Nils Henrik Martin oli vain muutamia kuukausia sitten tullut
paikkakunnalle. Ja hän oli tullut täynnä hehkuvaa halua julistaa
Jumalan sanaa voimalla sellaisella, että se tempasi sielut arkielämän
aherruksesta ijäisyyden aamun ihanuuteen. Hän oli tullut päättäneenä
unohtaa itsensä, omat surut ja kärsimykset ja haaveelliset mietiskelyt,
kokonaan antautuakseen hoitoonsa uskotuille ihmissieluille.
Rautatievaunussa istuessaan matkalla tännepäin hän oli ajatellut: "ei
tule löytymään seurakuntaa, jolla olisi ollut uskollisempi paimen kuin
minä; tahdon kulkea Mestarin jälkiä, vaatettaa alastomia, käydä
sairaitten luona, ottaa köyhiä majaani, tahdon luopua kaikista
vaatimuksista -- haihduttaa itsekkään, vaativan itseni Jeesuksen
rakkauteen." Ja hänen ajatuksensa kulkivat jonkinlaisina juhlamielisinä
rytmeinä, joita junan kohina säesti, ja jotka paisuivat riemukkaaksi
ylistyslauluksi, kun yö saapui ja tähdet tuikahtivat esiin.
Sittemmin ajatukset kulkivat paljon pienempinä aaltoina, niin, voipa
sattua, että ne vaipuivat levottomuuden ja epäilyn syviin notkoihin.
Täällä oli niin paljon kaikenlaista, jota hän ei hyväksynyt, ja hän,
hiljaisine, sisäänpäin kääntyneine olemuksineen, miellyttävine
liikkeineen, lempeine katseineen osasi kyllä paheksia, kiivaasti,
sovitteluitta, kuin nyreä lapsi, niin että vaaleansiniset silmät
salamoivat ja matala ääni värisi. Eivät häntä liioin miellyttäneet
pappila ja sen asukkaat; sekä sisäistä että ulkonaista oli paljon, joka
loukkasi hänen herkkää mieltään. Mutta sitten tuli hän Gertrud Björkin
tuttavaksi, ja tämä, monine harrastuksineen, lämpimine osanottoineen
ihmisiä kohtaan, ikäänkuin kannusti hänen masentuneita ajatuksiaan. Ne
nousivat taas, pudistivat yltään hentomielisyyden ja epäilyksen ja
alkoivat uudelleen entisen haaveksivan retkensä ihanteen korkeuksia
kohti.
Gertrud juuri oli myös ensimmäisenä puhunut hänelle Ingrid Medinistä,
hän oli väräjävin äänin ja silmät harmia säihkyen kertonut hänen
surullisen tarinansa ja viimein vienyt nuoren papin "kalaasi-Lotan"
tupaan.
Ja kun hän nyt tuli sieltä ja ripein askelin kulki tietään, katosivat
kaikki muut aamupäivän antamat vaikutelmat ja yksi ainoa jäi jäljelle:
nuori kärsivä nainen kauniine tummine silmineen ja ihmeellisine
madonnankasvoineen. Kuin ilmestys, kuin kultapohjainen maalaus
taivaansinisin värein hän kohosi hänen sisäisen silmänsä eteen, ja hän
vaipui katselemiseen yhtä intoisena kuin tavallisesti hartaushetkiinsä.
Kulkiessa kirkastuivat hänen kasvonsa yhä enemmän ja enemmän tunteista,
jotka hänet täyttivät. Ylöspäin suunnattu katse ei enää tuntunut
huomaavan ympäröiviä esineitä, käynti kävi keveäksi ja nopeaksi, hän
kulki kuin se, joka ei enää tunne maata jalkainsa alla, sillä hän
vaeltaa kohti näkymätöntä päämäärää.
Hänen tiensä vei vuoren rinteellä kasvavan metsän halki. Tiheinä
kohosivat kuuset molemmin puolin tietä; niiden tummasta vihreydestä
vilahti silloin tällöin koivun vaalea välke. Toisin paikoin harveni
metsä, siellä täällä se avautui pieniksi niittytilkoiksi, täynnä
lemuisia keskikesänkukkia, jotka jo odottivat viikatetta. Kuusien
latvain väliltä loisti syvänsininen kesätaivas, ja auringon kulta valui
räikeänä ja kimaltavana, siilautuen juovina ja pilkkuina kuusien ja
risukkojen tummuuden lomitse. Kaikki lepäsi kuin keskipäivän kuumuuden
raukaisemana; mutta silloin tällöin rasahdutti neulasia ja kuivia
lehtiä oravan hypähdys, kuului toisinaan koivun latvasta varisten ja
harakkain raaunta ja nauru, uunilintu helähytti muutamia vilkkaita ja
soinnukkaita liverryksiä, mutta vaikeni jälleen; metsän syvyydestä
kaikuivat heikkoina ja salaperäisen raskasmielisinä, kuin kutsuva
kaipaus, laulurastaan vienot sävelet, ja kaukaa etäisyydestä saapui
korvaan kirkonkellon sammuva soitto. Joku vaelsi viimeistä retkeään;
kuoleman juhlaa vietettiin jossain keskellä elämän suurta, riemuitsevaa
yltäkylläisyyttä.
Nils Martinista oli kuin olisi hänen tiensä johtanut pyhäkön läpi,
missä ajatukset ja tunteet suitsutussavuna kohosivat korkeuteen. Hän ei
ollut ikinä tuntenut itseään niin autuaan riemun täyttämäksi, hän,
jolle kuitenkin innostuksen ja sielunhurmauksen suloiset salaisuudet
olivat niin tuttuja. Hän olisi tahtonut polvistua elämän -- ijäisyyden
-- Jumalan eteen ja vuodattaa sielunsa palvomiseen. Jotain oli
tapahtunut tänään, jotain, joka antoi siivet, antoi ihastuksen hurmaa
kaikelle, sisäiselle ja ulkopuoliselle.
-- Kiitän sinua, Jumala, hän kuiskaa itsekseen, nuoruuteni unelma on
herännyt eloon -- puhdas neitsyt, jonka mielikuvituksissani niin usein
olen nähnyt, on ilmaantunut minulle. Olen löytänyt kauan etsimäni:
pyhitetyn sielun, joka kokonaan lepää sinussa, sinun tahdossasi.
Ja kun hän kulkee, miettii ja uneksii, nousee hänen mieleensä toinen
kuva. Myös nuori nainen, hento ja kalpea ja henkikirkas, niin että
odotat vain sisäisen elämän valkeana liekkinä leimahtavan, joka nousee
korkeuteen. Sanomattomia rukouksia huokuu hänen huuliltaan, rukouksia,
joista kuuluu sielun kuiskiva puhe taivaalliselle yljälle. Hennon,
värisevän tytön vieressä seisoo mies, hänen kätensä ovat ristissä ja
silmät juovat tytön sanoja ja katseita hartaasti kuin janoinen
ajattelija juo suuren totuuden kirkkautta. Heidän sydäntensä väliä
kulkee vienojen tunteiden virta, joka ajan loppuun ja ijäisyyden ääriin
asti yhdistää heidät toisiinsa. Ei ole siinä maallista intohimoa, on
vain kaksi toisiinsa sulauvaa liekkiä, kaksi sielua, jotka kietovat
toisensa syleilyyn, palaen taivaallisessa rakkaudenhehkussa.
Näky on Nils Martinin nuoruudenunelma: Kristina Stumbelenilainen ja
Petrus de Dacia, joiden rakkaus on yliaistillista hekumaa ja aistien
tuskaa. Hänestä tuntua, että tämä ihana uni nyt soljuu todellisuudeksi;
hän on nähnyt olennon, joka on pannut koko hänen sisimpänsä
värähtelemään, tavannut sen, joka aina on kulkenut hänen rinnallaan ja
kuitenkin ollut kaukana kuin kangastus vetten pinnalla, ja hän tuntee
itsensä auvoisaksi ja hämmentyneeksi elämän ihmeen edessä. Näin, vain
näin hän tahtoisi rakastaa, kohdata Jumalan ajatukset rakastetussa --
nähdä pyhän sielun, joka lepää Jumalassa, jonka tahto sydänyönkin
pimeydessä sulauu Hänen tahtoonsa. Maallista onnea ei Nils Martin ole
koskaan pyytänyt; se kuva, jota hän on kantanut sielunsa sisimmässä, on
ollut kaunis, mutta aina tuskantäysi. Hän ei tiedä miksi, mutta hänen
elämänsä pyhäkön, nuoruuden juhlahetkien yllä on aina levännyt
surumielisyyden hämärä. Ja juuri siitä hän on tuntenut salaista onnea.
Mutta hän tietää, ettei kukaan, kukaan maailmassa sitä ymmärrä.
Taas hän ajattelee Petrus de Dacian ja pienen Kristina Stumbelenilaisen
suloista tarinaa. Mutta Kristinalla on suuret tummat silmät, ja hän
makaa kehnoon vuoteeseen kahlehdittuna pienessä ruotsalaisessa
torpassa, ja Petrus de Dacia on nuori pappi, jolla on vaaleansiniset,
haaveksivat silmät ja otsallansa miettivän poimun tuskanleima.