Iinsalmen tappelu.
Iinsalmen kirkko seisoo eräässä laaksossa Saimaan pohjaisimmilla
haaranneilla. Suomen etevin vuorijakso, Maanselkä, menee
pohjaispuolella kirkkoa. Vesijaksojen ylitse on tässä rakettu iso
silta, kahdensadan kyynärän pituinen. Molemmin puolin levenee
raivaamattomia erämaita, jylhiä, suuria kallioita ja monimutkaisia
vesiä, toinen toisensa kanssa yhdistetyt koskilla ja salmilla. Itse
Iinsalmen kirkko oli rauhan temppelinä molempain vihollisten
sotajoukkojen välissä, joidenka päälliköt, Lohtajassa tehdyn sotilakon
mukaan, olivat julistaneet kirkon ynnä vähäisen alueen sen ympärillä
rauhan-alaisiksi.
Kaksi talonpoikaa läheni kirkkoa erään naisen kanssa. Tämä oli nuori,
sielunvaivoista ja taudista riutunut tyttö. Hellyydellä ja
varovaisuudella, ikäänkuin hän olisi ollut joku taivaallinen olento,
kantoivat talonpojat sairasta tyttöä paarilla, jotka he olivat tehneet
pitkistä seipäistä. Kirkon vieressä seisoi ensimmäinen etuvartija, yksi
Karjalan rakuuna. Hän huusi tulijoille, ja toinen kantajista vastasi,
että he olivat kaksi talonpoikaa, jotka veivät leipää Suomen armeijaan
ja erään majuri Gek'in tyttären isänsä luokse.
Rakuuna käski heidän odottaa ja antoi ilmoituksen asiasta likimmäiselle
miehellensä, joka taas lähetti sen edemmäksi.
Talonpojat puhuttelivat sill'aikaa rakuunaa ja saivat häneltä lupauksen
kantaa sairaan sisälle kirkkoon. Täällä he laskivat taakkansa alas
alttarin eteen. Tyttö viittasi kädellään ja toinen talonpoika nojautui
hänen ylitsensä, kuullaksensa niitä sanoja, joita hän heikolla äänellä
kuiskasi.
Nuori talonpoika ei voinut estää suuria kyyneliä vierimästä alas
poskiansa myöten, pidättäessään hengitystänsä, jotta paremmin kuulisi
tytön sanoja. "Meidän ei tarvitse kiirehtiä", virkkoi hän, "niin kauan
kuin sotilakko kestää. Mutta lähde sinä, Heikki, sotaväen luokse ja
koeta saada tieto siitä, missä majuri on".
Heikin mentyä ei kauan viipynyt, ennenkuin eräs upsieri astui sisään.
"Onko mamseli Gek täällä?" kysyi hän.
Talonpoika viittasi ääneti tyttöön. Upsieri astui likemmäksi, katseli
häntä muutamia silmänräpäyksiä ja sanoi: "hänellä oli sotatautia, näen
mä. Mutta meillä on lääkäri prikaatissamme. Mamseli Gek", pitkitti hän,
"minua ilahduttaa ja omaisianne on se vielä enemmän ilahduttava, että
olette tullut pelastetuksi. Rykmentinpastori Holm, joka Savon prikaatin
kanssa äskettäin tuli tänne, on kertonut meille äitinne ja sisarenne
pelastuksesta Tampereelta. Minä voin ilahduttaa teitä sillä tiedolla,
että he onnellisesti ovat tulleet isänne tykö ja että hän on lähettänyt
heidät turvaan Uuteenkarlepyyhyn. Niin pian kuin terveytenne ja
voimanne sen myöten antavat, tahdomme hankkia teille tilaisuutta jonkun
kuormastomme kanssa päästä sinne. Ensinlähtevällä kurierilla lähetän
heille teidän terveisenne".
Amalian kasvot valkenivat vähäisen. Hän avasi silmänsä ja niistä loisti
syvä kiitollisuuden tunne. Rehellisen Paavon kasvoilla kuvautui myöskin
hetkeksi tyytyväisyys, mutta hän käänsi taas kohta huolettavan
huomionsa tyttöön.
Samassa hetkessä kuului torven räminä. "Kapteini Burman!" huusi yksi
rakuuna. "Meidän sananlähettimme tulee takaisin, vihollinen rikkoo
sotilakon".
"Se on mahdotonta", vastasi upsieri. "Kello ei vielä ole kaksitoista ja
sotilakko loppuu vasta kello yksi. Mutta me emme voi jättää tätä
sairasta naista avutonna vihollisen valtaan. Tule sinä ja auta
talonpoikaa häntä kantamaan".
Rakuuna totteli kohta upsieriansa ja tarttui paariin. Paavo kehoitti
häntä surullisella äänellä kantamaan hiljaa ja varovasti.
"Voi, ett'en saa kuolla Jumalan huoneessa!" huokasi tyttö puoliääneen,
vietäessään pois kirkosta, joka vihollisen tullessa ei saanut olla
turvapaikkana edes kuolevallekaan.
Tiellä oli kapteini Burman koonnut etuvartijansa. Hän käski paarten
kiiruhtaa edelle sillan ylitse. Silloin näkyi tiellä vastaiselta
puolelta joukko ratsastajia, jotka lähenivät täyttä ravia ajaen.
"Se on kapteini Brusin", lausui hän. "Mitähän tämä on? Eikö he pidä
häntä arvossa sananlähettinä? Vetäytykää yhteen, pojat! Me viivytämme
vihollista kumminkin niin kauan, että sairas pääsee pakoon. Hän on
urhoollisen soturin tytär".
Brusin tuli samassa. "Ne heittiöt!" huusi hän Burman'ille. "Minä sanoin
ajutantille kellon olevan ainoastaan kaksitoista, mutta hän vastasi,
että hänen päällikkönsä kello näytti oikean ajan. He ovat ampuneet
minua. Silta on pikaisesti revittävä".
"Jos tahdot pidättää heitä vähän", sanoi Burman, "niin otan minä Savon
jääkärit, jotka seisovat sillan vieressä, avuksi ja revin sen.
"Hyvä", vastasi Brusin ja asetti pienet joukkonsa riviin. Aika oli
täpärällä, sillä ensimmäinen kasakkiparvi läheni jo. He hiljensivät
vähän vauhtiansa, nähdessään nämät kaksitoista (sillä useammat eivät he
olleet) Karjalan rakuunaa odottavassa asennossa. Mutta he lähestyivät
kuitenkin, kunnes tulivat pyssynkantamuksen päähän. Silloin laukasivat
rakuunat karpiininsa ja kasakit vetäytyivät nopeasti muutamia askeleita
takaisin. Mutta rakuunain oli myöskin peräytyminen. He tekivät sen
kuitenkin niin verkalleen, ett'ei vihollisen etujoukko uskaltanut tulla
aivan likelle. Vaan tätä seurasi suurempia joukkoja. Kokonainen
ratsaskunta keisarillisen kaartin ulaaneja valmistautui rynnäkköön.
Rakuunat kiiruhtivat pois.
Sillalla olivat Savon jääkärit täydessä toimessa, repiessään irti
ansaita ja hävittäessään tukkeja ja salvaimia. Mutta viholliset
tunkivat eteenpäin. Karjalan rakuunat laukkasivat viimeisillä ansailla
sillan yli, vihollisten luotien vinkuessa heidän ympärillänsä. Savon
jääkärit, jotka tähän asti olivat käyttäneet kirvestä, tempasivat nyt
tussarin olalta ja surmaava, vaikka epätasainen laukaisema heitti
joukon ulaaneja maahan.
Keskellä kähäkkää tunkeutuivat nopeilla askelilla ansaiden yli ne
molemmat, jotka kantoivat paaria. Vihollinen luoti lensi yht'äkkiä
avuliaan rakuunan käsivarren lävitse. Hän päästi käsistään paaret.
Mutta Paavo otti joutuisasti Amalian uumiin kiinni, nosti hänet
syliinsä ja pakeni kiiruulta. Kuolevan tytön pää nojasi hänen rintaansa
vastaan ja voipunut kätensä lepäsi hänen olkapäällään.
Hän pääsi onnellisesti sillan ylitse. Sen vasemmalla puolella oli pari
taloa. Oikealle, jonneka tie meni, näkyi patteri useammilla siltaan
päin käännetyillä tykeillä, jotka olisi luullut voivan estää kenenkään
siitä ylitse pääsemästä. Paavo kiiruhti taakkansa kanssa likimpään
tupaan, jossa luuli olevansa turvassa.
Asukkaat olivat kaikki lähteneet pois huoneistansa. Paavo laski Amalian
alas rahille ja otti vienosti kiinni hänen kädestänsä. Silloin
liikkuivat tytön huulet. Hän kumartui alas, kuullaksensa hänen heikkoa
ääntänsä. "Paavo!" kuiskasi hän, "nyt et enää kauemmin voi pelastaa
lapsuuden ystävääsi. Vie terveiseni isälleni, äidilleni, sisarilleni!
Sinun äidillesi myöskin, Paavo! Nyt ovat vaivani loppuneet. Paavo,
ystäväni, rukoile Jumalaa -- --"
Paavon silmät himmentyivät kyynelistä. Hän piti vielä kiinni tytön
kädestä ja pyyhki toisella kädellään kyynelet pois silmistänsä.
Katsoessaan nyt Amaliaan oli henki paennut tämän huulilta. Paavo seisoi
aivan kuin kivestyneenä ja katseli tytön vaalenneita kasvoja; sanomaton
tuska painoi hänen rintaansa ja hän ei kuullut, kuinka tappelun meteli
kasvoi ulkopuolla, kuinka tykkien jyrinä lopuksi sekautui
kivärinlaukauksiin.
Kenraali Tutschkoff oli saanut käskyn valloittaa sillan, maksakoon mitä
hyvänsä. Ääretön joukko jalkaväkeä täytti seudun aina kirkolta asti.
Monilukuinen tykistö leveni rannalle, oikealla puolen siltaa.
Hävitettyänsä noin puolen siltaa olivat Savon jääkärit pakoitetut
vetäytymään takaisin, antaaksensa Suomen tykistölle tilaa ampua. He
kiirehtivät vasemmalle, järjestyäksensä kylän takana. Silloin rupesivat
Suomalaisten tykit jyrisemään. Kenraali Sandels seisoi muutamalla
kalliolla ja katseli asemata. Hän näki keisarillisen kaartin
kranatöörit, valmiina ensiksi astumaan puoleksihävitetylle sillalle,
jota Venäläiset keskellä luotien vinkunaa korjasivat irtaimilla
laudoilla ja ansailla. Mutta Sandels oli asettanut patterinsa niin
hyvin, että hänen tykistönsä saattoi pyyhkäistä koko sillan.
Rohkeasti rupesivat nyt kranatöörit liikkumaan sillan yli. Vaan kauas
eivät olleet ehtineet, ennenkuin heidän ruumiinsa peittivät tätä
hirvittävää tietä ja ainoastaan muutamia ylijääneitä vetäytyi takaisin.
Mutta se varma kuolema, joka täällä kohtasi sotilaita, ei kuitenkaan
voinut hillitä jälelle jääneiden intoa. Uusi rykmentti astui esiin,
Veliki-Luk'in, jonka päällikkönä oli evesti Tschoglokoff.
Hurranhuudoilla ryntäsi se eteenpäin. Keskellä siltaa saavutti sitä
tappio. Mutta sen jälessä tuli Räävelin rykmentti, jota nuori ruhtinas
Dolgoruki itse komensi. Valkoisen ratsunsa selässä riensi hän
kiihoittamaan soturien horjuvia rivejä. Hilpeillä liikennöillä
puhutteli hän sotamiehiä ja tiheä joukko hyökkäsi eteenpäin.
Uusi laukaus Sandels'in pattereista löi tukulta Venäläisiä maahan.
Nuori ruhtinas, jonka keskellä meteliä voi tuntea valkoisesta
hevosestaan, riensi ylijääneiden etupäässä ja onnistui pääsemään sillan
ylitse. Mutta juuri siinä hetkessä, kuin hän astui toiselle rannalle,
nähtiin hänen hellittävän ohjakset ja horjuvan. Hän kaatui takaperin
hevosensa selälle ja veri purskui hänen lävistetystä sydämestänsä.
Hetken aikaa epäilivät hänen seuraajansa, mutta vaikka heidän rivinsä
olivat harvettuneet, tunkivat he kuitenkin esiin ja heittäytyivät
vasemmalle, hakeaksensa suojaa Kauppilan asuinhuoneiden takana. Mutta
siellä kohtasi heitä Savon jääkärit. Sill'aikaa tulvaili yhä Venäläisiä
sillan yli, vaikka ainoastaan vähin osa pääsi toiselle rannalle. Kaikki
ylitulleet heittäytyivät Kauppilan taakse ja siellä nousi ankara
taistelu Suomen jääkärien kanssa, joidenka vähitellen täytyi peräytyä.
Likimmäisen huoneen ovessa näkyi nuori Suomen talonpoika, kirves
nostetussa kädessä. Venäläisten sinne rynnätessä kaatuivat ensimmäiset
hänen raivokkaista iskuistaan, kunnes hän viimein, ylivoimalta
voitettuna, vaipui alas veriselle kynnykselle. Samassa lensi rätisevä
raketti Venäläisten patterista salmen ylitse ja putosi tuvan kattoon.
Tiheä savupilvi peitti tämän kauhistavan kohtauksen ja kaikki talot
seisoivat pian ilmitulessa.
Palavien rakennusten takana olivat Venäläiset vähittäin koonneet
melkeän voiman, vaikka jokainen eri joukko sillalla oli kärsinyt suurta
tappiota. Sandels'in tarkka silmä huomasi heidän pian aikovan tehdä
rynnäkön itse patteria vastaan. Hän odotti että kaksi pataljonaa
Valkiaisista ehtisi tulla hänen avuksensa. Kaikissa tapauksissa seisoi
kuitenkin varajoukkona varustusten takana kaksi komppaniaa Savolaisia,
joidenka päällikköinä olivat mainiot majurit Duncker ja Malm. Sandels
katsahti heihin luottavalla silmäyksellä ja antoi vaan käskyn pitää
tykintulta siltaa vastaan hyvässä voimassa.
Nyt rupesivat ulaanit tunkemaan sillalle. Silloin hyökkäsivät
Venäläiset palavasta Kauppilasta ja tekivät rynnäkön patteria vastaan.
Kauhealla vimmalla kiipesivät urhoolliset Veliki-Luk'in jääkärit
juoksuhaudan ylitse ylös vallille. Jokaisen tykin välissä nähtiin
venäläisiä päitä. Keisarillisen kaartin kranatöörit pääsivät ensiksi
vallin ylitse. Suomen tykkimiehet patterin toisessa päässä lyödä
sivalsivat ympäriinsä laastukeilla ja sapeleilla, mutta kranatöörein
pajunetit viskasivat heidät maahan.
Nyt oli oikea hetki käsissä. Sandels katsahti evestluutnantti
Fahlander'iin, joka seisoi hänen vieressänsä: "anna Malm'in ja
Duncker'in komppaniat astua esiin ja poistaa rynnäkkö!"
Kuin salama lensi Fahlander odottavien soturien luokse. He olivat jo
järjestyneet, kivärit valmiina, joka silmä isketty päällikköön.
"Pojat", huusi Fahlander, "ojentakaa pajunetti! Edespäin! Kuolema
noille koirille!"
Ääretön hurranhuuto kaikui soturien huulilta, heidän rivinsä rupesi
liikkumaan, joka askel enensi heidän vauhtiaan ja kotkan nopeudella
syöksivät he kranatöörien päälle, jotka kohta viskattiin takaisin
juoksuhautaan, nyt täynnä vihollisia.
Mutta Suomalaiset eivät seisahtaneet vallille. Nähdessään vihollisten
joukkoja kiihtyi vaan yhä enemmän heidän sotahimonsa.
"Eteenpäin! päälle!" kuului upsierien ääni. Silloin kaikui uusi
hurranhuuto ja vallin ylitse hyökkäsivät he alas vihollistensa päälle.
Joukottain kaatui Venäjän sotamiehiä. Joka Savon pajunetti tuli
veriseksi. Mitään armoa ei pyydetty, mitään ei annettu. Jossa pajunetti
murtui, lyötiin tukilla; jossa kiväri meni rikki, lyötiin puristetuilla
nyrkeillä ja sijaa saivat Savolaiset. Pian oli juoksuhauta puhdistettu
ja ne Venäläiset, jotka vielä olivat jälellä, pakenivat täyttä laukkaa
sillalle. Mutta Savolaiset karkasivat heidän jälkeensä, ajoivat heidät
pajunetilla veteen, ja kahdesta tuhannesta, jotka olivat astuneet
rannalle, ei neljäsosakaan tullut takaisin sillan ylitse.
Kun Venäläisten rynnäkkö tällä tavoin oli takaisin lyöty, vietiin
kiiruusti tykistö alas vastuksitta ja järjestettiin sillan vieressä.
Ulaanit, jotka olivat tulleet pakenevia kumppanejansa vastaan,
pakoitettiin juuri näiltä takaisin. Silloin rupesi taas Suomen tykistö
ampumaan lähemmältä ja kaikki Venäläisten yritykset päästä sillan yli
raukesivat tyhjään.
Tappelua kesti vielä, vaikka etäällä, siksi kuin ilta rupesi
lähenemään. Silloin kuului Venäläisten puolelta torven kajahdus.
"Se oli sananlähetti", sanoi Sandels. "Lakatkaa ampumasta ja antakaa
hänen tulla. Menkää häntä vastaan, kapteini Burman, ja kysykää, mitä
hänellä on sanomista!"
Upsieri lähti sillalle. Yleinen hiljaisuus syntyi salmen molemmilla
puolilla keskustelijain puhellessa.
Burman'in ääni kuului lopulta: "kenraali Tutschkoff ehdoittaa
neljänkolmatta tunnin sotilakkoa".
"Sano hänelle", vastasi Sandels, "kuudenneljättä tunnin! Muuten
pitkitämme tappelua".
Taas pitkä äänettömyys.
"Kuusineljättä tuntia!" kuului Burman'in ääni.
"Hyvä!" vastasi Sandels. "Kenraali saa tuottaa haavoitettunsa ja
kuolleensa, kohta, jos tahtoo".
Samassa tuli myöskin kurieri Suomen ylipäälliköltä ja antoi kirjeensä
Sandels'ille, joka ääneti otti ne vastaan. Hänen muotonsa synkistyi,
lukeissaan niiden sisältöä. Kaikki lähellä seisovat upsierit katsoivat
häneen suurella uteliaisuudella.
Viimein lausui Sandels: "Hyvät herrat, meillä on käsky kohta peräytyä".
"Peräytyä!" kertoivat hämmästyen läsnä-olevat. "Peräytyä!" kuului
kolkosti soturein rivistä. Kaikki kasvot synkistyivät, kaikki silmät
tirkistivät maahan.
"Mutta olemmehan voittaneet!" huusi eräs nuori upsieri.
"Meidän on kuitenkin peräytyminen!" sanoi Sandels. "Se on ylipäällikön
käsky".
Kun tämä käsky ilmoitettiin voittaville sotamiehille, nousi yleinen
valitus. Monen kivikovan sotijan silmä, joka ei ollut vuodattanut
kyyneltäkään sodan kauhistavimmissa kohtauksissa, vettyi nyt, kun hänen
täytyi voittamatonna jättää isänmaansa voitetuille vihollisille.
"Hyvät herrat", sanoi Sandels, katsoessaan viimeisen kerran
mainehikasta tappelutannerta, "tämä on kuitenkin pieni Austerlitz!"