Paavon kotitalo.
Iltapuolella nousi ankara etelätuuli, joka pian kasvoi hirmuiseksi
myrskyksi. Pyhäjärven, Näsijärven, Vankaveden ja Visuveden laveilla
vesillä aina pohjaisempaan Suomeen asti raivosi myrsky, ja kuohuvia
aaltoja loiskui niemiä ja kareja vastaan. Vaahdon seassa Vankavedellä
pyrki eräs vene tullaksensa muutaman niemen suojaan. Soutajina oli
siinä muutamia suomalaisia talonpoikia ja perää piti rohkea Paavo, joka
taitavasti ymmärsi estää venettä kaatumasta. Muut veneet, jotka
vaanjunkkari Roth'in johdolla hätyyttivät Tamperetta, olivat eronneet
ja nousseet maalle useammille saarille. Valppaat, väsymättömät ja
tapaamattomat, pitivät he nämät vedet puhtaina kaikista Venäläisistä ja
kuleksivat pitkin rantoja, jossa kaappasivat pois jokaisen venäläisen
kurierin, ryöstivät kuormastoja ja löivät vähäisempiä sotamiesjoukkoja.
Koottuansa kaikki täällä löytyvät veneet ja alukset ja hävitettyänsä
Tampereen sillan, pitivät he tällä tavoin Venäläisten armeijaa
piiritettynä. Ainoastaan tekemällä ison kierron saattoivat Venäläiset
Iinsalmen kautta auttaa Kamenskia. Mutta Iinsalmelle oli Sandels
prikaatinsa kanssa asettunut.
Tampereelta pakenevien naisten oli koettaminen päästä metsiä myöten
niin kauas pohjaiseen, ett'ei heidän enää tarvinnut pelätä Venäläisten
armeijaa vasemmalla rannalla. Mutta myrsky pakoitti heitä juuri sillä
rannalla pelastustansa etsimään. Paavo oli kuitenkin valinnut
turvallisen paikan, jossa ei yhtään vihollista ollut. Kurussa,
kappaleen matkaa siitä poltetusta maatalosta, jossa majuri Gek'in perhe
oli asunut, oli Paavon oma talo. Kun vene, jossa pakolaiset olivat, oli
ehtinyt erään niemen sivutse, laski se rantaan muutamien suurten
leppäpuiden suojassa. Paavo nousi naisten ja papin kanssa maalle ja
muut talonpojat lähtivät taas vesille.
"Viekää vaanjunkkarille terveisiä", virkkoi Paavo, "ja sanokaa hänelle,
että huomenna aamulla olen Kurun kirkolla. Jos hän nousee maalle
muutamien miesten kanssa ja tulee sinne, saamme vieläkin keskustella.
Minä viivyn ainoastaan tämän yön vanhempieni ja siskojeni tykönä".
Tämän hyvästijätön perästä vei Paavo naisensa metsään. Taivasta
tavottavien honkain välitse, jossa ei yhtään tietä ollut, ja
pensastojen läpi, joita Paavo taitteli tietä raivataksensa, tuli seura
muutamaan taloon, jonka ympärillä oli pari pellonaitausta. Tänne ei
vielä yksikään vihollinen ollut osannut tulla, sillä älykäs Paavo oli
sulkenut ainoan tien, joka vei taloon parin kallion välitse, sillä
tavoin, että oli kaatanut joukon honkia ja tehnyt sysihaudan keskelle
tietä, niin että Venäläiset, jos tulisivat sinne, luulisivat tien
vievän ainoastaan haudalle. Muuten oli talon ympärillä kaikilla puolin
äkkijyrkkiä vuoria.
Paavo astui ensinnä sisään avaraan pirttiin. Siellä istui takan edessä
vanha akka ja korjasi valkeaa. Kaksi nuorempaa naista oli ruuan
valmistamisen toimessa. Korkeassa sängyssä tuvan peräseinällä lepäsi
vanha ukko, jonka harmaa parta välkkyi valkean paistetta vastaan.
Ääneti katseli Paavo ympärillensä ja meni sen jälkeen rahille istumaan.
Ei yksikään läsnä-olevista osoittanut ilon tai kummastuksen merkkiä.
Mutta toinen naisista, vaihetettuansa silmäyksen Paavon kanssa, meni
vieraita vastaan ja talutti heitä rahille.
Ukko käänsi päätään ja katseli tulijoita, akan sytyttäessä pari
pärettä, paremmin pirttiä valaistaksensa. Vasta pitkän, jnhlallisen
äänettömyyden perästä nousi Paavo ylös ja läheni vanhusta, ottaen
käteensä lakin, jota tähän asti oli pitänyt päässään. Vanhus teki nyt
muutamia kysymyksiä, joihin Paavo kunnioituksella vastasi. Hän kertoi,
näet, viimeisten päivien tapauksista. Vaimot kuuntelivat tarkasti tätä
puhetta, vaikk'eivät olleet siitä vaarin ottavinaan.
Kun Paavo jälleen oli istunut rahille, nousi vanha akka ylös; meni
rouva Gek'in luo ja antoi hänelle kättä, toivottaen hänelle "Jumalan
rauhaa". Rouva Gek vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jonka jälkeen
akka kätteli muita naisia ja sanoi heitä tervetulleiksi. Nyt astui
pappi, hyvin tottunut maan tapoihin, ukon luokse ja puuttui puheisin
hänen kanssansa.
Paavo meni sill'aikaa ulos. Hänen sisarensa levittivät pöydälle ison
liinan, jonka valkoiselle pohjalle oli neulottu monenvärisiä ruusuja.
Suuri kistu avattiin, josta muutamia hopeapikareita ja pari suurta
tinavatia otettiin esiin. Vähän aikaa puhuttuaan naisvierastensa kanssa
antoi akka muutamia avaimia tyttärillensä, jotka sen jälkeen aitasta ja
ruokahuoneesta toivat mitä parasta talossa oli.
Paavo tuli takaisin aterialle, joka oli oikeita Suomen ruokalajia:
lihaa ja kalaa sekä ääretön ruiskakku. Myös otettiin esiin iso,
ympyriäinen tinapullo, jossa oli viiniä. Ruualta päästyään meni Paavo
ulos ja veti vähän ajan perästä sisään suuren ja pitkän reen. Hänen
sisarensa toivat pari samankaltaista ja näihin tehtiin vieraille sijoja
peuran- ja karhunnahoista.
Pappi ja Paavo menivät heinälatoon makaamaan.
Suomen talonpojalla on erinomainen voima valvoa. Heinä-aikana, etäisiä
suoniittujansa korjatessaan, hän tuskin ollenkaan nautitsee lepoa.
Paavo ei ollut kauan nukahtanut, ennenkuin levoton tunne ajoi hänet
ylös ja saattoi häntä vaeltamaan metsän lävitse kotinsa ympäri
tutkiaksensa, oliko kaikki rauhallista ja luotettavaa. Nuori talonpoika
vaelsi perityllä maallaan, joka hetki peläten siinä näkevänsä
vihollisia. Tämä maa oli nyt hänen rehelliselle sydämellensä sitä
pyhempi, kuin hänen asunnossaan oli vieras, joka hänelle oli kalliimpi
kaikkea muuta maan päällä, vaikka tämä tunne hänessä vielä oli himeä ja
epäselvä. Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla
omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän,
niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä
askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein
siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien.
Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa. Myrsky oli
tau'onnut, kaikki oli hiljaista, ainoastaan muutamat oravat karruttivat
mäntyjen latvoissa ja yksinäinen rastas viserteli suloista lauluaan.
Taivaan-kannen puna ilmoitti lyhykäisen yön loppua. Paavo kiipesi
suureen mäntyyn, päivän valetessa nähdäksensä niin kauas ympärille,
kuin suinkin.
Hänen tottunut silmänsä ei jättänyt yhtäkään esinettä tarkastelematta.
Jokaisen pienimmänkin muutoksen sumussa ja hänelle niin tutuissa
puunlatvoissa olisi hän huomannut; ei vähinkään ääni jäänyt häneltä
kuulematta. Vankavedellä näki hän veneen, joka laski Kuruun päin, jonka
kellotapuli näkyi etäältä puiden välissä. Maanpuolella ei hän huomannut
yhtäkään liikuntoa. Hän astui sentähden alas ja läksi kirkolle.
Vaanjunkkari Roth jätti veneensä ja kumppaninsa rantaan ja läksi
astumaan määrätylle kohtauspaikalle. Polku vei hänet maantielle, joka
tiheän metsän lävitse kulki kirkolle. Yht'äkkiä huomasi hän puiden
välissä esineen, joka tarkistutti koko hänen huomionsa. Se oli kasakki.
Kohta oli Roth tehnyt päätöksensä. Kasakki oli yksinään, siis oli hän
vangiksi otettava. Roth meni suuren puun suojaan, joka seisoi tien
varrella ja jonka sivutse kasakin oli ratsastaminen. Hiljaan laski hän
kivärinsä pois, jonka latinkia hän ahnehti, sillä Suomalaiset olivat
yleisesti ampumavarojen puutteessa. Sitä vastoin veti hän miekkansa.
Kun kasakki tuli likelle puuta, huomasi hän samassa vihollisensa, mutta
ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää keihästä taikka kääntää hevosensa,
karkasi Roth esiin ja pisti miekkansa hevosen rintaan. Sen perästä
tarttui hän kiinni kasakin rintaan. Hämmästynyt villi tavotti pitkää
pistoolia, joka oli hänen vyössänsä, mutta Roth tarttui hänen käteensä
hirmuisella voimalla. Hän ei voinut käyttää aseitaan: tässä kysyttiin
siis käsivoimaa. Mutta harteva vaanjunkkari voitti hänet helposti,
lannisti häntä parilla nyrkin lyömällä, tempasi hänet irti kaatuneesta
hevosesta ja veti häntä perässään vankina.
Varovasti läheni vaanjunkkari kirkkoa. Hän tiesi, että kasakilla,
tavallisuuden mukaan, oli kumppani lähellä. Aivan oikein istuikin
kirkkotarhan muurin vieressä vakoileva kasakki. Tämä oli jo luultavasti
huomainnut jonkun saaliin, sillä äkisti ojensi hän keihäänsä, kannusti
hevostaan ja riensi eteenpäin. Hänen vauhtinsa pysäytettiin kuitenkin
yht'äkkiä ja hänen keikahtaessaan maahan hevosen selästä kuului kova
pyssynlaukaus.
"Hm!" sanoi vaanjunkkari itsekseen, "se oli kaiketi Paavo. Ell'ei vaan
näillä molemmilla variksilla oisi useampia seurassansa. Ottakaamme
selko siitä".
Roth teki sen jälkeen vangille muutamia kysymyksiä kielellä, jonka itse
luuli olevan venäjää, mutta josta vanki ei paljon ymmärtänyt. Mutta
missä kieli ei riittänyt, siinä tulivat merkit ja liikunnot avuksi.
Vaanjnnkkarin lujat nyrkit kehittivät oivallisesti Venäläisen
käsitystä. Tämän eriskummaisen tutkinnon kestäessä tuli myöskin Paavo
saapuville. Ainoastaan vähäisellä nyykähdyksellä tervehti vaanjunkkari
häntä ja pitkitti sen jälkeen temppujaan kasakin kanssa. Pääkohta
siitä, mitä hän luuli saaneensa tietää, oli se, että Nefnef vähäisen
lähetyksen kanssa oli likitienoossa ja että eräs maanmittari, jonka
nimen Roth tunsi, oli Venäläisten oppaana.
Kun vaanjunkkari oli ilmoittanut arvelunsa Paavolle, pitivät he yhdessä
keskustelua, josta tuli se päätös, että maanmittari oli petturi. Paavo
tuli levottomaksi kodistaan ja käski Roth'in seurata itseään. Hetken
mietittyänsä suostui tämä siihen. Mutta ennenkuin jätti paikan, oli hän
niin varova, että sitoi kasakin kiinni kirkkotarhan porttiin. Molemmat
ystävät läksivät sen jälkeen Paavon taloon päin.
Heidän arvelunsa eivät olleet väärät: petollinen maanmittari oli
näyttänyt Nefnef'ille tien. Tuo niin viisaasti rakettu sysihauta oli
hävitetty. Tämän nähdessään Paavo päästi kolkon huudahduksen. Roth
laski kätensä hänen olallensa hiljaisuutta osoittavalla silmäyksellä.
Paavo malttoi mielensä ja molemmat lähenivät, hiljaa hiipien,
yksinäistä kotia. Noin kaksikymmentä Venäläistä näkyi pihalla. Puoleksi
vaatetetut naiset pitivät syleillen toisistaan kiinni. Yksi kasakki
piti hivuksista kiinni vanhaa ukkoa, joka oli vedetty esiin sängystään.
Nähdessään näin rääkätyn vanhuksen, kävi puistuttava vävähdys Paavon
ruumiin lävitse. Silmänräpäyksessä oli pyssy hänen poskellansa ja sen
luoti lensi Venäläisen pään lävitse.
"Sinä aloitit liian varhain, Paavo", sanoi Roth, "mutta minä tahdon
auttaa sinua". Hän pani kivärinsä silmälle ja kaksi Venäläistä kaatui.
Kohta nousi meteli Venäläisten seassa. Puoli tusinaa kasakkia syöksi
sinne päin, jossa rohkeat pyssymiehet seisoivat korkealla kalliolla.
"Kuule, Paavo", sanoi Roth, "minä menen tuomaan tänne mieheni veneestä,
niin otamme heidät pian. Asetu sinä sysihaudalle, josta he vaan voivat
tulla edespäin yksi kerrallansa, äläkä päästä yhtäkään ulos. Älä vaan
kiivastu kovin, sillä kiivaudella vahingoitat sekä itseäsi että heitä".
"Kas tuolla petturia", keskeytti häntä Paavo, "tuolla hän tulee ulos
pirtistä".
"Odota", sanoi Roth, "ennenkuin menen, tahdon heittää hänelle
sinimarjan silmään. Se on vähintä, jota voin tehdä semmoiselle
konnalle".
Hän oli jälleen ladannut pyssynsä ja tähtäsi suurella kylmyydellä ja
verkkaisuudella. Luoti lävisti maanmittarin, ja Roth ja Paavo jättivät
samassa kallion, jonne kasakit eivät voineet kiivetä ylös.
Paavo meni sille paikalle, johon Roth oli hänet määrännyt. Polku siinä
kävi kahden kallion välitse ja solan edessä, jonka sysihauta ennen oli
sulkenut, löytyi vielä joukko tukkia. Paavo veti muutamia niistä
kallioin väliin, niin että tie sillä tavoin jälleen suljettiin. Itse
asettui hän ison kiven viereen, josta helposti huomasi jokaisen, joka
tahtoi tunkea eteenpäin.
Kauan ei hän siinä ollut seisonut, ennenkuin muutamia kasakkeja
lähestyi. Ensimmäinen kaatui kohta hänen luodistaan, muut toiset
ratsastivat takaisin taloon. Pian tulivat he toki takaisin suuremmalla
miesjoukolla ja tekivät uuden koetuksen, joka ei kuitenkaan onnistunut.
Sill'aikaa oli Roth kymmenen miehen kanssa ehtinyt tulla. Urhoollinen
vaanjunkkari, joka yhtä hyvin kuin hänen muutkin sotamiehensä tunsi
paikan, oli jo tiellä sinne tehnyt määräyksensä.
Sotamiehet kiipesivät ylös kallioille, josta muutamat heistä saivat
tilaisuuden ampua. Mutta sisäänsuljetut Venäläiset tekivät hurjan
koetuksen väkisin tunkea ulos. He tulivat kuitenkin ammutuiksi, yksi
toisensa perästä. Keskellänsä veivät he naisväen ja papin, joiden kädet
olivat sidotut. Tämä näky suututti Suomalaisia niin, että he hyppäsivät
alas kukkuloilta ja heittäytyivät vihollistensa yli pajunetilla. Ankara
taistelu nousi, mutta Suomalaisten käsivoima ja ruumiinväkevyys sai
pian voiton, varsinkin kuin hevoset tungossa olivat Venäläisille
ainoastaan esteeksi.
Paavo taisteli ensimmäisenä. Hän oli heittänyt pyssyn olallensa ja
käytti nyt molemmilla käsillä kirvestä. Terävillä iskuilla raivasi hän
itselleen tietä, siksi kuin oli päässyt naisten luokse. "Missä Amalia
on?" kysyi hän kiivaasti.
"Nefnef on vienyt hänet pois", valitti äiti, väännellen sidottuja
käsiään.
"Pelasta sinä naiset", sanoi Paavo Roth'ille, joka oli seurannut häntä.
"Minä vien heidät veneeseni", vastasi Roth. "Siellä on sijaa teillekin,
pastori Cygneus".
"Missä on isäni?" kysyi taas Paavo. Hän katsahti äitiin, mutta tämä ei
vastannut. Hänen sisarensa olivat yhtä mykät.
"Hän ei enään elä", sanoi pappi. "He ovat murhanneet vanhuksen".
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen katsantonsa oli hirmuinen. Roth
otti häntä käteen ja sanoi: "hillitse itseäsi, Paavo. Me kostamme sen
sinulle".
"Kuka?" kysyi Paavo kolkolla äänellä.
Vanha äiti osoitti erästä Venäjän ala-upsieria, sanoen: "tuo halkaisi
isäsi pään".
Ennenkuin kukaan kerkesi sanaakaan sanomaan, ennenkuin Roth oli ehtinyt
tarttua Paavon nostettuun käteen, oli tämä viskannut kirveensä
murhaajan päälle, joka vaipui vereensä.
"Mutta missä on hän?" kysyi Paavo vieläkin ja vastausta odottamatta
riensi hän taistelupaikalta taloon, joka jo oli ilmitulessa.
Tuskastuneena katsahti hän sisään avatun oven lävitse. Siellä oli vaan
hävitystä ja verta. Laattialla näki hän isänsä ruumiin. Mutta liekit
pakoittivat häntä pakenemaan. Katsahtaen metsään päin näki hän puiden
välissä upsieria, joka tahtoi vetää myötänsä naista rantaan päin. Hän
tunsi kohta Nefnef'in ja Amalian. Nopeasti kuin salama oli hän siellä
ja tarttui vihollisensa rintaan.
"Nyt et pääse niinkuin viimein", sanoi Paavo ja veti häntä myötänsä
erääsen pieneen raivattuun paikkaan liki palavaa navettaa. Keskellä
tätä paikkaa oli vähäinen paalu, ja sen ympärillä kuusenhakoja. Paavo
nosti vihollisensa maasta ja heitti hänet yhdellä otteella hakojen
päälle. Mutta nämät välttyivät, niin että Nefnef putosi alas. Siinä
oli, näet, karhunkuoppa. Että kosto täällä kohtasi Nefnef'iä, kuultiin
ärjyvästä mörinästä, joka ilmoitti, ken siellä häntä ennen oli.
Paavo lähti nyt kohta Amalian tykö, joka tainnuksissa oli vaipunut
maahan. Rehellinen talonpoika katseli hänen lempeitä, vaalistuneita
kasvojansa. Hän oli jo lapsuudestansa asti nähnyt ja rakastanut tätä
nuorta tyttöä. He olivat leikinneet yhdessä lapsina ja vaikka Amalian
sievempi kasvatus, pian pani väliseinän hänen ja yksinkertaisen
talonpojan välillä, oli kuitenkin Paavossa, ikäänkuin näkymättömästä
vaikutuksesta, syttynyt tunne, syvempi ja jalompi kuin tavallisesti
hänen säädyssänsä. Hänellä ei kuitenkaan nyt ollut paljon aikaa antaa
tunteillensa valtaa Amaliaa nähdessään. Useampia laukauksia
päästettiin, hurranhuutoja kaikui ja ankara taistelu kuului jälleen
sysihaudalta. Venäläiset olivat niinmuodoin saaneet apua.
Paavon ensimmäinen ajatus oli rientää sinne, mutta hän malttoi
mielensä, silmäillessään Amaliaa. Tämän kanssa uuteen vaaraan syöksyä
oli hänelle mahdotonta. Amalia oli ensin pelastettava. Katsottuaan
vähän ympärillensä ja päätöksensä tehtyään nosti Paavo taintuneen
tytön ylös maasta.
Hän anoi silmänsä. "Hyvä Jumala!" huusi hän; "Paavo, missä olen minä,
missä ovat äiti ja sisaret?"
"Minä olen sinua suojeleva", vastasi Paavo. "Minä tahdon viedä sinut
heidän luoksensa, jos mahdollista on".
Hän otti tytön syliinsä niin sievällä ja kauniilla tavalla, kuin
ainoastaan luonnosta jalo tunne voipi määrätä. Hänen päänsä lepäsi
Paavon hartiota vasten ja hän ummisti silmänsä kannettaessaan pois
kallioin väliin, jossa Paavo yksinään tunsi joka rotkon, joka pensaan,
joka puun.
Sysihaudalla, jossa vaanjunkkari Roth kumppaniensa kanssa oli ottanut
tämän vähäisen venäläisen lähetyksen vangiksi, tapahtui sillä välin
julmiakin kohtauksia. Roth käski pari sotamiestä seuraamaan naisia ja
pappia veneesen, ja jäi itse toisten kanssa vartioitsemaan vankeja sekä
odottamaan Paavon takaisintuloa.
Mutta suurempi joukko Venäläisiä läheni tietä myöten. Urhoollinen
vaanjunkkari otti nopeasti vangeilta pois aseet ja ajoi heidät yhteen
laumaan kallioin välissä olevalle tielle, jossa hän antoi pari miestä
heitä vartioita. Jälelle jääneiden kuuden kanssa asettui hän jyrkälle
vuorenhuipulle, jossa häntä käsivoimalla ei voitu hätyyttää. Niin pian
kuin tämä uusi osakunta oli tullut ammuttaviin, harvenivat sen rivit
Suomalaisten luodista. Venäläisten päällikkö vastasi laukauksilla ja
peittäytyi sillä tavoin tiheään ruudinsavuun. Roth huomasi, ettei hän
paljon voinut vahingoittaa kumminkin viidenkymmenen kertaista
väkivoimaa, joka tunki solaan. Hän matkaansaattoi tosin suuren
mieshäviön, mutta menetti myöskin omia ampumavarojansa, jotka olivat
hänelle ylen kalliita. Keskusteltuaan kumppaniensa kanssa, ja kaikkein
sovittua siihen päätökseen, että Paavo kyllä tietäisi, mitä polkuja oli
menevä, käski hän niiden kahden sotamiehen, jotka olivat vartioinneet
vankeja, jättää heidät, ja koko vähäinen joukko vetäytyi veneesen,
johonka naiset jo ennen olivat tulleet. Mutta viholliset ajoivat heitä
takaa, niin että heidän kohta oli laskeminen ulos rannasta.
Paavo kiipesi kalliin taakkansa kanssa eräälle kalliolle liki rantaa,
jossa hän tiesi olevan vähäisen luolan. Hän vei Amalian sinne sisään ja
asettui itse luolan suuhun, joka oli peitetty korkeilla angervoilla,
pyssyänsä lataamaan.
Amalia painoi kätensä kasvojansa vastaan ja puhkesi kovaan itkuun, joka
viimein antoi lievitystä hänen tuskastuneelle sydämellensä. Paavo
katsahti häneen ja sanoi: "Sinun ei pidä itkeä, mamseli Amalia, sillä
täällä olemme turvassa. Viholliset eivät meitä täällä etsi, mutta jos
he tulevat, niin ei yksikään elävänä tunge tänne sisään, muutoin kuin
ruumiini ylitse."
"Äitini, sisareni!" huokasi tyttö.
"Ja minun äitini ja sisareni!" vastasi Paavo. "Ja murhattu isäni! mutta
meidän on muistaminen, että mitä ihmiset jättävät rankaisematta,
rankaisee ijankaikkinen kostaja".
Amalia ei vastannut mitään, vaan pitkitti itkuaan. Paavo katseli häntä
silmiänsä pois kääntämättä, kuunnellessaan ulospäin taistelua.
Kivärinlaukaukset olivat tauonneet ja ainoastaan kaukainen hälinä
ilmoitti, että Venäläisten joukko oli vetäytynyt rantaan päin.
"Meidän täytyy tarkastaa asematamme", virkkoi Paavo. "Ole huoletonna,
mamseli Amalia, minä tulen kohta takaisin".
Kahdenkertainen tuska kuvautui Amalian kasvoilla, mutta hän koetti
silminnähtävästi tukahduttaa pelkoansa. "Ole varoisa, Paavo!" sanoi
hän. "Älä luovu minusta!"
Kuullessaan nämät sanat, jotka tunkivat hänen sydämensä sisimpään
pohjaan, vapisi Paavo. Kirkas kyynel välkkyi hänen silmässään ja hän
vastasi: "en ikänä!" Samassa käänsi hän kasvonsa, miehevällä
mielenmaltilla, ulos järvelle päin. Hän hiipi hiljaa muutamaan luolan
likellä kasvavaan leppään, josta hän lehtien piilossa saattoi katsella
ympärillensä.
Hän näki muutamia kasakkeja kuleksivan ympäri siinä pienessä laaksossa,
jossa nyt hänen kotinsa savusi tuhastaan. Niitä ei hänen tarvinnut
pelätä. Toiselle puolelle oli hänellä näkyala järvenrantaan, jossa hän
pian havaitsi Roth'in veneen. Siinä keksi hänen tarkka silmänsä kohta
ne henget, jotka häntä huolestuttivat. Hän näki sitte Roth'in ja
urhoollisten sotamiesten myös astuvan veneesen ja laskevan ulos. He
olivat tuskin ehtineet pyssynkantamuksen päähän rannasta, kun siihen
tuli useampia kasakkeja, joista muutamat ratsastivat veteen,
laukaistaksensa pistooliaan pakenevien päälle. Mutta ne, jotka tulivat
liian liki, ammuttiin kohta kuolijaksi ja pian oli vene vaaratta ulkona
järvellä. Se laski Muroleen salmea kohti, niinmuodoin Ruovedelle päin.
Paavolla ei siis ollut muuta kuin täällä vartominen, siksi kuin seutu
tuli Venäläisistä puhtaaksi, ja sen jälkeen koettaminen käyttää kaikkia
niitä sattumia, jotka voivat olla sopivia hänen ja Amalian
pelastukseksi. Hän astui alas puusta ja kertoi Amalialle mitä oli
nähnyt.