"Oli aikamoinen työ, kun olimme vielä koko päivän pitävinämme
toisiamme silmällä, sen vakuutan. Illan tullen astuimme maihin eräässä
pikkukaupungissa Missourissa, menimme erääseen ravintolaan ja otimme
kaikki kolme illallisen jälkeen yhteisen makuuhuoneen yläkerrasta.
Isäntä kulki valoa näyttäen edellä ja me hanhenmarssissa hänen
jäljessään ylös portaita. Minä tulin viimeisenä ja pistin matkalaukkuni
pimeässä eteisessä olevan kuusisen pöydän alle. Annoimme tuoda
itsellemme aimo annoksen wiskyä ja pelasimme korttia viiden sentin
panoksella. Kun tunsimme wiskyn vaikutuksen, lakkasimme me molemmat
juomasta, mutta kaadoimme yhä vain Budin lasiin, kunnes hän oli
sikahumalassa. Hän putosi tuolilta lattialle ja rupesi kuorsaamaan.
"Nyt kävimme toimeen. Ehdotin, että riisuisimme hänen saappaansa ja
omamme myös, ettei syntyisi kolinaa, kun me kääntelimme häntä ja
tutkimme hänen vaatteensa. Se tehtiin ja minä asetin saappaani Budin
saappaiden viereen, että ne olisivat ulottuvillani. Riisuimme hänet,
kopeloimme kaikki hänen vaatteittensa saumat, etsimme hänen taskunsa
ja sukkansa, myös saappaat sisältä, sanalla sanoen kaikki; hänen
myttynsäkin avasimme, mutta emme löytäneet mitään timantteja. Kun
ruuvimeisseli tuli näkyviin, kysyi Hal: 'Mitähän hän lienee tällä
tehnyt?' Sanoin, etten tiennyt sitä, mutta niin pian kuin hän käänsi
selkänsä, pistin sen taskuuni. Lopulta näytti Hal hyvin alakuloiselta
ja arveli, että meidän oli paras jättää koko homma. -- Sitäpä olinkin
odottanut.
"'Vielä on jotain, jota emme ole tutkineet.'
"'Mitä sitten?' kysyi hän.
"'Hänen mahansa.'
"'Totisesti, sitä en tullut ajatelleeksi. Siinä on arvoituksen ratkaisu,
niin totta kuin elän. Mutta miten sen teemme?'
"'No', sanoin minä, 'jää sinä tänne hänen luokseen, niin minä menen
apteekkiin ja tuon sieltä ainetta, joka pian tuo timantit päivänvaloon.'
"Hän suostui siihen, ja minä vedin hänen nenänsä edessä Budin saappaat
omieni asemesta jalkaani hänen sitä huomaamatta. Tosin ne olivat
hiukan liian suuret minulle, mutta se ei haitannut niin paljoa, kuin
jos olisivat olleet liian pienet. Haparoin pimeässä eteisen läpi, otin
matkalaukkuni ja seuraavassa minuutissa olin pujahtanut takaovesta ulos.
"Seitsemän peninkulman askeleilla kuljin nyt joen rantaa pitkin; olin
koko hyvällä tuulella, sillä marssinhan timanttien päällä. Ensimmäisen
neljännestunnin kuluttua olin jo kulkenut pitkän taipaleen. Joka viides
minuutti ajattelin, miten Hal Clayton odotti takaisintuloani ja tuli
yhä levottomammaksi. Nyt hän alkaa kiroilla, sanoin itsekseni, ja
vähitellen hän hoksaa asian oikean laidan. Hän luulee, että minä olin
löytänyt timantit, kun tutkimme Budin vaatteita, pistänyt ne salaa
taskuuni enkä ollut millänikään. Tietysti hän seuraa heti jälkiäni,
mutta olenhan ainakin koko joukon hänestä edellä.
"Samassa tuli mies ratsastaen muulilla, ja sen enempää arvelematta
pujahdin lähimpään pensaikkoon. Se oli tyhmästi tehty! Hetkeksi
mies pysähtyi, nähdäkseen, tulisinko takaisin; sitten hän ratsasti
eteenpäin. Se voi koitua minulle turmioksi, jos hän sattumalta tapaisi
Hal Claytonin ja tämä rupeisi häneltä kyselemään.
"Kolmen aikaan aamulla tulin Alexandriaan, ja kun näin siipilaivan
ankkurissa, olin ylen ihastuksissani ja luulin, että nyt olin
pelastunut. Hämärsi jo ja menin laivaan, otin tämän kajuutan tässä,
pukeuduin näihin vaatteisiin ja asetuin istumaan ohjauskopin luo, ettei
mitään jäisi minulta huomaamatta. Odotin sangen kärsimättömänä laivan
lähtöä, mutta se ei liikahtanut paikaltaan. Konetta piti ensin korjata,
mutta siitä ei minulla ollut aavistustakaan.
"Tuli keskipäivä, ennenkuin lähdimme liikkeelle, ja minä olin jo aikoja
ennen sulkeutunut kajuuttaani. Näin nimittäin jo ennen aamiaista
miehen lähestyvän, jonka käynti muistutti Hal Claytonia, ja minun tuli
paha olla. Jos hän keksisi minut täällä laivassa, olisin niinkuin
rotta satimessa. Hänen tarvitsi vain odottaa, kunnes menisin maihin,
ja seurata minua. Jollain syrjäisellä paikalla hän pakottaisi minut
antamaan pois timantit ja silloin -- niin silloin olisi tuhoni tullut.
Oi, se on kauheata -- hirmuista! Ja kun nyt ajattelen, että _toinenkin_
on laivassa! Sanokaapa itse, pojat, eikö minulla ole kauhean huono
onni? -- Mutta, eikö totta, te ette jätä minua! Autattehan pulasta
kurjaa syntistä, jota vainotaan kuolemaan saakka. Polvillani tahdon
teitä kunnioittaa, jos autatte minua ja pelastatte minut."
Teimme mitä voimme rauhoittaaksemme häntä: lupasimme hänelle apuamme,
teimme kaikenlaisia suunnitelmia ja puhuimme hänestä pahimman pelon.
Silloin hän tuli taas luottavaisemmaksi, ruuvasipa lopuksi levytkin
irti koroistaan ja piteli timantteja milloin miltäkin puolelta valoa
vastaan. Hei, kuinka ne kimaltelivat ja välkähtelivät ja säteilivät
loistoaan joka taholle! Se oli kaunista, se täytyy minun myöntää. Mutta
hän oli sittenkin oikea narri. Minä olisin hänen sijassaan antanut
timantit noille kahdelle roistolle ja sanonut heille, että menisivät
maihin ja jättäisivät minut rauhaan. Mutta sepä ei juolahtanut hänen
mieleensäkään. Hän arveli, että niissä oli kokonainen omaisuus; ajatus,
että hän kadottaisi ne, oli hänelle sietämätön.
Kahdesti meidän oli laskettava laituriin jotain koneen vikaa
korjaamaan, mikä vei koko joukon aikaa. Mutta yö ei ollut kylliksi
pimeä; hän olisi tuskin huomaamatta päässyt pujahtamaan tiehensä. Yhden
ajoissa yöllä nousi mustia pilviä taivaalle; ukkosilma oli tulossa.
Olimme saapuneet halkotarhalle, josta oli vielä noin neljäkymmentä
mailia setä Silasin farmille, ja Jack katsoi hetken sopivaksi. Satoi
rankasti, myrsky puhkesi, ja miehet, jotka lastasivat puita laivaan,
vetivät suojaksi päidensä yli karkeat säkit. Jackillekin hankimme
yhden. Hän otti matkalaukkunsa, juoksi peräkannelle, tuli sitten
muitten laivamiesten joukossa marssien etuosaan päin ja meni heidän
kanssaan maihin. Kun hän oli soihtuvalojen piirin ulkopuolella ja
katosi pimeyteen, hengähdimme syvään ja tunsimme kiitollisuutta ja
iloa. Mutta tuo ilo ei kestänyt kauaa. Tuskin oli kymmenen minuuttia
kulunut, kun nuo molemmat ilkeät rentut ryntäsivät kannelle; he
juoksivat rantaan, emmekä nähneet heitä enää. Aamuhämäriin saakka
odotimme ja toivoimme, että he tulisivat takaisin, mutta turhaan. Mutta
ehkä he eivät olleet sittenkään voineet enää tavoittaa Jackia, vaan
olivat eksyneet hänen jäljiltään. Siihen luotimme.
Hänen aikomuksensa oli kulkea jokivartta pitkin ja piiloutua setä
Silasin tupakkimaan takana olevaan vaahterametsikköön. Siellä olimme
luvanneet tavata hänet, niin pian kuin alkaisi hämärtää, ja ilmoittaa
hänelle, olivatko hänen veljensä Brace ja Jupiter kotona ja oliko
heillä ketään vieraita.
Tom ja minä puhelimme kauan, miten hänen lienee käynyt. Jos hänen
ahdistajansa kiiruhtaisivat jokivartta ylös eivätkä alas, silloin hän
olisi pelastettu. Mutta sitä saattoi tuskin toivoa. Luultavasti, arveli
Tom, he pysytteleisivät hänen kintereillään koko päivän, ja kun tulisi
pimeä, ottaisivat he hänet hengiltä ja riistäisivät häneltä saappaat.
Se teki meidät sangen alakuloisiksi.