Mi naisenvienoa ihmisessä, on
vapahdus maailman ja tulosoitto
veljestymisen valtakunnan.
_v. Heidenstam_.
Aivan ylhäällä, missä kuusimetsä loppuu, levittää kanervakangas vuoren
laelle hienokukkaisen jättiläismattonsa. Kanervaa, kanervaa, pelkkää
kanervaa, niin kauas kuin silmä kantaa; pehmoisin aaltoviivoin se
vyörtää laineitaan eteenpäin -- heleänpunaisena, sinipunervana,
ruskeahkona -- aina taivaan rannoille saakka, missä taivas ja maa
sulauvat toisiinsa.
Hiljaisuus ja yksinäisyys ovat siellä valtiaina, varsinkin yön
saapuessa, auringon vaipuessa, pimeän pudistaessa yltään avaran
vaippansa nummen verhoksi ja tähtien tuikkiessa taivaan tummalta
holvikatolta.
Tarina kertoo, että kauan sitten entisaikoina vaelsi illalla poikki
nummen muuan nainen, joka sydämensä kätkössä kantoi rakkauden ja surun
raskasta salaisuutta. Ja mihin hänen kyynelensä nummelle valahtivat,
sieltä haihtui punaväri, ja kanerva kalpeni valkoiseksi -- valkoiseksi
kuin suuren surun riemu ja suuren rakkauden tuska.
Vielä nytkin ovat kyynelten jäljet tallella; etäällä poljetuista
poluista pistää vielä kanervakankaasta näkyviin pieniä valkoisia
mättäitä -- aivan kuin lumpeita punahohtoisilla laineilla.
Sellainen on valkoisten kanervakukkain satu -- valkokanervan, joka
piiloutuu niin arkana, niin syvälle, ettei maankiertäjä sitä löydä.
Sellainen on satu rakkaudesta ja surusta, jonka ohi ihmiset näkemättä
astuvat, mutta jonka lumivalkeaan hohteeseen kätkeyy ihanin kimallus
elämän suuren tulileimuisen nummen kauneutta.