Maatalo Kurussa.
Eräällä ihanalla lehtiniemellä Vankavedessä oli vähäinen talo niin
yksinänsä, että olisi sopinut eräkkään lymypaikaksi. Ainoastaan polku,
jota myöten vaan käyden taikka ratsastaen saattoi kulkea, meni sinne
Kurun kappelista. Mutta niillä leveillä vesillä, jotka levenevät
sisä-Suomessa, taisivat tämän vähäisen talon veneet kulkea mihin ikään
tahtoivat.
Muutamana kauniina kesä-iltana istui mainitun niemen päässä mies
ongella. Hän oli pitkä ja laiha varreltansa, hyvässä asussa, joka
osoitti, ett'ei hän ollut talonpoika. Hänen silmänsä olivat terävät ja
katselivat kolkolla levottomuudella ympärilleen. Muuten näkyi hänen
kasvoillansa se kamala muoto, joka on omituinen vanhoille kuuromykille.
Takapuolella häntä helähteli, hänen toki kuulemattansa, suloinen nuori
ääni, joka lauloi yhtä Franzén'in runoelmaa. Nuori tyttö astui esiin
lehtipuiden välistä ja läheni vanhaa kalastajaa. Hän taputti häntä
hiljaan olkapäälle ja teki muutamia merkkejä, joihin toinen vastasi.
Hän kokosi kalanpyydyksensä ja saaliinsa seuratakseen tyttöä. Mutta
samassa seisahti hän äkisti ja viittasi salmea kohden, joka yhdistää
Vankaveden Paloveden kanssa. Siellä näkyi vene. Levottomana sota-aikana
antoi jokainen uusi esine pelon ja huolen ainetta. Vaihetettuansa
muutamia merkkejä kuuromykän kanssa juoksi tyttö pois.
Kauan ei kuuromykkä ollut katsellut pientä venettä, ennenkuin tyttö
kolmen muun naisihmisen seurassa tuli takaisin. Vanhin niistä, toisten
äiti, oli kookas ja voimakas varreltaan ja näkyi olevan luotu soturin
vaimoksi. Rohkeus ja uljaus säihkyi hänen silmistänsä. Hänen tyttärensä
olivat kaikki kauniit ja jokaisella oli omituisuuksia, joista on vaikea
sanoa, mikä oli parahin. Vanhin, Amalia, oli solakka, sinisilmäinen,
kahdeksantoista vuotinen neito, jonka koko olennossa havaittiin viehkeä
lempeys. Keskimmäinen, Rosina, oli vuotta nuorempi ja ensi katsannossa
hyvin vanhemman sisarensa muotoinen; mutta tarkemmin katsottua
huomaittiin pian, että hän oli vartevampi sekä luonnoltansa hilpeämpi
ja vilkkaampi. Nuorin, Fredrika, oli kymmenvuotinen lehakka, joka
päiväkaudet vaan lauloi ja telmi, sillä kelläkään ei ollut sydäntä
nuhdella tätä suloista lasta.
Tämä vähäinen joukko katseli levottomalla tarkkuudella veneen
lähenemistä ja vetäytyi sill'aikaa takaisin päin niin paljon, että tuli
piiloon puiden taakse. Kuuromykkä, jolla oli erinomaisen tarkka näkö,
teki äkisti meriin, joka osoitti iloa. Naisväki, joka tuli hänen
ympärillensä, näytti hilpeillä liikkeillä uteliaisuuttansa. Fredrika,
joka paraimmin ymmärsi hänen merkkipuhettansa, lausui: "Setä sanoo sen
olevan Paavon, joka tulee veneessä".
"Paavo"! huusivat kaikki ihastuksella.
Äidin katsanto oli myöskin ensin ilahtunut, mutta hän rauhoittui pian.
"Se on tuskin luultavaa", sanoi hän. "Mutta jos lankoni näkee oikein,
tulee Paavo takaisin asiaansa toimittamatta. Kuinka olisi hän Vaasasta
tai Uudesta-Kaarlepyystä ehtinyt tänne niin pian?"
"Oh!" virkkoi Rosina, "Paavo kiirehtii kyllä. Hän on niin rohkea ja
nerokas, että sitä, joka viivyttää häntä, kun hänellä on asia
toimitettavana Amalialle, sitä olisi hauska nähdä".
"Ottipa Paavo pyssynkin myötänsä", sanoi Fredrika; "ett'ei hän vaan
ryhtyisi sotaan, hän, joka niin vihaa Venäläisiä, varsinkin häijyä
Nefnef'iä, ett'ei hän suinkaan malta olla heihin kajoomatta".
Amalia katsahti levottomin silmin nuoreen sisareensa. Sitte sanoi hän
huolettomalla äänellä: "minulla on sama ajatus, kuin Rosinallakin.
Paavo kyllä varoo itsensä. Muuten en ollenkaan ymmärrä, mitä Fredrika
tarkoittaa Nefnef'illänsä. Eihän Paavo ole häntä edes nähnytkään,
taikka, jos hän sen on tehnyt, tapahtui se vaan yhden ainoan kerran
pikimmältään".
"Paavo raukka!" sanoi Fredrika. "Hän on varmaan haavoitettu. Minä
mielestäni näen jotakin punaista hänen päällänsä. Hänen mekkonsa on
varmaan verinen".
"Mitä sanot?" huusi tulisesti Amalia, unhottaen huolettoman äänensä.
"Mutta mitenkä voit sen nähdä niin kaukaa?"
Fredrika purskahti nauruun.
"Ole vaiti!" sanoi äiti, pidättäen kujeellista hymyä, joka varsin hyvin
kaunisti hänen muuten vakaisia kasvojansa.
Kuuromykkä oli sill'aikaa suurimmalla tarkkuudella katsellut puhuvia.
Omituinen ja eriskummainen surkuttelevaisuuden muoto kuvautui äkisti
hänen kasvoillensa ja hän taputti ystävällisesti Amalian kättä. Mutta
tämä punastui ujosti.
"Mutta, äiti, kuinka oikeastaan on sodan laita?" kysyi Fredrika.
"Sen saamme varmaan tietää, saatuamme tietoja isältä", vastasi äiti.
"Jumala suojelkoon häntä! Kentiesi vaikka sill'aikaa, kuin te tässä
seisotte ja laskette leikkiä, luoti jo on kohdannut hänet. Lapset,
lapset! minä tulen niin surulliseksi ja levottomaksi".
"Äiti, äiti! älä vihastu minuun!" huusi Fredrika ja kääri pienoiset
kätensä äidin ympäri. "Minä en ollenkaan mitään pahaa tarkoittanut.
Rukoilemmehan me Jumalaa joka päivä isämme edestä, miks'ei Jumala häntä
suojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin
edestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä
tiedän, että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle
sokerileipää ja venäläistä mesikakkua".
"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi
ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha
aavistus, joka nyt hämmästyttää minua!"
"Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen.
Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä".
Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti: "Paavo
soutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen väkevästä
soudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen pohjalla".
Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä
kirjeistä, jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän
levoton odotuksensa tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin
liki, että hän käänsi itsensä, katsoakseen paikkaa, missä nousisi
maalle. Hän huomasi silloin levottoman joukon rannalla, ja teki merkin,
johonka naiset ilohuudolla vastasivat.
Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän
ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi
sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä
vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti
tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja
vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein
hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin
kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän
lakin päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi
otti hän esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.
Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli
kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä.
Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä
kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta
hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä
liikutti väkevät tunteet.
Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja
kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti
monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi
hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.
Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".
Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme siis,
Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan,
voimmehan silloin päästä Ruovedelle".
"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti.
"Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita
ajatella, kuin meitä häiritseminen".
"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun
tulevat ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".
"Hm", virkkoi Paavo:
"Alku työn kaunistaa,
Lopussa kiitos seisoo".
Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän.
"Etkös luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta
vihollisesta?"
"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä
oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia ajatuksia,
mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja luotia ja
ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan
Venäläinen tulisi takaisin maahansa.
Tulee mies meren takainen,
Ei tule turpehen alainen".
"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että
herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He tietävät
kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne niin
helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".
"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä
kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille
talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".
"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.
"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja
ynseyttä.
"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat
vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee
ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me
tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni
kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"
"Suusta Jumalan korvaan,
Armon kanssa ulos tulkoon!"
vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon.
Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof
tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa.
Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On
kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun
Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa,
aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy
kärsiä, mitä ei voi välttää.
Kirjava keto kesällä
Ihmisen ikä kirjavampi!"
Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon pitää
kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä, hyvä
äiti?"
"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän
virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä
hengen vaaraan edestämme".
Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös.
Fredrika juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni
riippuaksensa, ja koko seura läksi ylös taloon.
Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli
rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli
salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta
ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin
ympärillä oli kaikilla puolin suuria koivuja ja leppiä, jonka vuoksi ei
mitään varsinaista pihaa löytynyt. Kohta vieressä oli tavallinen
pirtti, jossa palvelusväki asui. Mutta etevin rakennus oli suuri,
oivallinen navetta vähän matkan päässä eräällä mäellä, jonka ympärillä
kasvoi aika honkametsä. Koko talo oli niin piilossa, että ainoastaan
savu, joka nousi sen piipuista metsän ylitse, saattoi ilmoittaa vedellä
kulkeville, että ihmisiä asui paikalla.
Tuskin oli seura astunut sisään ja ehtinyt istuutua, kuullaksensa
Paavon kertomusta, kuin Fredrika huusi, että joku outo läheni puiden
välissä. Kaikki kiiruhtivat akkunaan.
"Se on oiva kappalaisemme, pastori Cygneus", sanoi Fredrika. "Rosina on
tänäpänä näyttänyt niin miettiväiseltä ja ollut niin harvapuheinen,
ikään kuin olisi muuttunut nieriäiseksi. Saas nähdä, tuleeko hän nyt
iloisemmaksi".
Rosina lyödä näpsähytti hilpeää sisartansa, joka nauraen juoksi äitinsä
selän taa. Muuten niin vakaisen Amaliankin suu myhähti.
Pastori, joka oli nuori, sivistynyt mies, tuli sisään suurella
kiiruulla. Tervehdettyään naisväkeä ja Paavolle kättä annettuansa,
sanoi hän: "Antakaa anteeksi, että tuon ikävän sanoman. Mutta
Venäläiset lähenevät. Minä tuskin luulen, että täällä enään on hyvä
kauemmin viipyä. Venäläiset ovat voitetut Lapualla ja vetäytyvät nyt
takaisin Tampereelle. Yksi osakunta seuraa vesijaksoja ja on jo tullut
Kuruun. Jumala tietää, eivätkö kasakit löydä tietä tännekin, vaikka
talo on etäällä. Minä olen kiiruhtanut tänne, keskustellakseni
herrasväen turvallisuudesta".
"Ah, hyvä pastori", vastasi rouva, "äsken juuri sain iloisia sanomia
mieheltäni. Hän on komppaniansa kanssa Ruovedellä. Me aiomme lähteä
sinne".
"Se ei ole mahdollista maisin", lausui pappi. "Kasakit ovat
valloittaneet koko tien, tunkeissansa aina Kurun kappelinkirkolle. Ehkä
Paavo tietänee jotakin neuvoa?"
Jokaisen silmät kääntyivät nuoreen talonpoikaan.
Hän mietti hetken aikaa, sitte sanoi hän: "Minä mielestäni pidän
paraimpana kohta lähteä vesille. Minä tiedän, että vaanjunkkari Roth ja
vältvääpeli Spof ovat muutamien veneiden kanssa Muroleen salmessa. Jos
kerran vaan pääsemme sen lävitse, on tie avoinna aina Ruovedelle".
"Neuvo on hyvä. Se on parasta", sanoi pappi. "Minä seuraan herrasväkeä.
Paavo ja minä soudamme, niin käypi matka joutuisammin. Mutta meillä ei
totisesti ole aikaa liiaksi. Minä en tiedä, kuinka likellä kasakit
olivat jälissäni".
"Joutukaa, tytöt!" huusi äiti. "Pankaa vähän vaatteita myttyyn, niin
laitan minä jonkunlaisen eväskontin. Mutta missä rengit ovat?"
Tytöt kiiruhtivat aukaisemaan kaappeja ja kistuja; äiti toi ison vakan
ruokahuoneesta. Samassa tuli palvelusväki, muutamia renkejä ja pari
piikaa. Viimeiseksi mainitut kiiruhtivat auttamaan naisia, sill'aikaa
kuin rengit hakivat aseita. Kirveitä ja karhunkeihäitä, paitse puukkoja
ja muita teräkaluja, joita Suomalaisilla aina on vyöllä, oli otettu
esiin. Paavo otti yhden majurin jahtipyssyistä. Mutta hän ei löytänyt
ruutia, jonka vuoksi hänkin otti kirveen.
"Kasakit, kasakit!" huusivat rengit. Laukaus kuului samassa
karjapihalta. Kohta lensivät kaikki talon asukkaat rannalle, paitse
kuuromykkä. Rengit ottivat hänen käsiinsä kiinni, vetääksensä häntä
myötään, mutta hän irtautui väkisin, päästi kamalan parun ja kiirehti
takaisin taloon. Rengit eivät uskaltaneet kauemmin viipyä, vaan
jättivät hänet ja kiirehtivät rantaan.
Mutta siellä kohtasi pakenevia yhtä odottamaton, kuin hämmästyttävä
näky. Kymmenen suurta kirkkovenettä, täynnä venäläisiä jääkärejä, laski
juuri nyt rannalle. Venäläisten päällikkö jäi vähän kauemmaksi,
sill'aikaa kuin väki toisista veneistä nousi maalle tiedustelemaan.
Ihmisiä rannalta havaittuansa päästivät Venäläiset laukauksen. Naisväki
huudahti ja vetäytyi palkollisten kanssa puiden suojaan.
Paavo yksinänsä pysyi pelästymättömänä. Hän käski renkein kohta heittää
pois kaikki aseet ja kielsi heitä millään tavalla vastustusta
tekemästä. Pappi oli samaa mieltä kuin Paavokin ja tarjoutui
puhuttelemaan Venäläisten päällikköä. Vaaleina ja tuskasta vapisevina
odottivat naiset kohtaloansa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä. Äiti
kielsi tyttöjä erkanemasta hänestä.
Sill'aikaa kuin pappi meni rantaan, kohdataksensa vihollisia, ja
merkiksi rauhallisesta aikeestaan viittasi valkoisella nenäliinallansa,
palasivat muut seurasta takaisin asuinhuoneesen.
Kuuromykkä seisoi ihmetteleväisenä ovessa ja hänen kasvoistansa näkyi,
että jotakin merkillistä liikkui hänen sydämessään. Hän ei enää,
niinkuin ennen, kohdannut tulijoita ystävällisellä katsannolla. Hän
meni vaan niin paljon sivulle, että pääsivät käymään sisään.
Vähän ajan kuluttua tunki muutamia ryysyisiä kasakkeja laihojen
hevosten selässä oven eteen. He kurkistivat levottomin silmin ympäri ja
uhkasivat keihäillään molempia miehiä. Paavo otti lakin päästänsä ja
kumarsi. Kuuromykkä tirkisti heihin julmasti. Yksi kasakeista ratsasti
akkunan alle ja katsahti sisään. Mitä hän raaoilla sanoillansa virkkoi
ymmärsivät ainoastaan hänen kumppaninsa, mutta siitä tuli se, että
kaksi astui alas hevostensa selästä ja läheni ovea, pamput kädessä.
Paavo meni syrjälle, mutta kuuromykkä rupesi vilkkaasti vastarintaan.
Toinen jännitti kohta pistoolin. Paavo veti kuuromykän väkisin pois
ovesta. Talonpojan nöyryys näkyi lepyttävän heitä ja pistooli
pistettiin takaisin vyöhön.
Nyt astui yksi kasakki sisään. Rengit kumarsivat Paavon käskystä,
vaikka vastahakoisesti. Toinen piioista tuli samassa ulos huoneesta,
kantaen kädessänsä viinapulloa, jonka tarjosi kasakille. Pullo teki
kasakissa ihmeellisen vaikutuksen. Silmät rupesivat vilkistelemään ja
huulet maiskuttelivat halukkaasti. Hän otti pullon, suuteli sitä ja
kätki sen poveensa. Sitte pisti hän päänsä oven lävitse ja katsoi
ympärillensä. Huomaittuaan, ettei siellä ollut ketään muita, kuin
naiset, jotka istuivat sohvassa, astui hän sisään keskelle lattiaa.
Sukkelin silmin katseli hän naisia ja otti sen jälkeen esiin
viinapullonsa, josta nielasi muutamia aika lotkauksia.
Naisväen joksikin toinnuttua ensi hämmästyksestään, nousi äiti ylös ja
antoi kasakille pari hopearahaa. Kiivaasti tarttui hän niihin ja
katseli niitä säihkyvin silmin, sillä välin näyttäen hammasriviä, joka
melkeen ulottui toisesta korvasta toiseen.
Pahaksi onneksi havaitsi muuan toinen kasakki, joka oli seisonut
akkunan takana, koko tämän kohtauksen. Pampun lyömällä särki hän yhden
akkunan ruudun, niin että lasin palaset lentelivät pitkin lattiaa.
Sitte pisti hän päänsä sisään ja huusi jotain toverillensa
sisäpuolella.
Mutta tämä ei tahtonut jakaa saalistansa. Nauraen nosti hän viinapullon
jälleen huulillensa. Siitä seurasi, että kasakit ulkopuolla vähän aikaa
pakisivat julmaa kieltänsä ja sitte astuivat alas hevosiltaan, jotka
sidottiin kiinni puihin. Koko tuo ilkeä parvi, kumminkin kymmenen tai
kaksitoista kappaletta, tunki huoneesen. Mutta nyt he käyttivät
väkivaltaa. Rengit porstuassa lykättiin sinne tänne ja pari heistä,
jotka eivät kasakeista näyttäneet kyllä nöyriltä, saivat maistaa pampun
huimauksia.
Kuuromykkä uhkasi vihollisia nyrkillänsä. He vastasivat häntä lyöden ja
pieksäen. Rengit näyttivät toki sääliänsä ja jalomielisyyttänsä,
tullessaan väliin ja vapaehtoisesti ottaessaan vastaan useimmat niistä
lyönneistä, jotka olivat aiotut onnettomalle.
Paavo yksinänsä pysyi nöyränä, vaikka alituisesti vaihtelehtava
kasvojensa murre näytti vihan vimman raivoovan hänen sisässään.
Tällä tavoin kohdeltuansa renkejä tunkivat kasakit sisälle huoneisin.
Täällä partasuiset viltit suoraan hyväilivät ja suutelivat piikoja.
Sisähnoneessa seisoi vielä ensimmäinen kasakki, katsellen erinomaisella
uteliaisuudella kaikkia kapineita. Kuultuaan toveriensa hälinän
ulkopuolella tempasi hän kursailematta seinällä riippuvan kellon ja
muutamia koristimia, jotka olivat piirongilla.
Mutta kauan ei hän saanut yksinänsä ryöstää. Kumppanit tulivat pian
hänen avuksensa. Vähääkään huolimatta tuskastuneista naisista, jotka
pysyivät alallansa, mursivat he sapelilla piirongin auki ja kaikki sen
sisällys: naisten vaatteita, kaulaliinoja, koristimia y.m. katosi
heidän avaroihin housuntaskuihinsa. Mitä he enimmin, vaikka turhaan
hakivat, oli rahaa. Yksi kasakki kääntyi rouvaa kohden, tehden muutamia
merkkiä, ikäänkuin lukeaksensa rahaa. Mutta tämä pudisti päätänsä,
selittääkseen, ett'ei häntä ymmärtänyt. Kasakki uudisti merkkiänsä ja
lausui muutamia inhoittavia sanoja, joiden merkitystä naiset yhtä vähän
ymmärsivät, kuin hänen viittauksiansa. Lopuksi heilutti hän pamppuansa
pään ylitse. Neuvottomasti huudahtaen peitti Amalia käsillään silmänsä.
Kasakit nauroivat.
Juuri silloin näkyi Paavo ovessa. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset
harmista ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Mutta hän kumarsi nöyrästi,
niinkuin ennenkin, ja astui sisään.
Ensimmäinen kasakki otti sill'aikaa esiin viinapullonsa ja tarjosi sitä
Amalialle. Arvattavasti oli se hyväntahtoisuutta raakalaiselta, mutta
tämä poisti hänet inholla. Kasakki tarjosi hänelle vielä kerran pullon,
mutta Amalia kielsi jälleen. Nyt vihastui kasakkikin ja heilutti
pamppuansa. Rosina kääri tuskallisesti kätensä sisaren ympäri ja katsoi
rukoilevaisena kasakkiin. Mutta uhkaava lyömä lankesi. Se ei kuitenkaan
kohdannut tyttöjä, vaan Paavoa, joka nopeasti oli hypähtänyt väliin.
Kasakki, arvattavasti pitäen mukavampana lyödä talonpoikaa, kuin
heikkoa tyttöä, antoi hänelle vieläkin pari huimausta. Paavo puri
hampaitaan, mitäkään sanomatta, mutta hän likisti nyrkkejänsä niin
kovin yhteen, että veri tuli kämmeneen.
Pian olivat kasakit repineet esiin kaikki, mitä huoneessa oli
irtanaista. Peili kullatuilla raameilla, joka riippui seinällä,
temmattiin alas ja särjettiin lattiaa vastaan, jonka tehtyä raamit
tutkittiin. Havaittuansa niiden olevan ainoastaan puusta, löivät he ne
pirstaleiksi. Sohva, jossa naiset olivat istuneet, vedettiin
paikaltansa. Kate tutkittiin ja väännettiin vyöksi, jonka yksi
retkaleista kohta kääri ympärillensä. Matrassi hakattiin sapelilla
poikki. Pari sänkyä revittiin auki, patjat ratkottiin rikki ja höyheniä
lenteli, niinkuin ryöppyävä lumisade, ympäri huonetta. Mitä enemmin
hävitettiin, sitä enemmin kasvoi hävityksenhimo. Ruokahuone oli pian
murrettu auki. Juomatavaroilla oli hyvä menekki, mutta ruoka heitettiin
huolettomasti ympäri, sittekuin ensi nälkä oli suurella ahnaudella
sammutettu.
Koko tämän kohtauksen kuluessa seisoi Paavo naisten vieressä, jotka
huomasivat hänen olevan ainoan suojelijansa. Amalia katseli häntä
kiitollisilla silmäyksillä ja koki kaikin voimin näyttäytyä
huolettomalta. Nuorella Fredrikalla oli kaikista naisista suurin
rohkeus. Ynseällä ylenkatseella katsoi hän kasakkien raivoomista eikä
näkynyt huolivan edes silmäykselläkään pyytää armoa. Rosina katseli
taukoomatta levottomin silmin oveen päin.
Kun kaikki irtanaiset kalut huoneessa olivat hävitetyt, kuului laukaus
ulkopuolelta. Ikäänkuin parvi jahtikoiria kuuntelee metsästäjän
vihellystä, samoin nostivat kaikki kasakit korvansa pystyyn,
kuuntelivat hetken aikaa ja syöksivät sitte ulos.
Kauan ei naisilla ollut aikaa miettiä kasakkien äkillistä katoamista,
ennenkuin pastori Cygneus Venäläisen jääkäri-upsierin seurassa astui
sisään. Papin kasvojen murteessa näkyi syvä murhe. Upsierin katsanto
oli tyly. "Kapteini Suhanoff antaa naisten lähteä Tampereelle", sanoi
pappi. "Talo tulee hävitettäväksi. Minä puolestani tahdon vaan
muistuttaa jokaisen kristityn velvollisuudesta nöyryydellä kärsiä, mitä
Luoja laskee päällemme".
Rouva teki syvän kunnian-osoituksen, johon ei upsieri kuitenkaan
vastannut. Katsottuansa ympärilleen kysyi hän ranskan kielellä, oliko
kaikki ryöstetty.
"On, armollinen herra!" vastasi vavisten rouva. "Ei", sanoi Fredrika
ynseästi ja ylenkatsovalla silmäyksellä. "Minulla on vielä jälellä
kultaketjuni!" Hän tempasi ne kaulastaan ja tarjosi upsierille. Tämä
punastui ja kääntyi pois, mutta yksi jääkäreistä, jotka seurasivat
häntä, kohotti kätensä ja kaappasi ketjut.
"Viekää naiset rantaan!" käski upsieri. "Renki tuossa" -- hän viittasi
Paavoa -- "ja joku toinen saavat soutaa. Pappi seuratkoon myötä.
Rannalla oli vene, joka luultavasti on talon. Sen saatte ottaa".
Naiset huomasivat, ettei tässä käynyt laatuun sanaakaan vastaan sanoa.
Nopeasti kävivät he ulos; Paavo ja pappi seurasivat heitä.
Pihalla oli aika vilinä kasakkeja ja jääkärejä. Jääkärit olivat
kasakkeja kohtaan aivan ynseitä, vaikka nämät pitivät itsiänsä heitä
paljon parempina. Siinä oli riita ja melske, hälinä ja ryminä, jota ei
suinkaan olisi tavattu paremmin järjestetyssä ja kuriin totutetussa
joukossa.
Nopeilla askelilla kiiruhtivat naiset näiden villein soturein ohitse.
Tuskin uskalsivat he nostaa silmiänsä ylös, astuessaan vihollisten
vartijain sivutse; Fredrika yksinänsä katseli heitä rohkeasti.
Katsoessaan takaisin ei hän voinut pidättää ylenkatsovaa hymyä, joka
näkyi hänen ynseillä huulillansa. Hän näki, näet, särjetyn akkunan
lävitse, kuinka upsieri otti hänen kultaketjunsa pois jääkäriltä.
Ehdittyänsä rantaan katsahti seura vielä kerran takaisin päin. He
huomasivat nyt sakean savun nousevan karjapihasta. Samassa ajettiin
useampia eläimiä rantaan. Kelvollisin omaisuus näillä seuduilla on
karja. Rouvan oli katkera nähdä lehmänsä villiytyneinä metelistä ja
tuon kirjavan sotamies-lauman näkemisestä, turhaan koettavan paeta
metsään. Kasakit ymmärsivät omituisella taidolla pitää niitä koossa.
Kapteini Suhanoff oli antanut sytyttää kaikki rakennukset tuleen. Sitte
käski hän kasakkien tappaa eläimet. Se tapahtui keihäänpistoilla ja
naisten täytyi kauhistuksella kääntää silmänsä pois tästä hirvittävästä
kohtauksesta.
Tapetut lehmät vietiin veneisin. Sen tehtyä saivat kasakit käskyn
pitkittää ryöstöretkeänsä rantaa myöten. Suhanoff käski naisten
seuransa kanssa astua veneesen, johon myös tuli pari jääkäriä
ladatuilla kiväreillä. Veneet laskivat sen jälkeen ulos vesille.
Kun tämä pieni laivasto oli päässyt kappaleen matkaa rannasta, nähtiin
kuinka tulen valo palavista huoneista liemusi, ikäänkuin auringon lasku
puiden välissä, ja kuinka sakea savupyörre uhkaavan ukkosen pilven
kaltaisena kierteli puiden latvoissa. Tämä oli näky, joka tuotti
kyyneliä naisten silmiin.
Ilta oli jo kuitenkin tullut ja se lyhykäinen hämärä, joka on pohjan
suviyö, rupesi ikäskuin hieno peite levenemään ympäri vesiä ja rantoja.
Suhanoff käski väkensä soutaa erästä vähäistä luotoa kohden, jossa hän
näki muutamia lampaita kävelevän laitumella.
Äkisti kuiskasi Paavo pastori Cygneus'elle: "Käskekää naisia
laskeutumaan veneen pohjaan ja vetämään päällensä kaulaliinoja ja mitä
muuta he voivat löytää".
Pappi katsoi kummastuneena ympärillensä. Häntä aavisti, että Paavo
mietti jotakin heidän pelastukseksensa ja siinä uskossa, ett'ei
kenelläkään ollut rehellisempiä tarkoituksia, kuin tällä rivakalla
talonpojalla, eikä myöskään kukaan paremmin ymmärtänyt tämän asian
toimeen panemista, teki hän hänen käskynsä jälkeen; naiset tottelivat
kohta, paitse Fredrika, joka sanoi, ett'ei hän ollut väsynyt, eikä
pelkuri, eikä vilustunut. Paavo ei uskaltanut virkkaa sanaakaan, vaan
katsoi painavalla silmäyksellä äitiin, joka sitte käski tytön totella.
Juuri kuin yksi Venäläisten veneistä oli laskemaisillaan luodolle,
paukahti laukaus sen pensaista. Yksi jääkäri, joka oli noussut pystyyn,
keikahti nurinniskoin veteen. Hänen kumppaninsa koettivat auttaa häntä,
mutta uusi laukaus teki niin suuren häviön heidän seassansa, että ne,
jotka jäivät henkiin, suurimmalla kiiruulla käänsivät veneet takaisin
päin ja yrittivät pakenemaan.
Suhanoff käski kohta veneiden asettua riviin ja väkisin astua maalle.
Tämän huomattuansa katsahti Paavo taaksensa molempiin jääkäreihin,
jotka istuivat veneen etukeulassa. Mutta nämät pitivät kivärinsä
valmiina ja olivat vielä jännittäneet hanankin. Tässä ei siis
aseettomilla ollut ajattelemistakaan mitään vastustusta tehdä. Heidän
täytyi olla ainoastaan katsojina, vaikka vävähdys Paavon kasvoissa joka
kerta, kuin joku Venäläinen kaatui, näytti kuinka mielellään hän olisi
tahtonut kostaa sitä herjausta, jonka hän oli kärsinyt kasakkien
pampuista.
Kun kaikki veneet, paitse se, jossa naiset istuivat, olivat asettuneet
riviin ja ruvenneet lähestymään luotoa, alkoi sieltä vilkas ampuminen.
Venäläiset sousivat kuitenkin eteenpäin ja pian hyppäsivät jääkärit
niistä veneistä, jotka veden mataluuden vuoksi eivät päässeet rantaan,
veteen ja ryntäsivät luodolle.
"Hakatkaa maahan nuot kirotut talonpojat!" ärjyi Suhanoff. "Älkää
säästäkö niitä kapinallisia roistoja! Ne ovat pelkkiä hylkiöitä, jotka
ynseilevät keisariamme vastaan".
Noin viisikymmentä jääkäriä oli ehtinyt rantaan ja astunut maalle, kun
yht'äkkiä pensaista ja savusta rivi sotamiehiä kaikuvilla
hurranhuudoilla ja ojennetuilla pajuneteillä heittäytyi heidän
ylitsensä, viskasi heidät kumoon ja ajoi heidät takaisin veteen.
"Ampukaa!" huusi Suhanoff. "Ne ovat nuot h----tin Porilaiset. Veneet
takaisin!"
Niistä jääkäreistä, jotka olivat astuneet maalle, ei yksikään päässyt
pakenemaan. Kaksi venettä oli miehistöttä. Muut toiset läksivät
pikaisesti takaisin veriseltä rannalta. Harmista hurjistuneena katseli
Suhanoff tappiota.
Porilaiset vetäytyivät kohta takaisin luodolle. Mutta kauan ei
viipynyt, ennenkuin suuri vene pisti niemen sivutse. Siinä oli
vähintäänkin kolmekymmentä soutajaa, kaikilla hihnat olkapäiden ylitse
ja kalunat hattujen ympäri, ja päälliseksi puoli tusinaa Porilaisia,
jotka seisoivat kivärit kädessä, valmiina ampumaan. Peloittavin oli
toki vähäinen tykki, joka ojensi mustaa kitaansa etukeulan ylitse.
"Takaisin!" käski Suhanoff. "Veneet takaisin!"
Mutta mainittu suuri vene käänsi majesteetillisesti etukeulansa
Venäläisiä vastaan. Sytytin välähti erään sotamiehen kädessä, hän laski
sen tukin sankkireiälle, aika pamaus järähti ja melkeen samassa
hetkessä kaatui yhdessä vihollisen veneistä koko rivi soutajia toiselta
puolelta.
Suhanoff kehoitti väkeänsä joutumaan. Sen veneen, jossa naiset olivat,
käski hän kiirehtiä edelle, sill'aikaa kuin muut vetäytyivät likemmin
yhteen, suojellaksensa ja auttaaksensa toisiaan.
Muutamia useampia, vaikka vähempiä veneitä tuli vielä Venäläisiä takaa
ajamaan. Mutta ainoastaan ensimmäisellä oli tykki.
Näsijärven tyvenellä vedenpinnalla leveni siis suviyön rauhallisuudessa
kaksi vihollista venehistöä. Ne näyttivät olevan melkein yhtä suuret,
mutta Suomalaisilla oli kuitenkin voittopuoli, niin hyvin tykkinsä
tähden, kuin senkin vuoksi, että Porilaiset olivat tottuneita
pyssymiehiä.
Paavon silmät loistivat tyytyväisyydestä koko tappelun aikana, mutta
hänen täytyi salata ilonsa. Naiset vapisivat tuskasta, paitse Fredrika,
jonka utelias pää alituisesti kurkisti yli veneen partaan.
"Joutukaa, te siellä naisten veneessä!" huusi Suhanoff. "Jos eivät nuot
riivatun rengit tahdo soutaa, niin kutittakaa heitä pajuneteillänne.
Viekää naiset Tampereelle. Siellä ovat he annettavat komendantille,
majuri Nefnef'ille. Mutta pian, pian!"
Kuultuansa tämän käskyn, jonka naisetkin ymmärsivät, päästi Amalia
heikon valitushuudon. Mutta jääkärit ojensivat kivärinsä, löivät niillä
renkejä selkään ja pakoittivat heitä panemaan kaikki voimansa
liikkeelle.
Vähän ajan perästä oli jo vene ehtinyt melkoisen matkan
tappelupaikalta, sillä venäläiset vetäytyivät vaan hitaasti takaisin.
Silloin nousivat naiset jälleen pystyyn. Surullisesti katsoivat he
taaksensa tuota vähää ennen niin rauhallista ja iloista kotia, joka nyt
oli hirveäin liekkien vallassa. Tappelun melske kuului yhä kauempaa,
kunnes se viimein peräti taukosi.
Parin tunnin ahkeran soudon perästä näkyi vihdoin Tampereen torni ja se
pitkä silta, joka kaupungin kohdalla oli kosken ylitse Näsijärven ja
Pyhäjärven välillä. Silloin näkyi poltettu maatalo Kurussa ainoastaan
punertavana savupilvenä taivaan rannalla.
"Soutakaa tuonne värjärin laiturille!" sanoi toinen jääkäreistä.
"Siellä asuu herra majuri Nefnef".