Aamiaisella ei ollut juuri hauskaa. Täti Sally näytti vanhalta
ja väsyneeltä; hän antoi lasten riidellä ja torailla keskenään
asettamatta heitä, kuten hän muuten tavallisesti teki. Tom ja minä
olimme niin ajatuksissamme, ettemme puhuneet mitään, ja Benny ei ollut
luultavasti ummistanut silmiään koko yönä. Joka kerta kun hän kohotti
hiukan päätään ja katseli isäänsä, oli hänen taisteltava kyyneliään
vastaan. Vanhus antoi ruokansa jäähtyä lautasella, hän ei liikuttanut
palastakaan, ei puhunut sanaakaan, vaan mietti miettimistään itsekseen
jotakin.
Kun hiljaisuus oli painostavimmillaan, pisti neekeri taas päänsä
ovesta ja sanoi, että massa Brace oli kauhean huolissaan veljestään
Jupiterista, joka ei vieläkään ollut tullut kotiin. Eikö massa Silas
olisi hyvä ja -- --
Puhe jäi hänen huulilleen, sillä setä Silas oli äkkiä noussut ylös. Hän
katsoi neekeriin ja vapisi samalla niin, että hänen täytyi pitää kiinni
pöydästä. Hänen kurkkunsa oli ikäänkuin kokoonpuristettu; vasta hetken
kuluttua hän änkytti vaivoin:
"Hän luulee kai -- hän luulee kai -- mitä hän ajattelee oikeastaan?
-- Sano hänelle -- sano hänelle --" voimatonna hän vaipui takaisin
tuolillensa. "Mene pois -- mene pois!" mumisi hän niin hiljaa, että
tuskin kuului.
Neekeri pujahti säikähtyneenä tiehensä, samalla kun setä Silas väänteli
käsiänsä ja mulkoili silmillään, ikäänkuin olisi kuolemaisillaan; se
oli kauheata nähdä. Istuimme kaikki siinä ikäänkuin naulittuina; vain
Benny nousi hiljaa, kyyneleet valuivat hänen poskilleen, hän astui
isänsä tuolin viereen, asetti hänen harmaan päänsä rintaansa vasten ja
silitteli häntä lempeästi ja hellästi. Sitte hän viittasi meille, että
poistuisimme, ja me lähdimme huoneesta niin hiljaa, kuin olisi siellä
maannut kuollut.
Julman vakavina suuntasimme Tom ja minä kulkumme metsää kohti.
Kuinka toisin olikaan kaikki ollut käydessämme täällä viime kesänä:
kaikki niin onnellista ja rauhaisaa, setä Silas niin iloisena, niin
ihmeteltävänä ja niin täynnä lapsellista yksinkertaisuutta ja samalla
kuitenkin niin kaikkien kunnioittamana! Nyt hän joko oli jo kadottanut
järkensä tai oli joka hetki pelättävä, että hän menisi sekaisin.
Oli aurinkoinen, ihana päivä; yhä edemmäs kuljimme mäen yli tasangolle
päin emmekä voineet kylliksemme katsella puita ja kukkia ympärillämme.
Meistä oli ihan käsittämätöntä, että tällaisessa kauniissa maailmassa
voi olla onnettomuuttakin. Surullisena oleminen näytti meistä
vääryydeltä.
Samassa tunsin, että hengitykseni pysähtyi; pidin Tomia lujasti
käsivarresta, ja sydämeni tykytti kuin pajanvasara.
"Tuossa se on!" huusin; juoksimme pensaan taakse ja Tom kuiskasi:
"St! -- Älä liikahda."
Se istui aivan metsäniityn päässä puupölkyllä, nojaten päätään
käsiin. Turhaan koetin taivuttaa Tomia pakenemaan; hän ei liikkunut
paikaltaan, sillä hän arveli, ettei hänelle milloinkaan elämässään
sattuisi enää niin sopivaa tilaisuutta nähdä kummitusta; sentähden hän
tahtoi katsella sitä oikein sydämensä halusta, vaikkapa se olisi hänen
kuolemansa. Niinpä jäin minäkin siihen ja aukaisin silmäni, vaikka
minun ei ollut lainkaan hyvä olla.
"Jack parka", kuiskasi Tom minulle, sillä vaiti hän ei osannut olla;
"hänellä on yllään kaikki, niinkuin hän sanoi meille. Tukankin hän on
leikannut lyhyeksi. En ikinä olisi luullut, että kummitus voisi näyttää
noin luonnolliselta."
"En minäkään; sen tuntisi missä tahansa."
"Aivan kuin eläessään! Ja eniten ihmetyttää minua, että se
kummittelee päivällä. Toiset tulevat näkyviin vasta puoliyön jälkeen.
Kuulehan, Huck, sen laita ei ole ihan oikein; sillä ei ole mitään
oikeutta kuljeksia nyt täällä, sen voit uskoa. Jack tahtoi tekeytyä
kuuromykäksi, koska naapurit muuten olisivat tunteneet hänet äänestä.
Luuletko, että kummitus tekisi samoin, jos nyt puhuttelisin sitä?"
"Tom, taivaan tähden, ethän toki uskalla sellaista!"
"Ole vallan levollinen, en ajattele semmoista. Mutta, mitä tuo on --
nyt se raapii päätänsä -- eihän kummitusta voi syhyttää, sehän on
pelkkää sumua! Totisesti, Huck, luulenpa, ettei se olekaan mikään oikea
kummitus, sillä pitäisihän sen --"
"Mitä sitte, Tom?"
"Olla _läpinäkyvä_, niin että pensaat näkyvät sen takaa."
"Olet oikeassa, hänen ruumiinsa on tiivis kuin lehmän. Tiedätkö, alan
uskoa --"
"Nyt se ottaa suunsa täyteen tupakkaa ja alkaa pureksia -- sehän on
mahdotonta, eihän sillä ole hampaita. Kuule, Huck!"
"No, puhu sitte!"
"Ei se olekaan mikään kummitus, vaan Jack Dunlap ilmielävänä! --
Olemmeko löytäneet ruumiin vaahterametsiköstä?"
"Emme -- emme jälkeäkään."
"Tiedätkö myös miksi? -- Koska siellä ei ole milloinkaan ollutkaan
sellaista."
"Mutta, Tom, kuulimmehan huudon!"
"Onko se mikään todistus, että joku on tapettu? -- Ensin näimme neljä
miestä juoksevan ja sitte tuli tämä käyden metsästä. Me pidimme
häntä haamuna, mutta se oli yhtä vähän haamu kuin sinä. Se oli Jack
Dunlap itse, ja hän se on, joka istuu tuolla ja näyttelee vierasta ja
kuuromykkää, aivan niinkuin hän lupasi meille. Tuo -- kummitus! Ei,
lihaa ja luuta hän on, siitä lyön vetoa vaikka mitä."
Nyt huomasin minäkin, että olimme erehtyneet, ja molemmat olimme
sydämestämme iloisia, ettei Jackia oltu murhattu. Mutta mitä meidän oli
nyt tehtävä? Puhuteltavako häntä, vaiko oltava, ikäänkuin emme tuntisi
häntä? Tom katsoi parhaaksi kysyä häneltä itseltään, miten hän itse
tahtoisi. Hän meni siis suoraan häntä kohti, samalla kun minä pysyin
hiukan taampana, siltä varalta, että se sittekin olisi kummitus.
Kun Tom oli aivan lähellä häntä, sanoi hän:
"Hyvää päivää! Olemme sangen iloissamme, Huck ja minä, nähdessämme
teidät jälleen. Älkää pelätkö, että ilmaisemme teidät. Jos katsotte sen
paremmaksi, tahdomme olla, ikäänkuin emme olisi ikinä tunteneet teitä.
Sanokaa vain, onko se tahtonne. Voitte siinä tapauksessa luottaa meihin
lujasti; antaisimme ennen hakata poikki kätemme kuin tuottaisimme
teille mitään vahinkoa."
Ensin hän näytti hämmästyvän sangen suuresti, nähdessään meidät, eikä
tuntunut lainkaan iloiselta. Mutta Tomin puhuessa hänen kasvonsa
kirkastuivat, ja lopulta hän hymyili, nyökkäsi useampaan kertaan, teki
kaikenlaisia merkkejä käsillään ja sanoi: "Goo-goo-goo-goo", aivan kuin
kuuromykkä.
Samassa näimme pari Steffen Nickersonin väestä, jotka asuivat niityn
toisella puolella, lähestyvän.
"Te näyttelette vallan erinomaisesti", sanoi Tom; "tietysti teidän
täytyy harjoitella niin paljon kuin voitte, meidän niinkuin muidenkin
läsnäollessa, että voitte olla varuillanne ettekä unhota osaanne.
Tahdommekin tulla niin vähän kuin mahdollista tiellenne emmekä ilmaise
ainoallekaan ristinsielulle, että tunnemme teidät. Mutta antakaa meille
tieto, jos joskus tarvitsette apua."
Kun kohtasimme Nickersonin miehet, pysähtyivät he tietysti ja kysyivät,
kuka tuo vieras tuolla oli, mikä hänen nimensä oli, mistä hän tuli,
oliko hän baptisti vai metodisti, vapaamielinen vai vanhoillinen,
ynnä muita sensuuntaisia kysymyksiä, jommoisia me amerikkalaiset aina
jonkun uuden henkilön esiintyessä teemme. Mutta Tom vastasi, ettei
hän ollut tullut kuuromykän merkeistä ja muista luonnonäänistä sen
viisaammaksi. Suurella jännityksellä katselimme nyt etäämpää, kuinka he
rupesivat tutkimaan Jackia. Vasta kun näimme hänen tekevän merkkejään
ja tiesimme, että kaikki kävisi hyvin, rauhoituimme taas ja kiiruhdimme
tiehemme, koska tahdoimme ehtiä välitunniksi koululle.
Oli sangen harmillista, että Jack ei voinut kertoa meille, mitä
vaahterametsikössä oli tapahtunut ja oliko hän ollut vähällä menettää
henkensä; mutta Tom huomautti vallan oikein, että ihminen Jackin
asemassa ei voinut olla kylliksi varovainen ja että oli viisainta olla
vaiti, jottei antautuisi alttiiksi millekään vaaralle.
Välitunnilla oli hyvin hauskaa; kaikki pojat ja tytöt olivat iloissaan
nähdessään taas meidät. Molemmat Hendersonit olivat koulumatkallaan
kohdanneet kuuromykän, josta syystä muut kadehtivat heitä suuresti,
kaikki kun paloivat uteliaisuudesta nähdä hänet eivätkä osanneet puhua
mistään muusta.
Ei ollut suinkaan mikään pieni kieltäymys Tomilta olla mitään
ilmaisematta. Jos olisimme voineet kertoa kaikki, miten olisikaan
meitä ihailtu! Mutta paljoa sankarillisempaa oli sentään olla vaiti.
Miljoonan pojan joukosta olisi tuskin tavannut kahta, joille se olisi
onnistunut. Siitä oli Tom ainakin vakuutettu, ja loppujen lopuksi,
täytyi kai hänen se tietää parhaiten.