Liuhtarin palo.
Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa
Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä
kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja
tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät
kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.
Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat
varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven
sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää
lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta
alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole
niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt
Venäläisten haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta
revitty alas; muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.
Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän
seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä,
joka oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino
isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen
sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä
silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.
Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli
punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa
muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi,
oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen
kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina,
ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin
päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui
sisään. Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä
lääkäriä ja katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea
häntä, kohtasivat hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta
toiset myrisivät kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa
välissä. Kullneff ei ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi
huolettomasti takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen.
"Tohtori", sanoi hän samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos
eivät ne ole hyvän makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".
"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.
"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä
haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin
kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä
pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että
haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina
hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita,
kuin haavoitettuja".
"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana,
aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua
ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan
varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en
tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta
sisällisesti, ymmärrättekö?"
"Vai niin, evesti Kullneff!" sanoi tohtori. "Tässä saatte pulloni.
Mutta jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä."
Kullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja
viittasi eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen
perästä nukkui hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain
kumppaniensa keskelle.
Paavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka
hänestä oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori
oli käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän
istui liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä,
että hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat
kasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven
pielessä, eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.
Pari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää.
Kivärien ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan
tottuneisin upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta
haavoitetulta, joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin
tohtorille, kysyttiin, mitenkä tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa
hyvältä. Mutta viimein kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen
sanoman, että Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja
voitto sentähden vihollisilla.
Tämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä,
kirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä
hän puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä.
Kertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä
loukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan.
Kuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja
seuraamaan itseänsä.
Paavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta hän
pidättyi kohta ja loi silmänsä Nefnef'iin. Tämän sisässä näkyi vielä
kiehuvan harmi ja viha turhasta rynnäköstänsä Porilaisia vastaan. Hänen
loukkaamansa eivät olleet vaarallisia, jonka vuoksi hän heittäytyi alas
Kullneff'in sialle vähän levähtääksensä, ennenkuin seurasi pakenevaa
sotajoukkoa, jonka hän tiesi tulevan noutamaan haavoitettuja, ennenkuin
se lähti tappelutanterelta.
Mutta samassa huomasi Nefnef Paavon. Hän katseli häntä tarkkuudella,
hyökkäsi sitte ylös ja tarttui hänen kaulukseensa. "Mitäs täällä
tahdot?" kysyi hän suomen kielellä.
Äänettä näytti Paavo sidotut kätensä.
"Tämä on erhetys", huusi Nefnef. "Hän pitää vietämän toiseen pirttiin,
siihen, jossa vangit ovat. Kuka on hänet tänne tuonut? Mutta odota,
luulen tuntevani miehen. Kuule, talonpoika, etkös ole Tampereelta
kotoisin?"
"Kurun kappelista", vastasi talonpoika.
"Minä näin sinut rouva Gek'in luona", pitkitti Nefnef. "Sinä palvelet
häntä!"
"En, herra", sanoi Paavo. "Minä en palvele ketään muuta, kuin Jumalaa
ja kuningasta".
"Oletko talon omistaja?"
"Olen".
"Sinä tulit rouvan hevosten kanssa, kun hän ja hänen tyttärensä
pakenivat Kuruun?"
"Omien hevosteni kanssa".
"Vai niin! Olet siis varakas talonpoika. Missä talosi on?"
"Kurussa".
"Sen olen kuullut. Mutta onko se järven rannalla, vai liki Gek'in
virkataloa?"
"Vankaveden rannalla, majuri Gek'in ja vältvääpeli Roth'in virkatalojen
välillä".
"Mitä tietä veit naisväen, kun he Tampereelta pakenivat?"
"Erästä metsätietä".
"Sinä tiedät siis semmoisen. Hyvä! Yksinänsäkö naiset ovat talossa?"
"Majuri Gek'in veli on siellä myös".
"Hyvä! Sinä jäät tähän, siksi kuin tarvitsen sinua. Sinä tulet
oppaakseni, ja ensimmäinen niskoitteleminen tai petollisuus, jota
osoitat minua vastaan, saattaa luodin kallosi lävitse."
Tämän sanottuaan veti Nefnef taskustansa terserolin ja piti sitä Paavon
otsaa vastaan; mutta tämä katseli huolettomasti uhkaavaa Venäläistä.
Nefnef pisti aseen takaisin taskuun ja käski Paavon taas istua
nurkkaan. Hän totteli sanaakaan hiiskumatta, ja Nefnef heittäytyi
jälleen olkivuoteelle. Mutta tarkempi katselija olisi helposti
huomannut, että talonpoika, vaikka hän näkyi istuvan alallansa, oli
täydessä toimessa sidottujen käsiensä kanssa selän takana.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin tappelun etäisempään meteliin pirtin
ulkopuolella rupesi sekautumaan erinomainen humina ja rätinä,
joka kuului likemmältä. Paavo kuunteli sitä tarkkuudella. Muut
läsnä-olevaiset eivät näkyneet huomaavan sitä. Viimein nousi Nefnef
ylös ja katseli ympärillensä. Myöskin tohtoria häiritsi se hänen
toimissaan haavoitettujen kanssa. "Mikä eriskummainen melske tämä on,
herra majuri?" sanoi hän lopuksi. "Kuuluu ikäänkuin valkea olisi
valloillaan".
"Niin", vastasi Nefnef nauraen. "Kenraali on varmaankin käskenyt
sytyttää kylä tuleen, suojellakseen paluumatkaansa".
"Mutta, hyvä Jumala", huusi lääkäri, "kuka korjaa haavoitetut?"
"Katsokaamme perään", sanoi Nefnef ja aukasi oven. Punainen valkean
loisto välähti samassa pirtin sisään ja useampia huoneita nähtiin
ilmiliekissä. "Istu alallasi, talonpoika!" jatkoi Nefnef,
silmäillessään levotonta Paavoa. "Jos liikahdat paikaltasi, ennenkuin
annan sinulle luvan, saat luodin otsasi läpi. Sinun pitää auttaman
meitä haavoitettuja pois viemään".
Nefnef meni ulos ja sulki oven perästänsä, mutta haavoitettujen
Venäläisten seassa nousi hurja liikunto. Ne, jotka jaksoivat, nousivat
ylös ja raappivat kokoon kapineitansa. Enemmin haavoitetut
vaikeroitsivat kovin ja tunnottomat sairaat pitkittivät hourauksiansa.
Tohtori otti takin yllensä ja valmistautui sairaitansa seuraamaan. Hän
näytti niille, jotka voivat käydä, mitenkä heidän piti käyttämän
kiväriänsä sauvojen asemesta ja nojautumaan kasakkikeihäitä vastaan.
Kaksi kuolevaa nostettiin paarille, jotka pikimmittäin oli tehty
aseista ja vaatekappaleista.
Lopuksi tuli Nefnef takaisin suurella kiiruulla. "Joutukaa!" huusi hän,
"meillä ei ole mitään miehiä avuksemme. Meidän täytyy itse pelastaa
itsemme, miten parhaiten taidamme. Talonpoika, ota tuo upsieri selkääsi
ja seuraa meitä nopeasti!"
Paavo totteli kohta ja nosti Venäläisen selkäänsä. "Mitä!" sanoi
Nefnef, "kuka on aukaissut siteesi? Onko tohtori sen tehnyt?" Mutta hän
ei saanut mitään vastausta, vaan viheliäinen joukko raajarikkoja,
haavoitettuja ja kuolevia tunki ulos ovesta. Kurjimmat jätettiin,
heidän parkunastaan huolimatta.
Koko kylä seisoi jo ilmitulessa. Tiellä, leimuavien huoneitten välillä,
juoksi, ryömi ja makasi haavoitettuja Venäläisiä, jotka tuskallisesti
parkuivat apua. Moni sitomus aukeni onnettomien ponnistuksista, moni
väsynyt raukka vaipui alas ja tukehtui savusta, mutta vielä useammat,
joitten valitukset osoittivat heidän kipuansa, jäivät huoneisin ja
paloivat sinne.
Nefnef tuli haavoitettujen upsierien ja lääkärin kanssa ulos tielle,
mutta täällä piiritti heitä liekki joka haaralta. "Talonpoika! näytä
meille paras ja lyhyin tie täältä", huusi hän ja veti esiin
terserolinsa.
Paavo katseli hetken ympärillensä; sen perästä näytti hän kahden
palavan pirtin välissä jokseenkin leveän tien. "Tuossa käy tie metsää
kohti", sanoi hän. Kohta riensi kurja joukko sinnepäin. Nefnef viipyi
talonpojan kanssa viimeiseksi.
Mutta juuri kun nämät molemmat olivat ehtineet pirttien väliin, heitti
Paavo yhtäkkiä kuormansa maahan. Ennenkuin Nefnef tiesikään, lensi
terseroli liekkien sisään ja Paavon voimakkaat kädet tarttuivat häneen
kiinni.
"Herra, nyt olen minä käskijä!" sanoi Paavo. "Jos et nyt tottele minua,
heitän sinut tuleen. Missä ovat vangit, joista äsken puhuit? Seuraa
minua heti paikalla heidän pirttiinsä!"
"Se on jo ilmitulessa. Heitä ei enää voi pelastaa".
"Joudu sinne heti paikalla! Ja jos eivät he tule pelastetuiksi, niin
tiedä, herra, että sinunkin viimeinen hetkesi on läsnä".
Siitä rajuudesta, jolla Paavo piti hänestä kiinni, huomasi Nefnef,
ettei uhkaus ollut leikkiä. "He ovat tuossa tuvassa, jonka katto äsken
syttyi tuleen".
Paavo päästi vankinsa hetkeksi, ottaaksensa häneltä pois muut aseet,
jotka hän kaikki viskasi palamaan. Käsivoimassa tiesi hän olevansa
Venäläistä niin paljon vahvemman, ett'ei mitään vastustusta voinut edes
kysymykseenkään tulla. Molemmat kiirehtivät nyt mainittuun pirttiin.
Ovi havaittiin olevan ulkopuolelta niin suljettu, että melkein
mahdottomalta näytti sitä aukaista. Mutta Paavo käski Nefnef'in seisoa
alallansa ja siitä vakuutetuksi tullaksensa, sitoi hän vyöllään hänen
kätensä kiinni. Sen perästä riensi hän eräältä kaatuneelta Venäläiseltä
muutaman askelen päässä noutamaan sapelia. Tällä aseella kiskoi hän
oven auki. Paavo syöksi sisään. Siellä lepäsi useampia Suomen
talonpoikia, jotka Venäläisten tavan mukaan tällä sotaretkellä olivat
sidotut yhteen parittain, selät vastatuksin ja jalat kiinni köytetyt
suuriin, raskaisin puupölkkyihin. Iloinen hälinä keskeytti sen kolkon
hiljaisuuden, jolla talonpojat olivat odottaneet hirmuista loppuansa.
Köydet katkaistiin Venäläisen sapelilla. Ja sittekuin ensiksi
vapautetut olivat auttaneet muita, kiirehtivät kaikki ulos palavasta
pirtistä.
Valkea oli kuitenkin enentynyt kaikilla puolin kylää, niin että tulen
kekäleitä katoista lensi ympäri ja koko tie oli peitetty kipinöillä ja
kiehtovalla savulla. Niin pian kuin ensiksi ulos rientävät talonpojat
huomasivat Nefnef'in ulkopuolella, tarttuivat he häneen kiinni ja
tahtoivat vihoissansa heittää hänet tuleen. Mutta nuori Paavo tuli
samassa ja irtautti myöskin hänen sidotut kätensä. Paavon käskystä
ottivat talonpojat hänet väliinsä ja koska he paremmin kuin kukaan muu
tunsivat tiet kylässänsä, kiirehtivät he nyt siitä pakenemaan.
He juoksivat nopeasti palavien nurkkien välitse, jossa kurjain,
huoneisin suljettujen huudot kuoleman kamppauksissaan sekautuivat
liekkien rätinään. Mutta tässä ei ollut aikaa auttaa, jos rääkätyillä
talonpojilla olisikin ollut mieli tukahuttaa luonnollista
kostonhimoansa. Sydämeen juurtuneella mielikarvaudella seurasi vangittu
Nefnef voittajiansa. Ehdittyänsä ulkopuolelle kylää, seisahtuivat
talonpojat ja katsoivat takaisin palavia asuinpaikkojansa. Heidän
terävillä kasvoillansa havaittiin enemmän vihaa, kuin surua. He eivät
mielellään olisi ottaneet osaa siihen tuimaan taisteluun, joka riehui
heidän kotoseutunsa ympärillä, mutta Venäläisten väkivaltaisuus
pakoitti heitä siihen. He olivat lähettäneet vaimot, lapset ja
vanhukset sekä hevoset ja karjan metsän kaukaisimpiin lymypaikkoihin.
Venäläiset olivat kiduttamalla tahtoneet pakoittaa heitä tunnustamaan,
mihin olivat tavaransa kätkeneet, ja sentähden vangitsivat he heidät.
Mutta nyt, kun Paavo oli heidät pelastanut, ei heillä ollut halua
kauemmin viipyä, ja jos eivät mielineet tulla Venäläisten
piinattaviksi, eivät he myöskään kovin halukkaasti tahtoneet lähteä
Suomen armeijaa seuraamaan ja sen kuormastoa kuljettamaan koko
viisikymmentä peninkulmaa kodista, niinkuin usein tapahtui.
Talonpojat antoivat Paavolle kättä ja katosivat sen jälkeen nopeasti
metsään. Mutta Paavo päätti viedä Nefnef'in Suomen sotajoukkoon.
Molemmat menivät sentähden toiselle haaralle.
Liuhtarin kylän ja suopeltojen välillä kulki polku, jota myöten Paavo
tahtoi kiiruhtaa Lapualle, jossa Suomalaiset nyt olivat. Nefnef astui
äänetönnä hänen vieressänsä. Sillä tiellä, jonka Venäläiset olivat
tehneet suon ylitse, oli vilkas liike. Tiheissä parvissa, mutta
nopeilla askelilla kiiruhtivat Venäläisten joukot metsään päin.
Volhynian rykmentti, joka oli jälkijoukkona, oli kahakassa Porilaisten
kanssa, jotka nyt ajoivat takaa pakenevia. Nefnef katseli levottomin
silmin milloin maanmiehiänsä, milloin voimakasta kuljettajaansa.
Eräässä männikössä, jonka lävitse polku kulki, näkyi äkisti
vilahukselta muutamia Venäjän jääkäreitä. Paavo seisahtui heti, mutta
Nefnef huudahti kovin. Tämän kuulivat jääkärit. Paavo otti häntä
niskasta kiinni ja sanoi: "Herra, käänny kohta takaisin kanssani. Jos
kerran vielä äänen päästät, on henkesi loppunut!"
Mutta Nefnef teki vastustusta pidättääksensä Paavoa, kunnes jääkärit
ehtisivät perille. Koska Paavo huomasi, ettei hän niin pian voinut
vetää perässään vastahakoista vihollista, nosti hän väkevällä kädellä
hänet ylös maasta, katsoi häntä terävästi silmiin ja sanoi: "Kentiesi
vielä kerran satumme yhteen, herra! Silloin et ole kouristani pääsevä".
Niin sanoen heitti hän hänet polulta erääsen kuoppaan muutamien
pensasten väliin ja kiirehti pois. Mutta samassa viuhahti luoti ihan
hänen päänsä sivutse. Hän juoksi pois polulta ja läheni palavaa kylää.
Niin pian kuin hän luuli olevansa piilossa savun ja muutamien suurten
kivien takana, seisahtui hän, heittäytyi alas maahan ja katsoi taakse
päin. Jääkärit auttoivat Nefnef'iä kuopasta ja taluttivat häntä alas
tielle Venäläisten armeijaan, mutta kaksi heistä rupesi ajamaan Paavoa
takaa.
Että nämät olivat hänet huomanneet, näkyi siitä, että uusi luoti
kimmahti erästä kiveä vastaan aivan hänen kasvojensa vieressä. Kohta
sen jälkeen seisoi myöskin toinen jääkäreistä, joka oli juossut esiin
toisen seisahtaessa ja ampuessa, hänen vieressään ja käänsi kivärin
suun hänen rintaansa vasten. Paavo tiesi, ett'ei armoa ollut
odottamistakaan ja päätti sentähden myydä henkensä niin kalliista, kuin
taisi. Nopeasti tarttui hän pajunettiin ja väänsi kivärin sivulle, niin
että laukaus lensi ohitse. Sitte hyökkäsi hän vihollisensa päälle, otti
häntä kiinni kainaloista ja heitti hänet voimakkaalla kädellä kumoon.
Ladattuaan kivärinsä kiirehti nyt toinen jääkäri esiin, mutta kun
Paavo näädän vikkelyydellä vieri maassa kumppani käsissään, ei hän
uskaltanut ampua. Hän päätti käyttää pajunettiansa. Mutta juuri hänen
kohottaessaan kiväriä pistääksensä Paavoa, päästi hän sen ja keikahti
maahan. Luoti oli mennyt hänen päänsä läpi.
Paavolla ei enään ollut mitään hätää jälelle jääneen vihollisensa
kanssa, vaan hän nousi ylös, laski toinen polvensa hänen rintansa
päälle ja otti häneltä pois kaikki aseet. Hänet näin voitettuansa tuli
vähäinen vakojajoukko Porilaisia.
"Sinäkö se olet, Roth?" sanoi Paavo, lähestyen päällikköä ja antaen
hänelle kättä, sill'aikaa kuin sotamiehet ottivat kiinni Venäläisen.
"Minä, rakas Paavoni! Olemme tänäpänä aika lailla pieksäneet
vihollisia", vastasi päällikkö. "Mitä toimituksia sinulla nyt on
ollut?"
"Minun piti viemän kirjettä majuri Gek'ille hänen rouvaltansa", kertoi
Paavo, "mutta Kauhavan joen yli mennessäni otti minut kaksi kasakkia
kiinni ja vei Venäläisten kenraalin luokse. Siellä otettiin kirje
minulta pois. Sitte minua vartioittiin yhdessä useampien Venäläisten
upsierien kanssa Liuhtarin kylässä. Niitten joukossa oli majuri Nefnef,
joka, niinkuin ehkä tiedät, oli majoitettu rouva Gek'in luona
Tampereella. Kylän syttyessä tuleen ja meidän pirtistä ulos
käydessämme, sain Nefnef'in kiinni, otin häneltä aseensa ja pakoitin
häntä näyttämään minulle, missä talonpojat olivat vankina. Mutta tiellä
tapasimme vihollisen jääkäreitä, jotka vapahtivat hänet ja varmaankin
olisivat lopettaneet päiväni, ell'et sinä juuri vaaran hetkenä olisi
minut pelastanut. Mutta missä on majuri Gek?"
"Hän on Lapuan kylässä kenraali Adlercreutz'in tykönä", vastasi
vaanjunkkari Roth. "Jos käyt polkua eteenpäin, niin tapaat miehiämme,
jotka näyttävät sinulle, missä hän on".
Vaanjunkkari pudisti vielä kerran talonpojan kättä ja marssi eteen päin
pitkin palavaa kylää. Paavo seurasi polkua, siksi kuin kohtasi yhä
suurempia joukkoja ja neuvottiin toisesta toiseen. Näin tuli hän
erääsen hyvin rakettuun taloon, joka oli pappila ja johon Suomalaisten
kenraalit olivat kokountuneet. Yksi vartijoista, joka seisoi
ulkopuolella, ilmoitti talonpojan pyynnön, että Paavo Nissinen pyysi
puhutella majuri Gek'iä.
Hetken kuluttua aukeni sen salin ovi, jossa kenraalit istuivat. Majuri
Gek itse kurkisti ulos ja sanoi: "Terve tultuasi, rakas Paavoni! Tulet
ihan kuin kutsuttuna, antamaan meille koko joukon tietoja. Astu sisään,
astu sisään!"