Senjälkeen olimme melkein aina hänen luonaan, useimmiten makasi toinen
meistä hänen yläkojussaan. Hän oli tuntenut itsensä niin kauhean
yksinäiseksi ja hänellä oli hädässä lohdutuksena, että hänellä oli
seuranaan joku, jonka kanssa hän voi puhella. Me paloimme tietysti
uteliaisuudesta päästä salaisuuden perille; mutta Tom sanoi, ettei
meidän pitäisi antaa hänen huomata mitään; silloin hän kyllä joskus
itsestäänkin alkaisi puhua siitä. Jos utelisimme häneltä, rupeaisi hän
heti epäilemään ja olisi vaiti kuin simpukka. Vallan niin kävikin.
Helposti huomasi hänestä, että hän olisi kertonut meille mielellään
kaikki, mutta joka kerta, kun ajattelimme "Nyt se tulee!" valtasi hänet
pelko ja hän käänsi puheen johonkin muuhun. Me saimme sen kuitenkin
tietää ja se kävi seuraavasti:
Hän oli ruvennut, näköjään ilman aikojaan, kyselemään meiltä välikannen
matkustajista, jotka tulivat ylös ravintolapöydän ääreen paloviinaa
ostamaan; me koetimme kuvailla heitä, mutta siihen hän ei tyytynyt,
vaan tahtoi tietää kaikki yksityiskohdat. Tom pani parastaan, ja kun
hän rupesi kuvaamaan yhtä raaimmista ja repaleisimmista miehistä,
lyhistyi Jack Dunlap kauhuissaan kokoon.
"Voi kauhistus, se on yksi heistä! He ovat varmasti laivassa -- johan
sitä aattelinkin! Toivoin, että olin päässyt heistä, mutta epäilin sitä
kuitenkin. Anna mennä vaan!"
Kun Tom kuvasi vielä toisen raa'an ja renttumaisen
välikannenmatkustajan, kalpeni Dunlap kauhusta. "Voi armias, se on
toinen! Mitä nyt teen? Olisipa nyt edes myrskyinen, säkkipimeä yö
ja pääsisin jotenkuten rantaan. Mutta he ovat varmaan lahjoneet
jonkun, kengänpuhdistajan tai kantajan, pitämään minua silmällä. Jos
onnistuisinkin heidän huomaamattaan pujahtamaan tieheni, ei kuluisi
tuntiakaan, ennenkuin he sen tietäisivät."
Levottomana hän käveli edestakaisin. Ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin
hän alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt väliin hyvin, väliin
huonosti, ja ennenkuin sitä huomasimmekaan, oli hän jo oikealla tolalla.
"Olimme sopineet tarkkaan kaikesta", sanoi hän. "Oli kysymys kahdesta
ihmeen kauniista timantista, jotka olivat suuria kuin pähkinät ja joita
kaikki ihailivat eräässä St. Louisin jalokivikaupassa. Pukeuduimme
hienoihin vaatteisiin ja suoritimme kepposen keskellä päivää. Annoimme
lähettää timantit luoksemme hotelliin, ikäänkuin olisimme tahtoneet
ostaa ne, jos ne miellyttäisivät meitä, ja lähetimme niiden sijasta
jalokivikauppiaalle takaisin kaksi lasinkappaletta, jotka olimme sitä
varten varanneet itsellemme, ilmoittaen, että timantit eivät olleet
vallan puhtaita ja että pidimme kahdentoistatuhannen dollarin hintaa
liian korkeana."
"Kaksitoista -- tuhatta -- dollaria!" huudahti Tom. "Olivatko ne sitten
todella niin paljon arvoiset?"
"Ei senttiäkään vähemmän."
"Ja te livistitte niiden kanssa tiehenne?"
"Muitta mutkitta! Jalokivikauppias ei ehkä tänä päivänäkään
vielä tiedä, että häneltä on varastettu. Mutta pidimme sentään
epäviisaana jäädä St. Louisiin. Mietimme sinne ja tänne ja päätimme
matkustaa yliselle Mississippille päin. Mutta sitä ennen käärimme
timantit paperiin, kirjoitimme nimemme päälle ja annoimme paketin
hotellinpalvelijalle määräyksellä, ettei hän antaisi sitä takaisin
kenellekään meistä, jolleivät toiset kaksi olisi läsnä todistajina.
Sitten teimme kävelyretken kaupungille, mutta kukin erikseen; luulen,
että meillä kaikilla oli sama aikomus, vaikka en tahdo sitä väittää
varmasti."
"Mikä aikomus?" kysyi Tom.
"Ryöstää toisilta."
"Mitä -- ettäkö yhden piti ottaa kaikki, sitten kun hän oli sen ensin
saanut toisten avulla?"
"Niin juuri."
Tom oli vallan kuohuksissaan siitä. Hän sanoi, että se oli häpeällisin,
halpamaisin kepponen, mistä hän milloinkaan oli kuullut. Mutta Jack
Dunlap vakuutti hänelle, ettei se ollut hänen ammatissaan mitään
tavatonta. Joka kerran oli antautunut sille alalle, hänen täytyi itse
katsoa eteensä, koska ei kukaan muu ihminen sitä tehnyt hänen edestään.
Sitten hän jatkoi kertomustaan:
"Oli tietysti vaikeata jakaa kaksi timanttia kolmen miehen kesken, sen
kai arvaatte. Jos meillä olisi ollut kolme timanttia, niin silloin
-- --. Mutta mitäpä puhua siitä sen pidemmältä; enempää niitä nyt ei
ollut kuin kaksi. Kuljeskelin siis syrjäkaduilla ja mietin, miten
voisin saada timantit kynsiini. Jos se onnistuisi, aioin pukeutua
niin, ettei kukaan tuntisi minua, ja puikkia tieheni. Ostin sitä
varten itselleni valeparran, siniset silmälasit ja maalaispuvun, jonka
näette nyt ylläni, ja pistin kaikki matkalaukkuun, jonka olin ottanut
mukaani. Kun kuljin erään puodin ohi, jossa myytiin kaikenlaista
tavaraa, katsoin ikkunasta sisään. Siellä seisoi Bud Dixon, yksi meidän
joukosta. 'Tahdonpa nähdä, mitä hän ostaa', ajattelin itsekseni ja
piilouduin, mutta seurasin tarkasti kaikkia hänen hommiaan. No, mitä
luulette hänen ostaneen? -- Sitä ette aavista ikipäivinänne, pojat. Ei
muuta kuin pienenpienen ruuvimeisselin."
"Kummallista! Mitä hän sillä teki?"
"Sitä minäkin ajattelin itsekseni. Tuumin puhki pääni, mutta en voinut
sitä keksiä. Vanhojen vaatteitten kauppiaalta hän osti vielä punaisen
flanellipaidan ja risaiset vaatteet, samat, jotka hänellä nytkin on
yllään teidän kuvauksestanne päättäen. Kun olin sen nähnyt, menin
telakkaan ja piilotin tavarani jokilaivaan, jolla aioimme matkustaa.
Kun sitten taas kuljeskelin pitkin katuja, näin toisenkin toverini
tekevän ostoksiansa. Illan suussa haimme timantit hotellista ja menimme
laivaan.
"Nyt olimme pulmallisessa asemassa, sillä emme uskaltaneet ruveta
levolle. Miten olisimme muuten voineet pitää silmällä toisiamme?
Välimme olivat näet olleet jo pari viikkoa huonot, ja pidimme yhtä
vain niin kauan, kuin asiat vaativat. Kaksi timanttia kolmea henkilöä
kohti, siinä pulma! Ensin söimme illallista, sitten tupakoimme ja
kävelimme kannella keskiyöhön asti. Vihdoin menimme minun kajuuttaani,
tarkastimme, että timantit olivat vielä paperissa, ja asetimme ne
alempaan vuoteeseen, jossa voimme kaikki kolme pitää niitä silmällä.
Sitten istuimme sanaakaan hiiskumatta ja kävimme yhä unisemmiksi. Bud
Dixon antautui ensin väsymyksen valtaan; hänen päänsä vaipui rintaa
vasten, ja hän kuorsasi, niin että tärisi. Silloin osoitti Hal Clayton
ensin timantteja ja sitten ovea. Ymmärsin, mitä hän tarkoitti, kurotin
käteni paperia kohti ja otin sen. Odotimme nyt hetkisen, mutta Bud
nukkui edelleen eikä liikahtanut. Väänsin hiljaa avainta ja painoin
ovea; sitten hiivimme varpaisillamme ulos ja suljimme oven perässämme
äänettömästi.
"Laiva lipui hiljalleen jokea pitkin; pilvet peittivät kuun, eikä kukaan
huomannut meitä. Sanaakaan sanomatta menimme suoraan yläkannelle ja
asetuimme istumaan aivan laivan reunalle kansi-akkunan luo. Tiesimme
kumpikin, mitä se merkitsi; ei ollut tarvis mitään selityksiä. Jos
Bud Dixon heräisi ja näkisi, että timantit olivat poissa, tulisi hän
suoraan perässämme, sillä hän ei tiennyt, mitä pelko oli. Silloin oli
aikomuksemme viskata hänet laidan yli tai uhrata yrityksessä henkemme.
Minua pöyristytti, kun ajattelinkin sitä, sillä en ole niin rohkea
kuin moni muu; mutta en uskaltanut näyttää pelkoani, sillä silloin
olisi minulle käynyt huonosti. Toivoin yhä, että laiva laskisi johonkin
laituriin, että voisimme hypätä maihin ja välttää kaiken hälinän, sillä
Bud Dixonin kanssa ei ollut leikittelemistä.
"Mutta tunti toisensa jälkeen kului, kuljimme yhä eteenpäin eikä miestä
kuulunut kannelle. Kun päivä alkoi sarastaa eikä Budia vieläkään
näkynyt, heräsi meissä epäluulo. 'Hän pitää meitä ehkä pilkkanaan',
arveli Hal, 'avaapa paperi!' Sen tein ja, kautta sieluni, siinä ei
ollut mitään, paitsi pari sokerinmurua! Siitä syystä hän siis oli
saattanut kuorsata koko yön niin rauhallisesti! Ovela mies, niin totta
kuin elän. Hänellä on täytynyt olla käsillä kaksi aivan samanlaista
paperia, jotka hän on vaihtanut aivan nenämme edessä.
"Hämmästyksemme ei ollut vähäinen, mutta pian meillä oli uusi
suunnitelma valmis. Meistä näytti viisaimmalta hiipiä takaisin
kajuuttaan, panna paperi entiselle paikalleen eikä olla huomaavinamme,
että hän teeskennellyllä kuorsaamisellaan oli pitänyt meitä pilkkanaan.
Emme tahtoneet poistua hänen vierestään; aioimme ensimmäisenä iltana
maihinmenon jälkeen juottaa hänet juovuksiin, tarkastaa hänen
vaatteensa, ottaa timantit ja, jos mahdollista, nitistää hänet
hengiltä, sillä hän olisi aina ollut kintereillämme, riistääkseen
meiltä takaisin saaliimme, emmekä olisi olleet hetkeäkään varmat
hengestämme. Tuuman onnistuminen oli minusta kuitenkin sangen
epäilyttävää. Ei ollut vaikeata juottaa Budia juovuksiin, mutta mitäpä
meitä hyödyttäisi, jos hakisimme ja hakisimme emmekä sittenkään
löytäisi mitään.
"Yht'äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka miltei salpasi hengen minulta;
mutta samassa muuttuikin mieleni taas iloiseksi ja kepeäksi. Pidin
nimittäin saapastani kädessä, vetääkseni sen jalkaan, ja kun loin
silmäyksen anturaan, johtui mieleeni salaperäinen pieni ruuvimeisseli.
Muistatteko vielä sitä?"
"Se on tietty", huudahti Tom aivan kiihtyneenä.
"No, kun katselin korkoa, tiesin samassa, mihin Bud oli piilottanut
timantit. Katsokaa tänne -- tämä teräslevy tässä on kiinnitetty
pienillä ruuveilla; ainoat ruuvit, jotka tuolla miehellä oli, olivat
hänen kenkänsä koroissa, ja kun hän tarvitsi ruuvimeisseliä, tiesin
hyvin, mihin."
"Eikö se ole mainiota, Huck?" huudahti Tom väliin.
"Kun tulimme kajuuttaan, kuorsasi Bud Dixon vielä, ja myös Hal Clayton
nukahti pian, mutta minä en -- eläissäni en ollut vielä ollut niin
virkeä. Etsin lattialta pientä nahkapalasta. Pitkään aikaan en keksinyt
mitään, mutta vihdoin sen äkkäsin. Se oli pyöreä, pieni palanen,
melkein maton värinen ja noin pikkusormeni pään vahvuinen. Aha,
ajattelin, pesässä, josta tämä on kotoisin, on timantti. Toisenkin
palasen löysin hiukan etsittyäni.
"Aatelkaapa nyt sitä hävyttömyyttä! Mies oli vallan tarkalleen arvannut,
mitä me tekisimme, ja me tyhmeliinit olimme menneet sokeasti ansaan.
Samaan aikaan kun me odotimme häntä ylhäällä yläkannella, heittääksemme
hänet veteen, istui hän alhaalla, ruuvasi kaikessa rauhassa teräslevyt
irti, leikkasi reiät korkoihinsa, pisti timantit niihin ja ruuvasi
levyt taas paikoilleen. Ensi luokan kettu, eikö totta?"
"Ei, sellaista en ole vielä ikinä kuullut", huudahti Tom täynnä
ihmettelyä.