Niin sain.
BRAND.
Et muuta?
TALONPOIKA.
En.
BRAND.
No, siis?
TALONPOIKA.
En mennä voi, jos veis mun hiis!
BRAND.
Mies, ruplaa sata antaa voisit,
jos autuaana kuolis hän?
TALONPOIKA.
Sen annan.
BRAND.
Kaksi?
TALONPOIKA.
Mannut, maan
mä annan, jos vain tiedon toisit:
sai raukka lopun autuaan.
BRAND.
Vaan antaisitkos elämän?
TALONPOIKA.
Hä? Elämänkö? Veikko, -- --!
BRAND.
Niin.
TALONPOIKA (kynsii korvallistaan).
Ei mennä sentään joutaviin!
Nimessä Jeesus Kristuksen,
ken hoitais vaimon, lapset, -- ken?
BRAND.
Äit' oli Jeesuksellakin.
TALONPOIKA.
Mut se ol' ennen muinoisin,
kun nähtiin moni ihme, taika;
vaan nyt on meillä toinen aika.
BRAND.
Noin et käy tietä elämän;
et tunne Luojaas, ei sua hän.
TALONPOIKA.
Oot kova mies.
POIKA (vetää isäänsä käsivarresta).
Pois isä, hoi!
TALONPOIKA.
Niin, niin, vaan _hänt'_ en jättää voi.
BRAND.
Et voi?
TALONPOIKA.
Näät sun jos jättäisin
nyt yön ja usvan vaaroihin
ja kylällä kun kerrottais,
ett' oltiin me sun seuranais,
niin saisin haasteen käräjiin --
Jos uppoot suohon, railohon,
mä rautoihin saan tuomion.
BRAND.
Sä Luojas tähden kärsit niin.
TALONPOIKA.
Hiis muiden tähden kärsi tässä,
on huolta kullai elämässä.
Pois tule!
BRAND.
En.
(Kaukaa kuuluu jylhää jyminää).
POIKA (kirkaisee).
Se vyöry on!
BRAND (talonpojalle, joka on tarttunut häneen käsiksi).
Heit' irti!
TALONPOIKA.
En.
BRAND.
Heit' irti!
POIKA.
Pois!
TALONPOIKA (painiskelee BRANDin kanssa).
En heitä, vaikka lempo ois! --
BRAND (riuhtautuu irti ja heittää talonpojan maahan).
Se juuri, jota huudat niin,
sun kyllä viekin helvettiin.
(Poistuu.)
TALONPOIKA (istuu hieroen käsivarttaan).
Se vasta pappi, lempo vie!
Vaan Luojan työt' ei tämä lie.
(huutaa noustessaan).
Hoi, pappi!
POIKA.
Hän on tuolla noin!
TALONPOIKA.
Niin, niin, mä hänet nähdä voin.
(Huutaa uudestaan.)
Hoi, kuule, tokko muistat sa,
miss' erkausimme polulta!
BRAND.
Ei sulle tarvis osviittaa --
sä käyt jo tietä laveaa.
TALONPOIKA.
Jumala suokoon, ett' ois niin,
me suojiin päästäis lämpimiin.
(Poistuu poikansa kanssa itään päin.)
BRAND (ilmestyy korkeammalla ja kuulostelee sinnepäin, mihin
talonpoika katosi).
Tuo raukka kotiin kyhnystää --!
Jos hällä tahdon voimaa ois
ja _kyky_ vain ois hältä pois,
niin voisin tietään lyhentää;
ja verisinkin varpahin
mä häntä riemuin kantaisin.
Mut avun turhan sille soi,
ken sit' ei tahdo, mit' ei voi.
(Käy edemmäs.)
Niin henki, henki; sepä vasta
on muka kallis maailmasta!
Se raukastakin niin on kallis,
ettei hän hengen mennä sallis,
ikäänkuin autuus ihmisten
ois hinta _hänen_ hengellen.
Hän, Luoja nähköön, paljo päästäis,
vaan hengen, hengen -- sen hän säästäis.
(Hymyilee kuin muistelmissaan.)
Mä muistan lasna seikkaa kaksi
ne naurutaudin mulle toi;
ja koulutäti nuoskeaksi
hän seljän silloin piiskaroi.
Mä nauroin miettiessäin, että
ois yökkö, joka pelkäis yötä,
ja kala kammoovainen vettä. --
Ja vaikka kuin mä teinkin työtä,
en saanut näitä mielestäin;
ne väikkyi aina edessäin.
Ja missä naurutaudin syy?
Se siinä juuri ilmestyy,
ett' toista on, kuin tulis olla,
ja täytyy kantaa kuorma vain,
vaan tekee senkin vaikertain.
Tuon kumman yökön, kalan lainen
on melkein joka kansalainen.
Kun syvyyden hän luotiin työhön
ja elon raskaan mustaan yöhön,
niin yö nyt häntä peljättää.
Hän kuilun kitaa säikähtää
ja pelkää tähtitaivastansa
ja huutaa päivää tuskassansa.
(Seisahtuu hetkeksi, hämmästyy ja kuuntelee.)
Mä mitä kuulen? Laulu soi
ja nauru sekaan ilkamoi.
Kas nyt: hurraa! soi vuoritiellä,
ja toinen, kolmas kerta siellä.
Jo koittaa päivä, usvat haihtuu
ja pimeys vuoristoksi vaihtuu.
Nään tuolla joukon iloisen
nyt huomenkoissa kukkulalla
ja varjot leikkii lännen alla --
siin' ero tehdään kätellen.
Muut itään käy, sen nähdä voin,
vain kaksi länteen loittonee;
nyt viime tervehdys! kas noin,
siell' lakit, huivit lentelee.
(Aurinko tulee yhä selvemmin usvista esille, BRAND seisoo
kauvan äänetönnä katsellen tulijoita.)
Nyt kultaa heidät valonvyö.
Ja on kuin tieltään väistyis yö,
lois kangas kanervoitaan teille
ja taivas hymyileisi heille.
Kai sisarukset. Käsikkäin
he kangastietä tepsuttaapi,
töin impi maata koskettaapi
ja mies on norjin, mitä näin.
Nyt tyttö väistyi, kaikkos pois,
kun toinen syleillynnä ois;
he leikkii, kilvan karkeloi
ja nauru niinkuin laulu soi.
(EINAR ja AGNES keveissä matkapuvuissa, hengästyneinä ja
lämpiminä tulevat veikeillen lakeuden poikki. Usva on
haihtunut; kirkas suviaamu heloittelee tuntureilla.)
EINAR.
Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin,
sinut leikiten kiinni jos saisin!
kudon verkon mä hienon ja silmukat teen
sulolauluin tenhoavaisin.
AGNES (tanssii takaperin edellä ja väistyy aina hänen tieltään).
Kesäperho jos lien minä hentoisin,
suo juoda mun kukkien mettä,
ja jos sinä leikkikin valmis liet,
mua pyydä kuin virtojen vettä.
EINAR.
Kesäperhoni, Agnes, sä kultaisin,
on verkko jo valmiina mulla,
ei auta nyt karkelo keijuisen --
on ansa jo kaulassa sulla!
AGNES.
Kesäperho jos välkkyväsiipinen lien,
minä leikissä leijaten häilyn,
ja verkkoosi hienoon jos minut saat,
toki kai minä siiviltä säilyn?
EINAR.
Käsin hellin mä kantelen perhostain
ja sen rintani pohjahan telkeen;
elinpäiväsi siellä sä leikkiä voit
iloluontosi armahan elkeen.
(Huomaamattansa ovat he lähestyneet jyrkkää kallionkulmaa
ja seisovat nyt sen reunalla.)
BRAND (huutaa heille).
Seis, seis! Te kuiluun suistutten!
EINAR.
Ken huutaa?
AGNES (viittaa ylös).
Kas!
BRAND.
Seis paikallenne!
Siin' onhan reunat kuilujen
jo aivan alla jalkojenne.
EINAR (kietoo käsivartensa Agneksen vyötäisille ja huutaa nauraen).
Ei hätää meillä molemmilla!
AGNES.
Meill' onhan elo leikitellä!
EINAR.
Kuin perhot päivän heltehellä
me tuhat vuotta kisasilla.
BRAND.
Vai silloin uppootte te vasta?
AGNES (heiluttaa harsoaan).
Ei, silloin tuonne maailmasta.
EINAR.
Vuostuhat ensin riemuitaan;
häälamput loistaa joka ilta
ja kun me lähtään hippasilta --
BRAND.
Niin sitten?
EINAR.
Taivoon palataan.
BRAND.
Vai niin, kai tullettekin sieltä?
EIRAR.
Niin tietysti -- ja pois nyt tieltä!
AGNES.
Mut sentään kaikkein suorimmin
vain laaksost' tuolla vuoren alla.
BRAND.
Vaan tuonnottain kun katselin,
näin teidät kosken kaltahalla.
EINAR.
Niin, siellä äsken erottiin
me ystävistä parhaimmista;
me sylitysten suudeltiin
ja juotiin nuoruusmuistelmista.
Sä alas tullos! Kerron sulle
kuin meitä Herra hemmottaa
ja kuin Hän ain' on hyvä mulle --!
Hyi, viluinen et olla saa!
Kas niin! Suo päivän lämmittää!
Oon maalari, se tietäkää,
ja se jo kaunis lahja on,
kun aatteet saapi lentohon
ja värit virkoo elämään
kuin kevätperhot siivillään.
Mut suurimman mä lahjan sain,
kun Agnes huoli lemmestäni!
Ma lännest' tulin matkaltain
ja maalireppu seljässäni --
AGNES (vilkkaasti).
Hän oli reipas, voimakas
kuin voittorikkain kuningas
ja taisi tuhat lauleloita,
niin soinnukkaita, ihanoita!
EINAR.
Mun ilmestyissä seutuville
ol' Agnes tullut vieraisille.
Hän etsi ilmaa vuoriston
ja metsää, päivää auringon.
Mun tänne Luojan ääni toi:
sä kauneus etsi kankahilta
ja metsävirran vieruksilta
tai sieltä, missä taivaan rantaa
vapauden tuuli pilvet kantaa! --
Näin rinnassani sävel soi.
Tein silloin taulun parhaimpani:
loin ruusunsulot poskipäille
ja silmiin onnen voittamani
ja huulet, auvon hymyn näille --
AGNES.
Vaan mitä loit, et nähnytkään --
joit elon maljan sokeasti,
ja hankit taaskin lähtemään
ja tartuit sauvaan rotevasti --
EINAR.
Mi liekkin silloin muistuttanut:
sä kosinnan oot unhottanut!
Mä kosin, suostumuksen sain
ja nyt on Agnes omanain.
Ja tohtori, hän riemastui
ja aallokossa onnen ui;
me päivää kolme juhlittiin
ja laulettiin ja tanssittiin
ja nuoret kunnan pastorista
ja voudista ja tuomarista
ol' illat siellä. Kartanon
kun heitin kera nuorison,
ei loppu tullut juomingille;
näät ahon poikki tunturille
he seuras kanssa lippujen
ja köynnösniekka hattujen.
AGNES.
Me karkeloitiin kaikki tässä
näin parittain tai ympyrässä.
EINAR.
Ja onnen maljat tyhjettiin --
AGNES.
Ja kesä-ilta laulettiin --
EINAR.
Ja pohjan usma väistyi pois,
kuin meitä palvellut se ois.
BRAND.
Nyt minne matka --?
EINAR.
Kylällen.
AGNES.
Mun koti siell' on lapsuuden.
EINAR.
Mut ensin käymme kukkuloilla
ja sitten vuonon pohjukkaan;
me häihin Ägir-valjakoilla
näin kiidätämme appelaan, --
ja sieltä kohti länttä saamme
kuin ensi retken joutsenet --!
BRAND.
Ja siellä --?
EINAR.
Siell' on onnelamme,
on ääretön kuin toivehet
tuo sadunkaunis kultalamme.
Näät tänään, suvisunnuntaina,
vaikk' kankahalla, papitonna,
elämä suotiin surutonna
näin karkeloida onnekkaina.
BRAND.
Sen kuka soi?
EINAR.
Tuo seura nuorten.
Ja joka myrskytuuli vuorten
se kera maljain manattiin
pois onneamme uhkaamasta,
pois toivojemme kultalasta.
Pois sanat myöskin suudeltiin,
ne, jotka myrskyn tuoda vois,
ja matkallemme toivottiin,
ett' ilo aina kolmas ois.
BRAND.
Jää Herran haltuun!
(Aikoo lähteä.)
EINAR (hämmästyy ja tarkastaa häntä lähemmin).
Kuuleppas!
kun tarkastelen kasvojas,
niin tuntuu --
BRAND (kylmästi).
Teitä tunne en.
EINAR.
Vaan kuitenkin, kun katselen --
me koulu-aikaan, muistelen --
BRAND.
Niin, koulututut kukaties;
vaan koulupoika nyt on mies.
EINAR (ajatellen itsekseen).
Se _hänkö_ toden totta ois?
(Huudahtaa äkkiä)
Se onhan Brand, no, myönnä pois!
BRAND.
Sun tunsin ensi hetkestä.
EINAR.
No terve, terve, ystävä!
Vaan katsos tänne! Tuommoinen
sä olit aina ennenkin:
ijäti itsekylläinen,
et tullut koskaan kisoihin.
BRAND.
Mä olin vieras joukossanne --
ja eteläistä luontoanne
en tuntenut; se toist' on maata
kuin minä, lapsi vuoriston;
en perhona mä lentää saata,
mun kehto kukkuloilla on.
EINAR.
Sun kotis eikös tänne näy?
BRAND.
Sen kautta juuri tieni käy.
EINAR.
Sen _kauttako_? Siis täältä pois?
BRAND.
Niin _ohi_ siitä matka ois.
EINAR.
Sä olet pappi?
BRAND (hymyilee).
Kappalainen.
Kuin metsän jänö juoksevainen
mä asun milloin missäkin.
EINAR.
Ja nyt sun tiesi minne antaa?
BRAND (nopeasti, vaan tylysti).
Sit' ällös kysy?
EINAR.
Kuinka niin?
BRAND (muuttaa ääntänsä).
Se laiva, joka teidät kantaa,
vie minut myöskin mukanaan.
EINAR.
Mun sulhasorhi! Hei, hurraa!
Hän meidän kanssa matkustaa.
BRAND.
Mut minä hautajaisiin saan.
AGNES.
Ken kuollut on?
EINAR.
Ken haudataan?
BRAND.
Sä kutsuit häntä Luojaksesi.
AGNES (väistyy).
Pois, Einar!
EINAR (Brandille).
Kautta autuutesi
BRAND.
Jumala orjain, mammonan
jo vihdoin joutaa hautahan.
Nyt koittaa päivä, poistuu yö,
ja päättyy Hänen päivätyö.
On aika teidän oivaltaa,
tuo vanhusparka sairastaa.
EINAR.
Sä itse, Brand, oot sairas mies!
BRAND.
Niin sulle näyttää, kukaties.
Mut terve, reipas kuitenkin
kuin honka, joka latvuksin
noin ilman kupukantta piirtää.
Vaan aika, joka vuoret siirtää,
On sairas nyt ja ärryksellä.
Vain kuherrella, leikitellä
nyt tahdotaan; ja uskotaan
noin puolittain; mut annas vaan,
kun katse selvä tulis olla,
on koko polvi hunningolla.
Ja yhden lastattaisiin selkään
nyt koko elon taakka, pelkään,
hän muka otti huolet pois,
ja kärsi suuren rangaistuksen,
ett' teidän helppo olla ois,
sais toiset tanssiin oikeutuksen; --
niin, tanssi vain, mut minne päin,
On toinen seikka, ystäväin.
EINAR.
Tuon ymmärrän mä sävelen,
se vanha viisu pappien;
sä kuulut nuorten lahkohon,
jost' elo, ilo turhaa on;
se helvetillä maailman
myös tahtois häätää tuhkahan.
BRAND.
En ole kirkon kyytiruuna,
en puhu pappein saarnasuuna,
en ehkä kristitty mä lie.
Mut tiedän vain, mä olen mies,
ja syövän tunnen myös kenties,
mi meiltä ydinvoiman vie.
EINAR (hymyilee).
En kuullut ennen milloinkaan,
ett' elon riemu pilaa maan.
BRAND.
Se sit' ei teekkään; riemu ei
se ollut, joka voiman vei.
Jos kerran aiot riemuita,
niin nauti iltaan aamusta,
vaan ällös nyt sä ollos toista
kuin jälkeen vuoden, puolentoista.
Mit' olet, ollos kokonaan,
ei miesi taivu jakamaan.
On aate selvä Bacchuski,
mut irvikuva juomari;
Sileenus myös on ihana,
mut ruma lallusjuoppona.
Käy vain sä järvi järveltä,
kysele miesi mieheltä,
niin kuulet, kukin tapoihin
on hiukan itsekutakin.
On sunnuntaiksi vakavuutta
ja hiukan isäin uskoa,
on illatsuissa iloisuutta,
kuin oltiin isäin aikana --
on lämpöäkin sydämmissä,
kun lauleskellaan sävelissä,
mitenkä kansa piskuinen
on vapaa lailla isien;
kun luvataan, niin tuhlataan,
kun täytetään, niin tingitään,
ja kun on yhteiskysymys,
niin ollaan sanoin ilkimys.
Mut ansioissa, vioissaan
ain' ollaan osittaisin vaan.
Vain murtoluku pientä, suurta,
ei pahaa eikä hyvää juurta;
näin menee kaikki alle penkin;
näät osa tappaa jäännöksenkin.
EINAR.
On pilkanteko helppoa,
mut sääli sentään kaunista --
BRAND.
Niin kyllä, -- vaan ei tervehintä.
EINAR.
No niin, me kansaa syntisintä
ett' ollaan, siihen suostun kyllä;
mut millä kumman hyppelyllä
sä tästä joudut Jumalaan,
mi muka uuteen vaihdetaan?
BRAND.
Oot taiteilija, ystävä,
sun Jumalas, se näytäppä!
Sa oothan hänet maalannut
ja sillä monta hurmannut.
Hän sinust' on kai vanha mies?
EINAR.
No niin?
BRAND.
Ja harmaa kukaties?
Siis harmaa, ukko kaljupää
ja parta hohtava kuin jää,
ja lempeä, mut siksi tuima,
ett' toki pelkää lapsi huima.
Sä teitkö hälle tohvelitkin?
en väitä poikki enkä pitkin,
mut kalotti ja kakkulat,
ne hälle varmaan sopivat.
EINAR (vihaisesti).
Mit' tarkoitat?
BRAND.
Tuo juuri on
Jumala kansan, alhaison.
Katoolisest' on Kristus lapsi,
vain avuttuutta, viattuutta
ja teist' on Luoja harmaahapsi,
mi puuttuu voimaa, tarmokkuutta.
Kuin paavillakin vallastansa
on kohta yksin avaimensa,
niin myöskin Herra voimassansa
on viety turviin kirkkojensa;
elämä toist' on, usko toista,
ei välijuovaa kenkään poista;
jos onkin henki kokonaista,
niin elo sentään puolittaista.
Ja siksi moinen heikko kansa,
myös heikoks kuvaa Jumalansa,
kun herpoo heimon voima niin,
se Luojan pukee kalottiin.
Jumala tuo ei ole mun!
Mun myrsky on, vain tuuli sun.
Mun tammi vankka, näre ei,
min tuulet tahoillensa vei;
kuin Herkkuleen on voima sen,
ei vaappuvaisen vanhuksen,
jymyllä ukkos-salamain
myös keskelt' orjantappurain
hän puhui kerran Moosekselle
kuin jättiläinen kääpiölle.
Ja Gibeoonin laaksossa
hän auringonkin seisahutti,
ja ihmetöitä luomalla
hän kansat voitti, kauhistutti,
hän vieläi ihmetöitä lois,
jos kansa vain ei veltto ois.
EINAR (hymyillen epävarmana).
Sinäkö kansan uudistat?
BRAND.
Niin teenkin, totta tosiaan --
nuo kurjat miestä kaipaavat,
ma synnyin siksi maailmaan.
EINAR (ravistaen päätään).
Jos päre hiukan sauhuaa,
sen viisas sammuttaapi vasta,
kun lyhtyhynsä valon saa;
vain uus vie vanhan maailmasta.
BRAND.
En uutta luoda tahdokkaan,
ikuisen vanhan voimaan vaan;
en kirkkoja, en dogmejansa
ma tahdo tehdä vahvemmiksi,
ne ihmistyöt' on alkuansa
ja lopun myöskin juuri siksi
ne ihmiskätten kautta saa.
Näät kaikki luotu katoaa;
sen ruoste raiskaa, syöpi koi,
se siksi väistyäkin voi,
kun uudet muodot mullistaa.
Mut yks on aina ennallaan:
tää ikihenki onpi maan,
se orjuudesta kahleiden
sai eloon kera keväimen,
mi lihan vallast' uskollansa
nous hengen luokse, kotiansa.
Tuo henki pois on hutiloitu,
se vanhan uskon kautt' on voitu; --
mut näistä sielun sirpaleista
ja paikatuista kappaleista
ja näistä päistä, käsistä
on kokonaisuus syntyvä,
ja Herra miehen nähdä voi
taas nuorra, joksi muinoin loi
hän Aataminsa.
EINAR (keskeyttäen).
Paras lie,
jos eroamme.
BRAND.
Tuoss' on tie,
mi lännen kautta vuonoon vie
ma pohjoist' tulen polkua.
EINAR.
Hyvästi, pappi ankara!
BRAND (laskeutuessaan takaisin kääntyen).
Eroita valo virvasta,
_elämä_ suurt' on taidetta.
EINAR (väistävällä kädenliikkeellä).
Niin, mullistellos kaikki vaan,
ma uskon vanhaan Jumalaan.
BRAND.
Ja sinä sauvat hälle kanna,
mun vanhus hautaan viedä anna.
(Laskeutuu polkua).
EINAR (jää äänetönnä katsomaan Brandin jälkeen).
AGNES (seisoo ajatuksissaan, säpsähtää äkkiä, näyttää levottomalta
ja kysyy):
Painuiko päivä?
EINAR.
Auringon
vain eteen pilvi tullut on.
AGNES.
Tääll' on niin kylmä.
EINAR.
Tuulonen
kai jäähdytti sun poskuen.
Täss' onpi tie.
AGNES.
Voi kuinka, huu,
tuo vuori myötään tummentuu.
EINAR.
Sä sit' et nähnyt laulultamme,
Brand peloitti sun sanoillaan,
tuo pappi menköön menojaan;
me jälleen leikin aloitamme.
AGNES.
Ei nyt, mä oon niin väsyksissä.
EINAR.
Niin totta puhuin minäkin, --
ja vuoritie on lietyksissä,
voit ehkä luistaa kuiluihin.
Vaan kun me päästään kallioista,
on kulkummekin vallan toista:
me karkeloimme hurjemmin
kuin ennen koskaan, uhemmin.
Kas, Agnes, juovaa sinervää,
min päivän kulta kimmeltää;
nyt tummuu se, nyt hymyilee,
nyt kellertää, nyt hopeilee,
on raitis, aava ulappa,
min näät sä tuolla kaukana!
Ja näätkös mustan sauhunkin,
mi haihtuu tuonne pilvihin?
Ja pilkun mustan päällä ve'en,
se jättää juuri salmekkeen?
Se onpi laiva -- sun ja mun!
Se kääntyy vuonon valkamaan,
kun päästään päivän laskuhun
se meidät viepi kannellaan.
Nyt painuu purppur-aaltohon
äskeinen usva vuoriston --
Kas, Agnes, tuota taivasta?
AGNES (tuijottaa ajatuksissaan eteensä).
Niin, niin. Vaan, Einar, näitkö sä --?
EINAR.
Mä mitä näinkö?
AGNES (häneen katsomatta ja hiljaa kuin kirkossa).
Pulmissansa
hän kuinka kasvoi sanoistansa.
(Menee alas vuoritietä, EINAR seuraa häntä.)
(Tunturirinnettä kulkeva tie, jonka oikealla puolen on
syvä kuilu. Vuoren yläpuolella ja takana häämöittää
korkeampia tuntureita lumipeitteisine kukkuloineen.)
BRAND (ilmestyy polulle ylhäällä vuoristossa, laskeutuu sitä ja
pysähtyy puolitiehen eräälle ulkonevalle kallionkielekkeelle,
jolta katselee alas kuiluun).
Tutut seudut lapsuuden!
Joka pensaan, kujasen,
harjun, koivut harjun alla,
vanhan kirkon oikealla,
jokivarret, männyn kanssa,
kaikki tunnen vanhastansa.
Sentään kaikki synkemmältä
näyttää nyt ja pienemmältä:
vuoren vyöryt pahemmin
uhkaa lumikinoksin
taivon juovaa soukennellen,
horjuu, uhkaa, varjostaa
nietosharjat ahdistellen --
päivyttäkin varastaa.
(Istahtaa ja katselee ulapalle.)
Vuono. Sekin oliko
ruma, ahdas silloin jo?
Peljäten kai tuulispäätä
merivenheet pitää säätä;
tuolla vallan rantamalla
laituri on aitan alla --
sitten talo punainen.
Se on Kiviniemen lesken.
Laps ja äiti kahden kesken, --
muistan selvään kyllä sen.
Siellä rannan kivikolla
sieluni sai yksin olla.
Rintaa tuska ahdistaa,
kun vain mulle mieleen saa:
tuo on mulle sukulainen,
jolle kaikk' on kulta mainen.
Mitä suurta tahdoin ennen,
vilkkuu nyt kuin harson kautta,
voiman, pontevuuden mennen
sielu on kuin raskas lautta;
maakin luisuu jalkain alta,
itse tunnun vierahalta --
Oon kuin orja, pehmyt kuona,
tai kuin Simson porton luona.
(Katsoo alas laaksoon.)
Mikäs mellakka on tuolla?
Solat, kujat täynn' on vasta
miestä, vaimonpuolta, lasta.
Kivikoita, mäkilöitä
kiertää siellä ihmisvöitä,
kunnes nousee notkelmasta
vanhan kirkon tuolla puolla.
(Nousee.)
Tunnen teidät pohjaltaan
veltot sielut, orjat maan!
Siipisadot rukouksenne
taikka tuskan huudot nuo
näyttää heikon sydämmenne --
ei ne nouse Luojan luo.
Muut' ei teillä olekkaan
kuin tuo neljäs käsky vaan.
Se on teillä turvananne,
siin' on teidän suoja uus,
siin' on miesten pontevuus,
haaksirikko velttoisuus --
jäännös koko uskostanne.
Tästä onkalosta pois,
ilma on kuin haudan ois, --
tääll' ei tunnu tuulonen,
liehu lippu vapauden.
(Aikoo mennä; kivi sinkoaa ylhäältä
ja vierii vallan hänen viereensä.)
BRAND (huutaa ylös).
Hoi, kuka siellä kivittää?
(GERD, viisitoistavuotinen tyttönen, juoksee
vuorten huipulla kiviä esiliinassaan.)
GERD.
Se sattui, koska huusi hän.
(Heittää taas.)
BRAND.
Laps', heitä pois tuo viskelys!
GERD.
Se tuolla istuu, iljetys,
ja pyrstöänsä levittää!
(Heittää taas ja huutaa.)
Se lentää taaskin tänne päin!
Hoi, auttakaa, se viepi näin!
BRAND.
Jumalan tähden!
GERD.
Ken on täällä?
Sss! nyt se lentää päämme päällä.
BRAND.
Se? Mikä lentää?
GERD.
Haukka tuo.
BRAND.
Häh? Haukka? Sit' en nähnytkään.
GERD.
Kas, suuri, ruma lintu tuo,
joll' onpi heltta halki pään
ja punarenkaat silmillään.
BRAND.
On minne matka?
GERD.
Kirkkoon.
BRAND.
Yksin?
No, sitten käymme ystävyksin.
GERD (viittaa ylös).
En usko, mun käy tuonne tieni.
BRAND (viittaa alaspäin).
Mut tuollahan on kirkko kai?
GERD (katsoo häneen halveksivasti hymyillen ja viittaa alas).
Niin tuoko?
BRAND.
Niin.
GERD
On kirkko, vai?
BRAND.
Ka, miks'ei.
GERD.
Ei, se on niin pieni.
BRAND.
No, missäs näit sä suuremman?
GERD.
Niin suuremmanko? Tuolla vaan!
(Viittaa ylös.)
BRAND.
Vai sinne käy sun kirkkotie?
Vaan sehän vuoristohon vie.
GERD.
Vaan sentään sinne tehty on
muu kirkko keskeen iljangon.
BRAND.
Vai iljangon? Nyt ymmärrän!
Niin, päällä vuoren nystyrän
on luola, lunta pohjallaan,
sen muistan kyllä vanhastaan.
Jääkirkoks sen he kutsuivat
ja monet kummat tarinat
ma lasna kuulin kirkostas;
on mättäät siellä lattias
ja luminietos kattonas --
se luolan suuren muodostaa,
min vuorenkieli kannattaa.
GERD.
Niin, sill' on muoto iljangon,
vaan sittenkin se kirkko on.
BRAND.
Sä sinne ellös koskaan käy;
sen heikkous kyll' ei päälle näy,
vaan pyssynlaukaus, tuuli voi --
GERD (häntä kuuntelematta).
Käy peuralaumaa katsomaan,
min vyöryt veivät mukanaan,
mut tulva taas sen ilmi toi.
BRAND.
Sä pysy poissa luolan luota!
GERD (viittaa alas).
Sä väistä rakennusta tuota!
BRAND.
Jumalan haltuun!
GERD.
Myötä saa!
Näät siellä kosket messuaa
ja tuulet saarnaa vuoriston;
sun vuoroin kylmä, kuuma on.
Mut haukka vaan ei pääse sille,
se lentää tuonne tunturille,
ja istuu siellä myrskysäässä
kuin kukko kirkkoviirin päässä.
BRAND.
On hurja ties ja sielus sun
kuin soitto viulun rikotun,
on halju halju, vaikka vääntäis,
mut _pahan hyväks_ ehkä kääntäis.
GERD.
Tuoss' on se taaskin siipineen!
Kun saisi seinät suojakseen!
mä riennän kirkkoon, hyväst' jää,
se pahuus tuossa viilettää! (huutaa):
Kivellä saat, jos koitat tulla!
Jos sull' on kynnet, oks' on mulla!
(Pakenee ylös tunturille.)
BRAND (vaitiolon jälkeen).
On tuokin muka kirkkomies!
mik' onpi parhain, ken sen ties?
Ken kiitää eespäin hurjimmasti
kotoa kauas hautaan asti,
_kevytkömieli_ kukkineen,
mi leikkii luona jyrkänteen
vai veltto, joka kuhnustaa
ja muiden teitä tallustaa
tai ehkä _hurja_ lennossaan,
mi kauniin luopi rumastaan? --
Siis nyt on taistokysymys:
pois koko kolmiyhdistys!
Ma työni tiedän; tuolta jo
se välkkyy niinkuin aurinko,
mi halki usvan vilkuttaa.
Jos sorretuksi nuo mä saan,
niin palaa onni maailmaan
ja surman syöpä kaikkoaa!
Siis työhön! säilä huotrastaan!
nyt taivaan vuoksi taistellaan!
(Laskeutuu alas kylään.)