Benny oli sangen vakavan näköinen ja huokasi myös tavan takaa; mutta
pian hän alkoi kysellä Tomin sisaruksista Marysta ja Sidistä ja
varsinkin täti Pollysta. Vähitellen kirkastui täti Sallynkin naama,
hänen hyvätuulisuutensa palasi, hän kyseli meiltä yhtä ja toista ja oli
taas yhtä hyvä ja lempeä kuin tavallisesti, niin että illallisesta tuli
vielä oikein hauska. Vain vanha Silas ei ottanut osaa keskusteluun; hän
oli levoton ja hajamielinen, ja välistä hän huokasi niin syvään, että
teki oikein pahaa sydämelle nähdä hänet niin masentuneena ja huolissaan.
Jonkun aikaa illallisen jälkeen koputettiin ovelle; neekeri pisti
päänsä ovesta; hän piti vanhaa olkihattuansa kädessä ja sanoi
kumarrellen syvään ja raapien jalallaan, että hänen herransa, massa
Brace, odotti ulkona aidan luona ja käski kysymään massa Silasilta,
missä hänen veljensä oli, kun hän ei ollut tullut kotiin illalliseksi.
Silloin setä Silas hypähti seisaalleen ja huusi niin kiivaasti, etten
milloinkaan ollut häneltä sellaista kuullut:
"Olenko minä hänen veljensä vartia?"
Mutta heti hän taas katui, hän lyyhistyi kokoon ja sanoi lempeimmällä
äänellään:
"Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle, Billy; en ole muutamaan päivään
voinut oikein hyvin ja olen niin hermostunut, etten osaa punnita
sanojani. Sano hänelle, ettei hän ole täällä."
Kun neekeri oli mennyt, käveli vanhus tuvassa edestakaisin, mumisten
tavan takaa käsittämättömiä sanoja ja tarttuen tukkaansa. Sitä oli
oikein surkea katsella; mutta täti Sally kuiskasi meille, ettei
meidän pitäisi kiinnittää huomiota häneen. Hän sanoi, että sen
jälkeen kuin niin monet vastukset olivat kohdanneet häntä, hän vaipui
usein ajatuksiinsa ja tiesi tuskin enää, mitä hän teki. Yölläkin hän
kuljeskeli paljo enemmän kuin ennen unissaan, joko talossa tai myös
ulkona. Jos tapaisimme hänet tällöin joskus, pitäisi meidän antaa hänen
mennä menojaan eikä herättää häntä. Kukaan muu ei voinut häntä auttaa
kuin Benny, joka ymmärsi parhaiten kohdella häntä.
Nytkin hän hiipi sedän viereen, kun tämä alkoi väsyä alituisesta
edestakaisin kulkemisesta. Hän kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja käveli mukana, kunnes setä katseli hymyillen alas häneen ja
kumartui häntä suutelemaan. Vähitellen poistui tuskastunut ilme hänen
kasvoiltaan ja hän antoi Bennyn johdattaa itsensä huoneeseensa. Oli
oikein ilo nähdä isän ja tyttären hellää suhdetta.
Täti Sallyn täytyi nyt asettaa lapset nukkumaan, ja kun Tomista ja
minusta alkoi tuntua ikävältä, pistäydyimme vielä kuunvalossa kentällä,
jossa kasvoi kypsiä vesimelooneja. Söimme oikein sydämemme halusta ja
puhelimme kaikenlaista. Tom arveli, ettei hän epäillyt rahtuakaan,
että Jupiter yksin oli syypää riitaan. Ensi tilassa hän aikoi päästä
selville asiasta ja taivuttaa sitte kaikin voimin setä Silasia antamaan
hänelle matkapassin.
Lörpöttelimme, tupakoimme ja keskustelimme siellä varmaankin kaksi
tuntia. Kun palasimme taloon, oli aivan hiljaista ja pimeätä; kaikki
olivat menneet levolle.
Tom, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, keksi nyt, että vanha viheriä
työnuttu oli kumma kyllä hävinnyt naulasta, jossa hän oli nähnyt sen
vielä aivan äskettäin riippuvan. Sitte menimme makuusuojaamme.
Kuulimme Bennyn viereisessä huoneessa puuhailevan vielä kauan aikaa;
hän hoiteli kai isäänsä eikä saanut unta. Mekin olimme liian kiihtyneet
mennäksemme levolle; valvoimme siis, kuiskailimme ja olimme sangen
alakuloisessa mielentilassa. Puhuimme yhä uudelleen murhatusta ja
kummituksesta, kunnes tuntui niin kaamealta ja pöyristyttävältä, ettei
unesta voinut olla puhettakaan.
Oli jo myöhäinen yö, kun Tom yht'äkkiä pukkasi minua kyynärpäällään ja
osoitti ikkunaan. Katsoin sinne; alhaalla pihalla käveli mies, mutta en
voinut tuntea häntä pimeässä. Nyt hän kiipesi aitauksen yli, ja juuri
silloin tuli kuu esiin ja paistoi vanhan työnutun valkoiseen paikkaan.
"Näetkö unissakävijää?" sanoi Tom. "Tahtoisin, että voisimme seurata
häntä ja nähdä, mihin hän menee tuo pitkä lapio olallaan. Hän kääntyy
tupakkamaalle päin -- nyt hän hävisi. Setä parka -- minun tulee häntä
niin sääli, kun hän ei saa lepoa."
Odotimme kauan, mutta hän ei tullut takaisin; luultavasti hän oli
palannut toista tietä kotia. Asetuimme siis vihdoinkin nukkumaan
ja vaivuimme levottomaan uneen, jossa tuhat kauhua meitä kidutti.
Aamuhämärissä olimme taas hereillä; oli noussut ukonilma, salamat
leimahtelivat, ukkonen jylisi, tuuli ravisteli puita, sade valui
virtana, ja ojat muuttuivat kuohuviksi puroiksi.
"Kuulehan, Huck", sanoi Tom, "minusta tuntuu sangen kummalliselta,
ettei vielä ole kuulunut mitään Jack Dunlapin murhasta. Miehet, jotka
ajoivat takaa Hal Claytonia ja Bud Dixonia, ovat varmasti kertoneet
asian kaikkialla puolen tunnin kuluessa, ja sen on täytynyt levitä
kulovalkean tavoin farmilta farmille. Tuollaisia suuria tapauksia
sattuu kai korkeintaan kaksi kolmessakymmenessä vuodessa. Se on
tosiaankin kummallista, Huck, en voi käsittää sitä. Kunpa vain
ukonilma olisi ohitse, että pääsisimme ulos kuulemaan, eikö joku
tiellä ala jutella siitä. Meidän täytyy tietysti näyttää silloin kovin
hämmästyneiltä ja kauhistuneilta."
Oli jo kirkas, valoisa päivä, kun sade lakkasi. Tallustelimme tietä
pitkin, tervehdimme jokaista vastaantulijaa, kerroimme, milloin olimme
saapuneet, miten olimme jättäneet omaisemme, miten kauan aioimme viipyä
ynnä muuta sellaista; mutta yksikään ihminen ei puhunut tavuakaan
murhasta, mikä kummastutti meitä suuresti. Tom arveli, että jos
menisimme vaahterametsikköön, makaisi ruumis siellä vallan yksin ja
hyljättynä eikä ketään ihmistä näkyisi lähiseutuvillakaan. Nähtävästi
takaa-ajajat olivat seuranneet murhaajia kauas metsään; nämä olivat
vihdoin kääntyneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa. Sitte kun he olivat
kaikki tappaneet toisensa, ei tietysti ollut elossa enää ketään, joka
levittäisi tietoa.
Näin puhellessamme olimme huomaamattamme tulleet vaahterametsikön luo.
Kylmä hiki valui pitkin selkääni, enkä mistään hinnasta olisi mennyt
askeltakaan eteenpäin. Mutta Tom ei saanut pahaistakaan rauhaa -- hänen
täytyi saada tietää, oliko murhatulla saappaat vielä jalassa. Hän ryömi
siis viidakkoon, mutta tuli jo seuraavassa silmänräpäyksessä takaisin
sangen kiihtyneenä.
"Huck, hän on poissa!" huudahti hän.
"Ihanko totta, Tom?" kysyin minä kummastuksesta jähmettyneenä.
"Niin, hän on todella poissa; ei hänestä näy jälkeäkään. Maa on vain
hiukan tallattua, ja jos siinä on ollut verisiä jälkiä, on sade
huuhtonut ne pois; siellä on vain lokaa ja lätäköitä."
Nyt tulin rohkeammaksi ja totesin omin silmin, ettei siellä ollut enää
mitään ruumista.
"Kirottua", huudahdin minä, "timantit ovat poissa!"
"Etkö luule, että murhaajat ovat tulleet takaisin ja raahanneet hänet
pois?"
"Se on sangen todennäköistä. Mihin luulet heidän kätkeneen hänet?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi hän harmistuneena. "Se onkin minusta
samantekevää. En välittänyt muusta kuin saappaista. Ruumiin tähden en
viitsi etsiä koko metsää; minun puolestani se saa olla missä tahansa.
Koirat kyllä vainuavat sen ennen pitkää."
Alakuloisina ja pettyneinä hiivimme takaisin kotiin. Koko elinaikanani
ei yksikään ruumis ollut harmittanut ja pettänyt minua niinkuin tämä.