää esiin. Eikö kukaan tulisikaan, ei edes

pastori?

Mutta samassa kuului porstuasta askelia ja lumisten jalkain

tömistämistä, ja heti sen jälkeen astui sisään Nils Martin, innokkaana

ja hengästyneenä, tapansa mukaan pyydellen anteeksi myöhästymistään.

-- Voi, hyvä pastori, vastasi Gertrud huoaten, ei ole vielä kukaan

tullut, ja minä ilmotin niin monelle, mutta minä aavistan huhuna

levinneen, että täällä muka puhutaan raittiudesta tai jostain muusta

vaarallisesta aineesta, ja enempää ei tarvita.

Hän hymyili alakuloisesti, pyytäen pastoria asettumaan sohvaan ja istui

itse hänen viereensä. Niin he istuivat hetken odottaen ja pitäen

ääneensä pientä pakinaa, sillä välin kuin koulukellon osottaja ennätti

neljännestä yli kuuden paikkeille. Silloin kuului töminää porstuasta ja

heti perästä astuivat sisään herra ja rouva Svan kolmen lapsensa,

Eskilin, Johanneksen ja Marian keralla. Sekä Svan että hänen vaimonsa

olivat juhlallisen näköisiä kuin hautajaisiin menossa; miehen pitkät,

kapeat huulet tuskin aukenivat "hyvää iltaa" sanomaan, ja rouva Svan

kalpeine kasvoineen ja tukahutettuine huokauksineen muistutti suuresti

Faraon "laihoja pähkinöitä", Britta Håfin nimistöä käyttääksemme. Mutta

sitä onnellisemmilta näyttivät lapset, heidän ystävälliset kasvonsa

kevensivät tunnelman painostavaisuutta ja saivat Gertrudin piirteet

loistamaan ilosta.

Niin odotettiin vielä hetkinen, mutta kun ei ketään enää kuulunut,

tuotiin kahvi sisään ja ruvettiin juomaan ja leipää kastamaan. Se vei

aikaa, ja yhä toivoi Gertrud kuulijakunnan lisääntymistä. Mutta kello

oli nyt puoli seitsemän ja Martinin kuulijoina olivat rouva

ja herra Svan, jotka taistelunhaluisen ja synkän näköisinä

odottivat, mitä tuleman piti, mitä vaarallisia "uusmuotisia"

harhaoppeja täällä julistettaisiin. Pastori veti esiin kellonsa

ja vertasi sitä koulukelloon; Gertrudin otsa ja kädet tulivat hikeen

mielenliikutuksesta; hän oli kuvaillut salin täydeksi ja sen sijaan...

Mutta nyt kuului taas ääniä ulkoa ja sisään tuli kirvesmies Håf

vaimoineen ja lapsineen. Tervehdittiin ja juotiin kahvia, vierasten

noudattaessa koko ajan haudanhiljaista äänettömyyttä. Siihen pysähtyi

kokonaan tulijain tulva. Gertrud osotti harvoille kuulijoille paikat,

ja pastori alkoi kertoa lapsille, jotka innostuneina ja tarkkaavasti

kuuntelivat hänen puhettaan.

Vähitellen näyttivät kuulijat hiukan huvitetuilta. Svan veti huulensa

hymyyn, kun pastori kertasi Engelbrektin sanat: "tulen kai jälleen", ja

rouva huokasi pontevammin ja painokkaammin kuin äsken. Niin, siihen

saattoi kyllä yhtyä, isänmaan puolustukseen, vihollisten ampumiseen ja

muuhun sellaiseen. Siihen ei ollut mitään muistuttamista, ei, papin

suusta ei puhunut mikään harhahenki.

Mutta iloinen ja tyytyväinen mieliala, jonka pastorin kertomukset

Ruotsin historiasta olivat luoneet, sai Gertrudin tarttumaan

tilaisuuteen kiinni valaistakseen isänmaanrakkautta toiselta

näkökannalta. Pastorin lopetettua, asettui Gertrud hänen paikalleen ja,

liittyen hänen viimeisiin sanoihinsa, alkoi lämpimin, intoa säteilevin

katsein ja pelosta epävarmoin äänin todistella kuulijoilleen, miten

isänmaanrakkaus ei supistu vain siihen, että puolustamme maatamme

ulkonaisia vihollisia vastaan, siihen kuuluu myös taistelu sisäisiä

vihollisia, -- ja silloin ennen kaikkea juoppoutta vastaan. "Huono

isänmaanystävä on se", hän lopetti esityksensä, "joka ei tahdo siihen

taisteluun yhtyä, joka ei tahdo luopua omasta, sangen epäilyttävästä

nautinnostaan sen sijaan liittyäkseen niiden riveihin, jotka ovat

vapauttamassa maatamme sen pahimmasta vihollisesta, väkijuomista.

Sen taistelun kautta, vain sen, me lopuksi voitamme Ruotsin

ruotsalaisille!"

Mutta nyt muuttui kuulijain tunnelma kokonaan. Håf väänsihe levottomana

edes takaisin tuolillansa. Mitä tarkotti opettajatar tällä? Oliko se

jonkinlainen piikki siitä, että hän, Håf, piti tapanaan ottaa pahalla

ilmalla kohtuudenryypyn, tai siitä, että hän paheksi nulikoita, jotka

eivät vielä tietäneet erottaa sahaa höylästä ja kuitenkin menivät

"raittiusseuraan"? Jäykkänä ja kapeahuulisena istui Svan ja lävisti

Gertrudia niin ivallisin katsein, että se pani punan liekehtimään sinne

tänne opettajattaren kasvoilla. Ja rouva Svan katseli koko ajan

käsiään, joita hän piti ristissä sylissään, ja päästeli niin

säännöllisiä huokauksia, että ne muodostuivat kuin surunvoittoiseksi

säestykseksi Gertrudin puheeseen. Sitähän hän aina oli sanonut neidin

ompelukokouksista. Ei siellä saanut kuulla puhdasta ja selvää Jumalan

sanaa, vaan harhaoppeja ja harhakäsityksiä, jotka tekivät vain lapset

uppiniskaisiksi ja...

Ja rouva Svan huokasi vielä syvemmin ja odotti ristissä käsin ja

alasluoduin katsein, että Gertrud lopettaisi.

Kun se hetki tuli, nousi hän heti, meni Gertrudin luo, ojensi hänelle

kätensä ja sanoi: "hyvästi, neiti Björk", jonka jälkeen muut seurasivat

hänen esimerkkiään. Äänettöminä he sitten läksivät porstuaan, panivat

turkit ylleen ja jättivät koulutalon. Ainoat tyytyväiset olivat lapset,

heidän oli ollut hauska, he olivat saaneet kuulla monta kertomusta,

juoneet kahvia ja kastaneet vehnästä, heidän silmänsä loistivat hyvää

mieltä, ja pikku Johannes huusi innokkaana tahtovansa taistella

kaikkia, kaikkia vastaan, "koko paloviinaa" vastaan. "Hiljaa, hiljaa",

sanoi rouva Svan, sitoen villahuivia hänen kaulaansa, "pikkupoikien

pitää ennen kaikkea oppia olemaan tottelevaisia". Ja rouva Svan läksi

kokouksesta yhä varmemmin uskoen, että Gertrud opetti lapsia

uppiniskaisiksi vanhempia kohtaan ja esivallan käskyjä halveksimaan.

Seuraavana tiistaina oli kuulijakunta vielä harvalukuisempi.

Gertrud oli käynyt Sverkerin ja Edvinin vanhempain ja Tingbomin

luona ja pyytänyt heitä luokseen, pastori puhuisi Amerikasta ja

siirtolaisuudesta, juotaisiin kahvia, laulettaisiin, luettaisiin

j.n.e.; mutta ei kukaan tullut, ei edes Sverker, vaikka oli luvannut.

Aivan kuin tämän poisjäämisen seurauksena tapahtui, ettei Sverker

lähimpinä päivinä lainkaan näyttäytynyt koulussa. Hän tiesi Gertrudin

olevan häneen tyytymätön, koska hän oli rikkonut lupauksensa; sitä

paitsi hän oli tehnyt muutakin pahaa, josta opettajatar oli kieltänyt.

-- Ei, Sverker ei tohtinut katsoa häntä silmiin.

Hän piti niin paljon Gertrudista, hän tahtoi niin mielellään

kuulua hänen "poikainsa" joukkoon, hän tahtoi pysyä lujasti

raittiuslupauksessaan, hän tahtoi kasvaa kelpomieheksi, kristityksi,

joka rakasti Vapahtajaansa ja noudatti hänen käskyjään -- niin,

kaikeksi siksi, mistä opettaja puhui, tahtoi hän niin mielellään

kehittyä, mutta oli niin monta muuta voimaa häntä vetämässä, niin monta

muuta ääntä houkuttain kuiskimassa hänen korvaansa -- ja toisinaan ei

poika parka tietänyt, kuka oli oikeassa, mistä totuus oli etsittävä. --

Ja silloin tuli kiusaaja ja puhui, että neiti oli ankara ja

ulkokullattu, että ihminen vain kerran on nuori, ja että silloin on

otettava tilaisuudesta vaarin ja pidettävä hauskaa lasin ja korttien

ääressä.

Niinkuin tapansa oli käydä laiskottelevain lasten luona heidän

kodeissaan, lähti Gertrud nytkin eräänä iltapäivänä työn päätyttyä

Sverkerin kotiin.

Tämä koti, pieni köyhä torppa, sijaitsi ylhäällä vuorella,

kanervakankaan laidassa. Autiona ja synkkänä se kohosi aivan vuoren

jyrkänteen reunalla; sen takana levisi kanervakangas, joka nyt talvella

oli kuin lumiaavikko, missä myrsky kohotti kiemurtelevia lumipylväitä,

ja missä iltapimeinä pikku tupa himmeine valoineen oli kuin

vartiopaikka, joka osotti vaeltajalle erämaan alkavaksi.

Synkkä ja yksinäinen oli tie torppaan, se kiemurteli puoliksi umpeen

lumittuneena pitkin vuoren rinnettä korkeitten kinosten välillä.

Vaivalloisesti ponnisti Gertrud polkua pitkin ylöspäin vihuri, joka

ensin kohahti yli nummen, sitten törmäsi pienen tuvan ikkunaa vastaan

ja pudisti lunta kuusten oksilta, tuli juuri rinnettä hiipaisten,

tempoi Gertrudin hametta ja löi häntä kylmänä vasten kasvoja. Hän oli

päivän työstä väsynyt, hän olisi halunnut kyyristyä sohvaansa ja levätä

hetken -- mutta hänellä ei ollut aikaa semmoisiin, hänen täytyi tänne

ylä-ilmoihin ottamaan selvää eksyneestä poika parastaan.

Kun hän viimein oli ponnistanut tuvalle asti ja koputti ovea, ei kukaan

vastannut. Hän uudisti koputuksensa, mutta ei kuullut muuta vastausta

kuin myrskyn milloin kumeaa, milloin kimeää ulvontaa nummelta.

Ja kuitenkin hän oli nähnyt valoa ikkunassa -- miksi he eivät

aukaisseet? Hän kiersi hiipien nurkkauksen, nousi varpailleen ja koetti

tirkistää sisään. Uudinten alapuolelle jääneestä rakosesta hän voi

nähdä kokonaan pienen matalan huoneen savuttuneine kattoineen ja

repaleisine seinäpapereineen, joita tuuli heilutti edes takaisin.

Niin, aivan oikein, siellä oli koko perhe koossa, isä, pitkä, laiha

mies, punanenäinen, silmissä uhkamielinen, surullinen ilme, äiti,

puolipukimissa ja likaisena, August, vanhempi veli, joka oli merimies,

mutta tilapäisesti kotona loukkaantuneen jalkansa vuoksi, Sverker, joka

seisoi lieden luona ja auttoi äitiä astiain pesussa, ja Edvin, joka

riiputti itseään pöydällä ja luki katkismusläksyään. Gertrud saattoi

ulvovan myrskyn läpi kuulla hänen kimeän mutinansa: "sillä koska

pakanat, joilla ei lakia ole j.n.e."

Ihmisparat, miten paljon hätää ja suurta kurjuutta!

Gertrud tiesi, ettei Wetting tahtonut liittyä raittiusseuraan, koska

pelkäsi joutuvansa lupauksensa rikkojaksi, mutta että hän taisteli

juomahimoa vastaan, joka periytyneenä kiersi hänen veressään, taisteli

hurjasti, epätoivoisesti, niinkuin hukkuva vedenhädässä. Joskus öisin,

kun himo hänet valtasi, oli hänen tapana herättää koko perhe; vaimon ja

lasten piti laulaa ja lukea perkelettä karkottaakseen, kuten hän sanoi.

Mutta sitten tapahtui, että perkele sentään voitti, himo kävi liian

voimakkaaksi, pari viikkoa kulki Wetting päihtyneenä ja äreänä, niin

että vaimo ja lapset häntä nähdessä vapisivat. Sitten hän taas

tempautui irti ja alkoi hurjan taistelunsa uudelleen. Nyt hänellä

näytti olevan valoisammat aikansa, sillä surullinen ilme esiintyi

hallitsevana hänen kasvoillaan.

Gertrud meni ovelle ja koputti, tällä kertaa kovemmin ja varmemmin. Hän

kuuli äänten hiljenevän hänen koputuksensa jälkeen, luultavasti syntyi

hiljainen neuvottelu siitä, ken mahtoi näin myöhään tulla, ja mikäli

oli syytä avata. Viimein lähestyivät askelet ovea, lukkoa väännettiin,

ja Gertrud kuuli äreän: "astukaa sisään", eivätkä kasvot lainkaan

kirkastuneet, kun tuvan asukkaat näkivät, ken tulija oli. Sverker, joka

oli pahaa aavistanut, oli kadonnut, niin että kun Gertrud tuli

huoneeseen, ei poikaa näkynyt. Mutta Gertrud näki ulkonevan hellamuurin

takaa kappaleen hänen harmaasta takistaan.

-- Hyvää iltaa, sanoi Gertrud ystävällisesti ja istuutui tuolille, jota

ei kukaan hänelle tarjonnut, miten jaksatte? Augustin jalka ei ole

terve, näemmä.

August oikaisi hiukan sairasta jalkaansa, tarkasti sitä ja mutisi

jotain, jonka Gertrud sai tulkita, miten halusi.

-- No, missä on sitten Sverker? jatkoi Gertrud yhtä ystävällisesti, ei

suinkaan hän liene ulkona tässä myrskyssä?

-- Onpa niinkin, vastasi Kristin, miehen sillä välin äreästi

vilkuillessa Gertrudiin, hän on keräämässä muutamia tikkusia kokoon

meille. Sen sanon, neiti, että kun ihminen on köyhä ja on vain kolme

lasta ja yksi niistä kykenemätön liikkumaan, niin tarvitsevat vanhemmat

vähän kynnelle kykeneväin apua.

Gertrud hymyili alakuloisesti. Siinä oli taas sama vanha veisu -- koulu

oli mörkö, hirmuvaltias, joka omia salaisia, itsekkäitä tarkotuksiaan

varten imi lapsista voiman ja riisti vanhemmilta avun, joka oli heille

oikeutta myöten tuleva.

-- Olen pahoillani, että Sverker taas on laiminlyönyt koulun kolmena

päivänä, jatkoi Gertrud, sekä te että hän tiedätte, ettei sellaista

laiminlyöntiä voi jatkua.

-- Niin, hänen täytyy olla kotona auttamassa vanhempia, vastasi

Wettingin muori lyhyesti.

-- No, millä lailla hän sitten on auttanut?

Kristin kääntyi äkkinäisesti lieteen päin ja jäi Gertrudille vastauksen

velkaa. Jos hän olisi sanonut totuuden, olisi hän kertonut, että

Sverkerin "apu" supistui siihen, että tämä oli pelannut korttia

Augustin kanssa ja kuljettanut salaa viinaa kylästä. Mutta hän näytteli

mielemmin edelleen loukkaantuneen äidin osaa ja vaikeni nyreänä.

Gertrud nousi ja meni suoraan uuninnurkkaan, mistä hän, aivan oikein,

löysi Sverkerin kyyristyneenä. Kun poika näki Gertrudin, tuli hän

polttavan punaiseksi, mutta ei uskaltanut kohdata hänen katsettaan,

katselihan vain pari kertaa kulmainsa alta ja seisoi sitten maahan

luoduin silmin, käsivarret riipuksissa, kuin häpeävä, katuva, mutta

uhmaileva syntinen. August, joka istui, kannattaen kipeää jalkaansa

tuolilla ja pitäen keppiä kädessä, katseli häntä pilkallisesti ja sanoi

ivallisesti naurain: "no, Sverker, kyllä nyt korvasi kuumenevat!"

-- Rakas Sverker, sanoi Gertrud ystävällisesti ja laski kätensä pojan

olalle, oletko taas rikkonut raittiuslupauksesi?

-- En, vastasi Sverker, veljen ivan kannustamana, en ole antanut

lupaustani. Te, opettaja, minut siihen pakotitte!

-- Siinä sen kuulitte! huudahti Kristin voitonriemuisesti, sitähän aina

olen sanonut -- väkipakkoa ja tohua ja sellaista -- sitä on koulussa,

mutta mitä lapset oppivat?

-- Ettette häpeä noin puhua, sanoi Gertrud ja kiinnitti läpitunkevat

silmänsä Kristiniin.

Kristin kääntyi häneen taas selin ja oli olevinaan loukkaantunut;

August nauroi, ja Edvin pomisi katkismustaan, ja Wetting itse, joka

tähän asti oli ollut vaiti, löi nyrkkinsä pöytään ja sanoi, silmissä

katse, joka pelotti Gertrudiakin:

-- Opettakaa te, neiti, lapsille piplian historiaa ja katkismusta,

mutta älkää sekottuko siihen, mitä he kotona tekevät, sillä se asia

koskee heidän vanhempiansa eikä teitä!

-- Ei tosin, mutta minun asiani on, että lapset käyvät kunnollisesti

koulua, vastasi Gertrud hiukan epävarmasti. Hän pelkäsi Wettingin

silmäin tummaa, pahaa ennustavaa kiiltoa. Sverker on laiminlyönyt kolme

päivää, ja jollei hän tule huomenna, ilmotan minä asiasta.

-- Sen voitte tehdä, mutta nyt ulos täältä tuossa tuokiossa! Teidät on

palkattu lapsia opettamaan, vaan ei yllyttämään heitä vanhempia

vastaan! huusi Wetting ja astui Gertrudia kohden uhkaavin katsein ja

käsi ojossa.

Mutta samassa juoksi Sverker paikalle ja asettui isän ja Gertrudin

väliin. Kaikki häijyys ja epäluotettavuus oli kasvojen ilmeestä

kadonnut, rakkauden Gertrudiin, joka oli hänen voimakkain, kauniin

tunteensa, olivat isän rajut sanat pulpahuttaneet esiin.

-- Älä, isä, älä tee pahaa neidille! hän huusi. Minä olen ollut

huolimaton, tiedän sen, alan huomenna kunnolla.

Ja hän katseli Gertrudia avoin, suora ilme äsken niin kavalassa

katseessaan.

-- Se on oikein, poikani, vastasi Gertrud ja taputti häntä olalle,

odotan siis sinua. Hyvästi!

Hän puhui hiljaisella äänellä ja taisteli voittaakseen pelkoaan ja

epämieluista tunnetta, joka hänessä tällä hetkellä vallitsi. Kokonaan

se ei hänelle onnistunut; ääni värisi, ja hän kiiruhti askeleitaan, kun

hän Sverkerin saattamana läksi tuvasta.

Sverker kulki hänen mukanaan puolitiehen vuoren rinnettä. Hän ei

puhunut paljon, enimmästä päästä puhui Gertrud; mutta kun he erosivat,

olivat Sverkerin silmät kyynelissä, hellemmät tunteet olivat heränneet,

ja siksi illaksi hän oli terästynyt vastaanottamaan veljen pilkkaa ja

vanhempien toruja.

-- Nyt olen voittanut hänet täksi kertaa, Gertrud ajatteli; mutta kun

hän ennätti kotiin, väsyneenä ja viluisena, tunsi hän itsensä

menestyksestä huolimatta alakuloisemmaksi ja masentuneemmaksi kuin

pitkiin aikoihin. Anna, hänen palvelustyttönsä, oli poissa, huone oli

pimeä, hänen täytyi etsiä tulitikkuja, kaikki kutoutui kylmänharmaan

masentumuksen tunnelmaksi. "Miksi", sanoi hän itsekseen, lamppua

sytyttäessään ja hakiessaan puita laittaakseen valkean uuniin, "miksi

kulutan itseni loppuun näiden ihmisten tähden, jotka eivät koskaan anna

kiitostakaan palkaksi, niin, jotka suorastaan pitävät minua ja koulua

jonkinlaisena vitsauksena? Miksi uhraan aikaa ja rukouksia poika paran

tähden, joka oikeastaan on vähälahjainen ja hyvin vähän miellyttävä, ja

josta ei parhaimmassakaan tapauksessa tule koskaan muuta kuin

keskinkertainen kyky, ryhtyneepä hän mihin tahansa?"

Ja häneen hiipi väsynyttä vastenmielisyyttä kaikkia niitä kohtaan,

joiden välinpitämättömyyttä ja epäluuloa vastaan hän niin monta vuotta

oli oikeastaan tuloksitta taistellut. Hän olisi halunnut puistaa

harteiltaan raskaan, sielua jännittävän työnsä ja paeta kauas pois

ihmisten ilmoilta jonnekin, missä hän saisi levätä ja olla oma itsensä

tarvitsematta elää satojen muiden elämää -- jos sellaista paikkaa

maailmassa olikaan.

Mutta silloin hän äkkiä näki edessään Sverkerin kuvan,

muodottoman olennon ja kasvot karkeine leukapielineen ja riippuvine,

harmaankeltaisine otsatukkineen, joka aina valui silmille. Ja hän näki,

kuinka nuo kasvot kirkastuivat hänen, Gertrudin, puhuessa, hän näki

liikuttavan kiintyneen katseen -- aivan kuin koiran -- jonka poika

häneen loi paremman itsensä herätessä.

Ja silloin hänestä äkkiä oli suurta ja ihmeellistä, että nummen

kovaosainen poika parka oli hänkin ijäisyysolento, jonka poveen mahtui

taivas ja helvetti, ja että hänen, Gertrudin, kutsumuksena --

vaatimattomana, näkymättömänä kuin valkokanervan kukoistus kankaalla --

oli loihtia esiin taivaan piirteet, menestystä kysymättä, ihmisten

kiitosta ja palkkaa pyytämättä.

Ja nämä ajatukset vapauttivat hänen sielunsa masentuneisuuden ikeestä,

väsymys, yksinäisyys ei enää tuntunut, ja kun hän vuodatti sielunsa

Jumalan eteen, kiersivät hänen rukouksensa rakkaiden koululapsien,

varsinkin Sverkerin ympärillä.