VI.

Nuori tyttö oli nimeltään Karin Blom ja oli paikkakunnan pikkukoulun

opettajatar. Hänen pieni koulutalonsa kohosi Ljungbergin rinteellä,

puolen penikulman päässä pappilasta, jonne hän oli nyt menossa viemään

rouva Henningsonille työtä, jonka oli valmistanut loma-ajallaan. Arka

ja ujo kuin oli, ei hän tohtinut katsoa Göstaan heidän kohdatessaan,

mutta hän oli kuitenkin kiinnittänyt huomiota häneen, nähnyt, että hän

oli pitkä ja komea, kasvot vilkkaat ja kauniit, ja hän oli ajatellut:

"voi, miten mahtaa olla onnellista olla noin voimakas ja rohkea ja

säteilevä -- -- tuntuu kuin ei surulla koskaan oikein olisi valtaa

sellaisten ihmisten yli..." Sitten hän oli huoaissut syvään ja

kiiruhtanut askeleitaan, ei siksi, että hänen olisi ollut kiire tai

että hän halusi päästä perille pappilaan, vaan siksi, että

levottomuuden ja tuskan tunne, joka oli häntä vaivannut sitte äidin

kuoleman, äkkiä ikäänkuin paisui ja uhkasi puhjeta kyyneleiksi.

Pappilan ulkopuolella, suuren jalavan alla, makasi Estrid riippumatossa

ja luki; hänen poskiaan poltti, ja suurten, mustien silmäin katse,

jonka hän silloin tällöin kohotti lehdeltä, antaen sen liidellä

avaruutta, loisti kiihkeänä.

Samassa hän huomasi Karin Blomin mustapukuisen olennon tämän tullessa

pihaan. "Sellainen pikku raukka", hän ajatteli, ja hänen lävitseen

livahti halveksivan säälin tunne, säälittivät nuoren opettajattaren

kalpeat kasvot ja arat liikkeet.

-- Iltaa, sanoi hän ja vastasi Karinin tervehdykseen alentuvalla

päännyökkäyksellä, äiti on sisällä, luultavasti haette häntä.

Ja hän syventyi taas Nietzscheen, sillä välin kuin Karin, epäröiden

lausuttuaan: "Niin, etsin rouva Henningsonia", lähti taloon.

Estridin alentuva tervehdys oli lennättänyt hänen poskilleen kepeän

punan; arka ja herkkä, varaton ja yksinäinen kuin oli, vaivasi häntä

aina luulo, että ihmiset katsoivat häntä olkain yli ja halveksivat. Ei

auttanut, että hän usein sai kokea päinvastaista, että hänen hieno

ulkomuotonsa ja miellyttävä käytöksensä yleensä herättivät ihmisten

mieltymystä; hänessä eli myötäsyntyisenä irtijuurittamaton ujouden

tunne, se oli saanut alkunsa jo hänen levätessään äitinsä sydämen alla

ja tajuttomissa aamu-unelmissansa kuunnellessaan unettomain öiden

tuskan ja häpeän nyyhkeitä.

Hitaasti hän kulki porstuaan ja katseli epäröiden ympärilleen.

Odottaisiko hän -- menisikö edemmä?... Onneksi aukeni samassa ovi, ja

rouva Henningson tuli kiireisenä ja puuhakkaana, ilmiselvästi

taloushuolia täynnä. Karinin näkeminen ei tuntunut olevan hänelle

mieluinen yllätys.

-- Kas, neiti Blom, hän sanoi silminnähtävästi ponnistain ääntänsä

ystävälliseksi, sepä ikävä, en tarkota teidän tuloanne, neiti -- hän

nauroi räkättäin aivan kuin Estrid -- vaan sitä, että meillä on juuri

tänä iltana niin paljon hommaa, en voi edes pyytää teitä sisään.

-- Vai niin, ei ele tarpeenkaan, vastasi Karin lyhyesti, tulin vain

tuomaan tätä työtä, jonka olen teille ommellut, rouva Henningson.

Rouva Henningson kävi hermostuneeksi, hän hermostui aina, milloin

vainusi rahamenoja, paitsi kun oli kysymyksessä Estridin puvut

ja hänen omansa. Silloin pisti esiin hänen suuri sielullinen

epäjohdonmukaisuutensa; silloin hän saattoi antaa kymmenkruunusten

mennä menojaan silmääkään rävähyttämättä, hän, joka muutoin pani

merkille joka ören.

-- Vai niin ... niin, hän sanoi kohteliaasti ja otti työn nuoren tytön

käsistä, onko teidän hyvin kiire, neiti -- muutoin voisimme ehkä jonkun

toisen kerran...? Marjapata kiehuu juuri keittiössä.

-- Tietysti voin tulla toiste, jos niin haluatte, rouva Henningson,

sanoi Karin innokkaasti ja aikoi ottaa työnsä.

-- Oi ei, ei millään muotoa, ei millään muotoa, älkää nyt kiivastuko,

rakas neiti, kysyähän aina sopii -- antakaapa minun sitä katsella.

Ja hän kieritti auki työn, käänteli sitä joka puolelle ja tutki joka

pistosta arvostelevan näköisenä.

-- Niin -- mutta, neiti, te olette ommellut väärää juovaa pitkin, hän

sanoi viimein.

Karin punastui taas.

-- Te sanoitte itse, rouva Henningson, että oli ommeltava näin, hän

väitti hiljaisesti.

-- Ei, rakas lapsi, sanoi rouva ja taputti Karinin poskea miltei

häijyllä kädenliikkeellä, niin _en_ sanonut. Minä sanoin, että oli

ommeltava pitkin tätä juovaa -- _tätä juovaa_!

Ja hän piti työtä koholla ja puolusti innokkaasti väitettään vastoin

nuorta tyttöä.

Karin kuunteli ääneti, hän tiesi ommelleensa aivan rouvan tilauksen

mukaisesti -- mutta eihän hyödyttänyt väittää vastaan!

-- Niin, olen kai sitten ymmärtänyt teidät väärin, hän sanoi viimein

matalalla äänellä, minun pitänee ommella uudestaan...

-- Ei. ei, huudahti rouva Henningson, tietysti ei! Ei voi tulla

kysymykseenkään, että niin väärin käyttäisin aikaanne ja voimianne,

neiti! Ei, ei, ei, onhan työ sievästi tehty, ja minä voin asettaa

ompeluksen toiseen suuntaan -- näin, käyhän se laatuun.

Rouvan ääneen tuli äkkiä jotain miltei vallattoman iloista, hänen

puhellen kääriessään kokoon koruompeluksen ja suojelevasti

nyykäyttäessään Karinille. Hän, rouva Henningson, tiesi kyllä, miten

kallisarvoinen työ oli työntekijälle, eikä hän mistään hinnasta olisi

tahtonut...

-- Mutta ehkä me hiukan alennamme hintaa, hän jatkoi hienotunteisesti

ja veitikkamaisesti hymyillen, tavallisesti annan kruunun kappaleelta,

mutta tässähän on pieni virhe, minun täytyy liittää uusi reunusta

vasempaan laitaan -- ja siitähän syntyy lisämenoja -- ehkä siksi

tyydytte 80 öreen, neiti?

Karin loi nopeasti silmänsä maahan ja punastui, hän tuskin tiesi miksi;

mutta hänestä tuntui melkein kuin olisi häntä hävettänyt rouva

Henningsonin vuoksi.

-- Tyydyttekö siihen, neiti? kysyi rouva kursailematta ja kääri paperin

painokkaasti ompeluksen ympärille.

-- Tietysti, vastasi Karin lyhyesti ja kiivaasti.

-- No niin --

Rouva meni huoneeseensa hakemaan maksua.

-- Kas tässä, neiti hyvä, hän sanoi tullessaan, viisi kertaa kahdeksan

on neljäkymmentä, siis neljä kruunua.

Ja hän laski rahat hitaasti ja pannen painoa joka sanaan, aivan kuin

hän olisi siten halunnut luulotella niiden arvon kohonneen.

-- Kiitos, sanoi Karin lyhyesti ja pisti kruunut kukkaroonsa. Ne

kertoivat monen tunnin päivittäisestä työstä parin viikon aikana.

-- Kiitos, kiitos, toisti papinrouva omasta anteliaisuudestaan

liikutettuna ja taputti Karinia olkapäälle. Niin, niin pian kuin

ilmestyy jotain uutta, olen muistava teitä, neiti. Hyvää yötä! Olen

pahoillani, etten voi pyytää teitä jäämään teelle, neiti, mutta

niinkuin sanoin, meillä on työtä korvia myöten.

Karin ei vastannut, hän vain jätti hyvästi ja kiiruhti pois rouvan

seuraamana, jolla oli omat syynsä tulla ulos samalla kertaa, mieluinten

ennättää nuoren tytön edellekin.

Ulkona he tapasivat Göstan, joka palasi kävelyltään. Tämä pysähtyi,

tervehti rouvaa ja lausui joitakin kohteliaita huomautuksia illan

ihanuudesta, joihin rouvan oli pakko vastata.

-- Tahdotteko esittää minut, rouva Henningson, hän sanoi sitten sekä

kiusottaakseen rouvaa että myös todellisesta halusta päästä tutuksi

nuoren tytön kanssa, jonka hän kohta tunsi "nummen vaeltajaksi".

Rouva katsoi syrinkarin Göstaan persoonallisesti loukkaantuneen

näköisenä, mutta hän ei voinut olla mainitsematta Göstan ja Karinin

nimeä -- niin lyhyesti ja epäkohteliaasti kuin uskalsi.

Sitä kohteliaammin kumarsi Gösta, ojentaen kätensä nuorelle tytölle.

-- Me tapasimme kai äsken, hän sanoi ystävällisesti ja veitikkamaisesti

hymyillen, olitte kai, neiti, kuten minäkin, kaunista auringonlaskua

ihailemassa.

Karin hymyili hämillään, hänen huulensa avautuivat puoliksi epäselvään

myöntymykseen, ja hän kumarsi päätään. Sillä välin hän ajatteli: "miten

hyvältä ja iloiselta hän näyttää! Mitenkähän olisi tuntea jotain

sellaista itsessään, uskaltaa puhua ihmisten kanssa ja rohjeta uskoa,

etteivät he meitä halveksi? En ymmärrä sitä -- elämä mahtaa silloin

olla helppoa."

Ja hän katsahti Göstaan omituisen kysyvin, anovin katsein; katsetta ei

Gösta ymmärtänyt, mutta se piti kauan perästäpäin hänen mieltään

liikkeessä. Ei, kaunis ei nuori tyttö ollut kalpeine kasvoineen ja

pitkulaisine, verhottuine silmineen, mutta hän oli enemmän, hän oli

ilmava kuin liituvärimaalaus, kepeä ja arkaliikkeinen kuin

päiväkorento, häntä ympäröi mystillisyys, hänen silmissään oli

"kaksoiskatse", toinen, joka näki ulkonaiset esineet, ja toinen sen

takana, joka oli täynnä miettivää ajatusta ja unelmia.

Hieno- ja kalpeakasvoisen, hentojäsenisen nuoren tytön koko olemuksessa

oli niin paljon säätyläistä, että ehdottomasti tuli kysyneeksi: "ken

hän on, kutka ovat hänen vanhempansa?"

Kohtaloa olikin hänen menneisyydessään, kohtalo häntä odotti

tulevaisuudessa. Niin, hän oli omituinen pikku olento; juuri sellaisena

kuin Gösta oli nähnyt hänet illan ja nummen salaperäisyyden

ympäröimänä, sellaisena hän myös hänen muistiinsa kohosi, kuin maalaus,

pehmein hillityin värein. Ja hänestä tuntui sillä hetkellä, ettei

häikäisevän kaunista, loistavasilmäistä Estridiä enää ollut hänelle

olemassa. Mistä tuo säe johtuikaan hänen mieleensä:

"sun huuliesi hymy sieluni vangitsi"?

Niin, tytön hymyily oli ihmeen kaunis; sekin muistutti hänelle hänen

sisartaan Elmaa. Hänen oli tullut tavaksi, niin pian kuin joku nuori

tyttö häntä miellytti -- ja se tapahtui usein -- huomata yhtäläisyyksiä

tämän ja sisaren välillä. Rakas pikku Elma -- miten hän kaipasi kotiin,

miten paljon hänellä oli kertomista äidille ja sisarelle, ja miten

paljon hekin olivat keränneet leikin ja puheen ja avomielisen haastelun

aiheita!

Ja Gösta vuoroin lauloi ja vihelteli, ajatellen, miten hauska oli

jälleen tavata äitiä ja sisarta, ja miten hupaisiksi muodostuisivat

hänen iltakävelynsä, jos hän tutustuisi pieneen suloiseen pikkukoulun

opettajattareen ja saisi hänet seurakseen.

Mutta Karin oli, jätettyään jäykät jäähyväiset papinrouvalle ja

Estridille, lähtenyt pappilasta ja kulkenut maantielle. Hän tunsi

itsensä niin alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä hän kuitenkaan voinut

olla hymyilemättä, niin, jopa naurahtamatta pariin kertaan. Papinrouvan

hommat lehtimajan luona eivät olleet päässeet häneltä huomaamatta; hän

oli nähnyt, että teepöytä oli sinne katettu, ja että rouva Henningson

kiiruhti sinne, asettui lehtimajan suulle ja levitteli niin paljon kuin

mahdollista itseänsä verhotakseen pöydän Karinin mennessä pihan poikki.

Miten rakastettava ja vieraanvarainen pappila! Mutta matkan joutuessa

sammui hymy hänen huuliltaan, ja pitkulaisten silmäin salaperäiseen

"kaksoiskatseeseen" tuli tumma, katkera ilme.

-- Etteivät voineet tarjota minulle edes kupillista teetä, olenhan

kulkenut lähes penikulman pienen kurjan nälkäpalkan tähden, ja heillä

oli pöytä katettuna eivätkä kutsuneet minua levähtämään. Oi, miten

ilkeitä, sydämettömiä ihmisiä, Jumala kerran...

Hän hillitsi äkkiä ajatuskulkunsa, ja kova piirre pehmeni..

-- Katkera, uhkamielinen, kapinoiva sydän, etkö koskaan taivu! Oi, jos

olen näin kova ja paha, en saa enää tavata äitiä. _Hän_ oli antanut

kaikille anteeksi, ja hän sanoi, että ainoa tie rauhaan on

anteeksiannon -- kaikille on anteeksi annettava -- kaikille. Oi jospa

voisin, jospa voisin olla tuntematta elämää ja ihmisten pistoksia.

Tuota nuorta herraa -- miten ystävällinen ja herttainen hän oli --

häntä tahdon ajatella; onkohan hänen äitinsä elossa -- voi, ei ole

silloin vaikea olla iloinen -- minäkin olisin, jos minulla vain olisi

joku, jota rakastaa, joku, joka olisi minun. Mutta onhan minulla

pienokaiseni, voi, heille tahdon koettaa elää niinkuin Gertrud; jospa

vain voisin.

Mutta kuta lähemmä kotia hän tuli, sitä hitaammiksi kävivät askelet,

sitä surullisemmiksi ajatukset. Auringonlaskun rusko oli vaihtunut

elokuun-illan hämäräksi; taivaanrannalla viipyi vielä heleänpunainen

juova, mutta tähti toisensa jälkeen tuikahti haaleaan avaruuteen, joka

korkeana ja äärettömänä kaartui lakeuden yli. Oli tullut se hetki

päivästä, jolloin ajatukset käyvät suuriksi ja vapaiksi, mutta myös

sanomattoman alakuloisiksi, aivan kuin kahlehtisi niitä kaikki se

kaiho, joka päivän ja yön kättä lyödessä luonnon povesta nousee.

Rinteellä, suuren vuoren varjossa, hiukan matkaa maantiestä, joka

pyyhkäisee siitä ohi kaupunkia kohti, kohosi pieni koulutalo

yksinäisenä ja synkkänä. Naapureita ei ollut lainkaan. Metsä reunusti

taloa kolmelta puolen, mutta neljänneltä oli ihana näköala yli seudun,

ja suoraan vastapäätä pientä porstuaa näkyi kaukaa salaperäinen

satuvuori -- Månberg, tasangolla lepäävä sfinksi; elokuun kuutamon

punakellertävän, lämpimän hohteen valaisemana se antoi koko seudulle

oudon, troopillisen leiman.

Sellaisina iltoina oli kaunista koulutalolla; tenhoisaa oli istua

portailla ja nähdä kirkkojen tornihuippujen ojentautuvan avaruutta

kohti ja kuulla juhla-aaton kellojen sävelten värähdellen liitävän

seudun yli ja seurata illan ihmeellistä värileikkiä pitkin vuoria ja

lakeutta.

Mutta synkkä, sanomattoman synkkä ja kaihomielinen saattoi tämä ihana,

yksinäinen luonto myös olla; ihmissydämen sykintää kaipasi kuulla,

rakasta ääntä halusi korva kuunnella, kun metsän tummuus ja vuoren

salaperäiset äänet ja yön suuri yksinäisyys alkoivat pelottavan

haastelunsa.

Pieni talo oli, niinkuin sielläpäin sanottiin, "valettu", se on, se oli

rakennettu vierinkivistä, joita oli runsaasti saatavana näillä seuduin,

ja liitetty kokoon savella ja sitten kalkittu päältäpäin. Siinä oli

kouluhuone porstuan toisella puolen ja toisella opettajattaren kaksi

pientä suojaa: keittiö ja makuukamari. Täällä oli lattiaveto turmellut

Ingrid Medinin nuoren terveen ruumiin. Nyt oli pantu levyn palasia

rakojen kohdalle, ja kouluneuvosto oli toimittanut kylmimmän ulkoseinän

laudotetuksi. Mutta kyllä saattoi tapahtua vieläkin, että kun

marraskuun tuulet vinkuivat, niin pullistuivat seinäverhot edes

takaisin sohvan yläpuolella, jolla opettajatar nukkui.

Täällä oli Karin Blom kuitenkin asunut äitinensä kaksi vuotta ja

köyhyydestä ja kieltäymyksistä huolimatta ollut onnellinen työstään,

onnellinen äidinsydämestä, mihin paeta, kun elämä ja ihmiset

kiusasivat. Mutta nyt hän oli yksin, nyt ei ollut ketään, jonka luo

mennä. Äiti lepäsi kaukana kirkkomaalla, eikä Karinilla ollut varaa

palvelustytön pitämiseen, oli ilmankin vaikea tulla toimeen vain

kolmensadan kruunun vuotuisella palkalla.

Miten kumman teräviltä ja pelottavilta kuuluvat kaikki äänet, kun yksin

ja alakuloisina tulemme tyhjään kotiin! Miten kovasti avain raksahti

lukossaan, Karinin avatessa ovensa, miten oudosti kaappi poukahti,

kuinka Karin säpsähti, kun kissa jymähti lattialle uunilta ja naukuen

tuli häntä vastaan. Hän huokasi, kumartui ja silitti pari kertaa sen

selkää. "Pikku Mirri parka", hän kuiskasi niin valittaen, kuin olisi

silittänyt omaa sairasta sydäntään eikä tyytyväisenä kehräävää kissaa.

Jos hän olisi ollut onnellinen, jos hänellä olisi ollut äitinsä vielä

elossa, olisivat he molemmat nyt istuneet porstuaan yhdessä katsomaan

illan ihanuutta, nähneet, kuinka uudenkuun kehrä ilmavana ja kimaltavan

kirkkaana loisti vuoren yllä, kuin olisi se näkymättömästä rihmasta

riippunut avaruudessa, ja kuunnelleet ruisrääkän yksitoikkoista ääntä

ja kaislakertun salaperäisiä säveliä pienen sisäjärven rannoilta. Mutta

nyt hän pelkäsi kaikkea tätä kauneutta, josta hän niin usein oli

nauttinut käsi äidin kädessä, pää painettuna hänen rintaansa vasten.

Hän ei tahtonut mitään nähdä, mieluinten ei mitään ajatellakaan. Itku

nousi kurkkuun, kaipaus sydämeen, ja hänen täytyi molemmat tukehuttaa.

Hän sytytti tulen lieteen ja pani teeveden kiehumaan, ja sillä välin

hän lakkaamatta lauloi iloisia, vallattomia laulusia. Tra-la-la,

tra-la-la, kajahti kylmä, sortunut ääni niin omituisen viiltävästi ja

värittömästi. Itsepintaisesti hän piti päätään ikkunasta poispäin

käännettynä, otti esiin teekupin ja vähän leipää kulmakaapista ja

katseli tarkoin, mitä hänellä oli kädessään. Mutta kuutamo ja valoisa

vuori ja kalpeat, tuikkivat tähdet houkuttelivat ja vetivät puoleensa

hänen ajatuksiaan, aivan kuin hän olisi kaivannut rakkaitten sävelten

kaikua, mutta ei olisi tohtinut niitä kuunnella sen vuoksi, että ne

olisivat sielussa myrskyn herättäneet.

Mutta äkkiä oli, kuin olisi viulunkieli poikki särähtänyt; laulu

katkesi kiivaasti omituiseen ääneen, joka oli kuin huutoa ja

itkua. Tyttö parka ei kyennyt enää taistelemaan, hän hellitti

arkiaskareistaan, joihin oli suonenvedontapaisesti tarttunut, ja

antautui kokonaan rajuun, esiinmurtautuvaan mielenliikutukseensa. Hän

vaipui tuolille ikkunan luo -- äidin tuolille, jolla tämän oli tapana

istua kuutamossa -- nojasi leukaansa käsiinsä, ja kyynelten vieriessä

poskia, ruumiin värähdellessä nyyhkytyksistä, istui tunnin toisensa

jälkeen ja silmäili yötaivasta alakuloisesti kaipaavin katsein.

Mieron tie on riemuton...

Kera valkojoutsenten

Sinun luokses mielein on,

hän toisteli moneen kertaan -- niin -- niin -- mieron tie on riemuton

-- miten voivat sanat niin heijastaa sielun yksinäisyyttä?

Ja hänen tuskansa ja kaipauksensa kasvoi rajattomaksi, äärettömäksi.

Ja kuta syvemmälle hän siihen vaipui, valtasi hänet suloinen

vapautuksentunne. Kaikki pieni haihtui, kaikki, mikä oli kiusannut ja

vaivannut, papinrouvan epäystävällisyys, Estridin ylimielisyys; hänestä

tuntui kuin olisi hän seisonut ijäisyyden edessä, sen ihme sulki hänet

syliinsä niin outona, niin voimakkaana, että hän tuskin tiesi, riemuako

vaiko tuskaa hän tunsi. "Äiti, äiti!" hän nyyhki ja ojensi molemmat

kätensä, kasvojen vääntyessä kiihottuneeseen hymyyn. "Tule, tule --

tule tähdistä, vie minut luoksesi!"

Äkkiä hän kääntyi kiivaasti: hän oli pimeydessä näkevinään näyn, äiti

oli seisovinaan pöydän luona, juuri sellaisena kuin milloin hän

järjesti aamiais- ja illallisateriaa. Mutta näky katosi heti, kun hän

sitä tarkasteli, ja huone jäi tyhjäksi ja pimeäksi ja autioksi.

Karin nousi; tuska oli tehnyt kasvot jäykiksi ja koviksi. Hän sytytti

tulen, veti alas kaihtimen ja kävi levolle.

Mutta kesti kauan, ennenkuin hän nukkui. Aamuun asti, kauan sen jälkeen

kuin maalaistalojen kukko oli kiekaissut ja auringon ensi säde

pilkistänyt vuorenharjujen takaa, kuului yksinäiseltä vuoteelta

huokauksia ja puoliksitukahtuneita nyyhkytyksiä.