VII.

Kesä lähestyi loppuaan. Kanervakangas tummeni, marjat loistivat

pihlajoiden latvoissa, ja varjot vuoren juurella -- varjot, jotka jo

silloin sinne levisivät, kun aurinko vielä tulena paloi yli koko

taivaanrannan -- kävivät pimeiksi ja pelottaviksi syyskesän iltoina.

Metsä oli hiljainen, ja hiljainen oli lakeuden yli kaartuva avaruus;

kevään elämästä, järvet ja vuoret, pensaat ja puut täyttävästä

riemuisasta laulusta kuului vain silloin tällöin heikko jälkikaiku,

murhemielinen sävel, arka viserrys. Leivo, jonka liverrystä vielä

heinäkuussa oli saatu kuulla, oli poissa, kurjet ja sorsat olivat

suurin parvin kiitäneet etelään, lakeuden lampareista ei enää kuulunut

taivaanvuohen soinnahduksia eikä kaislakertun alakuloisia säveliä. Ja

teeret ja metsot ja muut metsän pysyvät asukkaat olivat jo ammoin

lopettaneet lemmenleikkinsä ja miettivät pimeinä syys-iltoina nyt

alkavaa elämän vakavuutta. Vain kotivarpunen visersi yhtä iloisesti

kuin tavallisesti, ja kirkontornien naakat kirkuivat ja räkättivät,

odottain kylmän ja myrskyn tuloa, ennenkuin luopuivat ylhäisestä

asemastaan.

Gösta ja Karin olivat kesän kuluessa useita kertoja tavanneet pappilan

ja koulutalon välisellä tiellä. Kohtaamisesta sopimatta he olivat

molemmat salaisesti toivoneet tapaavansa, jos sovittivat niin, että

kulkivat tietä juuri auringonlaskun aikaan -- ja heidän laskunsa

pitivät tavallisesti paikkansa. Karinin tuttavuus oli jälleen luonut

Göstan mieleen sopusointuista iloisuutta, joka oli hänen oikea

luontonsa, mutta jonka hänen ikävystymisensä pappilaan ja Estridin

kiusottavan kylmä ja levottomasti kiihottava olento oli saanut

teloiltaan. Hän oli onnellinen Karinin tuttavuudesta; hänen seurassaan

Gösta saattoi olla oma itsensä, samanlainen kuin äidin ja sisaren, se

on, puhua, kertoa ja filosofoida ja tuntea kuulijan ymmärtäneen hänet,

mikä ei koskaan tapahtunut pappilassa. Sen ihmiset puhuivat toista

kieltä kuin hän; he pitivät toisiaan, molemmin puolin, ahdasmielisinä.

Toisin oli Karinin; hän oli pieni "nykyajan nainen", hän oli perehtynyt

kaikenmoisiin kysymyksiin, ainakin hän aina kuunteli huvitettuna Göstan

kertomia ja kehitteli viisaita mietteitään puheenaiheen johdosta.

Oikeastaan vain Gösta puhui, ja tyttö kuunteli hieno puna poskillaan,

kohottaen katseensa puhujan kauniisiin, vilkkaisiin kasvoihin. Mutta

sitä ei Gösta itse huomannut: "niin älykäs tyttö", hän ajatteli monta

kertaa, yksinäisyydessä muistellessaan heidän keskustelujaan, "on

tosiaan hauska puhella hänen kanssaan. Hän on toden totta ollut kuin

keitaana tässä aineellisuuden ja arkisuuden erämaassa." Eikä hän niin

väärässä ollutkaan; oli hauska puhua Karinille, sillä tämä ymmärsi,

mikä ehkä onkin suurempi ja ainakin harvinaisempi taito kuin

puhuminen, tuo taito seurata, kuunnella, eikä vain pintapuolisesti,

hajamielisesti, vaan koko sielulla, niin että se houkuttelee esiin

puhujasta hänen hienoimpansa, sisimpänsä, ilman että tämä itse sitä

huomaa.

Mutta saattoi tapahtua, että kun Karin tuli kotiin ja leuka käteen

painettuna istui ikkunan luona, tuijottaen taivasta ja kuunnellen

heidän, Göstan ja hänen, keskustelujensa jälkikaikua, hän tunsi

pienoisen pettymyksen jäähdyttävän mieltään. "Miten hän puhui äidistään

ja sisarestaan", hän ajatteli, ja pienen lempeän Karinin kovetti äkkiä

heräävä arvostelun henki -- "miksi täytyy minun aina olla vaiti, miksi

en minä voi puhua omastani, minun tunteistani, minun... Minullahan on

ollut niin paljon tunteita -- ja niin paljon ajatuksia -- ja niin

paljon kärsimystä -- en koskaan voi kertoa siitä -- kuuntelen vain

muita. Kuuntelen elämää -- mutta kuljen kuin uneksiva, enkä voi mitään

sanoa."

Ja hetkinä, jolloin hän oli katkera ja epäluuloinen itseään kohtaan,

hän veti esiin sisimmästään kaikki kätkemänsä synkät muistot,

pettymykset ja rauenneet toiveet, ihmisten aikoja sitten singahuttamat

epäystävälliset sanat, sydämettömyyden, jolla häntä oli kohdeltu.

"Hänkin katsoo sinua olkainsa takaa, hän, niinkuin kaikki toiset, sinä

olet köyhä, tietämätön pikkukoulun opettajatar, sinä olet avioton

lapsi, isätön, äiditön, yksin maailmassa -- miten luuletkaan, että hän,

joka on niin hieno, niin kaunis, niin sivistynyt, välittäisi sinusta

sen enempää kuin pienestä muurahaisesta, jonka hän tiellään tapaa ja

polkee kuoliaaksi. Jos sanallakaan mainitsisin hänelle itsestäni ja

kaikista kärsimyksistäni ja taisteluistani, hän kyllästyisi ja

kääntäisi minulle selkänsä."

Mutta sitten tapahtui, että kun he muutamia päiviä sen jälkeen

tapasivat, niin Gösta sanoi heidän tervehdittyään:

-- Oikein häpeän, että viimeksi puhuin niin paljon itsestäni ja omista

oloistani. Mutta katsokaas, on nyt kerta kaikkiaan niin, että kun

pääsen puhumaan äidistä ja siskosta, niin joudun kiusaukseen puhua

koskaan lopettamatta, kun nimittäin huomaan saaneeni ystävällisen ja

huvitetun kuulijan -- ja sellainen olitte te, ainakin tuntui minusta

siltä. Vai ehkä olittekin vain kohtelias ja katsoitte sormien läpi

parantumatonta lörpöttelijää?

Ja hän katseli tyttöä, huulilla veitikkamainen ja voitonvarma hymyily,

joka puhui kokonaan toista kuin viimeiset sanat.

-- Ei -- ei -- Karin vastasi innokkaasti ja totisesti. Hän tunsi miltei

pistoksen omassatunnossaan, kun hän ajatteli todella olleensa hiukan

pahoillaan Göstalle.

Gösta tarttui hänen käteensä, puristi sitä ja sanoi hiljaisesti:

-- Ymmärrättekö, että harvoin, hyvin harvoin noin avonaisesti puhun

jonkun kanssa, kuin tosiaan teidän kanssanne puhuin?

Ja hän loi Kariniin katseen, joka sai tämän värisemään -- riemustako

vai tuskasta, Karin ei tietänyt itsekään.

-- Elävätkö vanhempanne? Gösta kysyi hetken vaitiolon jälkeen ja päästi

irti hänen kätensä.

-- Äitini on kuollut, vastasi Karin lyhyesti.

-- Oi -- vai niin, äidin kadottaminen mahtaa olla hirmuista -- en

tiedä, kuinka sen surun kestäisin. Entä isänne, elääkö hän?

-- Ei, oli Karinin lyhyt vastaus.

Syntyi hetkeksi viileä, hämillinen vaitiolo heidän keskensä.

-- Ei! huudahti Karin kiivaasti, en voi valehdella. En tiedä, elääkö

isäni vai onko kuollut, -- en ole koskaan häntä tuntenut -- en edes

tiedä hänen nimeään.

Hän ei punastunut sitä sanoessaan; mutta katse synkistyi, ja hän

puristi huulensa yhteen ylpeässä tuskassaan. Mutta Göstan kasvoille

lennähti puna, ja silmät kostuivat mielenliikutuksesta.

-- Ah, antakaa anteeksi, hän kuiskasi epävarmasti, ei minun

tarkotukseni ollut...

-- Ei teidän tarvitse pyytää anteeksi. Ei se ole mitään sellaista, jota

häpeisin. Rakas äiti parkani oli onneton, jalo nainen, joka -- Mutta

hän ei koskaan maininnut sen nimeä, joka hänet teki onnettomaksi -- en

koskaan saa tietää, ketä minun on kiittäminen elämästä -- mikäli siitä

kiittää tulee -- lisäsi hän vielä matalammin.

Gösta ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä. Hän tunsi itsensä kömpelöksi

ja saamattomaksi tämän kätketyn tuskan ehdottoman purkauksen edessä. Ja

kuitenkin oli hänestä kuin olisi rinta tahtonut haljeta osanotosta ja

lohdutuksen halusta.

-- Toivoisin, hän sanoi epäröiden, tahtoisin -- että oppisitte

tuntemaan äitini -- häneltä saisitte rakkautta.

-- Ei, keskeytti Karin, sitä en voisi -- äitini kuolemasta on kulunut

vain puoli vuotta -- haava on liian verinen -- ehkäpä tulee muutos --

mutta nyt -- jo sellaisen äidin näkeminen kuin teidän...

Ja hänen äänensä värähti, ja hän katsoi Göstaan suurten kyynelten

sumentamin silmin.

Gösta halusi tarttua hänen käteensä, mutta tyttö veti sen pois arasti

ja tuskallisesti hymyillen.

Siitä päivästä asti punoutui ikäänkuin joukko hienoja lankoja Karinin

ja Göstan välille, ja tapahtui usein, että näitä näkymättömiä lankoja

pitkin ajatukset lentelivät edes takaisin, pappilasta pieneen

koulutaloon vuoren rinteellä ja sieltä taas pappilaan.

Ja Karinin sydänsynkeyteen valahti onnenaavistusten hohde, kalpea ja

vieno kuin idän ensimmäinen koitteenväreily, mutta myös kielin

kertomaton suloisessa, värähtelevässä kaipuussaan. Hänen elämänsä

kiusanhenget, epäilys ja masentumus, väistyivät -- ehkä ne vain

piiloutuivat, sitten sitä lujemmin kiinni tarttuakseen -- mutta hän ei

niitä enää nähnyt, hän alkoi taas hymyillä, hän alkoi sietää katsella

tähtitaivasta ja illan kauneutta ja kuun hivelevää loistetta lakeudella

tuntematta sielua tukahuttavaa tuskaa ja kaihoa.

Ja kun kirkkoherra, joka tyytyväisyydekseen oli huomannut, että hänen

pojille ensi tunnin jälkeen antamansa ojennus oli kantanut Göstan

hyväksi hyviä hedelmiä opettajan ja oppilasten verrattain rauhallisen

suhteen muodossa, kysyi ensinmainitulta, halusiko hän tulla takaisin

seuraavana kesänä loppuun suorittamaan menestyksellä alettua työtään,

vastasi Gösta myöntävästi, mitä hän ei olisi tehnyt, jollei kaukana

metsänrinteessä olisi asunut pieni, hieno, kalpea tyttö, jonka tie niin

usein johti pappilaan päin.

Ja kun Gösta eräänä aamuna istui kirkkoherran kuluneilla, huojuvilla

rattailla vanhan Brunten vetämänä, jossa vain silloin oli jonkinmoista

eloisuutta huomattavissa, milloin se pelästyi maitoastioita tai tiellä

makaavia paperipalasia, tunsi hän mielensä täyttyvän pelkillä iloisilla

ja toivorikkailla ajatuksilla: valoisilla muistoilla kuluneesta ajasta,

kärsimättömällä kaipuulla tavata taas äitiä ja sisarta ja puoliksi

epäselvillä tulevaisuudenunelmilla, jotka lähinnä pyörivät seuraavan

kesän ja sen kirjeen ympärillä, jonka hän aikoi kirjottaa Karinille

heti kotiin saavuttuaan.

Syksyn mukana sattui kaikenlaisia muutoksia. Per ja Svante lähtivät

kaupunkiin ja alkoivat koulunkäyntinsä; Estrid matkusti ulkomaille

täydentääkseen kieli- ja maalaustaitoaan; kirkkoherra rouvineen ja Sofi

neitsyt olivat yksin, ja rouva voi kaikilla tahoilla supistaa ja

säästää. Rouva olikin parhaimmalla tuulellaan, hän oli tyytyväinen

kuluneeseen kesään, tyytyväinen Göstaan, joka ei ollut tuhlannut

lamppuöljyä öisin eikä liioin vaatinut minkäänlaisia lisäaterioita,

niinkuin maisteri Samuelsson, kauhea muistaa, oli uskaltanut tehdä,

pyytäen saada panna talteen muutamia korppuja ja kaataa itselleen

lasillisen "kermamaitoa" aamupäiväksi. Hänen oli sitä paitsi onnistunut

keksiä halpa täyshoitola Astridille, ja pojat asuivat miltei ilmaiseksi

erään hänen vanhan naimattoman tätinsä luona.

Kaikki oli siis hyvin, jollei vain hänen miehensä olisi ollut niin

synkällä mielellä. Mutta miten alakuloiselta ja surulliselta hän

näyttikään lasten lähdettyä! Mitä hautoi tuo omituinen mies mielessään,

eikö hänellä ollut kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa? Ja

papinrouva saattoi istua salavihkaa tarkastamassa miehensä

tummansinisiä silmiä, jotka niin synkkinä ja hajamielisinä katselivat

silmälasiensa takaa, huoata ja kiittää Jumalaa, ettei hän, rouva,

ainakaan luonut itselleen luuloteltuja murheita. Mutta sellainen oli

mies ollut heidän naimisestaan alkaen -- rouva ei ollut oikeastaan

koskaan häntä ymmärtänyt. Eikä hän liioin paljon miettinyt miestänsä,

vaistomaisesti hän oli sitä mieltä, että tuo synkkä, juhlallinen

totisuus oli papinkauhtanan ja -kauluksien yhteydessä, jotka hän

velvollisuudentarkasti ja huolellisesti asetti kuntoon miehelleen. Kun

kesä lähestyi loppuaan, avattiin myös kansa- ja pikkukoulut jälleen,

toinen toisensa perästä. Salit tuulotettiin ja pestiin, penkit tai

koulupöydät järjestettiin tasaisiin riveihin, oppikirjat otettiin

esiin, ja tuvista ja torpista tulivat lapset käyden, usein yli puolen

penikulman päästä, pienet eväsnyytit kädessä tai reppu selässä.

Ei ollut Gertrud Björk koskaan niin kaivannut rakkaita lapsiaan kuin

tänä syksynä. Hän kaipasi määrättyä, säännöllistä työtä, pieniä,

tuttuja kasvoja, niin, jopa taisteluita ja yhteentörmäyksiä, jotka

muodostivat välttämättömän osan hänen työstään.

Kello puoli yhdeksän oli opetuksen määrä alkaa, ja juuri sitä ennen

tulivat lapset, niijaillen tai kumarrellen "opettajalle", kolistelivat

puukenkiään, puhuivat, kuiskivat ja tyrkkivät toisiaan, irrottivat

repun tai panivat pois eväskopan, jossa säilyttivät kirjojaan

voileipäin, silavan, pannukakun tai kaiken sen seurassa, mitä äiti oli

suvainnut antaa heille, panivat ruuan kaappiin ja asettuivat kukin

pöytänsä ääreen. Sitten sijottui Gertrud opettajapöydän taa ja antoi

katseensa kulkea pientä joukkoaan.

Tuolla istuivat hänen molemmat poikansa, Eskil Svan ja Sverker Wetting,

hymyillen ystävällisesti ja tyytyväisinä hänelle. Tuolla taas Hans ja

Jakob Ollonqvist, vastaten varmasti: "täällä", kun heidän nimensä

huudettiin. He olivat molemmat niitä lapsia, jotka kotoaan ovat imeneet

itseensä sen määrätyn käsitystavan, että muka koululle on kunniaa

heidän käynnistään, ja heidän "täällä" sanastaan kuului selvästi, miten

paljon painoa ja merkitystä he panivat siihen, että tällä kertaa olivat

kunnollisesti läsnä rasvainen oppikirja kädessä ja eväskoppa hyvässä

kunnossa. Gertrud siirtyi edemmäs: Britta Håf ... Lena Hodenius? Pienet

kiiltävän punaiset tytönkasvot hymyilivät häntä vastaan, lämmittivät

hänen sydäntään. Bartolomeus ja Hilarion Tingbom? Ei, ei kumpikaan

ollut läsnä, eikä liioin Anna Hjärpe, pieni tyttö, joka Gertrudin oli

niin monta kertaa itse täytynyt noutaa huolimattomasta kodista.

-- No, sanoi Gertrud ja kääntyi Britta Håfin puoleen, tiedätkö, miksei

Anna Hjärpe ole tänään läsnä? Etkö pilkistänyt sinne ohi mennessäsi?

-- Pilkistin kyllä, vastasi Britta ja liikutti tärkeän näköisenä

huuliaan ja silmiään, mutta sen äiti sanoi, ettei sillä ole, mitä

jalkaan panna, ja että näytti tulevan paha ilma.

Gertrud nauroi. Aurinko paistoi säteilevän kauniina, ja tuuli puhalsi

raikkaana lakeudella.

-- No, Eskil, oletko kuullut Bartolomeuksesta ja Hilarionista mitään?

-- Niin, rouva Tingbom sanoi vain: "ne tulevat tuossa tuokiossa", kun

tirkistin sisään.

Gertrud teki muistiinpanojaan, jatkoi nimien huutoa ja alkoi sitten

opetuksen rukouksella ja virrellä.

-- Niin, rakkaat lapset, nyt alamme jälleen lukukauden, sanoi Gertrud

ja nyykäytti ystävällisesti oppilailleen, näyttäkääpä, että olette

ahkeria ja tottelevaisia, niin että minulla on teistä kunniaa ja

vanhemmillanne iloa ja ennen kaikkea -- että Jumala mielisuosiolla

katsoo teitä.

Lapset hymyilivät toivehikkaasti, kukaan ei epäillyt voivansa täyttää

"opettajan" vaatimuksia, ja heti oli opetus täydessä vauhdissa.

Kysymykset ja vastaukset, laskento ja kirjotus seurasivat toinen

toistaan aamiaistuntiin asti puolen kymmenen ja yhdentoista välillä.

Silloin tölmäsivät lapset ulko-ilmaan, ja huuto ja nauru, johon silloin

tällöin sekaantui enemmän tai vähemmän kiivasta toraa, kaikui

koulupihalta, sillä välin kuin Gertrud aukaisi koulusalin ikkunat ja

tuulotti seuraavan tunnin varalta.

Kello kolme loppui koulu, ja lapset saivat mennä kotiin, vieden

muassaan pienen, vasta saavutetun tietoaarteensa. Varma on, että

monenkin aarre oli kurjan pieni. Lena Hodenius oli monivuotisessa

järkähtämättömässä itsepintaisuudessaan arvellut, että Faraon lihavat

"pähkinät" [1] söivät laihat; ja Britta Håf piti yhtä itsepäisesti

kiinni käsityksestään, että "sanan kuulijat" ja "sanan tekijät" [2]

ovat käsitteitä, jotka pahemmitta seurauksitta voi sekottaa toisiinsa.

Mutta monet lapset olivat tarkkaavasti kuunnelleet "opettajan"

selityksiä ja menivät kotiin, mielessään himmeä aavistus, että

kuitenkin oli hauska jotain oppia siitä, mitä maailmassa on tapahtunut

ja tapahtuu.

[1] Ruotsalainen sana "nötter", jota pikku tyttö erehdyksestä

käytti, ei näet ole "nöt" (= nauta) sanan monikko, vaan merkitsee

"pähkinät".

[2] Ruotsalaiset sanat "hörare" (kuulija) ja "görare" (tekijä)

muistuttavat näet äänteellisesti paljon toisistaan.

Suoment. muistutus.

Eskil Svanilla ja Sverker Wettingillä oli yhteinen koulutie; heidän

kotinsa olivat idässä päin, ja poikain oli tapana liittyä toisiinsa,

kun nimittäin Sverkerillä oli "hyvät päivänsä" ja hän kunnollisesti

tuli kouluun. Eskil ei laiminlyönyt koskaan; hän oli "kantapoika",

pieni tukipylväs, jota kaikki tietämättään ihailivat, johon he

katsoivat ylös ja useastikin kadehtivat. Sillä tunnettua oli, että

Eskil oli "opettajan" oikea käsi, joka, niin pian kuin tämä apua

tarvitsi, aina oli valmiina häntä avustamaan, ja ettei kukaan pojista

niin nauttinut hänen luottamustaan kuin Eskil. Hänen sukunsa oli

muutoin pitäjän rikkaimpia ja arvossa pidetyimpiä; hänen isänsä,

talollinen Svan, vanhaa sotilasperhettä, oli jäykkä ja varma mies,

suntio ja kouluneuvoston jäsen. Ei ollut suotavaa millään lailla joutua

huonoihin väleihin hänen kanssaan; silloinkin kun hän oli parhaimmalla

tuulellaan, tunsi jokainen itsessään hänen syväin, harmaiden silmäinsä

ja kapeiden, pitkien, tiukasti suljettujen huultensa vaikutusvoiman.

Svan oli laajalti matkustanut mies; hän oli ansainnut rahoja

metsänostoilla, oli käynyt pääkaupungissa, nähnyt "leijonamäen"

leijonan, ostanut itselleen talon ja kaikissa suhteissa hyvin hoitanut

omaisuuttaan ja omaisiaan. Hänen vaimonsa, Karolina, oli hiljainen,

vaitelias nainen, säännöllisissä piirteissään itsepintaisen

alistuvaisuuden ja sitkeän vastarinnan ilme. Sitä paitsi hän oli

korkeakirkollinen, huokaili paljon ja puhui paljon ajan pahuudesta.

Sverker, poika parka, eli aivan toisenlaisissa oloissa. Sekä isä että

veli olivat tunnettuja juoppoja, ja koti synkkä ja rutiköyhä. Hyvän ja

pahan välinen taistelu heijastuikin hänen kasvonpiirteissään; katse oli

aristava ja tuijottava; mutta joskus, kun joku "opettajan" sanoista

osui hänen hellään kohtaansa, tuli silmiin liikuttavan hyvä ilme,

kyynelet puhkesivat esiin, ja nyrpeille kasvoille, karkeatekoisille

leukapielille levisi lempeä hymy. Ei kukaan liioin kyennytkään niin

kiintymään kuin Sverker, kun hän oli valoisalla mielellä; ei mikään

ollut hänestä vaivalloista, kun oli kysymyksessä Gertrudin

ilahduttaminen, niin, hän olisi tahtonut antaa henkensä tämän puolesta,

jos niiksi olisi tullut. Mutta vielä enemmän rakkautta kuin hän antoi,

hän sai; yhtenä Gertrudin monista elämän päämääristä oli pelastaa

Sverker juoppouden kirouksesta, ja hänen oli onnistunut saada hänet

liittymään pieneen "Kanervakukka" nimiseen raittiusyhdistykseen, jonka

nuoriso, Eskil Svan etunenässään, oli äskettäin perustanut.

Tästä yhdistyksestä Eskil ja Sverker puhuivat, yhdessä

koulusta tullessaan. Eskil pani puheeseensa hiljaista, kerättyä

kaunopuheisuutta; huomattiin, että hän oli kouluneuvoston jäsenen ja

suntion poika.

-- Katsos, kun taistelemme suuren päämäärän puolesta, emme saa pysähtyä

puolitiehen, _koko_ Ruotsin kansan täytyy lakata juomasta. Ja sitten

pitää meidän saada paljon hyviä kirjoja kirjastoomme -- se on mitä

tärkeintä -- _tärkeintä kaikista_.

Ja hän rypisti kulmakarvojaan ja löi vahvistukseksi käsiään yhteen.

-- Kotona ei saa mitään rauhaa, vastasi Sverker nyreästi,

silmännähtävästi välittämättä kirjaston vaurastumisesta -- sanovat

minua raukaksi, joka riipun opettajan hameenliepeissä.

-- Entäpä sitten? vastasi Eskil ja kohotti ylpeästi pellavaista,

sileäksi kammattua, teräväpiirteistä päätään, sellaista pitänee kai

kärsiä. Eivät isä ja äitikään harrasta raittiutta, sanovat kaikkea

sellaista farisealaisuudeksi. Mutta minä pidän puoliani, minä, ja isä

ja minä väittelemme, niin että ilma soi. Ja nyt on isä niin vihainen,

kun pikku Johannes on mennyt "Kanervakukkaan". "Tuollaiset räkänenät

puhuvat ehdottomuudesta!" hän sanoo. "Opi ensin aapisesi, senkin

nulikka!" hän sanoo. Mutta pikku Johannes pitää parempia saarnoja, usko

pois! Niin pian kuin hän näkee juopuneen, ryntää hän hänen kimppuunsa

ja sanoo: "älä juo, älä juo, turmelet itsesi!" Niin sitä pitää,

Sverker!

Hän nyykäytti vakuudeksi ja katseli toveria sinisine, rohkeamielisine

silmineen.

-- Niin, täytynee koettaa kestää, myönsi Sverker, mutta kun näkee sekä

isän että veljen, ja äidin, joka niin surkeasti valittaa, niin ei ole

niin haluakaan taistella kurjuutta vastaan.

-- Aja pois semmoiset ajatukset, Sverker, huudahti Eskil ja ravisti

toveria olkapäästä, sinä olet kuin kana tuulella, eilenhän olit niin

varma.

-- Niin, pää menee pyörälle, kun ihminen on sellaisen isän lapsi kuin

minä, vastasi toveri katkerasti -- kun kuulen opettajan puhuvan,

silloin tuntuu minusta, että kaikki on niin selvää, ja ettei taistelua

saa jättää kesken; mutta kun tulen kotiin -- August aikoo lähteä

Amerikkaan, ja Jumala tiesi, eikö se lienekin parasta.

-- Pyh, lorua! Mitä hän Amerikassa? Eikö Ruotsissakin ole maata

viljellä? Ei, kuulehan, Sverker, pelkuri on se, joka noin kurjasti

pakenee; mutta paeta paloviinaa ja olutta ei ole pelkurimaista, sano

sinä niille niin, kun tekevät hyökkäyksiään. Ja voit sanoa senkin,

ettemme me lapset ole yksin taistelemassa, meillä on monta rinnallamme,

oppineet herrat ja professorit, kaikki pitävät puheita alkoholin

turmiosta, niin voit sanoa niille, jotka toisin puhuvat. Etkö muista,

mitä neiti luki, kun "Kanervakukka" viimeksi oli koossa?

-- Muistan, vastasi Sverker kirkastuen, se oli hirveän tanakkaa.

-- Niin no, pidä se vain mielessäsi, sanoi toveri rohkaisevasti, kun

taistellaan suuren asian puolesta, niin...

He olivat tulleet tienristeykseen, missä heidän oli erottava, Sverker

painuakseen polulle, joka johti pieneen köyhään kotiin nummella, Eskil

jatkaakseen matkaansa maantietä pitkin lakeudelle komeaan, punaiseksi

siveltyyn talonpoikaistaloon, joka oli hänen syntymäkotinsa. Molemmat

pojat nyykyttivät toisilleen: Eskil kulki varmoin, levollisin askelin

ja Sverker lönkytti raskaasti ja huojuen tietänsä.

Iltapäivällä läksi Gertrud hämärissä ottamaan selkoa Bartolomeus ja

Hilarion Tingbomista ja Anna Hjärpestä, noista kolmesta, jotka olivat

laiminlyöneet kouluun tulonsa. Oli kaunis syys-ilta. Raikas tuuli

puhalsi lakeuden poikki, taivas hehkui tulipunaisena auringon

laskiessa, sen valo leimusi pitkin kanervakangasta ja loisti

räikeähohteisena koivuilla ja pihlajoilla, joiden vaihtelevien värien

rinnalla kuuset esiintyivät tavallistakin tummempina. Silloin tällöin

kuului hämärtyvästä avaruudesta ääniä, aivan kuin torventorahduksia:

kurjet kiisivät suurissa parvin yli kumpujen ja niittyjen.

"Kesä on mennyt," ajatteli Gertrud kaiholla, "kurki lentää etelään."

Kun Gertrud oli kulkenut kappaleen matkaa, hän tapaakin etsimänsä,

suutari Timeon Tingbomin, pienen kaljupäisen miehen terävin nenin ja

pienin vaalein silmin, jotka hyvin harvoin katsoivat ihmisiä suoraan.

Muutoin oli tämä puettu, kuin herrasmies, rintaliinaan, ja kädessä oli

hänellä pieni keppi, jota hän keveästi heilutteli. Hän ei antanut

Gertrudille aikaa puhumiseen; heti tervehdittyään hän huudahti,

ajamatonta leukaansa sivellen:

-- Mainiota, että tapasin teidät, neiti! Kuljen juuri ja spankuleeraan

yhtä asiaa, jota teidän pitää auttaa minua vullpuurtaamaan. Luulevat

voivansa kohdella ihmistä kuin mitäkin. Tekevät kaikin tavoin

oikeamieliselle ja siivolle miehelle elämisen mahdottomaksi, korottavat

kaikki hinnat ja imevät ihmiset putipuhtaiksi. Eivätkä häpeä samalla

puhua raittiudesta kaikenpuolisesta! Nyt, ja tässä nosti Timeon Tingbom

keppinsä harmaankalpealle nenälleen, nyt ovat rohjenneet korottaa myös

paloviinan hintaa; kukapa tietää, huomenna jo korottanevat oluen ja

kaljan ja muiden ruokatavarain? Niin, minä vain kysyn. Nyt olemme me,

kunnon kansalaiset, jotka olemme oikeuden puolta, päättäneet yhtyä

lakkoon. Mitä sanotte ehdotuksestani, neiti?

-- Mitä, lakkoon, mitä vastaan, ketä vastaan?

-- Paloviinan hinnan korottajia vastaan, tiemmä. Jos te, neiti, joka

olette kirjotustaitoinen, laatisitte sen jotenkuten näin kuuluvaksi:

"me allekirjottaneet sitoudumme, niin kauan kuin hävittömät hinnat ovat

voimassa, olemaan juomatta tilkkaakaan paloviinaa", jotain siihen

tapaan; niin, neiti, te tiedätte parhain, miten pitää olla, muutamia

kauniita pikku koukeroita, niin että se joltain kuuluu.

-- Ei, kuulkaapa, Tingbom, keskeytti Gertrud naurunhaluisena ja

harmistuneena, ette te nyt ole oikealla tolalla. Miten minä yhtyisin

mihinkään sellaiseen, minä, joka tahdon, ettei kukaan ihminen koskaan

maistaisi viinaa.

-- Niin, katsokaas, neiti, se on hullutusta, sanoi Tingbom ja

heilahutti kättään Gertrudiin päin, viina ja olut ovat tuotteita, jotka

esiintyvät kaikkien sivistyneiden kansain kehityksessä ja

valtiotaloudessa. Mutta pitää ottaa kohtuullinen hinta tavarasta.

-- Ei puhuta enää tästä, Tingbom, te tunnette liian hyvin mielipiteeni.

Sen sijaan olkaa hyvä ja vastatkaa kysymykseeni: miksi eivät lapset

tulleet kouluun tänään?

Tingbom siveli yhä terävää leukaansa ja antoi harhailevan katseensa

liidellä avaruutta.

-- Siihen kysymykseen saa eukko vastata, hän sanoi lyhyesti, hänen

asiansa on pitää lapset työssä, minulla on kyllin perheen elättäjänä ja

kunnallismiehenä. Kahdelle kakaralle annoin jo selkään tänään, enempää

ei minulta voi vaatia. Niin häijyjä kuin ne ovat, pitäisi pitäjän

tuntea velvollisuudekseen huolehtia heistä.

Tingbom loi Gertrudiin nopean, vilkuilevan katseen ja silmäili taas

avaruuteen.

-- Tehän tiedätte, että teidän _täytyy_ toimittaa lapsenne kouluun,

tiedätte kyllä, mikä muutoin seuraa, Tingbom.

Tingbom ei kuunnellut.

-- Niin, äidin asia on pitää heitä työssä, hän toisti, minulla ei

kunnallismiehenä ole aikaa.

-- Parempi olisi, jos omistaisitte vähemmän aikaa yleisiin asioihin ja

enemmän perheellenne, Tingbom.

Tingbom katseli kulmainsa alta ja heitti Gertrudiin halveksivan, kieron

katseen.

-- Niin te puhutte, neiti, kun olette sitä niin sanottua heikompaa

sukupuolta, mutta jolla pitäisi olla toinenkin arvonimi, hän sanoi, ja

ääni vapisi suuttumuksesta. "Naisen tukka on pitkä ja ajatus lyhyt",

sanoo vanhan Eddan kirjottaja, ja se mies tiesi, mitä kirjotti, ei hän

kirjottanut mitään asrakaaneja ja solvauksia, niinkuin nykyiset

ihmiset, olkoot ne pippejä tai pappeja. Olen halpa mies, neiti, mutta

olen petakooki, ja tiedän yhtä ja toista, enkä aio antaa kenenkään,

olipa se kuka tahansa arkipuseerata itseäni, että nyt sen tiedätte.

-- Älkäämme enää kiistelkö, Tingbom, sanoi Gertrud, mutta koska

harrastatte tietoja, niin pitäisi teidän lähettää lapsenne kouluun.

Tingbom teki juhlallisesti torjuvan liikkeen.

-- Ei kukaan voi vaatia minulta enempää, olen isänä tehnyt kaiken

voitavani. Olen lyönyt nulikoita, niin että käteni on minulle sekä

ihmisenä että suutarina kelpaamaton. Mutta pitäjä laiminlyö

velvollisuutensa. Tottakai sitä varten ovat kuritushuoneet ja laitokset

ja turvakodit olemassa, että ne pitäisivät huolta pahantapaisista ja

laiminlyödyistä -- hm -- rikollisista lapsista.

-- Ettekö häpeä noin puhua lapsistanne!

-- Häpeä! huudahti Tingbom, jolle tämä sana oli aivan outo käsite. En,

mutta nulikkain, heidän tulisi hävetä kaikkea sitä surua, jota

tuottavat minulle. Mutta ne _eivät_ häpeä; hyvää iltaa, neiti.

Ja Tingbom tervehti kohteliaasti ja jätti Gertrudin.

Tämä kulki eteenpäin Lekbroån suureen kartanoon päin, joka oli noin

neljännespenikulman päässä Ljungbergistä, ja jonka muonamiehet ja

torpparit kansoittivat Gertrudin koulun lapsillaan. Puolitiessä,

keskellä lakeutta ilman ainoatakaan puuta tai pensasta koristeenaan,

oli suutari Tingbomin tupa aivan maantien laidassa.

Gertrud astui ripeästi tupaan, missä "eukko" juuri pesi permantoa.

-- Päivää, rouva Tingbom, sanoi Gertrud välittämättä rouva Tingbomin

vastatervehdyksen nyreästä äänensävystä, mistä syystä ei yksikään

lapsista ollut koulussa tänään?

Rouva Tingbom naurahti lyhyesti, saamattomasti ja viekkaasti.

-- Minäkö sen tiedän, hän vastasi huolettomasti, käskinhän minä niiden

mennä, mutta --

Loppua ei lauseeseen kuulunut tai hukkui se kuuruuharjan rapinaan, sen

hangatessa permantoa.

-- Ja missä ne nyt ovat kaikki tyyni? Bartolomeus ja Hilarion?

-- Niin, he ovat karanneet, he.

-- _Karanneet_?

-- Ovat niinkin, vastasi rouva Tingbom sellaisella äänellä, kuin olisi

karkaaminen ollut luonnollisin asia maailmassa, minä lähetin heidät

puolukkaan eilen, ja sitten he eivät koko päivänä tulleet kotiin.

Meninhän minä metsään ja huusin heitä, mutta ei sieltä tietenkään

tullut mitään vastausta. No, sitten läksin luonnollisesti kotiin ja

panin maate, näetsen, mutta tuo vesa tuossa -- hän osotti pientä

likaista tyttöä, joka istui tuolilla sääriään heilutellen -- sanoo,

että ne tulivat pikimältä kotiin yöllä ja varastivat leipäkakun

kaapista. Siitä pitäin ei heitä ole nähty. Niin, kyllä ne

kuritushuoneeseen lopulta joutuvat, koskei pitäjä ole huolinut tehdä

velvollisuuttaan ja pitää heistä huolta.

Hän nauroi jälleen saamatonta, viekasta nauruaan, kastoi harjaa

vesisoikossa ja hankasi taas pari kertaa voimakkaasti.

-- Mutta, rakas rouva Tingbom, pitäisihän teidän toki miettiä _omaa_

velvollisuuttanne.

-- Kun on sellainen lauma kuin minulla, ja yksi vesa toistaan pahempi,

niin on pitäjän velvollisuus pitää heistä huolta, intti rouva Tingbom.

-- Jollette huomenna toimita lapsia kouluun, ilmotan asian

tarkastusmiehelle, sanoi Gertrud ankarasti.

-- Mielellänne saatte sen tehdä, neiti. Emmehän me voi sen enempää kuin

lyödä lapset sinisiksi ja keltaisiksi, ja niin teemmekin joka päivä.

Gertrud huokasi. Pari minuuttia hän seisoi ääneti, katsellen pitkin

pientä huonetta, missä uutimet riippuivat vinossa ja rikkinäisinä, ja

missä kaikki, rouva Tingbomista itsestään alkaen lihavaan,

likaisenvalkoiseen kissaan asti, kantoi hoitamattomuuden ja

epäsiisteyden leimaa. Kamarin takana oli Tingbomin työhuone, tyhjänä

niinkuin tavallisesti. Tingbom oli ollut niin hienosti puettu, kun

Gertrud hänet tapasi metsässä; varmaankin hän oli menossa johonkin

kokoukseen tai aikoi jollain toisella lailla palvella yleisiä asioita,

niinkuin hänellä oli tapana sanoa, niin pian kuin oli poissa kotoa,

silloinkin kun hän pujahti "Luffin kapakkaan" ja puolipöhnässä tuli

kotiin aamupuolella yötä. Mutta ei maksanut vaivaa sen kauemmin

muistuttaa rouva Tingbomia hänen laiminlyödyistä velvollisuuksistaan,

hän kyllä sittenkin oli pysyvä aina mielipiteessään, että muka pitäjä

oli syypää eikä hän. Gertrud nousi, rouva Tingbom siirsi vesisoikon ja

ryhtyi käsiksi huoneen jäljellä olevaan likaiseen puoleen, ja Gertrud

läksi pois sanottuaan lyhyesti "hyvää iltaa", saaden yhtä lyhyen

vastauksen.

Pari päivää kului, eivätkä Bartolomeus ja Hilarion tulleet kouluun.

Vain tyttö, Jakobina, ilmestyi, huolimattomana ja virnistelevänä,

täynnä pahoja tapoja ja kaikenmoisia juttuja, joita hän hiipi kertomaan

tovereille väliajoilla. Tunnin ajalla hän huvittelihe muussa

pahanteossa: kieritteli paperipallosia, piirusti penkkeihin j.n.e.

Gertrud kehotti useampaan kertaan häntä istumaan hiljaa, mutta kun ei

mikään auttanut, sai hän käskyn tulla opettajapöydän eteen, käsky, jota

hän hitaasti ja kankeasti totteli.

-- Tiedätkö, mikä on uppiniskaisuutesi seuraus? kysyi Gertrud ja koetti

tavottaa tytön uhkamielistä, harhaavaa katsetta. Mutta vastausta ei

kuulunut, vain viekasta naurunpihinää.

Silloin tarttui Gertrud häntä käsivarteen, löi viivottimella sormille

ja sanoi ankarasti:

-- Tottelemattomuudesta ja kihokyntisyydestä saavat sormet lyönnin.

Tyttö puristi huulensa yhteen, mutta ei päästänyt valituksen ääntäkään.

Sitten hän meni paikalleen, mutisten: "senkin vanha apina".

Seuraavana päivänä oli Jakobina vielä uppiniskaisempi ja

pahatapaisempi. Hän silmäili tovereitaan ilkkuvin katsein ja alkoi taas

piirtää penkkiin: jälleen nuhde ja kutsu opettajapöydän eteen.

-- Jollet muuta käytöstäsi, seuraa taas kuritus, sanoi Gertrud

ankarasti.

Silloin kiinnitti Jakobina silmänsä Gertrudiin ja sanoi tuikeasti:

-- Äiti sanoo, että opettaja on tullut opettamaan eikä lyömään meitä.

Gertrud tunsi vuoroin kalpenevansa ja punastuvansa. Penkkiriveistä

kuului sieltä täältä tukahutettua naurua, ja pieni punatukkainen

Jakobina heitteli voitonriemuisia katseita ympärilleen.

Ja opettajattaren valtasi voimattomuuden tunne; hän olisi tahtonut

juosta tiehensä, piiloutua jonnekin, itkeä kuin rääkätty lapsi. Oi

miten nämä ihmiset olivat häntä kiusanneet lukukausi lukukaudelta!

Mutta hän hillitsi itsensä, näytti niin tyyneltä ja kylmältä kuin ei

mitään olisi tapahtunut; sitten hän astui Jakobinan luo ja vei hänet

huoneesta pois pimeään komeroon.

-- Seiso tuossa, kunnes olet kiltti ja pyydät anteeksi, hän sanoi

lyhyesti.

Ja Jakobina sai seisoa koko aamupäivän, mutta kun hän sieltä tuli, oli

hän lauhkea ja häpeissään kuin koira, jota on kuritettu.

Seuraavana päivänä ei hän eivätkä veljet tulleet kouluun. Iltapuolella

tuli suutari itse ja ilmotti huolestuneen juhlallisena, että hänen

kahdeksasta lapsestaan kolme, Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina, olivat

kadonneet, ettei hän enää voinut tehdä mitään heidän kasvattamisekseen,

vaan toivoi pitäjän ottavan heidät huostaansa ja sijottavan heidät

turvakotiin. "Hilarion on varastanut revolverini", hän lopetti

kertomuksensa, "kaipasin sitä eilen, kun minun piti mennä variksia

ampumaan; no, hyväksi lopuksi hän tietysti ampuu veljen revolverilla,

se on selvä, ja sittenhän hän kelvannee hienompaan ojennuslaitokseen.

Mutta kyllä olisi oikeampaa ja enemmän nykyajan metootien mukaista, jos

kunta ryhtyisi asiaan ja ajoissa estäisi veljesmurhan." Tingbom siveli

leukaansa, teki intomielisen liikkeen kädellään ja loi Gertrudiin

voitonriemuisen katseen.

Niin, Gertrud myönsi, että tosin olisi koetettava estää jotain niin

kauheaa tapahtumasta. Mutta hän epäili, eikö Tingbom arvostellut

poikiensa "kelpaavaisuutta" liian suureksi; he olivat molemmat itse

asiassa siivoja, joskin villiintyneitä poikia, ja Gertrud rohkeni

viitata siihen, että vanhemmat itse ajoivat heidät kuin kerjäläiset

ovestaan pakottaakseen pitäjää ottamaan heidät huostaansa, siten

päästäkseen lasten kasvatuksen vaivoista ja kustannuksista. Mutta

näistä sanoista pöyhistyi Tingbomin ylpeys kuin riikinkukonpyrstö.

Tiesikö opettajatar, mitä oli ruokkia -- _ruokkia_, kasvattaa ja

laahata eteenpäin maailmassa -- _laahata eteenpäin_ kahdeksaa, sanoo

kahdeksaa lasta, kaikki terveitä sielulta ja ruumiilta? Tiesikö

opettajatar, mitä oli raastaa ja uurastaa koko elämänsä elättääkseen --

_elättääkseen_ kymmentä, sanoo kymmentä henkeä, kaikki terveitä ja

ehjäjäsenisiä ja ruokahaluisia. Tiesikö opettajatar, mitä oli olla

samalla sekä kunnallismies että pedagoogi ja ... tutkia valtiotaloutta

ja harrastaa yleishyvää?

Ei, Gertrud myönsi, että kaikkia näitä erilaisia elämäntehtäviä oli

vaikea yhdistää, ja hän ihmetteli taas, eiköhän Tingbom olisi tehnyt

viisaammin, jos olisi omistanut vähemmän aikaa "yleishyvälle" ja

enemmän lapsilleen.

-- Vai niin, te moititte minua siitä, että olen kunnallismies? Mutta

minäpä arvelen, ettei kukaan ole tehnyt lastensa puolesta enemmän kuin

minä. Hölläkätinen en ole ollut, miten minua sikaneeraattekin, selkään

ovat nulikat saaneet, ja nyt olisi pitäjän...

-- Kas niin, Tingbom, nyt ei minulla todella ole enää aikaa --

-- Vai niin, teillä ei ole aikaa kuunnella huolestuneen isän esityksiä.

No, sitten sulkeudun nöyrimmästi suosioonne. Olen muutoin kuullut,

että koulun on tuettava kotia. Mutta, kuten sanotte, jollei teillä,

neiti, ole aikaa halpaa miestä varten, joka huolehtii lastensa

tulevaisuudesta, niin -- Jumalan haltuun, neiti, sulkeudun nöyrimmästi

suosioonne.

Niin sitten Tingbom kumarsi ja poistui vihellellen ja heiluttain ja

huiskuttain keppiä sormiensa välissä.

Tätä Tingbomin ja Gertrudin taistelua jatkui pitkin koko lukukautta;

lapset jäivät pois koulusta, milloin toinen, milloin toinen; Gertrud

muistutti ja ilmotti viimein asian tarkastusmiehelle. Mutta ei sekään

auttanut; Tingbomin perhe oli yhtä mahdoton. Toisten silmissä

nimittäin; omissansa he olivat viisaita ja luonteenlujia ihmisiä, jotka

eivät väistyneet ja jotka viimein saavuttivat tarkoitustensa määrän.

Hilarion, Bartolomeus ja Jakobina ilmotettiin joksikin aikaa

otettaviksi pitäjän turvakotiin.

Nyt oli Tingbomin perhe tyytyväinen, monivuotinen, sitkeä pyrkimys oli

lopulta johtanut päämäärään.

Tämän iloisen mielialan tulos oli pian ilmenevä käytännössä, sillä kun

oli lukukauden lopettajaiset, tulivat nuo kolme Tingbomilaista, niin

tyytyväisinä ja siististi puettuina, kuin olisivat jok'ikinen saaneet

korkeimman arvolauseen ahkeruudestaan ja hyvästä käytöksestään. Mutta

ilo ei ollut pitkä-ikäinen; he olivat viime kuukausina kokonaan

laiminlyöneet koulunkäyntinsä, ja kun Gertrud nyt näki heidän

kursailematta asettuvan toverien joukkoon, kohosivat vastenmielisyys ja

suuttumus hänelle päähän, ja hän ajoi heidät pois.

Itkien tulivat lapset kotiin ja kertoivat nyyhkien ja kirkuen opettajan

lyöneen heitä ja ajaneen pois. Rouva Tingbom purskahti itkuun, hänkin,

mutta suutarin vaaleansiniset silmät säihkyivät kuin kylmä teräs, hän

löi nyrkkinsä pöytään, niin että naskalit ja neulat hyppäsivät kohoksi,

ja huusi:

-- Sitä hän saa katua koko elinikänsä!