Nuori nainen kulki nopein, tarmokkain askelin kahden pellon välistä
pientaretta.
Oli aamu ja kesäkuun loppupäivät. Luonto uhkui keskikesän voimaa.
Ruislaihon latvat aaltoilivat vienossa aamutuulessa, valot ja varjot
liukuivat sen yli kuin pitkin merenpintaa, ja keskeltä korsien
sinervää välkettä loistivat unikot, ruiskukat ja päivänkakkarat
räikeähohteisina. Nautinnonhimon pyörryttämät ja huumaamat kimalaiset
ja mehiläiset olivat suin päin kukkiin vajonneita. Korkealla ilmassa,
taivaan kimaltavaan sineen häipyneenä lenteli leivo suuria kierroksia,
ja sen liverrys tuntui lähtevän povesta, joka oli haljeta
kevätriemusta. Silloin tällöin kajahtivat niityiltä käen satumaiset
kukahdukset, ja metsän helmassa pitivät linnut juhannuslaulajaisiaan.
Peipposet ja uunilinnut visertelivät kilpaa, huudellen ja vastaten
puusta toiseen, laulurastaan hivelevät sävelet kohosivat arkoina
varhaisena aamuhetkenä, ja vielä arempana soi metsän syvyydestä
kyyhkysen valittava kuherrus. Kaikessa oli elämää, kuohuvaa,
ylivuotavaa kesänelämää, riemun, kaihon, kaipauksen kylläistä.
Aika ajoin nuori nainen pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Silloin
vetäytyi hymy hänen huulilleen, ja totisia, ruskeanharmaita silmiä --
niissä oli terän ympärillä kullankeltainen hohde -- välähdytti
lapsellinen ihastus. Luonto -- oi luonto, mikä verraton ystävä se oli!
Miten se viihdytti ja hyväili, kun elämän taakka raskaana painoi
mieltä!
Pientareesta erottuaan ja ojan yli maantielle hypättyään hän pysähtyi
ja vakoili pohjoista kohti; tässä tienristeyksessä hän oli luvannut
kohdata erään, hänen kanssaan mennäkseen tervehdyksille pieneen
mökkiin, joka sijaitsi jonkun matkan päässä, aivan metsänreunassa.
Mutta vielä ei ketään näkynyt. Hän rypisti hieman tummia kulmakarvojaan
ja puristi vielä lujemmin kiinni pienen päättäväisen suunsa. Ollen itse
järjestyksen ihminen, yksi niistä, joiden elämässä miltei jok'ainoa
silmänräpäys oli työn täyttämä, hän ei mielellään odottanut.
Hän istuutui kuitenkin kivelle tienristeykseen ja päätti niin
hyödyllisesti kuin suinkin käyttää tätä pakollista lomahetkeä, se on,
harjottautua suvaitsevaisuuteen ja kärsivällisyyteen.
Viimein oli hänestä tätä harjottautumista, jos kohta siitä ei ollutkaan
vielä mitään tulosta nähtävissä, kestänyt kyllin kauan. Hän nousi
kiivaasti ja liikahti aivan kuin olisi aikonut kääntyä kotiinpäin.
"Eikö ole ainoatakaan järjestystä rakastavaa ja sanansa pitävää
ihmistä, kun ei hänkään..." hän ajatteli, päättävin askelin tietä
eteenpäin painaltaessaan.
Kiivaat liikkeet ja suun nyreä ilme eivät olleet hänelle eduksi. Häneen
ilmestyi jotain vanhaa, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentä; pisti
heti silmään, että pieni hento vartalo oli jo työstä ja elämän
taisteluista käynyt kumaraksi, ja että suupielissä oli jyrkkiä ryppyjä,
mitä ei voitu huomata äsken, kun hän astui joustavasti ja ulkonäön
pienet puutteellisuudet häipyivät kauniitten silmäin aurinkoiseen
välkkeeseen.
Muutaman askelen kuljettuaan hän tapasi kaksi pientä tyttöä, jotka kori
käsivarrella tulivat metsästä. He seisahtuivat heti, niijasivat
yht'aikaa aivan yhtä syvään, juuri kuin olisivat valaneet kahta pientä
kynttilää, ja katsahtivat vastaantulijaan harras ihailu ilmeessään.
Nyt katosi nyreä piirre kokonaan nuoren naisen kasvoilta, ja silmäin
päivänpaiste murtautui jälleen esiin. --
-- Päivää, pienokaiset! hän sanoi ja taputti pikku tyttöjen poskea,
oletteko menossa mansikoita poimimaan?
-- Me olemme jo poimineet, selitti toinen tyttösistä, ojentaen koriansa
ja näyttäen muutamia pieniä rahkiloita, joita oli sen pohjalla.
-- Ja nyt menemme toiseen hyvään mansikkapaikkaan, lisäsi toinen.
-- Niin, mutta älkää poimiko rahkiloita, vaan kypsiä marjoja,
semmoisia, jotka ovat aivan punaisia, ymmärrättekö, huomautti neiti.
-- Se on tietty, vakuuttivat pikku tytöt, uudelleen niijaten ja
katsellen neitiä entisellä hartaalla ihailulla, mutta ne eivät ole
vielä punaisia!
Neiti naurahti.
-- No niin, sitten ne pitää jättää poimimatta...
-- Emme me uskalla, pojat vievät ne...
Neiti nauroi taas; viimeistä huomautusta ei käynyt epääminen.
-- No, antakaa poikain poimia rahkilot! sanoi hän ja tarttui
veitikkamaisesti toista tytöistä päähän. Menkää te syvemmälle metsään
ja nähkää hiukan vaivaa, niin kyllä löydätte kypsiä marjoja.
Hän nyykäytti päätään tyttösille, jotka vielä kerran niijattuaan
tyytyväisinä jatkoivat matkaansa.
Kansakoulunopettajatar -- hän se oli -- astui myös eteenpäin ja kääntyi
polulle, joka vei metsämökkiin.
"Menen kai yksin", hän ajatteli hieman uhkamielisesti. "Ingrid kyllä
iloitsee minut tavatessaan ... mutta nyt en tosiaankaan pane kortta
ristiin asian vuoksi -- toisen kerran hän jo mutkailee."
Äkkiä hän pysähtyi, oikaisi kumaraa selkäänsä ja kuunteli, hienon punan
levitessä poskille. Hän oli kuulevinaan, että joku tuli nopein askelin
hänen jäljessään, ja hän käännähti äkkinäisesti. Aivan oikein, sieltä
hän tuli, hän, joka oli odotuttanut itseään niin kauan! Nyreä ilme
katosi hänen kasvoiltaan, ja silmistä säteili veitikkamainen hymyily,
kun hän lapsellisen taitamattomin liikkein meni nuorta miestä vastaan,
joka nopeasti lähestyi ja leikillisen huolestuneen näköisenä otti hatun
päästään.
-- Luuletteko, pastori, minulla olevan paljon aikaa käytettävänä, niin
että aiotte ottaa tavaksenne antaa minun odottaa puolen tuntia?
huudahti tyttö edes tervehtimättä nuorta miestä. Mutta äänen sävy oli
niin ystävällinen ja katse niin lämmin, että pistävän kysymyksen kärki
kokonaan taittui.
-- Oi, en, oi, en, vastasi pastori, noudattain tytön leikillistä
sävyä, päinvastoin on minusta jokainen hetki teille kallis, siksi
ovatkin minuutit polttaneet kuin tuli minua. Mutta mitä tehdä?
Puhelinsoittoja ... vaimoja ... poikia ... jotka asettuivat tielleni,
niin pian kuin olin lähdössä. Voitteko kuitenkin antaa viipymiseni
anteeksi?
Hän kumartui tyttöä kohden -- hän oli pitkä, tyttö pieni -- ja katseli
häneen silmillään, vaaleansinisillä kuin taivas, kirkkailla ja
avonaisilla kuin se. Tyttö loi katseensa maahan, tunteellinen suu
värähti, ja pitkät, kapeat sormet tempoivat hieman hermostuneesti
röijyn nappeja.
-- Tietysti annan anteeksi, pastori, hän vastasi teeskennellyn
välinpitämättömästi, en tosiaan tiedä, miten toisinkaan tekisin...
-- En tiedä minäkään, vastasi pastori hymyillen. Tyly välttämättömyys
kylläkin, kun ihmisten, joilla on vähän aikaa ja paljon tehtävää,
täytyy suvaita toistensa heikkoutta ajanmääräyksiin nähden...
Ja he nauroivat molemmat, yhdessä kulkiessaan ylöspäin pientä polkua,
joka aurinkoisen kukkaniityn yli johti mökille.