Seuraavina kahtena tai kolmena päivänä kulki kuuromykkä naapurista
toiseen ja oli pian yleisesti suosittu. Jokainen oli ylpeä saadessaan
seurustella niin merkillisen henkilön kanssa; häntä kutsuttiin
aamiaisille, päivällisille ja illallisille, häntä kestittiin parhaan
mukaan eikä väsytty töllistelemästä häntä. Ihmiset olisivat mielellään
halunneet tietää hänestä enemmän, mutta hänen merkkejään he eivät
ymmärtäneet -- hän ei kai itsekään tiennyt, mitä ne merkitsivät.
Mutta hänen luonnonääniään he sensijaan ihmettelivät suuresti ja
olivat iloissaan, kun hän päästeli niitä. Myöskin ojensi hän ihmisille
kivitaulua ja -kynää, jotta he voisivat tehdä hänelle kysymyksiä; mutta
vastauksia, jotka hän kirjoitti sille, ei voinut lukea kukaan, paitsi
Brace Dunlap, vaikka se oli hänellekin vaikeata; kuitenkin hän älysi
ainakin sisällyksen. Hän sanoi, että kuuromykkä oli kaukaa ja ennen
ollut hyvissä olosuhteissa, mutta oli sitte joutunut huijarien käsiin,
jotka olivat käyttäneet väärin hänen luottamustaan. Nyt hän oli köyhä
eikä tiennyt mistä saisi leipänsä.
Yleisesti kiitettiin Bracea siitä, että hän oli niin avulias vieraalle.
Hän oli antanut hänelle asunnoksi pienen hirsivajan, hänen neekeriensä
oli pidettävä se kunnossa ja vietävä hänelle ruokaa niin paljon kuin
hän tahtoi.
Meidänkin talossa kävi kuuromykkä usein, koska setä Silasille tuotti
lohdutusta nähdä henkilö, joka oli surun sortama niinkuin hänkin. Tom
ja minä olimme, ikäänkuin emme olisi häntä nähneet vielä milloinkaan,
ja hänkin tekeytyi meihin nähden aivan vieraaksi. Perhehuolista
puhuttiin hänen läsnäollessaan ujostelematta, mikä itse asiassa ei
ollut vahingoksi. Tavallisesti hän ei näyttänyt kiinnittävän siihen
mitään huomiota, mutta teki sen kumminkin usein.
Kun oli kulunut kolme päivää, alkoivat naapurit käydä levottomiksi
Jupiter Dunlapin viipymisen tähden. Ihmiset kyselivät toisiltaan,
minne hän oli joutunut; pudistettiin päätä ja pidettiin asiaa sangen
kummallisena ja selittämättömänä. Taas kului pari päivää; silloin
levisi huhu, että hän oli ehkä murhattu. Se herätti tietysti suurta
huomiota ja loppumattomia puheita. Lauantaina meni ihmisiä suurin
joukoin metsään nuuskimaan ruumista. Tom ja minä menimme myös mukaan ja
autoimme etsimisessä. Tom ei saattanut mielenliikutukselta syödä eikä
nukkua päiväkausiin ja hehkui innosta, koska hän arveli, että jos me
löytäisimme ruumiin, tulisimme kuuluisiksi ja nimemme olisi kaikkien
suussa.
Toiset kyllästyivät lopuksi ja heittivät etsimisen. Mutta Tom ei
ajatellutkaan sellaista, hän oli väsymätön. Koko yönä hän ei ummistanut
silmiään, vaan mietti jotain suunnitelmaa, ja kun aamu valkeni,
oli asia selvinnyt hänelle. Suurimmalla kiireellä hän haki minut
vuoteestani.
"Pian, Huck, vaatteet päälle", huudahti hän, "nyt sen tiedän! Me
tarvitsemme vainukoiraa."
Kaksi minuuttia myöhemmin juoksimme hämärissä jokea pitkin kylään päin.
Vanhalla seppä Jeff Hookerilla oli koira, jonka Tom aikoi lainata
häneltä.
"Jäljet ovat liian vanhat", sanoin minä, "ja sitäpaitsi on satanut."
"Se ei tee mitään, Huck. Jos ruumis on jossain metsässä, löytää koira
sen varmaan. Se vainuaa kyllä, mihin paikkaan murhattu on kuopattu.
Murhaajankin jäljille se auttaa meidät, ja kun olemme niille päässeet,
seuraamme niitä taukoamatta, kunnes saamme miehen kiinni. Silloin me
tulemme kuuluisiksi, niin totta kuin elän."
"No, kunhan nyt löydämme ensin ruumiinkin", sanoin minä, laimentaakseni
hiukan hänen intoaan, "siinä meillä on kai kylliksi työtä täksi
päiväksi. Kuka tietää, onko sellaista ollenkaan olemassa; ehkä laiska
Jupiter on aivan yksinkertaisesti livistänyt matkoihinsa eikä ole
lainkaan murhattu."
Mutta siitä Tom ei tahtonut kuulla puhuttavankaan:
"Kuinka voi noin puhuakaan, Huck, sehän on vallan inhoittavaa. Etkö
häpeä sekoittaa peliä, kun meillä juuri on mitä paras tilaisuus
kunnostaa itseämme ja perustaa maineemme."
"Mitä vielä, minä peruutan kaikki; tee aivan kuin haluat, Tom.
Onko Jupiter elävä vai kuollut, on itse asiassa minusta jotenkin
yhdentekevää."
Pian Tom oli taas pelkkää tulta ja innostusta, kunnes saavuimme vanhan
Jeff Hookerin pajan edustalle; tämä laimensi hänen intoaan aika lailla.
"Koiran voitte saada", sanoi hän, "mutta mitään ruumista ette löydä,
koska sellaista ei ole olemassa. Ihmiset ovat oikeassa, kun eivät enää
etsi. Niin pian kuin he alkoivat ajatella asiaa tarkemmin, täytyi
jokaisen myöntää, ettei mistään murhasta voi olla puhettakaan. Tahdon
myös sanoa teille miksi: Jos joku murhaa ihmisen, ei hän kai tee sitä
aivan ilman mitään syytä, se teidän täytyy myöntää. No, ja miksi
olisi kukaan tahtonut surmata Jupiter Dunlapia, tuota pässinpäätä?
Kostostako? Luuletteko, että kellään voisi olla kaunaa sellaista
ihmistä kohtaan?"
Tom ei osannut vastata sanaakaan; tältä kannalta ei hän ollut vielä
harkinnut asiaa.
"Vai luuletteko, että hänet olisi tahdottu ryöstää? Haha! Niin se kai
oli. Häneltä on varastettu housunhihnat ja sentähden -- --"
Ukko oli läkähtyä naurusta; hänen täytyi pidellä kylkiään, ettei
halkeisi. Tom oli vallan ällistyneen näköinen; näin hänen päältään,
että hän olisi toivonut olevansa peninkulmien päässä, samalla kun Jeff
Hooker alkoi uudestaan:
"Sen, jolla on vähäkin järkeä päässä, täytyi heti huomata, että tuo
laiskuri oli vain livistänyt tiehensä, koska hän tahtoi raskaan
työnsä jälkeen hiukan huvitella. Huomatkaa, parin viikon päästä hän
tulee takaisin ja nauraa partaansa. -- Mutta jos tahdot etsiä hänen
ruumistaan, Tom, niin ota koira ja tee se; minä en tahdo sinua estää."
Tom oli mennyt liian pitkälle voidakseen enää perääntyä. "No, siis,
päästäkää se kahleista", sanoi hän. Vanhus teki sen ja katseli nauraen
jälkeemme, kun me häpeissämme poistuimme.
Koira tunsi meidät, heilutti häntäänsä ja juoksi edellämme hyppien
iloisesti ja nauttien vapaudestaan. Mutta Tomin kasvot eivät
värähtäneetkään: hän oli syvästi loukkaantunut siitä, että vanha Hooker
oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja kirosi koko juttua.
Synkkinä ja vaieten hiivimme takateitä kotia. Kun juuri käännyimme
tupakkamaamme kulmauksessa, ulvahti koira surkeasti. Riensimme sinne ja
näimme, miten se kaikin voimin kaivoi maata ja silloin tällöin ääneensä
ulvoen käänsi päätään sivullepäin.
Sateen läpikostuttamassa maassa näkyi selvästi sisäänpainunut
pitkämäinen neliö, joka näytti ikäänkuin haudalta. Seisoimme siinä
mykkinä ja katsoimme toisiimme. Koira oli kaivanut tuskin pari tuumaa,
kun se sai kynsiinsä jonkun esineen ja rupesi kaivamaan sitä esiin; se
oli miehen käsivarsi, joka oli hihassa.
"Tule pois, Huck", kuiskasi Tom huohottaen, "ruumis on löytynyt."
Kylmät väreet kävivät selkäpiitäni pitkin. Nopeasti juoksimme
maantielle ja haimme ensimmäiset ihmiset, jotka tapasimme. He
ottivat lapion mukaansa ja kaivoivat ruumiin ylös. Ei, olipa se
hämmästys! Hänen kasvojaan ei enää voinut tuntea, mutta se ei ollut
tarpeellistakaan. Kaikki huusivat:
"Jupiter parka! Nuo ovat juuri ne vaatteet, jotka hänellä oli viimeksi
yllään!"
Pari miestä kiiruhti kylään levittämään tietoa ja viemään sanaa
rauhantuomarille, että voitaisiin pitää ruumiintarkastus. Myöskin Tom
ja minä juoksimme täyttä laukkaa kotia; aivan hengästyneinä ryntäsimme
setä Silasin, täti Sallyn ja Bennyn luo, ja Tom huusi:
"Me kaksi, minä ja Huck, olemme aivan yksinämme löytäneet vainukoiran
avulla Jupiter Dunlapin ruumiin. Kaikki olivat heittäneet etsimisen;
ilman meitä ei sitä olisi ikinä keksitty. Hän on murhattu, hänet on
lyöty seipäällä kuoliaaksi; mutta minäpä aion löytää murhaajan, hän ei
pääse käsistäni, niin totta kuin nimeni on Tom."
Täti Sally ja Benny hypähtivät kalpeina ja pelästyneinä seisaalleen,
mutta setä Silas kaatui tuolilta eteenpäin lattialle ja huudahti
ähkien: "Jumala minua armahtakoon -- _sinä olet löytänyt hänet!"_