Erämaa.
Seutu Kurun ympärillä oli hävitetty; kaikki ihmisasunnot olivat sorana
ja tuhkana; ainoastansa Jumalan huone, pieni kirkko, seisoi vielä,
vaikka ryöstettynä, ja kohotti kullattua ristiään metsän ylitse.
Raivoovat viholliset olivat vetäytyneet toiselle haaralle, niin että
ainoastaan siellä täällä joku asukkaista, joka oli piileskellyt
vuorenrotkoissa ja suosaareksilla, uskalsi hiipiä esiin hävitystä
katsellaksensa.
Siitä luolasta, johon Paavo oli ottanut turvansa sen onnettoman tytön
kanssa, jonka pelastaja hän oli, hiipivät he molemmat ulos, paetaksensa
näistä kauhistuksen paikoista. Pyssy jännitettynä kädessään ja tarkasti
katsellen ympärillensä, kulki Paavo ensinnä; hänen jälkiänsä seurasi
vavisten Amalia.
Ilta rupesi jo lähenemään, sillä ennen eivät he uskaltaneet alkaa
vaellustansa. Paavo tahtoi kuitenkin kiiruhtaa, sillä hänen
matkakumppaninsa, vaikk'ei hän mitään lausunut, kärsi, niinkuin hän
itsekin, nälkää. Hän sanoi Amalialle aikomuksensa olevan ennen yötä
päästä Muroleen salmen ylitse, järven toiselle puolelle, jossa
viholliset eivät olleet niin hajalla. Tyttö seurasi häntä ääneti
tiheän, jylhän metsän lävitse. Yön lähetessä olivat he jo ehtineet
hyvän matkan Kurun kirkosta salmelle. Amaliaa kauhistutti, kun hän näki
täällä olevan kosken ja katseli sen hirmuisia pyörteitä.
"Juuri tämä koski", virkkoi Paavo, "on ainoa keino pelastukseksemme.
Minä olen lukemattomat kerrat kulkenut siitä alas ja tunnen jokaisen
kiven pyörteiden välissä. Jos tahdot luottaa minuun, mamseli Amalia,
niin kannan sinut ylitse".
Amalia vastasi ainoastaan nyykähdyksellä.
"Niin anna minun siis tehdä", pitkitti Paavo, "mitä on tarpeellista.
Minun täytyy sitoa sinut kiinni hartioilleni".
Hän otti vyönsä ja kiinnitti hänet sillä, melkein niinkuin
Lappalaisvaimo kantaa lastansa. Amalia laski tuskallisena,
punastuneena, kätensä hänen kaulansa ympäri.
Pitkä seiväs kädessä lähti Paavo koskenpartaalle, juuri siihen
paikkaan, jossa pyörteet näyttivät rajuimmilta. Hän tiesi, että tässä
löytyi vanha lohipato, eräänlainen kosken poikki rakettu kivimuuri,
jota käytettiin lohenpyyntiin ja joka nyt oli veden alla. Vakavilla
askelilla kaalasi Paavo sauvansa nojassa pitkin tätä vaarallista tietä,
jossa vaahto roiskui ylös aina Amalian jalkoihin asti. Yksi ainoa
harha-askel, ainoakin liukastus noilla märillä kivillä olisi heittänyt
hänet raskaan taakkansa kanssa syvyyteen. Niin tuli hän valtaväylälle
kosken keskellä. Siinä oli veden juoksu rajuin. Mutta Paavo, rohkeana
keskellä kohisevaa koskea, katseli tarkalla silmäyksellä muutamaa
kiveä, jonka määräsi seuraavaksi jalansijaksensa. Hän tunnusteli sitä
seipäällänsä, pisti sitte seipäänpään kahden kiven väliin vähän
alempana ja -- hyppäsi.
Se onnistui. Nyt oli vaarallisin paikka kuljettu ja vakavin askelin,
toiselta kiveltä toiselle, astui Paavo eteenpäin, kunnes oli päässyt
toiseen rantaan. Siinä laski hän maahan pelastetun tytön.
Kumpikaan ei puhunut mitään. Heidän tunteensa olivat liian syvät
sanoihin puhjetaksensa. Mutta kauan ei Paavo levännyt. Hän tarjoutui
jälleen kantamaan tyttöä. Amalia lupasi kuitenkin käydä, kumminkin
siksi että tulisi enemmän väsyneeksi. He pitkittivät sentähden
vaellustansa. Paavo tunsi erään talonpojan, joka asui Orihveden
pitäjässä syvällä metsässä, noin peninkulman paikoilla Muroleen
salmesta. Se oli likin asuttu paikka sillä puolella vesiä, jossa he nyt
olivat. Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän
metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu
oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää
jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin
seurasivat he mitään raivattua polkua. Lopuksi tapasivat yhden, mutta
se vei heidät muutamaa puroa myöten mahdottoman suurelle rämeelle.
Amalia joutui varsin epätoivoon, nähdessään niitä lukemattomia hyllyviä
mättäitä, joidenka välissä kiilsi vettä ja ainoastaan siellä täällä
muutamia matalia, puolikuivettuneita mäntyjä kasvoi. Kaihoittavaa oli
nähdä näiden yksinäisten puiden kuivuutta keskellä vetistä suota. Mutta
niin pian kuin puut semmoisessa suossa kasvavat niin suuriksi, että
juuret ulottuivat vedenpinnan alla olevaan jäähän, kuivuvat ne pois.
"Meidän täytyy tästä ylitse!" sanoi Paavo. "Takanamme on kuolemaa ja
hävitystä; mitä edessämme tapaamme ei kuitenkaan voi olla vaikeampaa,
vaikka Heikinkin talo olisi ryöstetty ja poltettu. Mutta sinä tarvitset
lepoa, mamseli Amalia. Istu sentähden tähän; minä en sinusta kauas
erkane ja sinä voit olla huoletta, sillä valppauteni ei hetkeksikään
ole taukoova".
Paavo vaelsi vähän matkaa pitkin suon rantaa, kuitenkin niin, että hän
alinomaa näki Amalian. Muutamasta koivusta repi hän irti palasen tuohta
ja pian oli hän täyttänyt siitä tehdyn ropeen suon oivallisilla
hedelmillä: muuramilla.
Ottaessaan vastaan hänen lahjansa näkyi ystävällinen hymy Amalian
huulilla. "Kuinka monta marjarovetta olet minulle lahjoittanut, Paavo?"
kysyi hän.
"Monta on marjaa metsässä, useammat ovat uskollisen sydämen ajatukset",
vastasi Paavo.
Amalia loi silmänsä maahan ja Paavokin pysyi äänetönnä, siksi kuin hän
oli lopettanut pienen aterian.
"Uskallatko levätä tässä yli yön, luottaen valppauteeni?" kysyi Paavo.
"Mielelläni, jos sen pidät tarpeellisena", oli tytön vastaus.
Joutuisasti oli Paavo valmistanut lehtivuoteen ja vähäisen hakomajan
sen ylitse.
Äänettä hiipi Amalia tähän majaan, kentiesi ei niin paljon
nauttiaksensa unta ja lepoa, kuin pikemmin näkymätönnä voidaksensa
lievittää rintaansa kyynelillä.
Yöllä istui Paavo majan vieressä, puron rannalla. Kapineiden seassa,
joita hän kantoi tupessa vyöllään, oli hänellä myöskin ongenkoukkuja ja
siimoja. Niillä sai hän joukon nieriäisiä, jotka hän, taitavana
kalastajana, aamupuolella valkeaa tehtyänsä, paistoi.
Kun aamu-aurinko oli noussut ja lähetti säteitänsä rämeen ylitse,
lähestyi Paavo pientä majaa. Vavisten uskalsi hän tuskin luoda
silmäystäkään sen sisään. Mutta tämä silmäys kohtasi Amalian, joka jo
istui ylhäällä kädet ristissä. Hän nousi kohta seisoalle ja meni Paavon
tykö. Tämä vei hänet valkean ääreen, sanoen: "Mamseli Amalia, vaatteesi
ovat kasteesta märät, kuivaa ne tässä, ennenkuin lähdemme edemmäksi, ja
vahvista voimiasi vähäisellä aterialla".
Amalia totteli ja se oli hänelle huvitukseksi surussansa, kun näki
Paavon ystävällistä huolenpitoa ja hoitoa hänestä. Hän luotti häneen
täydellisesti ja vaellus Paavon seurassa ja suojeluksen alaisena olisi
ehkä tuntunut hupaiseltakin, ell'ei hänen äitinsä ja sisarensa kohtalo
olisi häntä huolettanut. Erittäin murehti hän siitä, että he luulisivat
häntä kuolleeksi.
Toimekas Paavo käski hänen ottaa muutamia kaloja myötänsä. Hän teki
niin, tallettaen niitä ropeessa.
Molemmat lähtivät sen jälkeen astumaan pitkin rämeen rantaa, kunnes
tulivat erääsen paikkaan, jossa Paavo tiesi löytyvän suksia. Semmoisiin
paikkoihin, jossa polku kulkee rämeiden ylitse, jotka eivät muuten
kannata ihmistä, on Suomalaisilla tapana suvi-aikoina panna useampia
paria suksia, joita käytetään ylitse mennessä ja sitte jätetään
toiselle rannalle. Suurella varovaisuudella kiinnitti Paavo yhden parin
Amalian jalkojen alle, ottaen sen jälkeen itse toisen parin. Hän
talutti heikkoa tyttöä. Mutta pian huomasi hän, että Amalian
tottumattomuus ja heikot voimat tekivät hänelle mahdottomaksi ehtiä
kauas. Paavo vei hänet sentähden muutamalle saarekselle, jossa joukko
leppä- ja pajupensaita osoitti maan olevan kiinteämmän. Siellä irroitti
hän sukset tytön jaloista.
Amalia puhkesi kyyneliin. "Minä olen liian heikko, Paavo", valitti hän.
"Olen sinulle vaan vaivoiksi. Jos olisit yksin, niin jo aikaa sitten
olisit päässyt kaikista vaaroista".
Paavo katsoi häneen hartaalla silmäyksellä ja vastasi:
"Kaksin oli aina kaunihimpi,
Kaksin kaiketi parempi:
Kaksin on kalat vedessä,
Kaksin ilman lintusetki,
Kaksin aidan seipähätki".
"Anna minun levätä vähäisen, niin tahdon jälleen koettaa", pitkitti
Amalia.
"Ei, sinä et jaksa enää", sanoi Paavo, "mutta minä tahdon kantaa sinua
samate kuin Muroleen kosken ylitse".
Amalia vastusteli tätä hänen päätöstänsä, mutta hän sanoi sen olevan
välttämättömän.
Rakkaan ja kalliin taakkansa kanssa pitkitti Paavo urheasti matkaansa.
Väliin lepäsi hän niillä pienillä, siellä täällä löytyvillä
saareksilla. Hän sai silloin ikäänkuin uusia voimia yhdestä Amalian
silmäyksestä, yhdestä ystävällisestä sanasta hänen suustansa.
Merkeistä, joita ei yksikään muukalainen olisi huomannut, ymmärsi hän
arvata tien suunnan ja niin onnistui hänen päästä rämeen toiselle
rannalle.
Ikään kuin tuntien kaipausta antoi hän Amalian taas laskea jalkansa
maahan. Hän melkein olisi toivonut rämeen olevan vieläkin suuremman,
saadaksensa kauemmin kantaa rakasta taakkaansa. Amalia pitkitti nyt,
vaikka horjuvin askelin, vaellusta hänen sivullansa.
Syvä metsä tuli taas eteen ja he astuivat pelkäämättä sen sisään.
Muutamat kaskimaat osoittivat heidän lähestyvän ihmisasuntoa. Paavon
katsanto vilkastui ilosta, nähdessänsä muutamalla vuorenkummulla pienen
talon. "Se ei ole hävitetty! Venäläiset eivät ole sinne löytäneet!"
huusi hän.
Molempain pakolaisten tulon ilmaisi pian talolla pari valpasta koiraa.
Talonpoika, varustettuna pyssyllänsä, näkyi puiden välissä. Nähdessään,
ett'eivät tulijat olleet vihollisia, meni hän heitä vastaan. Hän tunsi
kohta Paavon ja molemmat talonpojat tervehtivät toisiaan kättä
antamalla.
"Sinulla on herrastyttö kanssasi?" sanoi Heikki, ihmetellen
katsellessaan Amaliaa.
"Hän on sotaherran tytär Kurusta, majuri Gek'in", vastasi Paavo.
"Viholliset ovat polttaneet heidän talonsa, niinkuin minunkin. He ovat
murhanneet isäni. Äitini ja sisareni on ystävämme Roth pelastanut
kuolemasta. Minä tahdon viedä tämän tytön isänsä luokse, joka on
sotajoukossamme. Hän tarvitsee kuitenkin ensin lepoa, sillä hän on
väsynyt ja kipeä".
"Minäkin", vastasi Heikki, "aion matkustaa sotaväen luokse aina
Iinsalmelle. Vaimoni on nyt leiponut ne jauhot, jotka hän sitä varten
sai majuri Malm'ilta, sittekuin tämä oli ottanut Venäläisten
jauhokuormaston Kuhmossa. -- Minä tiedän, että sotamiehemme tarvitsevat
leipää. Jos sinä, Paavo, tahdot seurata muassa ja ajaa toista hevosta,
niin viemme vaalean herrastyttären myötämme".
"Mielelläni", vastasi Paavo, joka Amalian katsannosta näki, että hän
tähän myöntyi.
"Astukaa siis tupaan!" sanoi Heikki. "Huomisaamuna alotamme matkamme".