III.

Pieni ja hauska oli tupa, jonne pastori Martinin ja Gertrud Björkin

retki oli suunnattu. Punaiseksi siveltynä, valkoisin reunalaudoin se

kohosi Ljungbergin rinteellä näköalanaan lakeus. Sen ympärillä

oli pienoinen maakaista karviaismarjapensaineen, kukkineen,

perunanvarsineen. Kauniiden riippakoivujen oksat keinuivat

sammalpeittoisen katon yllä.

Tuvan omisti Lotta Stål, "kalaasi-Lotta" nimeltään, sillä hänen

toimenaan oli kulkea laittamassa ruokaa pitäjän pidoissa ja

juhlatilaisuuksissa. Miten vanha Lotta oikeastaan oli, ei tietänyt

kukaan, tuskin hän itsekään, mutta kaikki tällöin elossa olevat olivat

niin pitkältä kuin muistivat syöneet Lotan ruokaa, kun "nuorten piti

yhteen" ja "vanhain piti multaan".

Tuvan oli Lotta perinyt veljeltään, joka kuoli lapsetonna, ja siinä oli

yksi huone ja keittiö alakerrassa ja kaksi pientä ullakkohuonetta

ylisillä. Alakerrassa asuivat Lotta itse ja Ingrid Medin, rampa nuori

tyttö, jonka terveyden kostea koulutalo oli turmellut, ja josta kunta

maksoi Lotalle vuosittain pienen, hyvin pienen rahamäärän.

Ullakolla asuivat Emelie Lager, pitäjän kätilö, ja Josefina Asp, joka

esiintyi pitojen emäntänä kaikissa kesteissä, joissa Lotta laittoi

ruokaa. Sen ohessa elätti Josefina Asp itseään ompelemalla

talonpoikaisemäntien päällysnuttuja, ja mikäli hän ei ollut pidoissa,

kuului hänen koneensa kömpelö ja raskas surina läpi koko talon.

Lotta Stål oli pieni kuivettunut eukko, jonka ruumis suuresti muistutti

vinokasvuista vaivaiskoivua. Yhtä suuressa määrin muistuttivat kasvot

-- punakat, kuivat ja ryppyiset -- pakkasen panemaa puolukkaa. Pienet

silmät, jotka aina olivat tulehduksissa lieden kuumuudesta, myhäilivät

viisaina Ja ystävällisinä kurttuisista kasvoista.

Lotta oli muutoinkuin elävä aikakirja, tunsi jok'ikisen, nuoret ja

vanhat, koko pitäjän, ja mikä vielä ihmeempää, hän osasi arvostella

kaikkien sydämet ja ajatukset. Ei kukaan jäänyt ilman Lotan

käytöstodistusta, ja eipä se todistus ollut vailla arvoaan, niin

taikavoimaisesti vaikuttivat Lotan puheet, kun hän esiintyi pidoissa

tai silloin tällöin kulki taloissa opettamassa naisväelle "uusia" äidin

ja äidinäidin aikaisia kutomamalleja.

Lotta Stål ei ollut koskaan kärsinyt oman kehnouden tunnon tuskaa. Hän

oli tyytyväinen, eikä ainoastaan osaansa, vaan yhtä paljon omaan

itseensä. "Nähkääs" oli hänen tapana sanoa, tyytyväisesti silmää

vilkuttain, "eiväthän pitäjäläiset ilman minua voi olla... Onhan sitä

hiukan tietoa ihmisellä, tuota ... ja onhan sitä tullut oltua vähän

ulkona maailmassa, tuota..." Muutoin olikin Lotta oikeassa, ettei

paikkakunta tullut toimeen ilman häntä. Hänen pieni hupainen olentonsa

merkitsi paikkakunnan ulkomuodossa samaa kuin syylä tai ryppy

rakkaissa, tutuissa kasvoissa; olisi oikein kaivattu tuota pikku

ilonaihetta, jos se olisi joutunut pois.

Sitä paitsi oli Lotan laita niinkuin kuuluisan kaimansa Lotta Svärdin:

"Jos sieti naurua hiukkasen, toki arvoa enemmin..." Sillä Lotan

hullunkurisuuden takana sykki sydän, joka ei koskaan sallinut hänen

mennä sielun tai ruumiin hätään apua pyytävän ohi. Kyllä pitovieraat

saivat odottaa, jos köyhä vaivainen sattui Lotan tielle, ensin oli

häntä autettava, vaikkapa itse Hövekan Petter olisi odottanut.

"Lukeehan ihminen raamattuaan", -- arveli Lotta -- "ja onhan sitä toki

niin paljon mieltä ihmisen päässä, ettei mene laupiaan samarialaisen

ohi..."

Lotalle sattui joskus suuren puhetulvansa vuoksi, että ajatukset saivat

noin heittää kuperikeikkaa aivoissa, ja niin hän jakoi osanottoansa

laupiaalle samarialaiselle ryövärien haavottaman asemesta.

Kiltimmän ja ystävällisemmän ihmisen luo kuin Lotta ei siis Ingrid

Medin olisi voinut osua. Lotta häntä hoiteli, hieroi häntä

omatekoisilla voiteilla eikä ollenkaan ottanut huomioon, ettei kunnan

avustus riittänyt muuhun kuin niukkaan, kehnoon ravintoon.

Yhdessä kohdassa vain Lotta oli ankara ja vaativa Ingridiä kohtaan:

nuori tyttö ei saanut tuoda esiin minkäänlaisia "uudenaikaisia"

aatteita yhtä vähän jumaluusopin kuin keittotaidon alalta. Lotta ei

sietänyt "armeijalaisia" tuvassaan, eikä Ingrid ikinä saanut

luulotella, että kukaan paremmin osasi laittaa "klassia" tai "oikeita

marenkeja" kuin Lotta.

Tänä aamuna astui Lotta innokkaana pitkin tupaa, pyyhki useat kerrat

tomua samasta paikasta ja antoi sillä välin suumyllynsä jauhaa:

-- Nähkääs, sanovat, että sillä on suuret lahjat, sanovat, mutta ettei

se ole oikeassa suhteessa kirkkoon. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta

ne sanovat, että se arvelee ihmisen kadotukseen joutuvan, jos juo

sormustimen verran kaljaa...

-- Mutta mistä te, Lotta, sen kaiken tiedätte, vastahan hän tänne on

tullut? ihmetteli Ingrid lempeästi.

-- Lapsi, lapsi, vastasi Lotta nyreästi, kyllähän ihminen tietää mitä

sanoo, ei sitä vielä olla niin pois tolalta ... onhan sitä oltu

ihmisissä... Nuoren pastorin on juuri niinkuin sanoin, jaa! Nähkääs, en

minä juoruja kanna ... osan olen kuullut Svanin Karolinalta ja osan

Emelie Lagerilta, ja osan kuulin "toisella korvalla", kun olin

pappilassa. Kelpo mies se kuuluu olevan, mutta sen uskontunnustukseen

ei ole luottamista...

Ingrid hymyili, mutta ei sen enempää väittänyt vastaan, mikä, sen hän

tiesi, olisi ollutkin aivan hyödytöntä.

-- Rakas Lotta, sanoi hän sen sijaan hieman arasti, luulen, että

röijynnauhani on huonosti solmittu, en saa sitä tasaiseksi...

Ja hän koetti vetää nauhaa rammoilla sormillaan, mutta ne vaipuivat

voimattomina.

Lotta laski tomurievun kädestään ja ontui Ingridin vuoteen luo. Hän

kulki pienin raskain askelin, ja joka askelelta huojahtivat sekä pää

että vartalo.

-- Nähkääs, nyt olet sorja, tyttöseni, sanoi hän, sitoessaan Ingridin

nauhan "kelpo" nauharuusuksi, aina pitää olla järjestystä kaikessa,

suuressa ja pienessä.

-- Kiitos, rakas Lotta, sanoi Ingrid ja nyykäytti päätään,

ystävällisesti hymyten. Hän olisi niin mielellään pyytänyt pientä

peilinpalasta, joka oli pöydällä, tai kysynyt, oliko palmikkokin

"sorja", mutta ei uskaltanut. Hän vältti niin paljon kuin taisi

hyödyttömiä kysymyksiä ja pyyntöjä. Niitä, jotka täytyi lukea

välttämättömiin, oli silti yllin kyllin.

Ja Ingrid huokasi, mutta ei raskaasti tai katkerasti, siihen hän tunsi

itsensä -- varsinkin tänään -- liian onnelliseksi.

Hänen suuret, tummasamettiset madonnansilmänsä loistivat lempeän

haaveellisina kalpeista kasvoista, jotka olivat vielä kauniit niinkuin

silloin, kun Ingrid kahdeksan vuotta sitten tuli paikkakunnalle,

yhdeksäntoistavuotiaana, kauniina, säteilevänä tyttönä ja asettui

asumaan pieneen kosteaan koulutaloon, joka riisti häneltä terveyden ja

voimat, kunnes hänestä tuli tällainen avuton raajarikko. Silloin hän

oli vain nauranut ystäväinsä varotuksia; terve ja voimakas kuin oli,

mieleltään huoleton kuin leivonen, ei hänen mielestään merkinnyt

mitään, että sääriä ja käsivarsia pakotti öisin, että lattiaveto

kylmetti jalat -- päivin, kun hän oli liikkeessä ja kiinni työssään,

voi hän sen sijaan sitä paremmin. Vasta kun eräänä keväänä hänen

jäsenensä paisuivat, ja hän ei enää voinut liikkua, hän pelästyi.

Silloin jätti hän kouluneuvostolle anomuksen talon korjaamisesta, sai

sen luvatuksi, korjauksen taas siirretyksi ja unohdetuksikin, sai

useampia reumaattisen kuumeen kohtauksia, pääsi kunnan kustannuksella

ottamaan kolmannen luokan kylpyjä halvassa kylpypaikassa ja päätyi

vihdoin täydellisesti raajarikkona Lotta Stålin tupaan.

Täällä hän oli elänyt elämänsä tuskaisimmat hetket -- mutta myös sen

suloisimmat. Täällä oli hän taistellut veriin asti; mutta nyt oli

taistelu päättynyt, ja kauniilla nuorilla kasvoilla kuvastui rauhaa,

iloa ja lempeää haaveellisuutta, joka loi häneen suloisen madonnakuvan

kaltaisuutta.

Tänään olikin kaikki niin valoisaa ja kaunista! Avonaisen ikkunan

kautta hän oli tuntevinaan luonnon koko kesäisen ihanuuden. Hän kuuli

leivosen liverrykset, tunsi kukkaniittyjen tuoksut, silloin tällöin

tunkeutui hänen vuoteelleen asti lastenäänien ja lastennaurun sorina.

Niin iloiselta ja riemukkaalta se kuului -- se toi hänelle hänen

ensimmäisen kouluaikansa tunnelmia -- miten hän oli rakastanut

pienokaisia -- kuinka leikkinyt heidän kanssaan -- ja kuinka he

puolestaan olivat hänestä pitäneet...

Hän hymyili -- niin kaunis, aurinkoinen muisto! Ja hän tiesi, etteivät

kauniit muistot koskaan kuole. Parhaan, minkä elämä antoi, me panemme

talteen, sen otamme mukaan silloin, kun ainiaaksi jätämme surut ja

pettymykset ja kivut ja kyynelet...

Samassa koputettiin ovelle, ja ennenkuin Lotta ehti sanomaan: "astukaa

sisään", oli se jo avattu, ja Gertrud Björkin ystävälliset kasvot

näkyivät oviaukossa. Hänen takanaan seisoi nuori mies, pitkä, solakka

vartalo mustaan papintakkiin verhottuna, vaaleakiharaiset hiukset

ylöspäin sitaistuina ja hienot kasvojenpiirteet kuvastuneina jyrkästi

taivasta vasten, joka vilahti esiin ovesta. Kauan jälkeenpäin muisti

Ingrid, miten valoisan vaikutelman hän hänestä silloin sai.

-- Päivää, Lotta, päivää, pikku Ingrid! sanoi Gertrud, taputtain mummoa

olalle, ja astui Ingridin luo, jonka kättä hän lämpimästi puristi.

Kuinka voit tänään ... pastorimme on mukanani, kuten näet -- -- Toivon,

että teistä kahdesta tulee oikein hyvät ystävät.

Keveä puna kohosi hänen poskilleen, ja hän nauroi hieman hämillään.

Hänestä itsestään tuntui, että hän oli puhunut tyhmästi. Hän tahtoi

olla luonnollinen ja leikkisä, mutta hän tunsi itsensä sen sijaan

raskasliikkeiseksi ja sidotuksi.

-- Päivää, neiti, sanoi pastori, ja hänen äänensä kuului levolliselta

ja mieluisalta Gertrudin levottoman puheen jälkeen, olen iloinen

päästessäni tuttavuuteenne. Neiti Björk on niin paljon kertonut teistä,

ja tiedän, että minulla on niin paljon teiltä opittavaa. Saanko

istuutua tähän hetkeksi?

-- Oi, niin kernaasti! vastasi Ingrid ja katsoi ihmetellen pastoriin.

Ensi kerranko hän todella näki tämän miehen? Hänet valtasi omituinen

tunne siitä, että hän näkikin nyt vanhan ystävän, että hän joskus

ennen, ehkäpä toisessa olemistilassa, oli kuullut tuon äänen ja nähnyt

nuo vaaleansiniset, lempeästi läpitunkevat silmät.

Pastori otti tuolin ja istuutui Ingridin vuoteen luo.

-- Niin, neiti, hän jatkoi, tällä kertaa en tule saarnaamaan, olen

onnellinen, että kerran saan olla äänetön kuuntelija ja sen sijaan

kuulla toisen saarnaavan minulle.

-- Voi, te erehdytte, pastori, vastasi Ingrid ujosti, mitä minä raukka

voisin sanoa?

-- Enemmän kuin aavistatte. Itseäni usein rasittaa sairaus tai

heikkous, ja niin kuin koetankin kärsivällisesti alistua Herran

tahtoon, on minussa nuriseva kapinanhenki, jota en koskaan voi voittaa.

Mutta kuinka voitte te parhaassa nuoruudenijässä näin maata kuukausi

kuukaudelta, niin, vuosi vuodelta, ettekä koskaan valita, aina olette

ystävällisen, iloisen näköinen?

-- Miten te tiedätte, etten valita? kysyi Ingrid hymyillen.

-- Sen näen teistä. Sitä paitsi...

-- Se on tosi, totinen tosi, puuttui Lotta innokkaana puheeseen. Ei

Ingrid koskaan nurise... Ingrid on aina iloinen ja kiitollinen, ei ole

maailmassa toista kiltimpää tyttöä...

-- Se johtuu siitä, että säästän nurinan itseäni ja -- Jumalaa varten,

sanoi Ingrid, hiukan leikillisesti hymyten.

-- Mutta hän ottaa sen pois, eikö totta? sanoi pastori.

-- Niin ... niin, niinkuin ei kukaan muu, kuiskasi Ingrid säteilevin

silmin, hän luo sieluun hiljaisuutta, aivan kuin silloin, kun hän sanoi

Genetsaretin aalloille: "hiljaa, vaietkaa!" Menneisyyden ääniä -- noita

entisiä ääniä, jotka joskus tahtovat kohota -- -- nurinaa -- --

katkeruutta -- -- niitä hän käskee: "vaietkaa, vaietkaa" --

rakastavasti puhellen.

-- Ja ne tottelevat häntä aina?

-- Aina -- lopuksi. Mutta oli aika, jolloin ne eivät totelleet...

Ja hän katsoi eteensä uneksivin silmin, aivan kuin olisi äkkiä näky

kohonnut etäisyyden syvyydestä.

-- On siis ollut aika, jolloin -- jolloin ette ollut kuin nyt? sanoi

pastori matalalla äänellä.

-- Oi niin! huudahti Ingrid vilkkaammin. Kun tulin tälle

paikkakunnalle, olin yhdeksäntoistavuotias; olin niin iloinen ja terve

ja voimakas kuin suinkin, ja työtäni ja lapsiani rakastin, niin, itse

elämääkin. Minusta oli kaikki hauskaa, pidin kaikista ihmisistä.

Kyllähän ymmärrätte, pastori, että tuntui vaikealta pari vuotta yli

kahdenkymmenen ikäisenä kadottaa kykynsä käyttää jäseniään ja tulla

hyödyttömäksi olennoksi, juuri kun oli halua niin paljon toimimaan. Ja

ymmärrättehän senkin, pastori, että vaikea oli antaa anteeksi niille,

jotka olivat siihen syypäät? Eiväthän he tahallaan sitä tehneet; mutta

olin niin hartaasti pyytänyt saada taloa korjatuksi ja ainakin uutta

permantoa, vaan siitä ei tullut mitään -- ennenkuin oli myöhäistä...

-- Mutta nyt olette antanut anteeksi...

-- Oi niin, täydelleen. Sydämessäni ei ole enää mitään katkeruutta. Sen

on Jeesus ottanut pois...

-- Hän on siis teille opettanut anteeksiannon ja ilon salaisuuden?

-- Niin, hän... Ken sitten? Ei löydy ketään toista, joka voi sielun

kapinoimisen tukehuttaa. Opin hänet tuntemaan, en vain maailman

Vapahtajana -- sellaisena tunsin hänet ensin -- vaan _omanani_,

ystävänäni, armaanani, ylkänäni, joka sai koko sydämeni. Uusin mielin

luin hänen elämästään, ja minut valtasi rakkaus, jonka rinnalla kaikki

muu vaaleni. Ajattelin: hänen elämänsä oli vain tuskaa, miksi pyytäisin

minä onnea? Aloin ymmärtää noiden ihmeellisten sanain merkityksen:

"täyttää, mitä Kristuksen kärsimisestä puuttuu". Niin, ihmeelliset ovat

ne sanat, paljon täytyy kärsiä ne käsittääkseen. Kuvailin mielessäni,

että sen vuoksi, että minä sain niin suuren kärsimyksen\ kantaakseni,

säästyi joku toinen, jonkun toisen kuorma kävi keveämmäksi, ja se

ajatus oli niin kaunis. Sitten luin kerran "Pyhäin sielujen elämää",

tuota ihanaa kirjaa, tiedättehän, ja silloin valtasi minut halu olla

heidän kaltaisensa. Mitä olin tähän asti kärsinyt? On kärsittävä veriin

asti. -- Ja minä rukoilin Jeesusta tekemään vaivani kaksinkertaisiksi

-- ja rakkaudessaan ottamaan kivut pois joltakulta kärsivältä. Ja

kärsimykseni kävivät minulle rakkaiksi ja suloisiksi, sillä ne

muistuttivat minua hänestä... Oi, olen elänyt sanomattoman ilon hetkiä

-- jolloin oma itseni on häipynyt pois, jolloin olen vaipunut

tuskineni, kaikkineni hänen rakkautensa elämään! Kielin ei voi kertoa,

mitä silloin olen tuntenut, se ei kuulu aikaan, vaan ijäisyyteen,

jolloin kokonaan sulaumme häneen!...

Hän ei enää puhunut pastorille; auvossa hurmauksessa hän kuiskaili

ajatuksiaan itsekseen. Hänen kasvonsa olivat kuin kirkastuneet, hän oli

kuin yksi pyhistä, joista oli puhunut, säteilevine silmineen, hienoine,

hivuttuneine piirteineen, joille sisäinen valo näytti luovan

hohdettaan.

Pastori huokasi syvään, ja katkaisi juhlallisen hiljaisuuden, joka oli

seurannut Ingridin sanoja.

-- Kiitos, neiti, hän kuiskasi, ja hänestä tuntui oma äänensä kovalta

ja sorahtavalta nuoren tytön ihmeellisen hivelevän äänensävyn rinnalla,

niin, olette oikeassa, se, joka kärsii teidän laillanne, hän "täyttää

Kristuksen kärsimisen mittaa". Sillä siten puhaltaa ihminen vireille

hänen rakkautensa liekin, milloin se on sammumaisillaan penseistä,

kapinallisista, nurisevista mielistä. Hänen avullaan tahdon tästä

lähtien -- teidät nähtyäni -- kantaa omaa suruntaakkaani toisin kuin

ennen.

Hän laski kätensä tytön pienelle, valkealle, riutuneelle kädelle,

puristi sitä ja katsoi häntä kostein silmin.

Gertrud nousi ja meni ikkunan luo. Kyynelet kihosivat hänelle silmiin,

hän nojasi päätään ruutua vasten, ja katse seurasi välinpitämättömyyden

sekaisella innolla pääskysiä, jotka kiisivät edes takaisin

kirkkaansinisessä ilmassa.

-- Gertrud, kuului Ingridin lempeä ääni, tiedätkö, onko Karin tullut

kotiin?

Gertrud pyyhkäsi nopeasti kyynelensä ja käännähti.

-- Ei, ei vielä, hän vastasi ja tuli Ingridin luo, hän viipyy koulun

alkamiseen asti.

-- Karin Blom on pikkukoulun opettajatar, seuraajani, sanoi Ingrid,

kääntyen pastorin puoleen, Gertrud ja minä olemme niin levottomia hänen

tähtensä. Hän on juuri äskettäin kadottanut äitinsä, joka asui hänen

kanssaan, ja pieni koulutalo on niin yksinäisellä paikalla. Hän on

hellämielinen ja tunteellinen, tyttö rukka, ja suree niin syvästi

äitiänsä. Jumala häntä auttakoon, hänen tulee olemaan vaikea palata

tyhjään pikku kotiin.

-- Asuuko hän samassa kosteassa huoneessa, joka turmeli teidän

terveytenne, neiti? ihmetteli pastori.

-- Asuu, mutta se on korjattu, niin ettei se ole nyt niin kylmä. Mutta

talo on niin autiossa seudussa -- minun suhteeni ei sillä ollut väliä,

sillä minä en koskaan pelännyt, vaikka kyllähän minun oli pari kertaa

käydä pahoin. Mutta Karin on peloissaan; kun syksy saapuu ja illat

pimenevät, en tiedä, mikä hänen tulee neuvoksi nyt, kun äiti on poissa.

-- Eikö hän voi saada ketään kanssansa asumaan?

-- Niin, me aioimme koettaa hankkia hänelle palvelustytön, sanoi

Gertrud, mutta hän sanoo mieluimmin olevansa yksin suruineen. Pikku

tyttö parka!

Samassa kuului ovelta koputus, ja leikillisen järeä ääni kysyi: "saako

tulla sisään?"

-- Olkaa hyvä! vastasi Lotta tyytyväisenä, kompuroiden ovelle ja

avaten.

-- No mutta, katsokaapas, Hanna Myhre! hän huudahti, kun oviaukkoon

ilmestyi pitkä, laiha olento: rinta sisäänpainunut ja selkä kumara,

tukka vaalea, harva ja kireälle vedetty, ja piirteet ankarat, joita

kuitenkin lievensi viisaskatseinen, alakuloinen silmäpari.

-- Lapsi, lapsi! jatkoi Lotta ja taputti Hannan käsivartta, ylemmäs hän

ei ylettänyt, mikä tuuli nyt puhaltaa, koska sinä tulet näille maille?

-- Ajattelin hiukan pistäytyä teitä katsomassa, ennenkuin koulu alkaa,

sanoi Hanna, ottaen hatun päästään ja silittäin molemmin käsin jo

ennestään sileäksi su'ittua tukkaansa, mutta täällähän on isosia

vieraita, näemmä.

-- Vain Gertrud ja pastori Martin, sanoi Lotta, tunnethan sinä pastori

Martinin?

-- Tottahan me toisemme tunnemme, vastasi Hanna nauraen, kursailematta

ojentaen pastorille kättä, olemme jo yhdessä kurittaneet pahankurisia

poikia ja läksyttäneet leväperäistä isää. Niin että kyllä me toisemme

tunnemme.

Hän nauroi taas, istuutui tuolille ja laski molemmat kätensä levälleen

polvillensa. Pastori tervehti ystävällisesti, mutta näytti hieman

hämilliseltä. Mielessään hän vertaili Hannaa ja noita kahta muuta

opettajatarta, Gertrudia ja Ingridiä, eivätkä ne vertailut olleet

Hannalle edullisia. Mutta Hanna ei antanut häiritä itseään.

Kursailematta hän jatkoi puhettaan, edes panematta huomioon pastorin

läsnäoloa.

-- Tiedättekö mitä, tytöt, hän sanoi ja katsoi vuoroin Lottaa,

Gertrudia ja Ingridiä, minä olen niin hyvällä mielellä, etten pitkään

aikaan ole ollut niin tyytyväinen elämään.

-- Soo-o! Sepä todellakin tavaton tunnustus, sanoi Gertrud hymyillen,

Hanna ei juuri muutoin ole optimisti...

-- En, mutta tänään olen. Ja tiedättekö miksi? Niin, nyt saatte kuulla!

Olen tavannut ihmisen, oikean ihmisen!...

-- Mutta, rakas Hanna, ihmisiähän me kaikki olemme.

-- No tietysti, kaikki tyyni, kirkkoherrat ja apulaiset ja urkurit --

vieläpä olemme imettäväisiä, lämminverisiä luurankoisia, jotka

hengittävät keuhkoilla ja synnyttävät eläviä sikiöitä -- voi voi,

ihmisiä on paljon, mutta yhtä harvinainen on _ihminen_. Nyt saatte

kuulla, tytöt!

Hän nimitti kuulijoitaan yhä "tytöiksi" ja katseli sillä välin milloin

pastoria, milloin Lottaa ja molempia opettajattaria.

-- Niin, minun piti Wettingejä tervehtimään ja suuntasin silloin

kulkuni vuoren poikki Stupet'in ohi. Kaksikymmentä vuotta olen samaa

tietä kulkenut eikä minun ole koskaan juolahtanut mieleeni pysähtyä

katsomaan outoa, rajua Stupet'ia -- omista ajatuksistani on minulla

ollut kyllin, enkä ole paljoa huomannut ympäristöäni. Mutta eilen

illalla lensi minuun vallan kumma halu päästä alas luolaan katsomaan,

olisiko se vielä kaltaisensa sitte lapsuusaikain, oliko "noitakivi"

vielä paikoillaan, kuuluiko siitä laulua auringon laskettua, putosiko

vesipisaroita "kirnuun" yhtä surullisesti soinnahtain kuin silloin, kun

tuolla syvyydessä loiskuttelin ja etsin sileiksi hiotuneita kiviä.

Tuntui mahdottomalta, että kaikki olisi ollut samanlaista, kun itse

olin niin muuttunut. Niin sitten aloin, vanha pässinpää, kavuta

alaspäin, ja kyllä kohta sain varman vakuutuksen siitä, etteivät yksin

mieli ja sydän olleet muuttuneet vuosien kuluessa, vaan myös jalat ja

kädet. Sillä kesken kaikkea istuinkin kallionlohkareella enkä päässyt

ylös- enkä alaspäin. Liu'uin ja liu'uin, mutta se ei auttanut, kiinni

kuin kiinni. Tämäpä hupaista, ajattelin, tässä kai saan istua koko yön

taivaan ja maan välillä. Silloin, voitteko ajatella, saan, aivan kuin

kertomuskirjoissa, nähdä nuoren miehen tulevan käyden juuri Stupet'in

yläpuolella. Halloo! huudan minä, mutta itsekseni ajattelin: voi, jospa

olisin kaunis tyttö, yhdeksäntoista kevättä harteillani, silloin ei

minun tarvitsisi olla levoton hengestäni niinkuin nyt! Nuori mies oli

kuitenkin hätäni huomannut, kiipeää heti luokseni, nostaa kohteliaasti

hattuaan ja sanoo: "saanko luvan auttaa." "Senpä juuri saattekin

tehdä", vastasin minä ja ojensin hänelle kursailematta käteni. "Voi",

ajattelin sillä välin, "jospa käteni ei olisi noin kurttuinen ja laiha,

silloin voisin olla varmempi kuin nyt, ettei hän päästä sitä irti ja

anna minun vierähtää syvyyteen!" Mahdoin olla kurja katsella, sillä

näin, kuinka nuorukaisen suupielissä värähti, ja kuinka silmistä loisti

pidätetty nauru, kun hän laahasi minut ylös. "Kiitoksia paljon", sanoin

minä lopuksi, kun tunsin lujaa maata jalkain alla, "te tulitte kuin

pelastava enkeli. Nimenne, jos rohkenen kysyä?" "Nimeni on Gösta

Scheffer", hän sanoi kohteliaasti ja kohotti taas hattuaan, "olen

iloinen, että taisin auttaa." Sanoin hänelle halvan nimeni, ja niin

saattoi hän minua nummen poikki Wettingien luo asti. Puhelimme koko

pitkältä, en muista mitä. Mutta, nähkääs, tytöt, se oli ihminen, se!

Sillä nuorta miestä, joka on kohtelias ja ystävällinen vanhalle,

rumalle, huonosti puetulle naiselle, häntä sanon muitta mutkitta

ihmiseksi. Ja sellaisia ei tosiaan ole paljon.

-- Nyt täytyy minun sittenkin puolustaa sukupuoltani, keskeytti pastori

Martin hieman kiivaasti, uskon, että teette vääryyttä tuomitessanne

useimmat meistä epäkohteliaiksi ja sydämettömiksi...

-- Voi rakas herra pastori, puhun kokemuksesta, monivuotisesta,

surullisesta kokemuksesta. Herrat eivät yleensä ole kohteliaita vanhoja

rumia naisia kohtaan, sekä rovastit että kirkkoherrat ja apulaiset

siihen luettuina. Siitä asiasta ei enempää, kuten vanhan rehtori Pradon

oli tapana sanoa.

-- Kukahan se nuori herra oli? huomautti Ingrid.

-- Kirkkoherran uusi kotiopettaja, joka oli saapunut samana aamuna. Se

kiltti poika kertoi koko joukon pappilasta, avoin ja suora hän oli kuin

isoäidin yömyssy. Minä olin enemmänkin "silotettu", minä; en sanonut,

mitä olisi pitänyt: kun tulette kaupunkiin, herra, niin toimittakaa

itsellenne hiukan verran ylimääräisiä varoja eväslaukkuunne, muutoin

saatte kiristää nälkävyötä monta kertaa, ennenkuin pappilan jätätte.

Aijai, sitä ei minun olisi pitänyt sanoa kunnianarvoisan pappissäädyn

läsnäollessa! Mutta mitä kuulenkaan, kahvikuppien kilinääkö?

Ja hän kääntyi Lottaan päin, joka tuli kahvitarjottimineen, jonka

asetti pöydälle Ingridin vuoteen luo.

-- Oikeaan osuit, Hannaseni, vastasi Lotta tyytyväisenä, nyt juomme

kahvia. Hyvää kahvia se on, hienointa, mitä oli puodissa! Pitäkää nyt

hyvänänne kaikki! Korput ovat äsken leivottuja Bromanska vainajan

ohjeen mukaan, yhtä paljon ruista ja vehnää ja kahdeksalla killingillä

pomeranssinkuoria!

-- Kiitos, rakas Lotta! sanoi Hanna, taputtaen Lottaa olalle ja

siirtäen tuolinsa lähemmä pöytää. Tottakai teillekin, pastori, käy

laatuun ottaa osaa hupaisiin kahvikekkereihin? lisäsi hän hiukan

kiusottavasti.

-- Kiitos, neiti Myhre, vastasi pastori kohteliaasti kumartain, mutta

vahinko kyllä, en tohdi koskaan juoda kahvia.

-- Ettekö? Sepä ikävää! Kaikki todelliset naiset ja kaikki kiltit

miehet pitävät kahvista.

-- Sitten en ole "kiltti", ja siinä olette kyllä oikeassa. Mutta

eiköhän tuo erikoisesti naisellinen piirre kuulune niihin, joita

johonkin määrin pitäisi vaimentaa?

-- Voi, pitäisi kyllä, rakas pastori, vastasi Hanna, huolestuneena

pudistaen päätään, tietysti pitäisi meidän taistella kahvihimoamme

vastaan, meidän, joilla kuitenkin on niin paljon riemunaiheita, niin

paljon tilaisuutta huviin ja ilonpitoon, tietysti meidän pitäisi. Mutta

oi, liha on heikko! Vai kuinka, Inga pieni, sinä, joka makaat

vuoteeseesi sidottuna, sinullahan on kai niin paljon muuta hauskaa

elämässä, että sinun pitäisi luopua syntisestä rakkaudestasi

kahvitilkkaa kohtaan?

Ingrid pudisti päätään ja nauroi väkinäisesti. Hannan pila ei ollut

hänelle mieleen, mutta hän piti hänestä liiaksi vastustaakseen.

-- Luulen neiti Medinin omaavan sisäistä iloa, joka tekee hänet

riippumattomaksi ulkonaisesta, pisti pastori väliin soveltumattoman

juhlallisella äänellä.

-- On Hannallakin, huudahti Ingrid, vaikka hän...

-- Ta, ta, ta, keskeytti Hanna, siitä ei puhuta. Nyt juomme kahvia. Ja

hävetköön, ken ei ole tyytyväinen, kun Lotta tulee kaatamaan ruskeaa

nektaria pienestä kolmijalkapannustaan.

Hän ojensi kuppinsa ja nyykäytti Lotalle, joka kaasi kahvia kuppeihin,

samalla yhä puhellen "Bromanskan" leipomaohjeesta.

Pastori tunsi itsensä äkkiä alakuloiseksi. Hän huomasi, että hän

juhlallisine huomautuksineen oli helähyttänyt esille väärän äänen,

äänen joka sorahti sitä kodikasta, ystävällistä tunnelmaa vasten, jota

kahvilemu, lusikkain kalina ja Lotan tyrkytykset levittivät pikku

tupaan.

-- No, sitten kai minun täytyy tilkkanen ottaa päästäkseni

"häpeämästä", hän sanoi hyväntahtoisesti ja ojensi kuppinsa Lotalle.

-- Katsokaas, se oli oikein, sanoi Lotta tyytyväisesti, ja Hanna

nyykytti pari kertaa päätään totisen ja hyväksyvän näköisenä, aivan

kuin hän olisi mielessään korottanut pastorin arvosanoja.

Pastori hörppi kahviansa; se oli vastoin Lotan vastakkaisia vakuutuksia

hyvin kehnoa, ja pastori tiesi, että hän juotuaan voisi pahoin. Mutta

nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pysyä tyynenä; hän nieleksi siis ja

valmistautui kärsivällisesti kohtaamaan epämieluisia seurauksia, jotka

häntä odottivat.

Saattoi maksaakin vaivan alistua pieneen pahoinvointiin, jottei

häiritsisi hetken hauskuutta. Hanna Myhre oli oikeassa: eivät he juuri

olleet iloista rikkaita, nämä vähäiset, hiljaiset, kärsivälliset

työntekijät, nämä ahkerat työmehiläiset, jotka ihmisten kiitoksetta,

vailla suosion kannustinta, velvollisuudentarkkoina rakensivat tiedon

ja valistuksen suurta kekoa. Miten lapsellisen vallattomiksi he olivat

äkkiä muuttuneet, miten hyväntahtoisen tyytyväisinä loistivat kasvot!

Vieläpä kauniit kalpeat madonnankasvot vuoteellaan näyttivät

vallattoman onnellisilta, ja nauru kaikui iloisesti huulilta, kun Hanna

Myhre kertoi hupaisia juttujaan tai pisti väliin hullunkurisuuksiaan.

Elämänilo, jonka työ, kieltäymykset ja kärsimykset olivat heiltä

riistäneet, puhkesi esiin, ja ilman että kukaan heistä sitä sen enempää

mietiskeli, lisäsi sitä kauniin nuoren miehen läsnäolo.

Ja hellän, miettivän Nils Martinin mielen valtasi äkkiä tunne siitä,

miten liikuttavia olivat nuo pienet ilonkukkaset, joita poimittiin

auringonpaahtaman, tomuisen maantien varsilta.

-- Pitäkää hyvänänne, pitäkää hyvänänne! sanoi Lotta lakkaamatta ja

tyrkytti ja tarjosi, kunnes ei ollut enää kahvia pannussa eikä leipää

suurikukkaisessa lakkakiiltoisessa leipäkorissa, jonka Lotta kerran

monta vuotta sitten oli saanut lahjaksi Björnbodan armo vainajalta.

-- No, tyttöset, nyt on juotu aivan liiaksi kahvia ja puhuttu ihan

liian paljon, huudahti Hanna, lyöden kädet polviinsa. Vai kuinka, mitä

arvelette, pastori? Eikö ole jo aika antautua elämän vakavuuksiin?

Pastori veti hymyillen esiin kellonsa.

-- Mitä näen! huudahti hän pelästyneenä, kello on jo yksi! Niin, olen

istunut liian kauan...

Ja hän nousi nopeasti ja jätti hyvästi.

-- Saan kai tulla takaisin jolloin kulloin? hän sanoi matalalla

äänellä, seisoessaan Ingridin vuoteen ääressä ja pitäessään hänen

kättään omassaan, eikö niin?

-- Oi kiitos, kiitos, niin usein kuin vain haluatte, pastori --

minullehan on niin rakasta, että joku tahtoo tulla luokseni...

Ja hän katsoi arasti ja onnellisesti hymyten nuoren miehen kasvoihin.

Hän puristi tytön kättä, otti jäähyväiset muilta tuvassa olijoilta ja

astui nopein askelin ovesta.

Hänen mentyään syntyi muutamaksi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus,

jolloin kuului vain Lotan kuppien ja vatien kalinaa, joita hän heti

ryhtyi pesemään.

-- Miten uusi pastorimme on kiltti, sanoi viimein Ingrid, sano, eikö

sinustakin, Hanna?

Hanna nyykäytti päätään, puristi huulensa yhteen ja vastasi lyhyesti:

o-on! Sitten hän lisäsi:

-- Perussävel on hänellä kaunis, sen kuulin jo toispäivänä. Katsokaas,

tytöt, pitää aina kuulostaa ihmisten perussäveltä, ja sen kuulee

tavallisesti aina parhain ensi kohtaamisessa. Jos se kajahtaa rumalta,

voi jäljestäpäin tulla joukko kauniita lirityksiä, mutta me vain aina

palaamme ensimmäiseen takaisin ja huomaamme, että se oli oikea. Ja niin

myös päinvastoin. Kyllähän pastorissa on paljon, jonka soisin pois --

ei hän käsitä elämän vaatimuksia eikä ihmissielun kehitystä -- mutta

perussävel -- perussävel, voi, se kuului kuitenkin niin kauniina

toispäivänä, kun hän istui Kristin Wettingin tuvassa ja lohdutti häntä

hänen juopon miehensä ja poikatolvanansa vuoksi.

Nuorista tytöistä ei kampikaan vastannut Hannan puheisiin. Gertrud

kuunteli niitä kuin unessa, ja aivan kuin näkynä, jonka kesäpäivän

ihanuus, häikäisevä auringonkulta sulki kehyksiinsä, oli hän näkevinään

hienopiirteisen, lempeästi sinisilmäisen nuoren miehen seisomassa

Kristin Wettingin vieressä, lohduttaen häntä hänen elämänsä

kurjuudessa.

Sitten hän tempautui irti unelmista, sanoi jäähyväiset Lotalle ja

Ingridille ja jätti Hanna Myhren seurassa Lotan tuvan.