Tampere.
Nefnef'in herätti hänen ajutanttinsa, nuori Laptjeff III. Tämä
ilmoitti, että kaksi Suhanoff'in jääkäreistä oli tullut tiedoilla
eräästä tappelusta vesillä ja että Gek'in perheen naiset olivat heidän
seurassansa.
"Laita niin, että naiset saavat yhden huoneen pihalla", sanoi Nefnef.
"Sano heille, että minä kohta tulen heidän tykönsä ja lähetä sill'aikaa
toinen jääkäri tänne".
Laptjeff vei vapisevat naiset erääsen tupaan pihan toisella puolella,
jossa tavallisesti ne talonpojat saivat yösiaa, jotka talvi-aikana
tekivät kauppaa talon isännän kanssa. Herra Laptjeff itse ei näyttänyt
paljon ystävällisemmältä, kuin se huone, jonka oven hän aukaisi.
Naisten siihen sisälle tultua sanoi Laptjeff, että palvelusväki sai
mennä, mihinkä tahtoi. "Yhden piian saa naisväki kuitenkin pitää",
sanoi hän.
Ilon leimaus välähti Paavon silmässä, koska hän teeskennellyllä
kylmyydellä jupisi muutamia sanoja piialle, joka seurasi herrasväkeä:
"Hätä neuvon keksii".
Tämän sanottuaan läksi hän pois pihalta. Ja hyvissä ajoin se olikin,
sillä vähän ajan perästä tuli Nefnef itse ulos huoneestansa ja kävi
pihalle. Hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat harmista
kohdatessaan Laptjeff'in. "Käske Petrov'in rykmentin, jolla on
vartijavuoro, asettaa joka paikkaan kahta vertaa enemmän vartijoita,
kuin ennen", sanoi hän, "ja ilmoita heti minulle, jos jotakin
tapahtuu".
Kun tämä tyly soturi astui sisään, juoksivat tuskastuneet tytöt äitinsä
viereen, joka väsyneenä oli istuutunut rahille. Vaikka Nefnef oli
vihastunut, ei hän ensin näyttänyt tietävän, millä puheensa alkaisi.
Hänen harmistunut katsantonsa muuttui myöskin pian pilkalliseksi, kun
hän sillä omituisella murteella, josta Viron ja Inkerinmaassa vanhoista
ajoista asuvat ruotsalaiset perhekunnat kohta tunnetaan, virkkoi:
"Hyvää huomenta, rouvani! Hyvää huomenta, kauniit neitoseni! Saanko
kysyä, minkätähden minua niin pelkäätte? Minkätähden pakenitte, minulle
jäähyväiset sanomatta, kun viimein Tampereella olin? Saattaako Amalia
mamseli olla niin kovasydäminen, ett'ei hänellä ole ainoatakaan
ystävällistä sanaa minulle antaa?"
Naiset eivät vastanneet tähän mitäkään. He tunsivat seisovansa
loukatun voittajan edessä ja olevansa hänen vallassaan. Fredrika
yksinään uskalsi nostaa silmänsä ja katseli Nefnef'iä omituisella
nenitteleväisyydellä, jota tämän uhkaavat silmäykset eivät voineet
kukistaa. "Kah, majuri Nefnef", lausui hän viimein, "minä luulen, että
te olette kiukkuisen näköinen. Oletteko meihin vihastunut?"
"Kohteliaisuuteeni olisi sopinut vastata kohteliaisuudella", sanoi
Nefnef. "Mutta näettekö, hyvät naiset, minä löysin teidät kuitenkin.
Koettakaa nyt tälläkin kertaa päästä pakoon!"
Amalian vaaleat kasvot muuttuivat yht'äkkiä rohkeiksi ja ynseiksi. Hän
astui askelen eteenpäin ja sanoi: "Te vihaatte meitä, majuri Nefnef, te
vainootte meitä, te teette meidät vangiksenne. Olemmekohan me, heikot
naiset, ottaneet osaa sotaan? Jalo vihollinen osoittaisi kumminkin
kunniaa sukupuolellemme".
Nefnef näkyi vähän hämmästyvän näistä sanoista. Hän malttoi toki
mielensä ja päästyänsä hämmästyksestään sanoi hän: "Mitään
onnettomuutta täällä ei ole tapahtunut. Teidän omassa vallassanne on,
mitenkä teitä tästälähtien kohdellaan".
"Vai niin", lausui Fredrika, "jos laulan majurille jonkun laulun, saan
siis taas sokerileipää ja jos Amalia antaa majurin noukkia kukkia
akkunastaan, suutelee majuri hänen käsiänsä. Mutta nyt voin jutella,
että kaikki Amalian kukkaruukut lyötiin rikki, kun majurin väki poltti
kotimme. Hyvä majuri Nefnef, minkätähden ette itse ollut kanssa
sytyttämässä?"
"Ole vaiti, sinä nenittelijä", keskeytti häntä Nefnef. "Ja te, Amalia,
muistakaa meidän molempien tilaa. Minä olen teille ilmoittanut tunteen,
jota te olette pilkannut ja halveksinut. Minä en ole tottunut
vastahakoisuuteen. Paitse sitä on isänne herjannut minua ja sitä en
ikänä voi unhottaa. Hän on tätä nykyä yksi vaarallisimpia
vihollisiamme. Jos tahtoisinkin, en kuitenkaan voisi osoittaa teille
suurempaa armeliaisuutta. Minulla on käsky pitää teitä kiinni ja teidän
kauttanne vaikuttaa häneen. Olkaa toki huoletta! Täällä voitte olla
turvassa. Vast'edes tahdomme keskustella, olisiko tarpeellista
kirjoittaa Majuri Gek'ille vai muulla tavalla käydä yhteyteen hänen
kanssansa. Siksi jääkää hyvästi!" Näin sanoen läksi hän kiiruusti pois
ja jätti naiset heidän levottomuuteensa ja huoliinsa.
Pihalla tuli Nefnef'in ajutantti taas häntä vastaan. "Herra
komendantti!" sanoi Laptjeff, "eräs kasakki on ilmoittanut kenraalin
tulon. Hän on täällä heti kohta ja tahtoo kohdata koko päällikkökunnan
torilla".
"Minulla ei ole hänelle mitään iloisia sanomia ilmoitettavana", pakisi
Nefnef. "Suhanoff'in ei olisi tarvinnut tehdä tuota tyhmää rynnäkkää
luodolle. Mutta kuule, Laptjeff! Kutsu kaikki upsierit kokoon,
niinkuin kenraali on käskenyt. Anna varustaa se vene, joka toi naiset
tänne, ja lähetä se, jonkun luotettavan upsierin johdolla, ulos vesille
Suhanoff'ia hakemaan. Sanokaa luutnantti Rodseänkolle, että hän ottaa
tätä vähäistä lähetystöä komentaaksensa".
Nefnef meni sen jälkeen torille. Siellä kohtasi hän kaksi kasakkia,
jotka kuljettivat kuuromykkää, majuri Gek'in veljeä, sidottuna
hevostensa väliin. Toinen kasakki ilmoitti, ett'ei vanki tahtonut
vastata mihinkään kysymykseen.
"Viekää hänet korttieriini Laptjeff'in tykö!" sanoi Nefnef. "Käskekää
hänen pieksää sitä uppiniskaista konnaa, kunnes hän saa ääntä
suuhunsa!"
Tämän käskyn annettuaan pitkitti Nefnef vaellustansa torille. Sinne
tuli pian kaikki ylhäisemmät upsierit, jotka olivat kaupungissa. He
näyttivät kaikki murheellisilta ja keskustelivat kiivaasti, siksi kuin,
neljänneksen tunnin kuluttua, kenraali Rajevskin vaunut tulivat
paikalle ja niiden seurassa iso joukko upsiereja.
Vaaleana sekä vaivoista ja murheista raskautettuna istui kenraali
vaunuissaan. Hänen tervehdyksensä oli kolkko ja upsieristo vastasi
siihen äänettömällä kumarruksella. Katseltuaan vähäisen läsnä-olevia
astui hän ulos vaunuista ja meni Nefnef'in kanssa erääsen huoneesen
torin varrella. Ylhäisimmät päälliköistä kutsuttiin hänen luoksensa.
Rajevski käski kenraalien istua ja rupesi sen jälkeen keskustelun
aineeksi selittämään heidän tilaansa. "Vihollistemme voiton tähden
Lapualla", puhui hän, "olemme takaisin ajetut rantamaasta.
Yhdistyksemme ylipäällikön kanssa Turussa on estetty. Sieltä emme enää
saa mitään tietoja, mitään käskyjä ja olisimme varsin sisään suljetut
näiden laveain vesien keskelle, ell'ei meillä olisi avoinna tie
Tampereen kautta saadaksemme apua. Te tiedätte varmaan, hyvät herrat,
että ruhtinas Dolgoruki suurella joukolla ja riittävillä varoilla
lähenee meitä. Terveyteni olen peräti kadottanut tällä onnettomalla
takaisin-lähdöllä, jonka vuoksi olenkin pyytänyt keisaria määräämään
toista päällikköä. Mutta ennenkuin saamme Hänen Keisarillisen
Majesteettinsa käskyjä tässä kohdin, haluaisin kuulla ajatustanne
nykyisestä tilastamme. Kokoommeko voimamme yhteen Tampereen edustalle,
voi lähdemmekö takaisin kaupungin lävitse kohdataksemme ruhtinas
Dolgorukia?"
Kullneff ja Rosatschkofski esittivät edellistä keinoa. He sanoivat,
että ruokavaroja vielä oli jälellä muutamiksi päiviksi ja että
viimeinen keino, Tampereen kautta takaisin vetäytyminen, aina oli
avoinna. Tätä juuri keskusteltaessa astui ajutantti Laptjeff III sisään
ja antoi komendantille erään ilmoituksen.
Tuskin oli Nefnef kuullut sen, ennenkuin kenraali käski hänen antaa
tietoa siitä.
"Kapteini Suhanoff", vastasi Nefnef, "jonka lähetin yhden
jääkärikomppanian kanssa kymmenellä suurella kirkkoveneellä ylös
Näsijärvelle muonaa hakemaan, on siellä kohdannut vihollisen laivaston.
Hän koetti nousta maalle eräälle luodolle, mutta osakunta Porilaisia
ajoi hänet takaisin. Hän kadotti kuudettakymmentä miestä. Sitte
vihollisten laivasto ajoi häntä takaa aina Paavolan ja Uskalin
luodoille asti, jotka ovat tästä peninkulman päässä. Siinä seisahtui
vihollinen ja kolmella veneellä ja neljälläkymmenellä miehellä pääsi
hän tänne".
Kenraalit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Lopuksi virkkoi Rajevski:
"niin kauan kuin Tampere on hallussamme, eivät he kuitenkaan mitään
erinomaisempaa voi toimittaa. Minä lähden takaisin pääkorttieriini
Alavudelle. Sieltä lähetän yhden rykmentin teille lisäykseksi, majuri
Nefnef. Antakaa tehdä patteri salmen rannalle, tuohon sillan päähän!
Vihollisen voima vesillä ei voi olla suuri. Tiedättekö, kuka siellä on
päällikkönä?"
"Minä en sitä tiedä sanoa", vastasi Nefnef. "Mutta pari kasakkia on
äskettäin tuonut tänne Gek'in, tuon rohkean Porilais-majurin veljen.
Suhanoff on saanut hänet vangiksi muutamassa talossa metsässä, juuri
vähää ennen kuin hän joutui Porilaisten kynsiin".
"Tutkikaa häntä!" käski Rajevski. "Ilmoittakaa minulle, mitä tulee
ilmi! Lähettäkää vahvoja kulkuvartijoita sillan yli ruhtinasta vastaan!
Kootkaa kaikki veneet ja alukset, jotka vaan löydätte, ja olkaa
valppaina! Jos mahdollista, koettakaa saada edes jotakin tietoa
Turusta!"
Kenraalin juuri aikoessa sanoa jäähyväiset upsiereille, tuli muutamia
vaunuja ratsujoukon kanssa torille. "He ovat tulleet sillan yli", sanoi
Nefnef. "Lieneeköhän se ruhtinas?"
Nyt nousi yleinen ilon hälinä. Rajevski meni kohta akkunan tykö. Mutta
hänen ennen vaaleat kasvonsa menivät vielä vaaleammiksi, silmäillessään
ulos. "Hyvät herrat", sanoi hän, "se on kreivi Kamenski".
Upsierit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Rajevskin viittauksesta
kiiruhti Nefnef torille kreiviä vastaan ottamaan. Sill'aikaa seurassa
arveltiin sinne ja tänne. "Lieneekö etelä-armeija voitettu?" sanoi
evesti Demidoff. "Luultavasti ovat Ruotsalaiset nousseet maalle liki
Turkua ja kreivi Burhövden on pakomatkalla. Mutta hän saattaa seisahtua
Viaporiin. Sitä eivät Suomalaiset niin helposti ota takaisin".
Rajevski oli ääneti. Kun kreivi Kamenski Nefnef'in ja useampien muiden
upsierien seurassa astui sisään, meni Rajevski kunnioittavalla
kohteliaisuudella häntä vastaan. Sittekuin molemmat kenraalit olivat
tervehtäneet toisiaan, sanoi Kamenski: "Keisari on myöntynyt
pyyntöönne. Hän sallii teidän Pietarissa terveyttänne hoitaa. Minä olen
saanut käskyn ottaa päällikkyyden teidän jälkeenne".
"Minä toivotan teille onnea, herra kreivi", sanoi Rajevski kolkolla
äänellä, "ja minä pidän Hänen Majesteettiansa Keisaria onnellisna, että
hän teissä on löytänyt päällikön suuremmalla nerolla ja paremmalla
onnella, kuin minä. Vilpittömässä ahkeroitsemisessa velvollisuuksiani
täyttääkseni toivon kuitenkin voivani teidän kanssanne kilpailla.
Sallitteko, herra kreivi, että ajutanttini kautta sanon jäähyväiseni
niille uskollisille, jotka eivät minun päällikkönä ollessani koskaan
ole epäilleet vertansa vuodattaa, vaikk'ei onni ole vastannut heidän
miehuuteensa ja vaivoihinsa?"
"Kuten tahdotte, herra kenraali!" sanoi Kamenski. "Te voitte vielä
käskeä, kunnes olette lukenut nämät minun käsky- ja virkakirjani". Hän
otti esiin muutamia papereja.
Nämät pikaisesti luettuansa antoi Rajevski ne takaisin ja sanoi:
"asemamme oli vaarallisempi, kuin luulisittekaan, herra kreivi. Meitä
sulkee toisella puolella voimakas vihollinen ja toisella ne laveat
vedet, jotka kaikin paikoin levenevät täällä keski-Suomessa. Vedet ovat
täynnä sissejä ja asukkaiden mielenlaatu on mitä vihollisinta olla
saattaa. Jos ei teillä ole suuria apujoukkoja, pelkään, että teidän on
peräytyminen Tampereen kautta, josta juuri äsken keskustelimme".
"Ei mitäkään peräytymistä!" vastasi Kamenski. "Ell'emme muulla tavalla
pääse eteenpäin, niin käytämme kavaluutta. Eteenpäin pitää
sotajoukkojen menemän, muuten olen minä heidät opettava", -- hän
heilutti kättänsä -- "eteenpäin, muuten putsikkaa! Paitse sitä on
ruhtinas Dolgoruki 10,000 miehen ja riittäväin varojen kanssa tulossa.
Hän on täällä parin tunnin perästä".
"Oi, se on hyvä", virkkoi Rajevski. "Jos hän olisi tullut päivää ennen,
herra kreivi, olisi hän löytänyt minut päälle käymässä tämän
peräysmatkan siasta".
"Tahdotteko esittää läsnä-olevat upsierit, herra kenraali?" keskeytti
kreivi Kamenski.
Kenraali noudatti kreivin käskyä suurella mielenmaltilla. Upsierit
näyttivät erinkaltaisia mielenliikuntoja, mutta useimmat eivät voineet
salata kaipaustaan ja suruaan.
Kiitettyänsä kaikki läsnä-olevaiset sanoi Rajevski Nefnef'ille: "viekää
minut korttieriinne ja antakaa minun levähtää pari tuntia. Minä lähden
sitte kohta Pietariin".
Kyynel välkkyi kenraalin silmässä, kun hän kumartaen otti jäähyväiset
upsiereiltaan ja meni huoneesta.
Sill'aikaa oli joukko kaupungin asujamia sekä useampia talonpoikia
likiseuduilta kokountunut torille katselemaan Venäläisten koreita
kenraaleja. Pian tuli yleisesti tutuksi, että uusi kenraali oli tullut
päälliköksi ja että paljo apujoukkoja oli tulossa.
Kaupungin viskaali, joka oli kutsuttu uuden kenraalin luokse, tuli pian
ulos ja käski kaupunkilaisten ja talonpoikain kohta jättää Venäläisten
upsiereille kaikki veneet ja alukset. Talonpojat olivat tuskin kuulleet
hänen sanansa, kun jo kiiruhtivat rantaan, jossa heidän veneensä
olivat, ja ennenkuin mitään vielä oli ehditty ruveta tekemään heitä
estääkseen, olivat he lykänneet veneet ulos. Nopeasti soutaen
kiiruhtivat talonpojat pitkän sillan alitse koskelle, ja vaikka se
tottumattomista katsojista näytti vaaralliselta, lensivät tottuneet
koskenlaskijat pian pois vaahtoavain pyörteiden sekaan ja olivat nyt
Pyhäjärven lavealla vedenpinnalla, jossa heitä ei enään ollut
mahdollista kiinni saada.
Ainoastaan yksi talonpoika vähäisessä veneessä koki päästä pakoon
vastaiseen suuntaan, Näsijärvelle. Hän sousi kiivaimmalla ahkeruudella.
Talonpoikain paetessa kiiruhti useampia Venäläisten jääkärejä rannalle
ja sillalle. Myöhäistä oli enään ampua muiden perään, mutta tuo
yksinäinen soutaja ei vielä ollut pyssyn kantaman ulkopuolla. "Ampukaa
häntä!" huusi eräs jääkäri toiselle. "Se on rouva Gek'in renki".
Laukaus pamahti silloin, mutta ei kohdannut.
Majuri Nefnef itse tuli ratsastaen sillalle, saatuansa tiedon tästä
kohtauksesta. "Se on vakoja!" huusi hän. "Se heittiö oli ottaa minut
vangiksi Lapualla. Käskekää katteini Judenieff'in tuossa paikkaa
lähettää kuusinaulainen tykki tuonne värjärin laiturille! Katsokaa,
että sitä tähdätään hyvin ja ampukaa häntä, ennenkuin hän pääsee
pakenemaan!"
Useampia jääkärejä riensi pois toimittamaan käskyn täytäntöä. Nefnef
itse ratsasti sinne, heitä kiirehtiäksensä.
Tykki tuotiin nopeasti laiturille ja joukko sotamiehiä kokountui sen
ympäri. Sitä tähdättiin suurella huolella.
Mutta Paavo huomasi vaaran ja rupesi soutamaan epätasaisesti, niin että
vene alituisesti muutti suuntaa, jonka vuoksi ei sitä ollut helppo
tavata.
Viimein laukaistiin tykki ja luoti lensi hyppien pitkin vedenpintaa.
Kun savu muutaman hetken perästä oli hajounut, niin että laiturilta
voitiin nähdä yli vesien, havaittiin talonpojan hattu uivan veneen
vieressä, joka näytti tyhjältä. Airot riippuivat irtanaisina, veneen
vielä kulkiessa eteenpäin siitä vahvasta vauhdista, joka sillä oli.
Nefnef käski muutamia jääkärejä menemään erääsen suurempaan veneesen,
joka oli lähellä laituria; tykki vedettiin takaisin. Mutta samassa
kohosi talonpojan varsi veneen pohjasta ja airot rupesivat taas
vilkkaasti liikkumaan. Venäläiset päästivät yleisen huudon. Tykki
tuotiin taas pikaisesti laiturille, mutta ennenkuin ehdittiin uudesti
laukaista, ei Paavo enään ollut ammuttavissa.
"Tuolla raskaalla veneellä on mahdotonta häntä enää saada kiinni!"
sanoi eräs upsieri.
"Nyt saavat he tietoja koko asemastamme!" huusi Nefnef vihastuneena.
"Antakaa sille riivatun viskaalille, jok'ei ymmärtänyt estää tätä
harmia, sataviisikymmentä! Vartijat pitää vieläkin enennettämän
kahdenkertaisesti. Seuratkaa minua, katteini Judenieff! Tutkikaamme
vankianne".
Upsierit menivät sen perästä pois.
Kun Nefnef astui pihalle, jossa hän oli ottanut pääkorttierinsa,
kohtasi hänet Rajevski. "Herra komendantti", sanoi tämä, "minä en voi
täällä enää kauemmin olla. Minä en aavistanutkaan kaikkia, mitä nyt
olen saanut kuulla. Teillä on naisia vangittuina, te annatte kiduttaa
vankia. Päällikkyyteni on loppunut, niin ett'en enää voi teitä käskeä,
mutta muistakaa, ett'en ikänä ole antanut teille lupaa semmoisiin.
Ennenkuin lähden, tahdon ilmoittaa asian Kamenskille".
"Hän sen jo tietää", vastasi Nefnef; "hänen käskynsä on kovuudella
kohdella vakojia".
"Jääkää hyvästi, majuri Nefnef!" pitkitti kenraali. "Minun on
alammaisistani vastaaminen, sen tiedän, mutta raaka käytöksenne on
minulle ollut peräti tuntematon ja odottamaton, niin että tässä
kohdassa olen syytön".
Nefnef'iä enää silmäykselläkään kunnioittamatta astui Rajevski
vaunuihinsa ja matkusti pois.
Nefnef katsahti hänen jälkeensä pilkallisella silmäyksellä. "Onnesi
tähti", jupisi hän, "on laskenut! Sinä et voi minua vahingoittaa ja
Kamenski, sen tiedän, ei ole niin tarkka". Hän meni sisään talliin,
joka oli likinnä naisille määrättyä tupaa.
Sen ovi aukesi ja Amalia astui ulos. Kauhistus ja tuska kuvautui hänen
muuten niin kauniissa kasvoissansa. Hän kysyi muutamilta sotamiehiltä,
jotka seisoivat ulkopuolla, missä komendantti oli. Mutta nämät
pudistivat päätänsä ja viittasivat talliin päin, josta kuultiin
muutamia kamalia ääniä, ikäänkuin kuolevan eläimen porina. Amalia
tahtoi rientää sinne, mutta Venäläiset pidättivät häntä. Turhat olivat
hänen rukouksensa ja kyynelensä: he eivät häntä ymmärtäneet.
"Komendantti" oli ainoa sana, jotka he olivat ymmärtäneet ja kertoivat.
Näiden turhain koetusten jälkeen juoksi Amalia kutsumaan ulos muita
naisia. Nefnef tuli samassa tallista ja kaikki yhteisesti kiiruhtivat
häntä vastaan.
"Armahtakaa setääni!" huusi Amalia. "Mitä on se onneton tehnyt, että
häntä niin kidutatte, majuri Nefnef?"
"Vakoja, vakoja!" vastasi Nefnef harmistuneena. "Minä tulen teidän
luoksenne toisella kertaa; nyt minun täytyy mennä kenraalin luokse".
Tämän sanottuaan tahtoi hän mennä pois. Mutta rouva Gek heittäytyi
polvilleen hänen eteensä. "Kuinka saatatte niin piinata mielipuolta ja
kuuromykkää?" huusi hän.
"Te vaan tahdotte minut pettää", vastasi Nefnef, "mutta minä vannon,
että hänen täytyy puhua, vaikk'ei hänellä olisi enemmän kieltä, kuin
sammakolla".
Kylmyydellä kääntyi hän pois naisista ja meni porttiin päin. Siellä
antoi hän muutamia käskyjä ja kävi pois. Hänen käskystään viittasivat
muutamat sotamiehet naisia menemään takaisin huoneesensa. Ainoastaan
vaivalla saatiin heitä tottelemaan, kun näkivät kyökistä kannettavan
talliin muutamia tulisia rautoja.
Koko puolen tunnin, täynnä tuskaa, täytyi poloisten naisten kuulla
hirmuisinta parkua, jonka syyn he aivan hyvin tunsivat.
Silloin ratsasti pihalle loistava joukko ratsuväkeä. Nuori mies
kalliissa puvussa, rinta täynnä välähteleviä tähtiä, ajoi sen
etupäässä. Nefnef seurasi häntä, pää paljastettuna.
Nuori ruhtinas, sillä se oli ruhtinas Dolgoruki, hyppäsi keveästi
vaahtoavan ratsunsa selästä. "Minä kohtasin kenraali Rajevskin",
virkkoi hän. "Onko se totta, mitä hän sanoi, majuri Nefnef, että te
täällä harjoitatte hirmuisimpia töitä? Tietäkää, että keisari vaatii
urhoollisuutta, mutta myöskin ihmisyyttä sotamiehiltänsä".
Hän meni samassa pytinkiin, johonka Nefnef seurasi häntä.
Naiset olivat akkunan lävitse nähneet tämän kohtauksen. "Se on keisari
itse", sanoi rouva Gek. "Se ei voi olla kukaan muu".
"Nefnef oli niin nöyrä häntä kohtaan", sanoi Fredrika. "Hän olisi
kernaasti voinut hutkaista Nefnef'iä ratsuvitsallaan".
"Hän ei ollenkaan näyttänyt julmalta", lausui Rosina. "Äiti,
pyytäkäämme häneltä armoa!"
"Niin", huusi Fredrika. "Osaahan Amalia ranskan kieltä".
Äiti mietti muutaman hetken. "Meillä ei ole muuta neuvoa", sanoi hän.
"Meidän on sitä koettaminen. Rohkaise mielesi, Amalia; mene Jumalan
nimeen, Hän sinua vahvistakoon!" Näin sanoen syleili hän vapisevaa
tyttöä.
Amalian kasvoille kuvautui hyvän aikomuksen jalo muoto ja tunne
rohkeudesta ja arvollisuudesta tuotti hienon punastuksen hänen
poskillensa.
Ovi avattiin ja hän astui ulos. Mutta vartijat pihalla tahtoivat viedä
häntä takaisin. Hän koetti merkeillä selittää, mitä mieli puhua, ja
viittasi kiivaasti pytinkiin päin, johon ruhtinas oli mennyt sisään.
"Takaisin!" ärjäsi muuan jääkäri ja kolisti kiväriänsä.
Samassa aukesi akkuna pytingissä. Heleä ääni puhui muutamia sanoja ja
jääkäri astui kunnioittavasti syrjään. Amalia kiiruhti eteenpäin.
Ovessa tuli Nefnef häntä vastaan ja pidätti häntä. "Mamseli Amalia",
sanoi hän innolla, tarttuen hänen käteensä, "mitä tahdotte ruhtinaalta?
Älkää kannelko päälleni, sitä neuvon teille ja sitä teiltä pyydän. Mitä
ikänänsä hän sanoneekin, olette ja jäätte minun valtaani. Muistakaa se
ja puhukaa sen jälkeen!"
Muuten niin heikko tyttö tempasi väkevästi kätensä irti, katsoi häneen
vaan _yhdellä_ silmäyksellä, mutta täynnä ynseyttä ja arvoisuutta, ja
kiiruhti ruhtinaan huoneesen.
Hänen sydämensä sykki kovasti; uskaliaisuus ja tuska, sekä vaaleus ja
punastus vaihtelehtivat hänen kasvoillansa. Hän laski kätensä
sydämelleen, hetkeksi miettiäksensä niitä sanoja, joita aikoi puhua.
Ruhtinas meni häntä vastaan lempeällä ja jalolla katsannolla.
Ystävällisesti käski hän häntä mieltänsä rohkaisemaan.
Amalia heittäytyi nyt polvillensa ja kertoi, kyynelten useasti
keskeyttäessä hänen puhettaan, mitenkä vanhempainsa koti oli ryöstetty
ja kuinka kuuromykkää setäänsä kidutettiin.
Kuultuaan tämän kertomuksen, joka saatti punan nousemaan hänen
otsallensa, nosti ruhtinas ystävällisesti rukoilevaa tyttöä ylös ja
tarjosi hänelle kätensä, taluttaaksensa häntä alas pihalle.
Tällä kohtasi heitä Nefnef, joka tuli ulos tallista. Hän kumarsi
syvästi ja sanoi vapisevalla äänellä: "Armollinen ruhtinas, minä tulin
myöhään. Hän on kuollut".
"Te olette murhannut kuuromykän ja mielettömän", virkkoi ruhtinas ja
katsoi häneen kauhealla silmäyksellä. "Minulla ei ole täällä
päällikkyyttä, mutta minä tahdon puhua kreivi Kamenskin kanssa ja
herramme ja keisarimme kanssa. Hän ei tahdo, että upsierinsa ovat
pyöveliä. Missä ovat muut naiset?"
Amalia viittasi tupaan ja nämät, jotka akkunasta olivat nähneet koko
kohtauksen, kiiruhtivat ulos. Ruhtinas tervehti heitä ystävällisellä
kohteliaisuudella ja sanoi: "Tahdotteko jäädä tänne? Minä vakuutan,
että olette turvassa. Vai mihinkä tahdotte mennä? Ei kukaan uskalla
tehdä teille mitään pahaa, sen voin luvata keisarini nimessä".
Naiset katselivat toinen toisiinsa; äiti puhui muutamia sanoja
Amalialle ja tämä selitti nyt ruhtinaalle äitinsä halun päästä erään
sukulaisen tykö Karjalaan, niin kauaksi kuin sotaa kesti.
"Onko teillä hevosta?" vastasi ruhtinas, "niin tahdon toimittaa teille
kenraali Kamenskin luvan ja passin. Missä on kenraali, majuri Nefnef?"
Samassa hetkessä järähti tykin laukaus. Hätärummut pärisivät ja kaikki
Venäläiset tulivat liikkeelle. Ruhtinas pudisti Amalian kättä ja
hyppäsi taas ratsunsa selkään. Kaikki Venäläiset seurasivat häntä.
Näsijärven rannalle riensivät Venäläisten joukot. Nefnef kiiruhti heitä
johtamaan. Värjärin laiturille tuotiin taas tykki. Järvellä liikkui
joukko aluksia, kaikki täynnä sotamiehiä. -- Kohta huomaittiin, että
suuri joukko aikoi nousta maalle vähän matkaa kaupungista.
Kreivi Kamenski riensi torilta rantaan, jossa ruhtinas Dolgoruki
kohtasi hänet. Nämät korkeat päälliköt tervehtivät toisiaan
kohteliaasti ja ruhtinaan korkea arvo näytti voittavan itse
ylikenraalin vallan.
"Voimamme täällä on liian heikko", sanoi Kamenski.
"Tunnin päästä on koko sotajoukkoni täällä", vastasi ruhtinas; "minä
olen kiiruhtanut edelle. Nyt tahdon rientää heitä vastaan ja jouduttaa
marssia. Jos oikein näen, saanette kyllä tekemistä siksi, kuin tulen
takaisin, niin että vielä voin toivoa päästä tappeluun osaa ottamaan".
"Terve tultuanne, jalo ruhtinas!" vastasi Kamenski. "Kuinka suuri on
joukkonne?"
"Noin 6,000 miestä", vastasi Dolgoruki.
"Jättäkää siis tykistönne sillalle", sanoi kenraali, "ja antakaa
ratsuväen kiiruhtaa tuonne tappeluun. Minä huomaan, että vihollinen
siellä kokoo voimansa maalle noustaksensa".
"Kuka on Suomalaisten päällikkönä?" kysyi ruhtinas, jo kääntäen
hevostansa.
"Minä en tiedä oikein varmaan", oli Kamenskin vastaus, "mutta laivaston
päällikkönä lienee amiraali Spuff, vaikka on koetettu luuletella, että
hän on ainoastaan vältvääpeli, ja kenraali Rutt johdattaa jalkaväkeä.
Että he ovat enemmän, kuin alaupsieria voi kohta nähdä toimituksen
voimakkuutta. Tarkk'-ampujat, joita näette seisovan muutamia joka
veneessä, ovat noita urhoollisia Porilaisia. Soutajat-sotamiehet
lienevät Ruotsista äsken tulleita. Jääkärimme eivät vielä tunne sitä
univormua".
Ruhtinas kannusti ratsuaan ja kiiruhti ajutantteinsa seurassa kaupungin
lävitse ja pitkän sillan yli. Sieltä saattoi hän nähdä, kuinka
vihollisen laivasto rupesi ampumaan Venäläisten joukkojen päälle. Mutta
Suomalaisten tuli oli varsin tiukka. Ainoastaan yksi tykki oli heillä
työssä. Muuten eivät he näyttäneet tahtovan tulla aivan likelle
Venäläisten kiväritulta. Kamenski kuljetti sentähden tykistönsä pitkin
rantaa, sillä tavalla tavataksensa vihollisia. Tappelupaikka peittyi
pian ruudinsavulla, jonka tuuli ajoi kaupungin ylitse.
Tuskin oli ruhtinas ehtinyt sillan yli, kun pari venettä ruudinsavun
suojassa läheni sitä. Muutamia Suomen sotamiehiä hyppäsi siitä ylös
sillalle, jonka alla hirvittävä työ nyt alkoi.
Nefnef'in korttieri oli liki siltaa. Puoli tusinaa Suomalaisia riensi
sinne Paavon johdatuksella. Hän löysi naiset vartijaitta, sillä
Kamenski oli koonnut kaikki väkensä rannalle. Paavo ja kumppaninsa
olivat eriskummaisesti vaatetetut. Heillä oli hattujensa ympäri leveitä
höylänlastuja, jotenka ne kaukaa katsoen olivat sotamiesten kypärien
muotoisia. Olkapäiden ylitse kantoivat he, hihnojen siasta kaistaleita
männyn kuoresta, valkoinen määhäpuoli ulospäin. Aseina oli heillä
keihäitä ja seipäitä.
Paavon silmäys lensi sivumennessä talliin päin, sill'aikaa kuin hän
käski naisia kiiruusti seuraamaan itseään. "Tie on meille nyt avoinna",
sanoi hän, "vaikka Ruovedelle asti. Sill'aikaa kuin vaanjunkkari Roth
muiden talonpoikien kanssa antaa Venäläisille tekemistä, pääsemme
ruudinsavun suojassa melkoisen matkan ennalle".
Ilonhuudolla myöntyi rouva Gek tähän ehdoitukseen. Toivo päästä
miehensä tykö voitti kaikki muut arvelut. Hän käski tyttäriensä kohta
totella ja seurasi sen jälkeen pelastajiansa. Fredrika tarttui
tavallisuuden mukaan Paavon käteen ja molemmat vanhemmat tytöt
taluttivat äitiä.
Sillalla kohtasi heitä pastori Cygneus. Hän oli sill'aikaa käynyt
rovastin luona kaupungissa. Nyt yhtyi hän pakenevain naisten seuraan ja
rehellinen Paavo otti hänet vastaan sydämellisellä kädenpudistuksella.
Tuskin olivat naiset astuneet veneesen, joka kiiruhti ylös Näsijärvelle
päin, kun tulenliekkiä leimusi useammassa kohdassa pitkää siltaa.
Samana hetkenä tulivat ruhtinas Dolgorukin etujoukot, jotka innolla
olivat kiiruhtaneet päällikkönsä jälissä, rannalle.
Ruhtinas itse ratsasti ensinnä palavalle sillalle. Mutta hänen
edessänsä räjähti samassa hirmuisella pamahuksella sillankaari ilmaan,
palavia ansaita lensi kauas ympäriin ja ruhtinaan täytyi kääntyä
takaisin. Hämmästyksellä katseli hän palavaa sillanrakennusta. Hetken
mietittyänsä sanoi hän: "Tästä emme voi päästä eteenpäin. Koettakaamme
pohjoisempaan, saatammeko päästä vesien ympäritse!"
"Me voimme silloin Karjalan kautta tulla Barclay de Tolly'n armeijaan!"
vastasi eräs ajutantti. "Mutta sinne on pitkä matka, kumminkin viikon
marssi".
"Olkoon menneeksi!" huusi ruhtinas. "Kernaammin kuljen sen matkan, kuin
jään tähän joutilaana katsojana, pääsemättä ylitse".
Sillä välin eneni valkea yhä enemmän. Kaikki sillankaaret seisoivat
ilmitulessa ja koko rakennus oli ainoana tulisena tukkuna. Viimein
riehahti kauhealla jyrinällä koko tämä tukku alas veteen. Hetkeksi
näytti se pysäyttävän veden vauhdin, mutta pian pääsivät aallot
voitolle ja heittivät palavat puut ja ansaat alas koskeen, jossa
vedenpyörteet sekautuivat savun ja rätiseväin kipinäin joukkoon.