V.

Rouva Henningson seisoi unelmiin vaipuneena vanhan, ruskeaksi maalatun

piirongin edessä pappilan vasemmanpuolisessa ullakkosuojassa.

Mitä rouva ajatteli, ei ollut helppo arvata; kasvoissa oli huolestunut

ilme, ja levoton katse siirtyi edes takaisin kahden kynttiläjalan

väliä, jotka olivat ruskealla piirongilla. Sen toki uskalsi otaksua,

ettei ainakaan huoneen esteettinen järjestely ollut hänen mietiskelynsä

esineenä, sillä epäkodikkaampaa vierashuonetta olisi saanut etsiä. Karu

järjestys oli sen vallitsevin piirre; läpeensä haalistuneissa, äsken

pestyissä ikkunaverhoissa ja käsiliinassa, joka riippui keltaisen

pesukaapin vierellä -- sen kansi oli haljennut -- näkyi useampia

parsimisia ja niiden ympärillä pieniä, rouvan sormien aiheuttamia

ryppyjä. Jollei olisi ollut kaunis näköala ikkunasta, jonka alla lakeus

levisi levollisen majesteetillisena, ja jollei ilta-aurinko olisi

heittänyt heleänkeltaista valoa, joka juuri sillä hetkellä lankesi

huoneeseen, olisi siellä vallinnut tuskaisan viihtymättömyyden tunne;

mutta mikä voi olla rumaa ja kylmää, kun auringonlaskun satuloiste sen

ympärille kutoutuu? Varma on, että jos nuori mies, jolle huone oli

aiottu, olisi tällä hetkellä astunut sisään, hän ei olisi huomannut

epäparisia, kömpelöitä huonekaluja, hän olisi kiiruhtanut ikkunan luo

ja huoaten ja hymyten syventynyt ulkopuolisen kauniin taulun

katselemiseen. Täältä näki jopa yhdeksänkin kirkon ojentavan

suippotornejaan kohti korkeutta, ja ilma oli tänä iltana niin puhdas ja

kirkas, että kaukaiselta selänteeltä, joka rajotti aaltoviivaista

tasankoa ja sen viljapeltoja ja tuoksuvia apilaniittyjä, siinti silmään

vuorijärven sinervä kimallus.

Kaikesta tästä ei papinrouva huomannut mitään. Ei hän sitäkään

huomannut, kuinka rumilta hänen kalunsa näyttivät suuriruusuisia

seinäpapereita vasten. Hänestä päinvastoin oli koko huoneella aistikas,

yksinkertainen ja vankkatekoinen sisustus. Miten paljon vaivaa hän

olikaan nähnyt, miten monta unetonta yötä viettänyt järjestääkseen

kaiken samalla kauniisti ja säästäväisesti. Mutta hän tiesi

onnistuneensa ja oli siitä ylpeä. Ystäväin joukossa ei ollut

ainoatakaan, jota hän ei sitkeällä, hypnoottisella tarmollaan olisi

pakottanut ihailemaan pappilan laitoksia.

Sama kauneuden vastainen järjestys kuin huonetta leimasi itse

papinrouvaakin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha; niin pian kuin hän

liikutti päätään, näkyivät kaulajänteet, ja säännölliset kasvot

pyöreine ruskeine silmineen olivat niin lihaksettomat, että nahka oli

kuin pingotettu poskien ja otsan yli. Joku kylän velikullista olikin

verrannut rouvaa Faraon laihoihin lehmiin ja kirkkoherraa lihaviin.

-- Ei, sanoi rouva Henningson viimein puoliääneen, huoaisten ja

helpottuneen näköisenä, aivan kuin päätöksen tehtyä -- ei, panen sen

sijaan lampun. Hän saattaisi olla samaa maata kuin Samuelson, joten on

paras olla varuillaan!

Ja maisteri Samuelsonin muisto ja kaikki heidän välisensä kiistat

kohosivat hirvittävän elävinä rouva Henningsonin muutoin sangen hitaan

mielikuvituksen eteen. Mitä olivat auttaneet kaikki hänen

hienotunteiset viittauksensa ja varotuksensa? Eivät niin mitään.

Itsepintaisena kuin mäyräkoiranpentu oli maisteri yön toisensa jälkeen

maannut lukien kello yhteen, kahteen ja tuhlannut kynttilöitä ja öljyä,

niin että rouvaa sitä ajatellessa puistatti. Ei auttanut sekään, että

rouva silloin tällöin "unohti" täyttää lampun; silloin meni Samuelson

aivan kursailematta saliin ja otti kynttilät pianon jalustoista. Niin,

hänpä oli oikea helmi! Jospa tämä olisi saanut paremman kasvatuksen!

Näiden muistojen vahvistettua häntä päätöksessään, otti rouva

Henningson jalustat kynttilöineen, meni alakertaan astiakaappinsa luo,

haki esiin vanhan lampun, jonka huolellisesti puhdisti ja täytti ja

asetti sitten maisterin huoneeseen ruskealle piirongille.

Samassa sammui juuri viimeinen auringonsäde ikkunalaudalta, ja huoneen

autio arkisuus esiintyi räikeänä kalpeanharmaassa iltahämärässä.

Mutta sitäkään ei rouva Henningson huomannut; hän nyykäytti

tyytyväisesti lampulleen, heitti vielä silmäyksen pitkin huonetta ja

läksi alas keittiöön.

-- Vispilöi kunnolla perunajauhoja kermamaitoon, Sofi, niin se pysyy

koossa, sanoi hän keittäjättärelleen, joka valmisti illallista.

Mutta sillä välin kuin rouva Henningsonia työ piti keittiön puolella,

hiipi muuan nuori tyttö ullakolle, avasi vierashuoneen oven ja tirkisti

sisään.

-- Huh, huudahti hän halveksivasti ja polki jalkaansa, miltä täällä

näyttää! _Lamppu_ piirongilla, uutimet lyhyet kuin lyhyiksi käyneet

hameet, ei kukkaakaan -- äiti muori on kaltaisensa!

Ja hän paiskasi oven kiinni ja meni puutarhaan.

-- Minkälainen hän mahtaa olla, hän ajatteli, poimien vihkosen resedaa

ja krassia -- jospa hän olisi pirteä ja hauska ja uudenaikuinen.

Täällähän ihan tukehtuu vanhain tekokukkain keskellä! Tra-la-la,

tra-la-la!

Hän lopetti synkät mietteensä iloiseen rallitukseen, juoksi

huoneeseensa, otti kukkalasin, järjesti kukat siihen ja pani sen

vierassuojaan.

Kas noin! hän ajatteli, asettain hymyillen päänsä kallelleen ja

siristäen silmiään nähdäkseen, miltä kukat näyttivät seinää vasten --

nyt tuli tänne jo pikkuinen kodikkuuden vilahdus. Mies parka, häntä

pitänee kai kohdella ihmisiksi, vaikka hän on kotiopettaja!

Hän nauroi, muutti kukat toiseen paikkaan, siirsi hiukan huonekaluja,

tarkasti taas työtään ja meni sitten pois, keveästi huoaisten.

-- Miten ikävä sentään katsoa kaikkea yhdeltä ainoalta näkökannalta:

taloudelliselta, hän ajatteli. Mieluummin tahdon tuhlata, tuhlata,

tuhlata niin, että jään puille paljaille!

Ja taas hän päästi iloisen rallituksen, tarttuen kaiteeseen kiinni ja

miltei heittäen itsensä alas portaita.

Heti sen jälkeen kello soi, kovaäänisesti kuin vellikello, ja papin

perhe kokoontui saliin illalliselle, jonka muodostivat puuro ja

"kermamaito". Rouva puhui aina "kermamaidosta" eikä vain maidosta, ja

hän oli niin kauan hypnotisoinut perheen jäseniä tällä lausetavalla,

että he olivat kokonaan luopuneet vallankumouksellisista ajatuksistaan,

vaikka hyvin tiesivät, miten huomattavaa osaa perunajauhot keittiössä

näyttelivät.

Illallisen jälkeen piti pappi rukouksen, ja silloin palvelustytöt ja

rengit saivat tulla sisään ja istua ovensuussa.

Kello yhdeksän erottiin, ja kello kymmenen oli tavallisesti pappila jo

hiljainen. Vain kirkkoherra valvoi kirjojensa ja paperiensa ääressä

puoliyöhön ja kauemminkin.

Mutta kello kuusi seuraavana aamuna oli Anders, renki, tallissa

valjastamassa Bruntea huonompien eteen pappilan kaksista rattaista ja

ajoi sitten asemalle uutta kotiopettajaa, maisteri Gösta Schefferiä,

noutamaan. Ja pari tuntia myöhemmin tulla lönkytti Brunte pappilaan

johtavaa haapakujaa, ja rattailta hyppäsi kookas nuori mies,

kellertävätukkainen, valkoverinen ja kukoistava, avoimet, tummat silmät

katselivat suorasti ja uteliaasti ympärilleen. Mutta kun hänen odottava

katseensa ei kohdannut ketään, otti hän itse matkalaukkunsa, jonka

Anders oli laskenut porstuan permannolle, ja meni sisään.

Samassa hyökkäsi kaksi poikaa esiin ja miltei ryntäsivät hänen

kimppuunsa temmatakseen hänen matkalaukkunsa.

-- Päästä irti, huusi toinen, ja toinen tempoili ja löi, lakkaamatta

huutaen: "minä tulin ensin!"

-- Päivää, pojat, sanoi Gösta Scheffer ja koetti hillitä toivorikasten

nuorukaisten tarmoa, te olette kai oppilaani, vai mitä?

Mutta ei kumpikaan vastannut. Viimeisen valtavan tempauksen perästä

syöksyivät molemmat ullakon portaita ylös, ja Gösta piti sopivimpana

seurata.

Onnellisesti huoneeseensa perille päässeenä joutui Gösta tulevain

oppilastensa, Perin ja Svanten, lähempään tuttavuuteen, jotka heti

osottautuivat tuttavallisiksi ja uteliaiksi hänen matkalaukkunsa

sisältöön nähden, niin että hänen viimein täytyi ajaa heidät pois

ehtiäkseen pukeutua aamiaiseksi.

Sillä välin hän katsoi uteliaasti ympärilleen huoneessa. "Hyvin

yksinkertaista ja vaatimatonta", hän ajatteli, "kyllä minun

kunnianarvoisuuteni saa hiukan verran jäseniään taivuttaa, jos mieli

_tuohon_ sänkyyn mahtua. Mutta miten kauniita kukkia!"

Ja hän painoi mielihyvällä kasvonsa lemuaviin kukkiin.

-- Varmaan on papinrouva hieno ja runollinen luonne, hän

jatkoi ajatuksiaan, miten kuitenkin pikkuasiat voivat tuoda

kodikkuudentunnetta!

Kun Gösta tuli aamiaiselle, oli perhe jo koossa ruokahuoneessa. Pöydän

äärimmäisessä päässä seisoi nuori tyttö, joka kiinnitti häneen suuret,

tummat, tutkivat silmänsä. Gösta tunsi punastuvansa tuon katseen

kohdatessaan. Miten kaunis oli tuo nuori tyttö -- sellainen iho,

sellainen vartalo -- hän ennätti sen kaiken nähdä kirkkoherran

juhlallisesti esittäissä: "maisteri Scheffer -- vaimoni -- tyttäreni

Estrid -- tätini, neiti Bodin -- Per ja Svante -- maisterin tulevat

oppilaat." Viimeiset sanat nostivat hymyn papin kasvoille ja

karkottivat niiden synkän juhlallisuuden. Gösta kumarsi kohteliaasti

kaikille suunnille, mutta ajatteli sillä välin vain kauniita ruskeita

silmiä ja yhdisti ne ajatuksissaan kukkavihkoon vierashuoneessa. Jospa

hän olisikin... Kokonainen parvi mieluisia mahdollisuuksia oli hänestä

tällä hetkellä sohahtavinaan läpi huoneen kuin hivelevät kesätuulet, ja

hän tunsi äkkiä rintansa laajenevan läikkyvästä nuoruudenilosta.

Juhlallisesti istuuduttiin aterialle. Gösta vilkuili alati kauniiseen

nuoreen tyttöön, mutta tämä ei näyttänyt enää häntä huomaavan; hienot

kulmakarvat olivat vetäytyneet ryppyyn, ja katseeseen oli tullut nyreä

ilme.

Sillä välin tapahtui tarjoilu saman juhlallisen mielialan vallitessa.

Per ja Svante istuivat suorina ja liikkumatta neljän kirkkaan,

kiiltävän silmän, teräväin säteitten lailla, seuratessa puurovadin

kiertoa pöydän ympäri. "Hyvin kasvatettuja poikia", ajatteli Gösta ja

siveli tyytyväisenä viiksiään, "heidän kanssaan ei tule olemaan vaikea

lukea. Mutta miten juhlallinen perhe -- ja kaunis mustasilmä -- eikö

hän koskaan puhu?"

Kirkkoherra otti eteensä mahtavan annoksen puuroa ja kaatoi saman

verran "kermamaitoa" lautaselle. Mutta juuri pistettyään lusikan

suuhunsa, hän laski sen kiivaasti pois ja kääntyi vaimoonsa.

-- Mitä tämä on? Puurohan on pohjaanpalanutta! Ja hänen kasvoilleen

ilmestyi nyreä ja huolestunut ilme, aivan kuin hän olisi keksinyt

vajauksen kirkonkassassa. Estrid nykähytti halveksivasti olkapäitään.

Sen hän heti oli huomannut -- pohjaanpalanutta puuroa ja perunajauhoja

maidossa -- niin, ei ollut vaikea pysyä totisena moisen aamiaisen

ajalla.

Rouva Henningson punastui ja maisteli puuroa tuntijan ilme kasvoissaan.

-- Niin, tosiaankin, se on hiukan pohjaanpalanutta, sitä ei juuri

koskaan tapahdu.

Kevyt rykäisy kuului siltä puolelta pöytää, missä Estrid istui,

rykäisy, jonka voi tulkita miten tahtoi.

-- Suokaa anteeksi, maisteri, jatkoi rouva, ja puna paloi hänen

poskillaan kahdeksi punaiseksi, kuumaksi pilkuksi.

-- Oi, ei mitään -- minun on yhdentekevä, vastasi Gösta ja mätti

kohteliaasti pohjaanpalanutta puuroa suuhunsa.

-- Niin, täytyy alistua, toisteli kirkkoherra synkällä, ärtyisellä

äänellä.

Hänen ruokahalunsa ei kuitenkaan ollut tullut häirityksi; hän, niinkuin

koko perhe, söi kauan ja painokkaasti ja miltei rikkomattomassa

äänettömyydessä. Ainoa, joka hyljeksi puuroa, oli papin täti, vanha

neiti Bodin, pieni kuivettunut eukko, joka oli puettuna pitsimyssyyn ja

kirjavaan saaliin 1800-luvun alkupuolen mallia; hän odotti, kunnes

kahvi tarjottiin, muun vuoksi ei hänen mielestään hänen maksanut vaivaa

avata hampaatonta, vapisevaa suutaan. "Mikä ikävä perhe!" ajatteli

Gösta, joka oli tottunut iloiseen puheluun kotonaan äidin ja siskon

seurassa, "miten täällä kestän?"

Äkkiä katkaisi nauru hiljaisuuden. Gösta säpsähti. Kuka nauroi noin

rääkkyvän epämiellyttävästi? Ja hänestä tuntui kuin olisi jotain

hienoa, ilmavaa, haaveellista, joka oli maannut kätkössä suppoon

lasketuin siivin, nopeasti liihotellut ylöspäin ja kadonnut haikeasti

suhahtain avoimesta ikkunasta. Hän tuli äkkiä niin alakuloiseksi, aivan

kuin olisi joku hänet pettänyt.

-- Mitä naurat, Estrid? kysyi äiti äreästi.

-- Oi, huomasin vain jotain hassunkurista.

Jälleen säpsähti Gösta, ja taas tuntui hänestä, että jokin hieno ja

kaunis poistui huoneesta ja hävisi avaruuteen. Hän ei enää nähnyt

Estridin kauneutta; karkea, rääkkyvä ääni oli riistänyt silmiltä

loiston ja kasvoilta hienouden.

-- Joko on tuotava sellaiset huomiot ilmi tai vaiettava, sanoi rouva

Henningson äskeisellä äreällä tavallaan.

-- Niin, ajattelinkin "tuoda ilmi", sanoi Estrid, matkien äidin

äänensävyä. Ettekö ole huomanneet, että isä, ja maisteri ovat toistensa

näköiset?

Göstan ja kirkkoherran silmät kohtasivat, ja samassa pisti heitä

molempia syvän vastenmielisyyden tunne. Molemmat näkivät kohta

yhtäläisyyden: säännölliset piirteet, tummansiniset, kaunismuotoiset

silmät ja täyteläinen, piirteiltään epämääräinen suu. Mutta Göstalle ei

tuottanut iloa kuvastella itseään papin ihramahassa, kaljussa päässä ja

munkkimaisen pyöreissä kasvoissa, ja mitä kirkkoherraan tulee, tunsi

hän nähdessään tuon pirteän, kauniin nuoren miehen, jonka yhtäläisyyden

hänen itsensä kanssa hän jo oli huomannut, tuskanpistoksen, jonka hän

vaivalla tukehutti muutamiin leikkisanoihin.

-- Pidän velvollisuutenani selittää teille, maisteri, että kerran olin

yhtä solakka kuin te. Niin että nyt tiedätte, mikä kohtalo teitä

odottaa.

Ja hän vilkutti veitikkamaisesti silmää ja katseli nauraen ympärilleen,

sillä välin kuin Gösta jäykästi hymyili ja kohteliaasti myöntäen

kumarsi.

-- Niin, sanoi rouva Henningson muutaman silmänräpäyksen vaitiolon

perästä, tänään tuskin maksaa vaivaa alottaa opetusta. Te, maisteri,

olette kai väsynyt ja uninen pitkän yömatkan jälkeen, luulisin?

-- En vähintäkään, vastasi Gösta hämmästyneenä, tarvitaan kyllä

pitempiaikaista valvomista kuin tämä minun voimiani tyhjentämään.

-- No niin, mutta onhan aina suloista levätä ensimmäisenä päivänä ja

hiukan perehtyä oloihin. Ja sitä paitsi ovat pojat saaneet luvan kitkeä

mansikkamaan tänään.

-- Jaha, siitä kohtaa kai kenkä puristikin, huomautti kirkkoherra

nauraen. Poikien pitää olla tänään puutarharenkeinä, ja siksi täytyy

maisterin olla väsynyt. Sellainen naislogiikka on tuttua kyllä.

Heleä puna lennähti rouvan kasvojen yli ja jätti jälkeensä tavallisen

pienen polttavan pilkun; mutta hän hillitsi itsensä ja peitti

hämilläolonsa kuivalla naurulla.

Kävi kuitenkin niinkuin rouva oli määrännyt, maisteri sai koko päiväksi

aikansa käytettäväkseen, sai järjestellä vaatteitaan ja kirjojaan,

kävellä puutarhassa ja ympäristössä, sillä välin kuin Per ja Svante

olivat puutarhasarkoihin hautauneina ja virkistivät itseään silloin

tällöin puolikypsillä mansikoilla ja karviaismarjarahkiloilla.

Kun Gösta päivällisaikaan palasi kävelyretkeltä, tapasi hän Estridin.

Hän tunsi kasvojensa värin vaihtuvan nuoren tytön nähdessään; heinäkuun

heleässä valossa tämä oli häikäisevän kaunis suurine silmineen, ja iho

oli niin pehmeä ja lämpimän helakka kuin aamuaurinko. Mutta samassa kun

hän aukaisi suunsa, oli Göstasta kuin olisi tytön kauneus lennähtänyt

pois, ja hänen edessään oli vain korea nukke.

-- Arvatkaapa, maisteri, mitä kirjaa olen lukenut? huudahti tyttö ja

piti kirjansa takasivua nuoren miehen edessä.

-- En, mahdotonta. Enhän tunne ollenkaan kirjallista makuanne, neiti...

-- Sanokaa minulle, jatkoi Estrid, pistäen kirjansa kainaloonsa

ja kääntyen kotiin Göstan mukana, mikä on mielipiteenne

uusmaltusianismista?

-- Mitenkä sanoitte, neiti? Gösta tuijotti häneen muutaman sekunnin ja

purskahti sitten äänekkääseen nauruun.

-- Mitä nauratte?

-- Teitä -- tai oikeastaan kysymystänne.

-- Minusta siinä ei ole mitään naurettavaa, sanoi Estrid rääkkyvimmällä

äänellään. Eikö teillä ole sitten mitään mielipidettä niin tärkeästä

kansallistaloudellisesta kysymyksestä?

-- Ei, en ole siihen tutustunut. Minulla on vain yksi mielipide: se,

ettei se sovellu seitsentoistavuotiaille tytöille.

Estrid pysähtyi äkkinäisesti ja mittasi Göstaa kiireestä kantapäähän,

lähettäen pitkän halveksivan katseen kauniista silmistään.

-- Vai niin, olette sitä maata! Mikä onnettomuus! Että pitikin saada

yksi vanhoillinen pölkkypää lisää taloon! Oletteko sitten verdandisti,

maisteri?

-- En, en sitäkään. Olen enemmän huvitettu Heimdal yhdistyksestä.

-- Niinkö --

-- Te, neiti, olette siis toista "maata" kuin ympäristönne?

-- Niin olen. Minulla ja vanhemmillani on eri mielipiteet miltei

kaikesta. Ja miksi ei niin olisi? Siksi, että sattuma on tehnyt minut

sellaisen miehen lapseksi, jonka ammattinsa vuoksi täytyy riippua

kiinni joukosta homehtuneita opinkappaleita...

-- No, no -- ei ole tarpeen puhua sopimattomia, vaikka onkin uuden ajan

nuori nainen...

-- Rakastan totuutta, totuus on jumalani. Totuutta kaikessa --

ajatuksissa, puheissa, töissä, kaikessa, kaikessa. Mutta se juuri on

niin usein ihmisistä sopimatonta. Pitää valehdella hiukan kiltisti ja

ystävällisesti, silloin ollaan herttaisia ja rakastettavia.

-- Keneltä, neiti, olette saanut kaiken viisautenne?

-- Oh, kaikenmoisilta! Kirjani ovat olleet opettajiani. Tulkaa,

maisteri, niin saatte nähdä kirjastoni.

Ja hän veti Göstan huoneeseensa, asettui kirjakaapin eteen ja sanoi

sitä osottain:

-- Tuossa näette, maisteri, kaikki ne kaivot, joista olen saanut

viisauteni, kuten sanoitte.

Gösta heitti silmäyksen kirjojen nimityksiin. Mikä kokoelma! Eipä ihme,

että se oli synnyttänyt sotkun lukijan seitsentoistavuotiaissa

aivoissa.

-- Tässä on lempikirjani, sanoi tyttö, osottaen erään kirjan selkää,

jossa oli tunnettu kirjailijanimi, se on opettanut minulle, että armas

isä ja äiti nukkuvat suloista unta, ajan liitäessä heiltä pois. Äiti,

hän ei osaa oikeastaan muuta sanoa kuin: "kas niin, älä nyt taas

lörpötä tyhmyyksiäsi, Estrid!" Tahdotteko, maisteri, niin lyömme vetoa,

että hän ennen iltaa ainakin pari kertaa on sanonut niin? Lyömmekö

vetoa suklaatikakusta?

-- Kernaasti, vastasi Gösta nauraen. Pikku kaunotar oli todella

erikoinen rohkeine ajatushyppyineen.

-- Mutta parasta suklaatia, mitä löytyy, huomautti Estrid

veitikkamaisesti, sitä tavallisesti ostan, kun minulla nimittäin on

rahaa. Mutta rahaa ei minulla ole miltei koskaan, sillä äiti on niin

kitsas. Voi, jospa olisin vapaa, -- vapaa elämään elämää!

-- Miten sitten eläisitte?

-- Eläisin todellisuudeksi kaiken, mitä minussa on! huudahti Estrid, ja

hänen kasvonsa kävivät äkkiä totisiksi kuin vanhan professorin,

katsokaas, maisteri, individualismi on yksi peruslaeistani. Voiko tehdä

mitään typerämpää kuin asettaa järkkymättömäksi yhdenlainen siveys,

yhdenlainen avioliitto j.n.e. Jokaisen tulee muodostaa elämänsä oman

sisimpänsä mukaiseksi, mikä toisesta on oikein, on toiselle väärää.

Isästä esim. on synti tehdä työtä sunnuntaina, ja minusta on aivan

hullua laiskotella kokonainen päivä, ja niin ikävä päivä vielä kuin

sunnuntai! No, miksi kahlehtisimme ja kiusaisimme toisiamme? Ei,

vapaasti, vapaasti tulee elää. Vapautta ja vastuunalaisuutta! Ihanat

sanat! Oi, rakastan Ibseniä! Ajatelkaapa jotain niin ihanaa kuin Hedda

Gabler! Elää vapaudessa -- kuolla kauneudessa -- niin juuri, maisteri!

Hän pyörähti ympäri ja nauroi samalla sekä lapsekkaasti että

kyynillisesti.

-- Ja minusta on Hedda Gabler niin harvinaisen arkiaikainen olento!

huomautti Gösta kiusottavasti.

Estrid asettui seisomaan käsivarret ristissä ja tarkasteli Göstaa.

-- Huh, miten olette vanhanaikainen, maisteri -- suorastaan homeinen.

Mikä onnettomuus! Minä kun luulin saavamme tulevaisuudenmiehen taloon!

Minullahan ei ole koskaan ketään, kenen kanssa ajatuksia vaihtaa. Jospa

tietäisitte, miten yksin olen tällä paikkakunnalla pelkkine

mustatakkisineen ja raittiuslampaineen. Voi kuinka ikävää! Mutta --

sitä ei voi auttaa. Olkaa kuitenkin hyvä ja pitäkää itse vaaria, kun

äidiltä pääsee ainainen kertosäkeensä -- minä silloin rykäsen näin. Ja

älkää unohtako suklaatikakkua, hyvä maisteri!

Göstan ei tuntunut hyvältä Estridistä erottuaan. Nuoren tytön kauniit

värit ja silmät häikäisivät häntä, mutta samalla tämä oli hänelle

suuressa määrin vastenmielinen. "Hän ärsyttää minua", hän ajatteli, "en

voi olla häneen katsomatta, ja kun katson, kiusottaa hän minua. Olen

kuin ihminen, jolla on sekä kylmä että kuuma, ja joka ei tiedä,

riisuako vai pukeako. Puh! Ihanaa on päästä alkuun huomenna. Olen

iloinen, että pojat ovat oppilaitani eikä hän."

Päivällinen kului jäykästi ja juhlallisesti. Pappi yksin oikeastaan

piti yllä puhetta, samalla koetellen nuorten kärsivällisyyttä hitaalla

syönnillään. Mutta päivällisen jälkeen päästi Estrid puhetulvansa

valloilleen, tarjosi seoksen eri kirjailijain vallankumouksellisia

aatteita ja onnistui todella vähän ajan kuluttua houkuttelemaan esiin

rouva Henningsonin tavanmukaisen, lyhyen, harmistuneen: "Kas niin,

Estrid, älä nyt lörpötä tyhmyyksiäsi!"

-- Mitä minä sanoin! kuiskasi Estrid Göstalle. Sitten hän nauroi

ääneen, taputti käsiään ja juoksi rallattain huoneesta.

-- Sellainen hupakko, sanoi rouva Henningson hiukan vaivaantuneesti.

Mutta kunhan opitte tuntemaan hänet, maisteri -- loistava pää hänellä

on -- ja mitä kaikkea hän tietää; kuvailen mielessäni, että teillä

kahdella tulee olemaan paljon puhuttavaa.

Maisteri vastasi jotain epämääräistä, ja rouva meni Sofinsa luokse

keittiöön.

Yöllä ei Gösta tahtonut saada unta; kerta toisensa perästä hän heräsi,

ja silloin oli Estridin kuva hänen edessään, niin tenhoavan kauniina,

niin tuskallisen valtaavana kuin kuumehoure. Hän heittäytyi

levottomasti edes takaisin vuoteellaan ja kaipasi aamun vapauttavaa,

järkevää tunnelmaa. Nuoren tytön kauneus oli tehnyt häneen niin

syvän vaikutuksen, että hänelle tuotti miltei tuskaa tuntea hänet

samalla vastenmieliseksi. Tytössähän ei ollut minkäänlaista

sadunhohdetta, ja kuitenkin täytyi hänen ajatella ritaria, joka tapasi

keijukaiskuningattaren metsässä eikä enää löytänyt mielenrauhaa. "Mutta

pikku noidasta pääsen kyllä voitolle", hän ajatteli, "niin, hyvä on,

että saan alkaa työnteon. Jumala varjelkoon kauan toimetonna

kulkemasta!"

Seuraavana päivänä hän meni heti aamiaisen jälkeen niin sanottuun

kouluhuoneeseen, itäiseen päätykamariin, joka oli ullakon toisessa

päässä. Se oli yhtä kehnosti sisustettu kuin hänenkin huoneensa; vanha

huojuva pöytä oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä muutamia tuoleja

opettajaa ja oppilaita varten. Gösta järjesti sen niin hyvin kuin

taisi, otti esiin kirjoja ja karttoja ja ripusti rihvelitaulun

seinälle. "Tuleepa oikein olemaan hauska lukea noiden kilttien poikain

kanssa", hän ajatteli sillä välin tyytyväisenä, "ne näyttävät niin

kelvollisilta ja hyvin kasvatetuilta -- niin, kirkkoherra ja hänen

rouvansa osaavat kyllä pitää puoliaan..."

Samassa hän kuuli hirveää kolinaa ja huutoa ullakolta, ja Per ja Svante

syöksyivät sisään, heittäytyen tuoleilleen.

Gösta rypisti kulmakarvojaan ja katsoi paheksuvasti toivorikkaita

oppilaitaan.

-- No, no, rakkaat pojat!

Vastaukseksi kuului naurunpihinää ja tahdikasta jalkain töminää.

-- Emme me aio antaa maisterin meitä "mustata", sanoi Per, ja

sukkeluutta seurasi raikuva nauru.

Gösta niin hämmästyi "hyvin kasvatettujen" poikain hävyttömyyttä, ettei

hän ensin tullut antaneeksi sanaa sanasta. Olivatko todella nämä

lorvanat samat hyvätapaiset pojat, joiden hän eilen päivällis- ja

aamiaispöydässä näki istuvan kuin kaksi kynttilää?

-- Mitä tyhmyyttä tämä on! hän huudahti viimein, ottaen poikia niskasta

ja ravistaen, vastatkaa kohteliaasti, senkin nulikat, ja sitten alamme!

Mutta ei kumpikaan pojista näyttänyt vähintäkään välittävän hänen

huomautuksestaan. Per otti kynäveitsen ja alkoi leikata kuvioita

pöytälautaan, ja Svante katseli tarkkaavasti veljen mestariteoksia.

-- Mitä tämä on? toisti Gösta vielä harmistuneempana, ettekö kuule,

mitä sanon? Pane pois veitsi, Per! Svante, istu suorana! Nyt alamme!

Mutta Per jatkoi kaivertamistaan ja Svante katselemistaan, hiljaa ja

halveksivasti nauraa pihertäin.

-- Sepä nyt oli...

Gösta polkasi jalkaa ja kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Minne hän oli

tullut? Pappila kunnioituksen ja totisuuden sädekehän ympäröimä, ja

lapset oikeita villikissoja! Kyllä hän oli ollut tekemisissä

vallattomain poikain kanssa, ja olihan hänelläkin muistoja omasta

myrsky- ja kiihkokaudestaan kouluaikana, mutta tämä meni yli kaikkien

rajain.

-- Kuulkaapa, pojat, hän sanoi ja ponnisti kasvoihinsa vaikuttavimman

ilmeensä, jollette nyt kolmannesta sanasta lakkaa leikistänne, ilmotan

asian vanhemmillenne...

-- Ilmottakaa vain, vastasi Per ja kaiversi yhä pöytälautaa, niin

saatte nähdä, mitä tapahtuu...

-- Tapahtuu -- sattuu -- kohtaa -- täyttyy -- toteutuu -- toisteli

Svante kiusottaen, kuuletteko, maisteri, miten sanarikas minä olen!

Nyt loppui Göstan kärsivällisyys.

-- Odottakaa, niin saatte nähdä, ettekö sittenkin ole tavanneet minussa

vahvempaanne!

Hän nousi kiivaasti ja meni ovelle, jonka pani lukkoon. Sitten tapahtui

tuntuva, huutojen ja potkujen säestämä kuritus, joka päättyi parin

tunnin opiskeluun muitta onnettomuuksitta, kuin että mustepullo kaatui,

ja että Per leikkasi sormeensa veitsellä, josta hän ei millään

luopunut. Seuraava päivä oli kuitenkin vielä pahempi. Svante alkoi

heittää kuperikeikkaa keskellä tuntia, ja Per uhkasi hypätä ikkunasta,

jollei saisi edelleen kaivertaa rikki pöytää. Gösta ei ollut mielestään

ikinä tavannut moisia telmyreitä; pari päivää vielä koetettuaan heitä

kesyttää, hän päätti puhua poikain vanhemmille, ja, jollei se auttaisi,

lähteä koko pappilasta.

Hän meni siis eräänä aamuna heti aamiaisen jälkeen kirkkoherran

huoneeseen, tämän vielä istuessa kirjotuspöytänsä ääressä sanomalehdet

edessään ja sikaria polttaen. Gösta teki selkoa poikain käytöksestä,

ihmetteli, oliko tarkotus, että he saisivat elää täydessä

kurittomuudessa, sekä sanoi, ettei tahtonut jatkaa lukemista, mikäli

kirkkoherra ei käyttänyt asiassa isän valtaansa.

Kirkkoherra laski pois sikarin, rypisti kulmakarvojaan ja tarkasteli

Göstaa nyreästi.

-- Se, mitä kerroitte, maisteri, hämmästyttää ja surettaa minua, hän

sanoi viimein. En ole koskaan ennen kuullut poikiani valitettavan.

Mutta tietysti rankaisen heitä mitä ankarimmin heidän kehnosta

käytöksestään.

Kirkkoherra ojensi kauniin valkoisen kätensä, painoi sähkönappulaa ja

antoi sisään tulleelle palvelijattarelle käskyn noutaa Per ja Svante.

Parin minuutin kuluttua pojat tulivat, suorina kuin kynttilät tai

nuoret asevelvolliset, niinkuin he aina olivat isän läsnäollessa.

-- Kuulkaa, nuoret herrat, sanoi kirkkoherra ja katseli heitä puoliksi

suljetuin silmin, opettajanne syyttää teitä tottelemattomuudesta ja

epäkohteliaisuudesta. Mitä on teillä siihen vastattavana?

Per ja Svante heittivät nopean silmäyksen toisiinsa, sitten katselivat

halveksivasti hymyillen Göstaa; mutta ei kumpikaan vastannut.

-- Kehotan teitä olemaan kohteliaita ja tottelevia, niinkuin teitä

kotonanne on opetettu, jatkoi kirkkoherra ja otti poikia korvasta; kas

niin, menkää nyt tunnille ja käyttäytykää niin, ettei maisterin enää

ole syytä valittaa teistä.

Pojat menivät tiehensä, puolitukahtuneina nauruun, ja kirkkoherra

kääntyi Göstaan entisen totisena ja nyreänä:

-- Toistan, mitä äsken sanoin, että ensi kerran kuulen poikiani

valitettavan, ja toivon, että tämä perinpohjainen oikaisu on jäävä myös

viimeiseksi. Näkemiin, herra maisteri!

Gösta teki lyhyen kumarruksen ja jätti huoneen mitään vastaamatta;

mutta sydämessään hän yhtyi kirkkoherran toivomuksiin, joskin toisista

syistä.

Ainoa voitto Göstan valituksista oli kuitenkin se, että hän lähinnä

seuraavana aikana sai nähdä kirkkoherran tavallista juhlallisempana ja

rouvan tavallista tylympänä.

-- Olen kuullut, että teistä, maisteri, lapsemme ovat pahantapaisia,

toisteli rouva Henningson, pari kertaa terävästi katsoen Göstaa, enkä

voi muuta sanoa, kuin että se on kauhean ikävä asia. Hämmästyttävää se

myös on; ei kukaan ole koskaan heitä valittanut; ei edes maisteri

Samuelsonilla, joka oli ilkein ja halpamielisin ihminen, minkä tunnen,

ollut koskaan mitään sanottavaa pojista. Mutta tietysti, koska te niin

arvelette, maisteri...

-- Älkää välittäkö, maisteri, kuiskasi Estrid lohduttain, koko pitäjä

tietää, miten ilkeitä Per ja Svante ovat, mutta äiti muori on niin

hassunaikaisen heikko poikiensa suhteen. Jos ne pojat olisivat minun,

niin saisittepa, maisteri, nähdä!

Mitään muutosta ei tapahtunut poikain käytöksessä, niinkuin jo on

mainittu. Oppitunnit muistuttivat yhä taistelutannerta, mutta miten

oli, alkoi Göstaa vähitellen jossain määrin huvittaa mitellä voimiaan

molempain nuorukaisten kanssa, ja kun hän ei tahtonut saattaa äitiään

levottomaksi, päätti hän sietää oloaan kesän loppuun.

Mutta hän ei viihtynyt lainkaan. Kaikki pappilassa, Estridin

vallattomasta mielittelystä alkain, jonka suhteen hän ei voinut olla

niin tunteeton kuin olisi halunnut, vanhan neiti Bodinin uteliaaseen

loruamiseen asti, oli niin toista, kuin mihin hän oli tottunut

kotonaan. Sunnuntaisin hän tavallisesti seurasi papin perhettä

kirkkoon, istui siellä selkä suorana paraimmissa penkeissä rouvan ja

Estridin vieressä, jotka molemmat olivat uudenaikaisia ja komeita kuin

kaksi pääkaupunkilaista, kuunteli virrenveisuuta ja kirkkoherran

saarnaa. Ja kun hän noita kauniita sanoja, saarnan sirosti

pyöristettyjä jaksoja, syviä, juhlallisella vakavuudella lausuttuja

rakkauden ja sovituksen totuuksia kuunteli, heräsi hänessä

kapinanhenki, ja hieno suu vetäytyi pilkalliseen hymyyn. Hänen oli

mahdotonta keksiä mitään yhteyttä näiden kaunopuheisuuden kukkien ja

sen itsekkään itsevaltiaan välillä, jonka hän näki arkipäivin. Ja kun

hän tuli kotiin, ja virsien ja saarnan muisto sekaantui Estridin

nauruun ja pilkkaan kirkossakäynnistä, tuntui hänestä pappila

tyhjemmältä ja autiommalta kuin koskaan.

Hän alkoi kaivata -- melkein lapsellisen kiihkeästi kaivata pikku

kotia, missä hän ja äiti ja sisar monta vuotta olivat karkottaneet

surut kauas rakkaudella, joka heidät liitti toisiinsa.

Sillä suruja heillä oli ollut -- monta ja vaikeaa ja erilaista. Gösta

oli vain kahden vuoden vanha, kun isä, nuori etevä sotilas, kuoli ja

jätti vaimonsa yksin ja köyhänä kahden pienen lapsen hoivaksi. Usein

oli näyttänyt synkältä pikku perheessä, joka raahusti eteenpäin

täysihoitolaisia pitämällä, ompelulla ja muulla huonosti palkatulla

työllä, mutta rakkauden ja ilomielisyyden henget puhalsivat pois

alakuloisuuden ja tekivät raskaasta, vaivalloisesta arkielämästä

ainaisen juhlapäivän. Nyt oli kirkastunut; Göstan sisarella oli

pankissa paikka, ja hän itse toivoi parissa vuodessa suorittavansa

tohtorintutkintonsa ja sitten seisovansa omia jaloin.

Tämä odotettu tapaus oli hänen ajatustensa esineenä, kun hän kauniina

kesä-iltana työnsä lopetettuaan käveli vuoren ympäri johtavaa tietä.

Auringolla oli vielä pieni matka taivaanrantaan, mutta sen hehku oli jo

hillittyä, varjot alkoivat lakeudella pidetä, illan hiljaisuuden tulo

tuntui. Gösta kulki kevein, nopein askelin; silloin tällöin hän

pysähtyi, ojensihe, työnsi hattua silmiltään ja katseli valoisaan,

pilvettömään avaruuteen. Niin, suloista olisi tuntea itsensä

riippumattomaksi, omata varma paikka määrättyine palkkoineen, kyetä

auttamaan äitiä, kun tämä olisi vanha ja väsynyt, äitiä, joka oli

uhrannut niin paljon lastensa tähden -- ja sitten päästä näistä

kesäansioista, jotka toden totta olivat kaikkea muuta kuin hauskoja.

Gösta vihelteli ilosta ajatellessaan tulevaisuuden näköalaa, joka

aukeni hänen mielikuvituksensa eteen.

Hänen siinä kulkiessaan ja vihellellessään ja kävelykeppiänsä edes

takaisin heilutellessaan, hän tapasi nuoren surupukuisen tytön, joka

tuli maantietä vastakkaiselta taholta. Miellyttävästi kipinöitsevä

tunne valahti hänen lävitseen, hän tunsi tällä hetkellä erikoisen

mielellään kohtaavansa nuoren kauniin tytön.

Mutta kun hän tuli lähemmä ja kykeni erottamaan tytön piirteet, nousi

hänen mieleensä vallan toisia ajatuksia. Miten kalpea tyttö parka oli,

niin surulliselta hän näytti tänä hymyävänä kesä-iltana! Kun he olivat

kulkeneet toistensa ohi, kääntyi Gösta ja katseli hänen jälkeensä.

Tyttö liikkui keveästi ja leijaillen, hän oli miltei kuin näky mustine

pukuineen, joka piirtyi terävästi vaaleahohtoista väripohjaa vasten.

Gösta seisoi liikkumatta ja katseli, kuinka hänen hieno, pieni

olentonsa liukui lakeutta, pieneni pienenemistään ja katosi viimein

kaukaisuuteen.

Tuntemattoman tytön kohtaaminen oli antanut hänen ajatuksilleen toisen

suunnan. Hänestä oli kuin hän äkkiä jostain etäältä olisi kuullut

hyväileviä surusäveliä, jotka kulkivat läpi ilman ja saivat illan

hiljaisuuden värähtelemään vienoa kaihomielisyyttä. Miten kaunista oli

kaikki tämän ihmeellisen, mystillisen tunnelman helmassa -- nyt vaipui

aurinko vuoriketjun taa -- yhä korkeammalle kohosi vuoren harja yli

loistavan auringonkehrän -- nyt näkyi enää vain hehkuvan punainen

juova, nyt sekin katosi, ja värikisat läntisen ja itäisen

vuoriselänteen välillä alkoivat... Tuolla leimusi mahtava Ljungberg

purppurahohteisena, ja värikaikuna vastasivat siihen Månbergin

orvokinsiniset ja punervanruskeat varjoleikit -- Månbergin, tuon

kummallisen vuoren, joka satumaisena ja salaperäisenä kuin sfinksi

lepäsi tasangolla, kuun valossa, illan ja aamun hämyssä ja kesäauringon

hehkuvassa kuumuudessa. Nyt välähti kuin hopeakimallus kaukaa etelästä:

Kvitteråsin kirkas vuorijärvi vilahti hetkeksi näkyviin ja peittyi taas

iltahämärän sinervään huntuun.

Ja lakeus, avara, ihmeellinen lakeus, joka levisi kaikkiin

suuntiin, äärettömänä kuin elämä monine kauniine, salaisine

mahdollisuuksineen!...

Jälleen kohosi hänen ajatuksiinsa nuori, surupukuinen tyttö. Hän

muistutti Göstaa hänen sisarestaan Elmasta -- pieni, hento ja hellä

kuin tämäkin -- siksi kenties oli hänen näkemisensä Göstan kahlehtinut.

Lapsi parka, pieni yksinäinen kulkija parka...