Jo näimme valojen loistavan talosta, ja koirat juoksivat kaikki vastaan
tervehtimään. Silloin Tom sanoi:
"Odotahan vielä hetkinen! Kun nyt tulemme sisään, luulet kai, että
minun on heti kerrottava koko seikkailumme, että kaikki ihmettelisivät
suut ammollaan?"
"Se on tietty; sellaista tilaisuutta et kai päästä käsistäsi, Tom."
"No, siinäpä erehdyt vallan suuremmoisesti. Emme sanaakaan hiisku koko
jutusta, ja siihen on pätevät syyt. Sanoppa, Huck -- kävelikö kummitus
paljain jaloin?"
"Varjelkoon, sillähän oli saappaat jalassa."
"Näitkö sen varmaan? Voitko mennä vaikka valalle siitä?"
"Voin kyllä."
"Niin minäkin. Ja siinä on paras todistus, etteivät varkaat ole
löytäneet timantteja. Tietysti eivät -- nuo kaksi muuta miestä ajoivat
heidät karkuun, ennenkuin he ehtivät vetää saappaat ruumiin jaloista,
sentähden kummituksella oli ne vieläkin."
"Saappaat kummitusaineesta, niinkuin muutkin vaatteet, eikö niin, Tom?"
"Tietysti. Ja tiedätkö, mitä nyt tapahtuu? Nuo kaksi miestä kertovat,
että he ovat kuulleet huudon ja ajaneet takaa murhaajia, mutta
eivät voineet pelastaa vierasta. Tulee ruumiintarkastus, tutkitaan
kaikki paikalla, ja ennenkuin ruumis haudataan, myydään sen tavarat
huutokaupalla kulujen peittämiseksi. Silloin on meidän onnemme valmis."
"Kuinka niin?"
"No, sehän on selvä: me ostamme saappaat kahdella dollarilla."
"Ja saamme timantit?"
"Se on tietty. Jonain kauniina päivänä luvataan niistä korkea palkinto
-- ainakin tuhannen dollaria. Ja se raha on meidän. -- Tule nyt sisään;
mutta ryöväreistä, timanteista ja murhasta et tiedä tavuakaan -- huomaa
se!"
"Mutta mitä sanomme täti Sallylle, kun hän kysyy, miksi tulemme vasta
näin myöhään ja missä olemme viipyneet näin kauan?"
"Sen jätän sinun huoleksesi; kyllä aina keksit jonkun selityksen."
Se oli ihan Tomin tapaista. Hän oli liiaksi totuutta rakastava,
voidakseen itse valhetella.
Menimme nyt pihan poikki, jossa kaikki oli suureksi iloksemme
entisellään, ja tulimme puuvajan ja kyökin välissä olevaan katettuun
käytävään. Siellä riippui vielä monta esinettä, jotka tunsimme, muun
muassa myös setä Silasin vihreä työnuttu, jossa oli päänsuojus ja
hartiain välissä valkoinen paikka, joka aina näytti siltä, kuin olisi
joku viskannut siihen lumipallon. Nopeasti painoimme tuvan oven säppiä
ja astuimme sisään.
Täti Sally puuhaili huoneessa; yhdessä nurkassa istuivat lapset,
toisessa luki setä rukouskirjaa. Täti lankesi heti ilosta kaulaamme,
sitte hän milloin veti meitä tukasta, milloin painoi meitä sydäntään
vasten, samalla kun kirkkaat kyyneleet valuivat hänen poskilleen; niin
iloinen hän oli nähdessään taas meidät.
"Missä te kelvottomat olette näin kauan vetelehtineet?" huudahti
hän. "Olen teidän tähtenne melkein surrut sieluni ruumiista. Teidän
hynttyynne ovat saapuneet jo aikapäiviä, ja neljästi olen jo
lämmittänyt ruuan, ettei teidän tarvitsisi odottaa. Päänahka teiltä
pitäisi nylkeä korviinne saakka. Mutta istukaa nyt; te olette kai
puolikuoliaat nälästä; istukaa, poikaparat, ja antakaa ruuan maistua."
Oi, kuinka suloista oli istua runsaasti katetun pöydän ääressä! Setä
Silas lausui pisimmän pöytärukouksensa, ja pian oli kukkurainen
lautanen edessäni. Kun olin parhaassa vauhdissa, kysyi täti yht'äkkiä,
missä olimme oikeastaan olleet.
Olin ajatellut sen jo etukäteen valmiiksi: "Kuljimme jalan metsän
läpi", sanoin minä, "siellä kohtasimme Lem Beeben ja Jim Lanen, jotka
pyysivät meitä poimimaan kanssaan mustikoita; Jupiter Dunlap tahtoi
lainata heille koiransa sitä varten, sen hän oli luvannut heille -- --"
"Missä te näitte hänet?" keskeytti vanha Silas minut niin äkkiä, että
minä kummastuneena katsahdin häneen ja jouduin vallan hämilleni, kun
hän tuijotti minuun läpitunkevin katsein. Mutta rohkaisin itseni ja
vastasin:
"Kun te kaivoitte hänen kanssaan maata, auringon laskun aikaan."
"Hm", sanoi hän pettyneen näköisenä eikä sitte enää välittänyt minusta
sen enempää, kun jatkoin:
"Me menimme mukaan ja -- --"
"Ole vaiti äläkä puhu typeryyksiä, Huck Finn", huudahti nyt täti Sally
suuttuneena; "kuka on koskaan kuullut, että meillä poimitaan mustikoita
syyskuussa ja vielä päälle päätteeksi yöllä? Mihin siinä tarvittiin
koiraa -- ehkä vainuamaan mustikoita?" --
"He sanoivat -- että heillä oli lyhty -- --" änkytin minä.
"Tuossa ei ole toden sanaa. Arvaan, että olette tehneet joitakin
tyhmyyksiä, muuten en tunne teitä oikein. No, Tom, totuus esiin muitta
mutkitta!"
Tom oli loukkaantuvinaan. "Kuinka voit soimata Huck parkaa, täti,
jos hän on hiukan häkeltynyt puheessaan. Hän tarkoittaa tietysti
mansikoita, kun hän puhuu mustikoista. Senhän tietää jo jokainen
lapsikin, että kaikkialla maailmassa -- paitsi täällä Arkansasissa --
otetaan mukaan koira ja lyhty, kun mennään mansikoita poimimaan."
Mutta nyt loppui täti Sallyn kärsivällisyys; hän suuttui oikein todella
ja päästi suustaan kokonaisen ryöpyn sanoja, joita hän ei voinut syytää
tarpeeksi nopeasti viattomain päittemme yli. Mutta sen oli Tom tapansa
mukaan laskenut ennakolta. Hän antoi hänen vain puhua kiukussaan ja
oli vaiti kuin hiiri, kunnes tädin kiivaus oli lauhtunut; silloin hän
tavallisesti ei tahtonut kuulla puhuttavan enää sanaakaan koko jutusta.
Niin kävi nytkin. Kun hän oli puhunut itsensä käheäksi ja hänen täytyi
hiukan pysähtyä vetääkseen henkeä, sanoi Tom aivan levollisesti:
"Ja sittekin tiedän, täti --"
"Ole vaiti", huusi hän, "äläkä avaa enää suutasi, sen sanon sinulle!"
Niin pääsimme pälkähästä, eikä puhuttu enää tulomme viipymisestä. Sen
oli Tom järjestänyt todella ovelasti.